Part 2

Hän kuului tuohon komiteaan. Hänen kirjeensä koetti puolustella päätöstä. Henkilökohtaisesti hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Mutta eräät jäsenet olivat ilmituoneet epäilynsä minun yliopistollisesta kutsumuksestani, ja hän itse tunnusti, ettei hän tässä kohden ollut voinut riittävällä vakaumuksella puolustaa asiaani. Muutoin oli parempi, että näin oli käynyt. Hän ei mielellään nähnyt minun opiskelevan maaseudulla. »Palatkaa heti», päätti hän kirjeensä, »ehkäpä tavalla tai toisella voimme järjestää kaiken tämän niin, että teidän on mahdollista jäädä Pariisiin.»

Jätin kunnon pastorini, luvaten palata takaisin tammikuun loma-ajaksi, ja toisena päivänä sen jälkeen astuin junasta Orsayn asemalla.

Oli jo talvi. Lehtensä karistaneessa Luxembourgissa saattoi laskea kaikki puiston harmaat patsaat. Pienessä huoneistossa Royer-Collard-kadun varrella, jossa professori Thierry asui, paloi takkavalkea. — Rakas lapseni, sanoi hän minulle — ja, yksin kun olin, tunsin sanomatonta mielihyvää tästä alkulauseesta, — älkää moittiko komiteaa. Virkatoverieni velvollisuus on valvoa tarkasti yliopiston etuja, ja itsekin myöntänette, että olette usein opinnoissanne osoittanut jonkinlaista — kuinka sanoisin... haaveellisuutta, niin, sellaista haaveellisuutta, mikä on ollut omansa herättämään vastustusta vakavissa mielissä. Minä, minä tunnen teidät, se on toista. Minä tiedän, että tästä mielikuvituksesta hyvin ohjattuna jää jäljelle vain onnellinen alkuperäisyys. Mutta ensiksi yksi kysymys. Tunnetteko todellakin kutsumusta yliopistolliselle alalle?

Mitäpä voi vastata, kun on taskussa tarkalleen sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä? Vakuutin pontevasti tuntevani kutsumusta.

— Hyvä, sanoi hän, olen järjestänyt asianne. Apurahaa tulette saamaan enintään 1200 frangia. Olen suositellut teitä eräälle vanhalle ystävälleni, joka on Ternes'issä yksityiskoulun johtajana. Hän tarvitsee historian opettajaa: kuusi tuntia viikossa, satakuusikymmentäviisi frangia kuukaudessa ja tilaisuus ohjata oppilaiden lukuja. Teidän on kyllä lujasti tehtävä työtä harjoittaaksenne samalla opintojanne Sorbonnessa. Mutta tunnen teidät ja vastaan teistä. Tänään on tiistai. Jos tämä tarjous teitä miellyttää, saatte aloittaa työn ensi perjantaina.

Minä tunsin yliopiston synkän ja kylmän pakkopaidan puristavan itseäni kaulaan asti. Ah! Elyseen Kentät! Naiset turkisviitoissaan hyvine hajahduksineen! Kuinka »tämä tarjous» ei olisi voinut minua, »miellyttää»? Sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä...

Kiitin häntä hartaasti.

Hän hieroi käsiään.

— Tapaan hra Berthoinieun tänä iltana. Tulkaa luokseni huomenna kello kymmenen, ilmoitan teille silloin kohtaamisajan.

— Tiistai, 21 p. lokakuuta 1913. — Yö läheni. Auguste-Comte-kadulla töksähdin keskelle lapsiparvea, joka tuli ulos Montaignen lyseosta. Ah, te pikku oppilaat, pikku stipendiaatit, opiskelkaa matematiikkaa, menkää teollisuuskouluun, asettukaa konttoripöydän taakse, ellette tahdo jonakin päivänä olla tällainen surkuteltava haamu, joka Luxembourgista painuu alas Assas'in kadulle.

Aina tämä sama mielikuvitus, josta kelpo opettajani minua moitti.

