Part 3

— He saattoivat olla yhtä mieltä. Myönnän, etten tunne kysymyksen tätä puolta. En tunne suurherttuattaresta muuta kuin hänen ikänsä, sanoi hän ottaen jälleen esille kultakantisen kirjansa, hänen etunimensä Aurore-Anna-Eleonoran, hänen venäläisen syntyperänsä ja sen että hän on syntyjään Tjumenin ruhtinatar. Tjumenin ruhtinas on Astrakanin läänin korkeimpia herroja. Voi olla mahdollista, että suurherttuatar on ennakolta sopinut nykyisen suurherttuan kanssa. Te tiedätte hyvin, että valtion etu aiheuttaa joskus avioliittoja. Mutta toistan vielä kerran, etten tiedä mitään hänestä.

— Kaikki tämä näyttää minusta epäselvältä, sanoin hiukan pettyneenä. Mutta en millään tavalla voi huomata, miten joku vaatimaton kotiopettaja voisi joutua kärsimään näiden korkeiden henkilöiden keskinäisistä suhteista.

— Se, mitä sanoitte, näyttää kylläkin oikealta. Mutta eihän koskaan tiedä, mitä kaikkea voi tapahtua näin arveluttavien asianhaarojen vallitessa. Joskus huomaa sotkeutuneensa aivan tietämättään monenlaisiin juoniin, ja tiedättekö edes, mitä teiltä odotetaan tuossa hovissa? Mutta nyt sanon teille sisimmän ajatukseni. Teille on luvattu 10.000 mk palkkioksi, eikö totta? No niin, en voi sille mitään, että tuo summa tuntuu minusta ylen suurelta. Ystävällänne Bouvelet'lla, joka oli normaalikorkeakoulussa opiskellut ja agrégatio-tutkinnon suorittanut, ei ollut Sachsenin kuninkaan hovissa enempää kuin 8.000 markkaa.

Huomasin sangen selvästi, että vanhalla opettajallani oli tarkoin tietyt syynsä puhuessaan minulle tällä tavalla, mutta että ikävyyksiin joutuminen esti häntä selvemmin asiasta puhumasta. Muutoin luulen, että se olisi ollut hyödytöntäkin. Uteliaisuuteni oli siksi suuri. Seikkailuhalu heräsi minussa. Ja sentähden minä mitä päättäväisimmällä äänellä sanoin hänelle:

— Kiitän teitä, kunnioitettu opettajani, siitä, että olette varoittanut minua, mutta päätökseni on tehty. Pysyttäytymällä alati erilläni, menemättä milloinkaan tehtävieni ulkopuolelle luulen voivani välttää kaikki vaarat, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Sallitteko minun vielä esittää pyynnön?

— Sanokaa?

Heti kun huomaan jotain epäilyttävää, kirjoitan teille, pyydän neuvoja, ja silloin on vielä tilaisuus...

— Kavahtakaa kaikin mokomin sitä, ystävä parkani! huudahti hän. Painakaa lujasti mieleenne, että siellä olette ehdottomasti vakoojien ympäröimänä. Älkää koskaan kirjoittako riviäkään, jota ei suurherttua voisi lukea, sillä saatte olla varma siitä, että jos hän saa halun kirjeittenne lukemiseen, hän ei kysy siihen teiltä lupaa. Kerta Lautenburgiin joutuneena olette täysin eristetty kaikista. Tunnen herttuallisen palatsin. Sen komeus ei estä sitä muistuttamasta pikemmin linnaa kuin palatsia.

— Minulla on kumminkin aina de Marçais lähelläni.

Herra Thierry hymyili hymyä, joka toi mieleeni Ribeyren sanat: älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa.