Vignerte keskeytti tässä kertomuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Äsken juuri vihelsi luoti ulkona; se meni aivan päämme päällitse. Oletteko ajatellut, ystäväiseni, että jos te tällä hetkellä olisitte saanut päähänne pistäytyä ulkona, kuula olisi kaatanut teidät kuolleena maahan? Mitä mieltä olette sattuman osasta elämässä?

— Eräänä päivänä, vastasin minä, oli yhdestoista komppanian osasto kuohuksissaan. Ei kukaan tahtonut lähteä vedenkantoon. Jokainen väitti, ettei ollut hänen vuoronsa. Kun rähinä pitkittyi, tulin minä paikalle. Lähetin ensimmäisen, joka käsiini osui, sotilaan, joka oli kiljunut kovimmin. Hän läksi muristen ja väittäen hänelle tehtävän vääryyttä. Hän jätti viittansa paikalle. Palatessaan hän ei enää löytänyt sitä. Kranaatti oli pirstonnut sen palasiksi samoin kuin hänen kaksitoista toveriaan.

— Olemme samaa mieltä, sanoi Vignerte.

Ja hän jatkoi kertomustaan:

Minä, joka en koskaan iltaisin kävellyt siltojen ylitse, tyytyen quartier latinin vähäisiin, iloihin, mikä voima työnsi minua tänä iltana? Muistan viettäneeni yksinäisen mässäyksen Grand U:ssa; sitten sain halun juoda kahvini Weberin terassilla. Aikomuksessa olla mitään itseltäni kieltämättä kuljin Olympian lamppurivistön sivuitse lujasti päättäneenä kävellä tämän paikan edustalla. Hiukan lämmenneenä Barsac-pullostani kuljin hyvin suorana katsoen häikäilemättömästi ohikulkijoita.

Oli kylmä. Menin sisälle Weberiin, ja hetikohta valot ja ihmisjoukko saattoivat minut jälleen araksi. Istuuduin nöyrästi erääseen nurkkaan niiden kömpelyydellä, jotka pelkäävät, että heidän tottumattomuutensa huomataan.

Aivan edessäni joukko nuorta väkeä piti hälinää. Katselin kadehtien heidän rehentelyään, asentojaan, koko tuota onnea, jota minä en ehkä koskaan saavuttaisi. Ah, tosiaan, kuinka vähän sovelias yliopistoon olikaan tämä nuori mies, johon ei mennyt prameileva oppineisuus, kirjaluettelot ja selostukset ja jolle hyvin istuvan liivin, taidokkaasti solmitun kravatin, housunlahkeista pilkistävien hienojen sukkien näkeminen aiheutti melkeinpä sydämen tykytystä!

Heitä oli neljä henkeä, joista yksi nainen, punaposkinen ja sievä, upeisiin nahkoihin puettu. Hän oli ehkä hiukan maalattu, mutta se ei ole minusta milloinkaan vaikuttanut vastenmieliseltä. Istuen täytetyllä, selkänojattomalla penkillä kauniin nuoren miehen vieressä hän oli kasvot minuun päin. Kaksi muuta istui selin minuun, mutta peileistä näin heidän kasvonsa, joita lopullaan oleva hyvä päivällinen oli hiukan lämmentänyt.

Ymmärsin tänä iltana, miten nöyryyttävää oli tulla juomaan kahvia suureen ravintolaan. »Oh, sanoin itselleni, sinun olisi ollut parempi pysyä kotona, syödä missä hyvänsä ja panna maata; nukkua, nukkua. Uni on köyhän pakopaikka. Ei olisi pitänyt tulla tänne.»

Ja kuitenkin...

Olin juuri tekemäisilläni sen huomion, että yksi aterioitsijoista, joka istui selin minuun, katseli minua pitkään peilissä, kun hän jo nousi ja tuli minua kohden.

— Vignerte!

— Ribeyre!