— Kaikesta huolimatta, sanoi hän, näen teidän siis tehneen lopullisen päätöksen. No niin, ehkäpä epäilykseni ovat liioiteltuja. Ja lisäksi te olette nuori, yksinäinen. Teissä on neuvokkuutta, tahdonvoimaa. En itsekään tiedä, teenkö oikein moittiessani teitä seikkailujenhalustanne. Tässä kohden minua rajoittavat vanhat yliopistotottumukset: rauhallinen elämä, kirjasto. Lautenburgissa esimerkiksi, täydensi hän, on teillä käytettävissänne kirjasto, joka on maailman kauneimpia. Suurherttuan kokoelma on kuuluisa. Siellä on muunmuassa Erasmuksen käsikirjoitukset ja suurin osa Lutherin. Lähtekää sitten, rakas lapseni.

— Palatkaahan kumminkin, lisäsi hän, vielä luokseni tavattuanne Marçais'n. Ehkäpä voin antaa teille muutamia käytännöllisiä neuvoja miten parhaiten voitte hoitaa ja täyttää opettajantehtävänne.

Asunnossani Cujas-kadun varrella odotti minua pikakirje, joka oli sirosti keltaisella vahalla sinetöity. Herra de Marçais ilmoitti minulle siinä, että hän mielihyvällä näkisi minut luonaan vielä samana päivänä kello kolmen aikana.

Mennessäni Alphonse-de-Neuville-kadulle, jonka varrella Ranskan Lautenburgin-lähettiläs asui, minä koko matkan palauttelin mieleeni yksityiskohtia keskustelustani professori Thierryn kanssa. Hän tietää varmasti enemmän kuin uskaltaa sanoa, ajattelin. Teenköhän hullusti? Pyh, sittenpähän näkee. Hulluutta on päästää käsistään 25-vuotiaana 12,000 livren tulot ja viettää keskinkertaista ja suljettua, ahdasta elämää.

Sen mukaan arvostellen, mitä minulle sittemmin tapahtui, on mielipiteeni tästä asiasta edelleen sama.

* * * * *

Kreivi Mathieu de Marçais oli kasvoiltaan ja ryhdiltään likipitäen sellainen, jollaiseksi voi kuvitella herra de Marçelluksen, ja ennenkaikkea hän oli umpimielinen ja täynnä diplomaattien salamyhkäisyyttä. Moisen näköisenä voi hyvin komeilla täysin kaljulla päälaella. Kenelläkään ei ole sitä vastaan mitään.

Miellyttävän näköinen 40-vuotias naisihminen puhdisti ja leikkasi parhaillaan juhlallisena ja tärkeänä täysivaltaisen lähettilään kynsiä, kun minut saatettiin hänen huoneeseensa.

— Herraseni, sanoi hän minulle elkein, jotka tosiaan olivat jotakin erikoista, en voi tarpeeksi pyytää anteeksi kursailemattomuuttani, jolla otan teidät vastaan. Mutta aika, herraseni, aika Pariisissa, tiedättehän, miten kallisarvoista se on kaikille. Ajatelkaa kuinka tarkoin minun täytyy se jakaa, minun, joka en saa oleskella tässä rakkaassa kaupungissa enempää kuin viisitoista päivää vuodessa.

Hän lateli minulle sitten puolitusinaa kuluneita puheenparsia, katsellen itseään peilistä ja tarkaten minua salaa. Sain tuntemuksen, että tämä ensimmäinen tutkinto, niin ratkaiseva kuin se hänen älyllään varustetulle henkilölle onkin, ei ollut minulle epäedullinen. Mutta tunsin myös, etten ollut liioin saanut muutetuksi hänen ankaraa mielipidettään siitä tavasta, jolla yliopistomiehet pukeutuvat.

Kun toinen hänen käsistään valmiiksi hoidettuna pehmeästi upposi hyvältä tuoksuvaan lämpöiseen veteen, päätti hän käydä suoraan asiaan.