Olin tullut tämän Ribeyren tutuksi ylemmällä retoriikkaluokalla. Hän oli jo lisensiaatti ja opiskeli hänkin Normaalikorkeakoulussa, esiintyen joka, paikassa koko tuolla erinomaisella luontevuudella, jonka hiukkanen onnea ja muut yllykkeet, antavat.

— Mitä sinä täällä teet?

— Niinkuin näet, vastasin tuntien jo hämmennystä ja lisäten nopeasti:

— Entä sinä? Mitä uutta lyseoajan jälkeen?

— Ah, ystävä, älä puhu siitä roskalaitoksesta. Ja sitten vielä sanotaan, että siellä opetetaan nuorisoa! He olisivat saaneet minut hengiltä, jos olisin heitä kuunnellut...

Hänkin puolestaan lisäsi:

— Entä sinä?

— Minun on ollut pakko kuunnella heitä. Ja on vieläkin, vastasin katkerasti. Mutta mitä puuhailet nykyjään? Etpä ole juuri ikävystyneen näköinen.

— Minua on onni potkinut, poikaseni. Pääsin erään valtiopäivämiehen sihteeriksi, miehen, josta kuuden kuukauden kuluttua tuli ulkoasiain ministeri. Olen seurannut häntä. Ja tässä nyt olen. Mutta tulehan pois nurkastasi. Esitän sinut ystävilleni ministeriöstä.

Ribeyre tosiaan esitti minut: — Ystäväni Vignerte. Uuttera lukumies. Palkittu monissa aineissa. »Agrégé» [3] ehkä? Eikö, sitä parempi itsellesi. Mutta hän tietää siitä varmasti enemmän kuin me kolme yhteensä, lukuunottamatta Clotildea.

Clotilde tervehti nyrpein ilmein luoden minuun iroonisen katseen.

Minä olin piinanpaikassa. Ah, miten hyvin tämä ylistyspuhe sopiltaan minun huonoihin, polvista rypistyneisiin housuihini!

Kaikki olivat muutoin erittäin ystävällisiä. Olihan tietojeni ylistys pikemminkin heidän kohteliaisuutensa, heidän elämisentaitonsa kiitosta.

Pian Ribeyre nousi.

— Näkemiin, ystävät! Sulkeudun suosioosi, Clotilde. Sinä tulet kanssani, Vignerte, saatat minua jonkun matkaa.

Ulkona hän tarttui käsivarteeni.

— Pistäydyn Orsayn asemalla. On hommattava pari ukon kirjettä. Seuraa minua.

Royale-katu välkehti. Pitkiin silkkikaapuihin kääriytyneitä naisia laskeutui autoista erään ravintolan eteen. Tämä ylellisyys huumasi minua, ruoski minua, yllytti minua koettamaan saada hyötyä Ribeyren tapaamisesta. Tunsin, että hän oli valmis hämmästyttämään minua uuden menestyksensä johdosta. Kuka tietää, ehkäpä voisin käyttää hyväkseni hänen haluaan näytellä minulle valtaansa. Mitä voidaankaan saavuttaa ihmisten turhamielisyyttä imartelemalla!

Mikä joutava turhamielisyys valtasi minut itseni noustessani hänen kanssansa ulkoasiainministeriön mahtavia portaita? Kookas lakeija avasi meille hissin. Toinen otti meidät vastaan ensimmäisessä kerroksessa.

— Ei mitään puhelinsoittoa, Fabien?

— Kyllä, herra, kauppaministeri soitti. Hän syö huomenna päivällistä ministerin kanssa. Tälle oli ilmoitettava, että he tapaisivat toisensa Kamarissa. Olen antanut sen kirjeellä tiedoksi.

Minuuttia myöhemmin olimme ihailtavan somassa harmaaseen ja kultaan verhotussa pikku työhuoneessa.

Ribeyre koputti pöytään.

— Vergennes'in virkahuone, sanoi hän huolimattomasti.

— Sallithan? jatkoi hän istuutuen.

Ja hän alkoi avata kirjeitä, tehden kuhunkin merkintöjä punaisella kynällä.