— Pyytäessäni teitä tänne, herraseni, en millään muotoa ajatellut teidän asettamistanne jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi, minkä toimittamiseen minä sitäpaitsi olen täysin kykenemätön. Tiedän että teillä on kaikki välttämättömät tieteelliset edellytykset. Moraalisista ja älyllisistä edellytyksistä minä sain — jo ennen kuin itse tulin sen nähneeksi ja todenneeksi — edeltäkäsin takeet ystävämme Ribeyren suosituskirjeestä.

Minä kumarsin. Hän kumarsi. Hän näytti ihastuneelta, kun oli puhunut niin hyvin.

— Varmaankin haluaisitte mielellänne tietää, mikä tulee tehtävänne Lautenburgissa olemaan. Oh, ei suuria. Joachim-herttualla on jo opettaja tietopuolista kasvatusta varten. Komendantti majuri Kessel pitää huolen hänen sotilaallisesta ohjauksestaan. Teidän osallenne tulee ranskankielen ja yleisen historian opetus. Ah, niin on vielä yksi asia, josta suurherttua minulle nimenomaan mainitsi...

— Siinä sitä nyt ollaan, sanoin minä itselleni, ajatellen Thierryn epäilyksiä.

— Lausutteko hyvin runoja?

Tämä kysymys, niin viaton ja luonnollinen kuin olikin saattoi minut hiukan ymmälle.

— Herra nähköön, en osaa sanoa, minun on vaikeata...

— Tämä on erittäin tärkeää ja kuuluu päätehtäviimme. Suurherttua pyysi minua pitämään sitä erikoisesti silmällä opettajaa valitessani. Syy on seuraava. Suurherttuatar Aurore on ihastunut ranskalaiseen runouteen. Voi sattua, että teitä silloin tällöin lainataan hänen käytettäväkseen. Hänen korkeutensa tahtoo näin valmistaa pienen yllätyksen puolisolleen, joka alinomaa valittaa niiden voimien niukkuutta, joita Lautenburg tässä suhteessa voi tarjota. »Hyvä kreivi», sanoi hän minulle, »tiedän, että olette kirjallisuuteen perehtynyt ja että makunne on hienostunut, panen toivoni teihin.» Suokaa siis anteeksi, herraseni, jos minun tässä asiassa täytyy vaatia teiltä todellista näytettä.

— Kas tuolla, lisäsi hän osoittaen märällä kädellään lasikaappia. Siellä on hyvien runoilijoiden teoksia. Valitkaa ja lukekaa kohdasta, joka ensiksi eteenne aukenee.

Totta puhuen tuossa lasikaapissa oli vain sangen kuluneita ja vanhentuneita kirjoja. Minun oli pakko tyytyä erääseen Casimir Delavigne'in [5] teokseen. Niin hyvin kuin voin lausuin tuon ihmeteltävän _Les limbes_-runon [6]

»Ils volent, mais on n'entend pas Battre leurs ailes.» [7]

[He lentävät, mutta heidän siipeinsä havinaa ei kuulla.]

— Mainiota, täydellistä! puhkesi hra de Marçais tuntijana puhumaan. Eikö totta, rouva Mazerat?

Käsienhoitajatar kakisteli tukahtuneesti osoittaakseen sitä suunnatonta ihastumista, johon tämä runo oli hänet saattanut. Olen nähnyt elämäni aikana naurettavia kohtauksia; naurettavampaa en koskaan.

— Kaikki luonnistuu siis mitä parhaiten, sanoi kreivi nousten. Minun ei tarvitse sanoa teille, että teitä tuossa hovissa kohdellaan kaikella toivottavalla arvonannolla. Suurherttua on erinomainen mies. Suurherttuatar — hän kohotti silmänsä — venakko, herraseni, kauneuden puolesta sillä on kaikki sanottu. Prinssi Joachim on hyvin taipuisa, ehkä hieman hidasajatuksinen. Mutta saksalaisilta ei voi vaatia ranskalaisten vilkkautta. Sanalla sanoen hovissa on vain pelkkiä hyviä miehiä ja ihastuttavia naisia. Ratsastatteko?