— Voit huoletta puhua minulle. Tämä ei ole erikoisen syvällistä työtä. Sanohan nyt, mitä sinä oikein teet nykyjään? Miten on yliopistollisten asioittesi laita?

Minä kerroin hänelle, kerroin kaikki aina Henrik IV:n lyseosta alkaen ja mainiten lopuksi hra Berthomieun koulussa minua odottavasta opettajantoimesta.

Hän kohotti päätään.

— Ja sinä olet ottanut sen vastaan?

— Mitäpä muutakaan neuvoksi? vastasin synkästi. En halua kuolla nälkään.

Nälkään! Tämä sana kaikui omituisesti keskellä näitä seinäverhoja, Boulen huonekaluja, Sèvres'in porsliineja.

Ribeyre nousi. Sain sisällisen tuntumuksen, että olin pelastettu.

— Rakas ystävä, sinä et saa mennä Berthomieun kouluun. Semmoisesta joutuu aivan hunningolle. Minä tunnen sinut. Vakuutan sinulle, ettet ole lainkaan luotu yliopistoa varten. Ei sitä, vaan tätä sinä tarvitset.

Hän osoitti kädenhuitaisulla meitä ympäröiviä ylellisiä vallan merkkejä. Mikä psykologi, tämä Ribeyre! — Kuulehan, sanoi hän istuutuen tuolini käsinojalle. Suostuisitko väliaikaisesti poistumaan maasta? Sanon väliaikaisesti, sillä vain täällä Pariisissa on mahdollista pelata ja voittaa. Mutta mitä, sinulla ei ole penniäkään. Täällä voisi tulevaisuus olla sellaisen pojan kuin sinun, jolla on edessä elettävänä kokonainen vuosi tarvitsematta huolehtia toimeentulosta.

— Miten sitten? kysyin kiivaasti hengittäen.

Hän jatkoi nauttien täysin siemauksin siitä, että sai näytellä mahtavan osaa edessäni.

— Katsos, kysymyksessä on palvelus, jonka sinä teet minulle samoinkuin minä sinulle. Söin tänään aamiaista Saksan lähetystössä Marçais'n kanssa. Sinä et tunne Marçais'ta? Hän on meidän lähettiläämme Lautenburgissa. Tiedätkö sinä, maantieteessä tutkinnon käynyt, missä on Lautenburg?

— Eräs Saksan valtioita.

— Lautenburg-Detmoldin suurhettuakunta. Hallitseva suurherttua hänen korkeutensa Fredrik-August, sanoi hän oppineesti. Tämä korkeus on huolissaan viisitoistavuotisesta perillisestään, jolle hän etsii opettajaa. Sinähän tiedät, että ranskalainen on ensimmäinen kaikissa maailman hoveissa. Olethan lisensiaatti?

— Olen.

— Erinomaista. Osaatko saksaa?

— Jonkun verran, sikäli kuin Sorbonnessa vaaditaan.

— Pyh, he puhuvat kaikki ranskaa siellä. No niin, suurherttua on antanut Marçais'n tehtäväksi tämän lähtiessä Pariisiin etsiä pojalle opettaja. Marçais on ihastuttava mies ja verrattoman hieno!... Charvet valmistaa hänen kravattinsa. Hän keinottelee kyllä arvopapereilla ja on usein kovassa pulassa, mutta sitä ei tarvitse moittia; älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa. Huomenna hän menee opetusasiain ministeriöön. Ymmärrät, että hän sitä tietä saa kotiopettajia vaikka kuinka monta, etenkin sellaista palkkiota vastaan, jonka suurherttua on tarjonnut: 10.000 Saksan markkaa vuodessa.

— 10.000 markkaa? toistin minä häikäistyneenä.

— Parasta, että järjestämme asian heti. Odotas, minä kirjoitan kirjeen Marçais'lle.

Hän antoi minun lukea sen. En voinut muuta kuin punastua niistä ylistelevistä suosituksista, joita siinä minusta annettiin.

— Marçais saa sen huomenaamulla. Hän on vakaantunut poikamies ja nousee kello 9. Silloin hän ensi töikseen saa tämän kirjeen käteensä. Ah, niin, osoitteesi?

— Cujas-katu numero 7.

— No niin, muistakin vain palata sinne Cujas-kadullesi, jottet löisi laimin hänen tapaamistaan.

— Anna minulle tuo kirje. Haluan itse panna sen postiin.

Kiihkoni ilmeisesti hiveli häntä. Hän hymyili turhamaisesti.

— Kas niin, veli veikkoseni! Ukko Berthomieun keittojen asemesta saat sinä maistaa palatsien ja linnojen elämää. Lautenburg näyttää olevan hieno paikka. Marçais on jo kaksi vuotta kieltäytynyt ylennyksestä saadakseen pysyä siellä. Suurherttua on miellyttävä. Suurherttuatar metsästää kettuja paremmin kuin joku mies. Marçais kertoi minulle ajaneensa piloille parhaimman hevosensa häntä seuratessaan. Sinun on osattava vain vallata itsellesi paikka siellä, siinä kaikki.

Huomasin hänen näin sanoessaan luovan pikaisen silmäyksen kurjaan ulkoasuuni.

— Älä ole siitä huolissasi, sanoin minä varmuudella, joka hämmästytti häntä.

Hän katsoi minuun ja hymyili yhä: — Kas, kas, uskonpa paljastaneeni jonkun omalle itselleen. Niin, taistele siellä vieraalla maalla, poikaseni. Ja palaa luoksemme erinäisten tuhatlappusten kera. Esimieheni täällä istuu tukevasti, ja jos hän rupeaa luisumaan, jätän minä laivan sitä ennen. Sellaisesta kyllä selviytyy. Katsos, jotta ihmiset tekisivät hyödyllisiä palveluksia, ei tule enää tarvita heitä. Ei ole mitään parempaa kuin ministerien työhuoneet. Mutta pitää omata jotakin voidakseen odottaa, voidakseen kestää iskun. Muuten on pakotettu myymään itsensä maaherran virastoon 2000 markasta. Kuudentuhannen markan säästöönsaanti ei tule olemaan sinulle vaikeata. Ja kun sinulla on vapaa ylläpito, niin käytä jäännös pukutarpeisiin. Siinä saat rahallesi aina sadan prosentin koron. Tässä voit jäljitellä Marçaista. Ellei hän olisi niin hyvin puettu, olisi hän jo aikoja sitten tehnyt haaksirikon.

Tällaiset olivat Etienne Ribeyren sanat. Muiden arvokkaiden neuvojen mukana hän antoi minulle todistuksen siitä, että elämässä voi joskus sattua niin, että vieras ja välinpitämätön tekee puolestanne enemmän kuin ystävä.

Oh, ihanaa lokakuun kuutamoa Pariisissa! Seine virtasi hienon, kelmeän sumuharson peitossa. Lähetystötalon nurkalla panin suosituskirjeeni Bourgogne-kadun postilaatikkoon. Sitten tunsin kävelemisen, yksinolon tarvetta. 10.000 markkaa, 12.500 frangia! Raha ei anna onnea! Mikä sen sitten antaa, kysyn teiltä? Mikä antaa minulle tämän varman astunnan, tämän turvallisuuden, tämän iloisuuden?

Varenne-katu, Barbet-de-Jouy-katu, Montparnassen bulevaardi saivat kukin vuorostaan ihmetellä minun ylpeyttäni. Minä en nähnyt ohikulkijoita, olin sokaistu. En tiedä miten silmiini pysähtyivät Observatorion lähellä erääseen liikkuvaan, pelokkaaseen varjoon katulyhdyn alla. Se oli solakka tyttö, jolla oli harvinaisen runsas punertava tukka. Iloni oli liian painava tänä iltana jaksaakseni kantaa sitä yksin. Mutta en hetkeäkään ajatellut hänen lähellänsä, että hänen ruumiinsa oli juuri hänen. Tuo hoikka ruumis oli Elyseen Kenttien naisten, Maximin muotinaisten ja niiden vieläkin kauniimpien naisten, jotka epäilemättä odottivat minua kaukaisessa saksalaisessa hovissa, wagnerilaisen virran rannalla, joka kohisi heidän kärsimättömyyttään viihdyttääkseen vienoimpia Intermezzon säveleitään.