Tein kieltävän merkin.

— Opitte. Harjoittelette Kesselin kanssa. Verraton ratsastaja... Ja te tulette syömään aamiaista lähetystöön. Minulla on siellä hovissa pieni Poiret'n kirjoittama hauska juttu. Kerrotte minulle uutisia hänestä. Saatte opuksen lukeaksenne kun palaan takaisin hoviin, kymmenen päivän kuluttua, sillä te lähdette ennen minua. Teitä odotetaan tulevaksi mahdollisimman pian. Jos lähdette ylihuomenna klo 10 illalla, olette Lautenburgissa sunnuntaiaamuna klo 9:n tienoissa.

— Sovittu, sanoin minä.

— Sovittu. Palauttakaa minut kunnioittavasti suurherttuan muistoon ja laskekaa ihailunosoitukseni hänen korkeutensa suurherttuattaren jalkojen juureen. Ah, hyvä jumala, mikä pölkkypää minä olen!

Hän nousi ja otti salkustaan sinetöidyn kirjeen.

— Pääintendentti, hra von Soldau, antoi tehtäväkseni jättää tämän teille, sanoi hän vaatimattomasti. Matkakulut. Toivotan onnea. Näkemiin. Anteeksi, rouva Mazeret, nyt olen kokonaan teidän.

* * * * *

En ollut koskaan Pariisissa tuhlannut rahaa ajoneuvoihin muulloin kuin lomalle lähtiessäni tai kaupunkiin palatessani, jolloin matka-arkkuni pakoitti minut siihen. Nyt kuitenkin, heti kun olin päässyt kadulle, nousin hevoseen ajaakseni kotiin, niin kiire oli minulla päästä näkemään, mitä oli tässä kirjeessä, jota en uskaltanut kadulla avata.

Tosiaan minä aloin jo tuntea siunausta, jota tuottaa maan mahtavien tuttavuus. »Herra Professoria pyydetään täten, seisoi paperissa, jonka otsakkeessa oli herttuallisen rahaston leima, suosiollisesti ottamaan vastaan ensimmäinen kolmannes palkkiostaan ynnä lisäksi tuhat markkaa korvaukseksi matkakuluista.» Tähän miellyttävään kehotukseen oli liitetty kolmetuhatta viisisataa markkaa.

Minulla oli enemmän kuin neljä tuhatta frangia, minulla, joka eilen harhailin Pariisissa tietämättä miten tulla toimeen kahdeksan päivän ajan!

Thierryn luo tehtävä käynti painoi minua. Päätin suoriutua siitä heti kohta ja sanoa hänelle että matkustaisin seuraavana aamuna.

Tapasi hänet hänen työhuoneessaan.

— Säteilevistä kasvoistanne päättäen, sanoi hän minulle, näen että kaikki on käynyt toiveittenne mukaan. Sitä parempi, tein ehkä väärin peloitellessani teitä. Milloin lähdette?

— Huomenna, sanoin.

— Siispä tämä on jäähyväiskäyntinne, rakas lapsi. Mitä sanoisin teille? Olen varma, että suoriudutte loistavasti kasvatusopillisista tehtävistänne. Pitäkää mielessänne suuri ohje, jonka isä Pascal on lausunut: Koettakaa aina saada oppilaanne pysymään tehtävänsä yläpuolella. Tätä ohjetta on lyseon opettajan mahdoton noudattaa, koska hänen täytyy sovittaa vaatimuksensa luokan keskitason mukaan. Mutta kun saa onnen opettaa yhtä ainoaa oppilasta, on se sekä mahdollista että velvollisuus.

Tämä erinomainen mies antoi minulle sitten muutamia neuvoja niiden kirjojen valinnasta, joita olin tarvitseva luentojeni valmistamisessa. Hän jätti käytettäväkseni Saksan kirjallisuuden historiansa, josta olin niin usein aikaisemmin saanut arvokasta apua.

— Älkää kiittäkö minua, sanoi hän, kun sopersin joitakin sanoja kiitokseksi. Minä ehkä tulenkin olemaan kiitollisuuden velassa teille. Olen maininnut, että teillä on Lautenburgissa mainio kirjasto. Sen hoitaja, professori Cyrus Beck — olen tullut hänet tuntemaan erinäisissä kongresseissa — valvoo sitä tarkoin. Mutta hän on tiedemies. Olen varma että saatte vapaasti lainata teoksia ja käsikirjoituksia, jotka eivät välittömästi koske hänen tekeilläolevaa suurta työtänsä metallien muutosteorioiden historiasta. Te ehkä tiedätte, että minä itse kirjoitan parhaillaan teosta, joka käsittelee Hannoverin hovissa XVII:n vuosisadan loppupuolella vallinneita tapoja. Olen Kansalliskirjastossa nähnyt Lautenburgin herttuan kirjaston luettelosta, että siellä on aivan ratkaisevan tärkeitä asiakirjoja. Kiiruhdin tänä aamuna, heti kun olitte luotani lähtenyt, ottamaan muistiin numerot pääteoksista, joita minä pyytäisin teidän silmäilemään minun hyväkseni. Olen muutoin varma, että tämä työ tulee teitä huvittamaan. Tässä on luetteloni. Merkitsen erikoisesti tämän teoksen: _Stattmutter der Koeniglichen Haeuser Hannover und Preussen_,[8] kirjoittanut suurhettuatar von Ahlde, julkaistu Leipzigissä vuonna 1852. Täällä Pariisissa meillä on siitä vain epätäydellinen painos; suosittelen teille myös Cramerin ja Palmbladin kirjoja, samoin herttua Ulrich von Wolfenbüttelin _Roomalaista Octaviaa_ (die Roemische Octavia).

— Valitettavasti, jatkoi hän, sillä aikaa kuin minä varovaisesti puristin paperin käteeni, minä en voinut kirjoittaa muistiin muuta kuin painetut kirjat. Lautenburgin käsikirjoituksia ei ole luetteloitu. Niitä selaillessanne, rakas lapseni, voitte tehdä minulle suurimmat palvelukset. Ei ole epäilemistä, ettette voisi löytää sieltä arvaamattoman tärkeitä asiakirjoja 17:nnen vuosisadan saksalaisen yhteisön elämästä, joka oli näöltään hienostunutta, mutta pohjaltaan väkivaltaista ja julmempaa kuin koskaan on voitu kuvitella.

Hän piti minun molempia käsiäni omissaan; hänen liikutuksestansa ymmärsin, että hänellä oli vielä jotakin minulle sanottavaa.

— En halua mistään hinnasta palata enää aamulliseen keskusteluumme, mutisi hän vihdoin. Mutta, lapseni, tiedättehän millä harrastuksella seuraan pyrintöjänne. Jättäessäni teidät tunnen sen vasta oikein selvästi. Ja niin minä nyt kaikesta sydämestäni neuvon teitä: älkää milloinkaan noudattako halujanne, älkääkä kehoituksiakaan, jotka voisivat viedä teidät kasvattajan-toimenne ulkopuolelle. Lautenburgissa on hyvin rikas aineisto niille, joiden tehtävänä on, kuten meidän, historian kirjoittaminen. Kirjoittakaamme ja varokaamme eksymästä osastamme.

Tarkoitin täyttä totta, kun lupasin hänelle muistavani aina hänen viimeiset neuvonsa.

— Kuulkaa vielä. Lukuunottamatta prinssi Joachimia, suurherttuaa ja suurherttuatarta ei herra de Marçais tiedä muista lautenburgilaisista yhtään mitään. Siellä oli kuitenkin kerran eräs paroni von Boose. Jos hän on vielä siellä, niin koettakaa kaikin mokomin pysyä hänestä kaukana. Epäilkää häntä, kavahtakaa häntä.

Tahdoin tietää syyn tähän vihoviimeiseen suositteluun. Mutta professorista oli taas tullut omantunnontarkka historioitsija, arvosteluistaan arka tiedemies.

— Ei, ei, sanoi hän. Ne ovat liian henkilökohtaisia vaikutelmia. Olkoon miten tahansa, jos tuo mies ei ole enää Lautenburgissa, niin älkää kyselkö hänestä mitään. Odottakaa kunnes hänestä puhutaan, kunnes häneen viittaillaan... Niin, ystäväni, nyt meidän on sitten erottava.

Me syleilimme toisiamme. En ole häntä senjälkeen nähnyt.

* * * * *

Masentunut mielentila, johon tämä vierailu oli minut saattanut, hävisi pian pankkiirin luona, jossa vaihdoin Ranskan rahaksi puolet Saksan pankin seteleistä. Muu osa iltaa kului räätälissä, suutarissa ja liinavaatekaupassa.

Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin tuota ihmeellistä ja katkeraa iloa, jota huoleton ja laskematon rahan tuhlaaminen tuottaa. Varreltani keskikokoisena minun ei ollut vaikeata löytää Old Englannista minulle sopiva kokopuku, päällysnuttu ja jalkineet. Entiset viheliäiset vaatteeni pantiin pakettiin ja lähetettiin Cujas-kadulle.

Silloin, luottaen itseeni, uskalsin lähteä oikein suuren maailman räätälin pakeille. Mahdikkuudella, jonka selkänojana oli paksu lompakkoni, tilasin puvun, lievetakin ja toisen lyhyen takin. Maksoin etukäteen pyydetyt 800 frangia, saatuani lupauksen, että koko tilaukseni tuotaisiin minulle seuraavan päivän iltana.

Kello seitsemän illalla. Capusiini-bulevaardi näytteli lokakuun ihmeitään. Mikä ilo kävellä pitkin sitä hyvin puettuna, rahaa kukkarossa, kaiken valtijaana, ymmärrättehän. Olympian siniset valokellot kilahtelivat huumaavasti. Ajoneuvot jyrisivät, autot toitottivat. Sumun läpi epäselvästi häämöittäen Madeleine-kirkko kohotti korkeuteen valtavaa varjorykelmäänsä.

Eteenpäin, eteenpäin. Huomisen perästä on jätettävä kaikki tämä. Nauttikaamme lyhytaikaisesta kuninkuudestamme.

Outo vaikutelma. Minulla oli rahaa. Mutta en voinut pakottaa sitä hankkimaan minulle seuraa tällä hetkellä. Minulla oli rahaa, mutta ellei minulla ollut yhtäkään ystävää sitä kanssani jakamaan, oli kuin ei minulla rahaa olisi ollutkaan.

Valoisa ajatus juolahti silloin mieleeni äkillisen muiston kera. Menin sisälle Weberiin. Siellähän juuri tähän aikaan tapasivat toisensa Ribeyre ja hänen eiliset ystävänsä. Piinnyin ajattelemaan Clotildea. Hänellä oli eilen hartioillaan suuri mustasilkkinen vaippa, josta hänen ruusuinen, kumman sileähiuksinen päänsä sukelsi esiin. Mikä ilo saada näyttäytyä hänelle uudessa asussani!

Ribeyre oli jo siellä.

— No, ystäväiseni, kaikki on hyvin. Tulen juuri Marçais'n luota, joka on ihastuksissaan. Sinulla näyttää olevan lumoava ääni! Hitto vieköön, etpä ole hukannut aikaa, sanoi hän huomaten ulkoasuni muutoksen. Luulin havainneeni pilkallisen hämmästyksen vivahteen Ribeyressä. Ajattelin Baudelaireä, jonka Gautier kertoi hankaavan lasipaperilla uusia pukujaan ottaakseen niistä pois tuon uutuuden kiillon, joka on niin rakas ministereille ja poroporvareille. Varmuuteni horjahti, nautintoni oli mennä menojaan yhdellä iskulla. Pyh! ajattelin sitten. Onhan kysymys vain valmiina ostetuista vaatteista. Enhän mitenkään voinut tulla tänne läntistyneissä kengissä ja takissani, joka on jo kahden vuoden vanha. Saavatpa nähdä parin päivän päästä. Ja tietoisuus siitä että olin käynyt mitä kallishintaisimman räätälin luona palautti minulle, jälleen varmuuteni.

Clotilde saapui samassa. Hänellä oli yllään valkoisen ketun nahasta tehdyt turkikset, jotka tänä iltana näyttivät minusta ylellisyyden ja aistikkuuden huippusaavutukselta. Sitten kun olin ostanut hänelle kaikki kukat, joita eräs myyjätär oli hänelle tarjonnut, hän tuli huomaavaiseksi minua kohtaan ja antoi minun pian ymmärtää, että olin nyt paljon enemmän hänen mieleensä.

— Clotilde, sanoi Ribeyre, jos minua rakastat, niin petät tänä iltana ystäväni Vignerten kanssa Survillen. Vignertellä on rahaa ja hän matkustaa ylihuomenna, kaksi seikkaa, joita naiset tavallisesti osaavat pitää arvossa.

Neljännestä aikaisemmin tämä pilapuhe olisi tuntunut minusta kerrassaan sopimattomalta. Mutta voimakas valkoviini teki tehtävänsä; Clotilde nauroi huvitettuna eikä vastannut kieltävästi.

Surville saapui mukanaan eräs toverinsa nimeltä Mouton-Massé. He palvelivat molemmat sisäasiainministeriössä, toinen lähettiläänä, toinen apulaispäällikkönä.

— Me emme jää istumaan koko iäksemme tähän pesään, sanoi suuri Surville. Kaksi kertaa peräkkäin, se on liikaa. Erittäin hauskaa, herra, te tulette syömään kanssamme.

— Ystäväni Vignerte pyytää teitä minun kauttani hyväntahtoisesti illallisille, sanoi Ribeyre. Hän lähtee ylihuomenna Lautenburgin hoviin ja haluaa antaa meidän maistaa matkaeväitään.

Pieni Mouton-Massé ilmaisi hyväksyvänsä mieluisasti pyyntöni.

— Minne mennään?

Herrat väittelivät runsaat kymmenen minuuttia pyöritellen kielellään nimiä, jotka olivat minulle täydellistä hepreaa: Viel, les Sergents, Tour ja joukon jatkoksi kummallisia eläinten nimiä: Käki, Tarhasimpukka, Punainen aasi.

Minä en enää kuunnellut. Kolmas viiniannos valoi sisääni äärettömän onnellisuuden tunteen. Kahvilan kuuma ilma huumasi minua. Muistelin halveksuen eilistä päätöstäni, opintoapurahoja, tutkintoja, neljän tiedekunnan dekaaneja, vararehtoria virkahuoneessaan Koulukadun varrella. Nämä aistikkaat naiset, nämä kopeat miehet, jotka liikkuivat ympärilläni häikäisevässä sähkövalossa, toivat mieleen Sorbonnen kylmän käytävän ja Henri Martinan freskon: sen, jossa Anatole France, tutkijan asuun puettuna, konfeteilla siroitellun maiseman keskellä, esittää kahdelletoista huonostipuetulle nuorelle loppututkinnon suorittaneelle persoonallista käsitystään ihmiskohtalosta.

— Elämän todellinen käsite ja aate, tuossahan se on! ajattelin minä aistillisesti tarkastellessani Clotildea, joka kiinnitti vihreänkeltaista kukkavihkoa valkeaan turkisviittaansa.

Ribeyre ja hänen ystävänsä olivat vihdoin tulleet yksimielisiksi, me nousimme autoon, ja se kiidätti meidät Gaillon-torille ravintolan eteen, jonka nimen olen unohtanut.

Sisällä raskaat verhot peittivät ohikulkijoilta tarkoin salinikkunat. Surville, joka tunsi paikan, vei meidät pieneen huoneeseen, jonne katettiin nopeasti pöytä viidelle hengelle.

Olin Clotilden vieressä tai ainakin naisen, jolla oli hänen nimensä. Se oli minulle pääasia. Mitä näillä kuuluisilla illallisilla tarjottiin, sen olen tosiaan unohtanut. Varmaankin sellaisia aineita, jotka pippuroivat suuta, sillä me joimme ylettömästi. »Annatko minulle täydet valtuudet?» kysyi minulta Ribeyre veikein katsein osoittaen minulle vuoroon Clotildea, vuoroon Survilleä. Pieni, musta tarjoilija täytti virkaintoisesti määräykset. En ole aivan varma asiasta, mutta luulen, että Ribeyre tunsi hänet. Ei enää samppanjaa, oli ystäväni vihjannut hänelle. En tiedä enää. Olimme alkaneet juomalla osterien paineeksi pullollisen Pouilly-viiniä. Sitten Mouton-Massé oli tilannut Saint-Emilion'ia v:lta 1892. Sitten Clotilde vaati oman maakuntansa viiniä. En laiminlyönyt tätä tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani ja lähentelemistäni ja uskalsin käskeä tarjoilijan tuoda parasta lajia. Senjälkeen Ribeyre sai tilaisuuden tuottaa pöytään pitkäkaulaisessa ja ahdassuisessa maljakossa Wolxheim-viiniä. Voin lisätä että suurin menestys oli minulla tilatessani loppujen lopuksi väkevää les Landes-maakunnan kirkkoviiniä. Ei ainoakaan meidän seuralaisistamme ollut ennen maistanut tätä peloittavaa kotitekoista juomaa, joka saa mehunsa meriauringon paahtamista hiekkakerroksista ja joka jättää pään selväksi, rinnan kevyeksi, mutta iskee säälimättömästi jalkoihin.

Sorville ja Mouton-Massé sinuttelivat minua. Clotilde nimitti minua Raouliksi ja vaati minua pyhästi lähettämään postikortteja. Ribeyre, joka ei ollut vielä aivan humaltunut, vaan keskusteli yhä pikku neekerin kanssa, iski minulle silmää: »Älä ujostele.»

Olin jumalten kaltainen nopean nousuni tietoisuudessa. Näin jälleen kurjat rattaat, jotka kaksi päivää aikaisemmin veivät minut Lande'in kaukaista asemaa kohden. Yksi ainoa lyhty tässä yössä, ja tuulta, tuulta. Meren kohinaa. Ja sisässäni vieläkin mustempi yö.

Sula kulta, Sauterne-viini, kimalteli laseissa. Sähkölamppujen kaihtimet heijastuivat niissä kuin pienet punaiset tulppaanit. Näin Clotilden hampaiden loistavan kristallipikarin läpi, josta hän joi pienin siemauksin, naurun nykiessä hänen valkoista kaulaansa. Hänen kätensä, joka oli omassani, välitti minulle tämän lempeän eläimen hytkähdyksiä ja liikahduksia. Ribeyre riemuitsi. Mouton-Massé söi kirsikkaohukaisia. Sorville joi.

Sattui pieni kiista likööriä juotaessa, jota Sorville tahtoi välttämättömästi! tarjottavaksi bordeaux-laseissa Mouton-Massé huomautti turhaan hänelle, että pikarit riittivät varsin hyvin, koska pullot jäivät pöydälle. Hän vastusteli ja sai lopulta haluamansa lasin.