* * * * *

Kello oli kymmenen aamulla. Ja Thierryn kohtaaminen, jonka olin aivan unohtaa!

Hän luki uuninsa ääressä. Astuessani sisään tuli hän minua vastaan ihastuneesti hymyillen.

— Kaikki on selvää, rakas ystävä, hra Berthomieun kanssa. Te pääsette hänen kouluunsa.

Ja minä kerroin hänelle, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut, voimatta halustani huolimatta esiintyä tyynesti ja kätkeä iloni.

Mielipahakseni hän ei ottanut välittömästi osaa ilooni. Hän silmäili minua hämmästyneenä ja vieläpä, niin minusta näytti, hiukan paheksuenkin.

Yliopistomiehet ovat kaikki kaltaisiansa, ajattelin. Ulkopuolella yliopistoa ei mitään menestystä. Ja minä luovuin maltillisuudestani, jossa vain vaivoin olin pysytellyt, ilmaistakseni oikein selvään ylpeyteni uuden asemani johdosta.

— Sanalla sanoen, päättelin, kysyn kuinka monta tutkintoa ja kilpailua saisin kestää, kuinka monta vuotta odottaa päästäkseni asemaan, joka minulle nyt äkkiä tarjotaan 10.000 markkaa vuodessa.

— Niin, niin, tiettävästi, mutisi hän hajamielisesti.

Hän katseli hetkisen kamiininsa hehkuvia hiiliä, sitten hän nousi, meni kirjastohuoneeseensa ja palasi sieltä kantaen paksua suurta kirjaa, joka oli sidottu tuollaisiin monille englantilaisille tai saksalaisille teoksille luonteenomaisiin paksun äiteliin kultaväreillä kyllästettyihin vaatekansiin.

— Kysymyksessäoleva tarjous on teille varmaankin tehty Lautenburg-Detmoldin suurherttuan puolesta? kysyi hän.

— Kyllä, suurherttua Fredrik Augustin puolesta.

— Niin, niin, tiettävästi. Opettaaksenne hänen ainoata poikaansa Joachim-herttuaa.

Tässä kuulin ensimmäisen kerran tulevan oppilaani nimen.

Vanha opettajani mietti vielä hetkisen, kohotti sitten harmaat silmälasinsa minua kohden ja sanoi:

— Ja... saanko kysyä, oletteko jo tehnyt muodollisen sopimuksen?

— Totta puhuen en vielä. Mutta päätökseni on muodollinen, ja vain siinä tapauksessa, että minulle tarjotaan parempi paikka, peräydyn tästä.

— Sitten älkäämme puhuko enempää, sanoi herra Thierry vieden kirjan paikoilleen.

Minä olin jännittynyt ja hieman kiihoittunut.

— Kunnioitettu opettajani, sanoin hänelle, ettekö tahtoisi puhua minulle suoraan? Tiedän teidän liiaksi huolehtivan minun menestyksestäni neuvoaksenne minua luopumaan näin loistavasta tarjouksesta, ellei teillä olisi siihen mitä painavimpia syitä. Sivumennen minun on teille sanottava, että tullessani tänään luoksenne, luulin saavani käyttää hyväkseni teidän verratonta nykyisen Saksan asioitten ja ihmisten tuntemustanne, luulin saavani tietää teiltä arvokkaita yksityisseikkoja Lautenburg-Detmoldin hovista. Näitä yksityiskohtia, kunnioitettu opettajani, näen teidän tietävän epäilemättä vieläkin enemmän kuin saatoin itselleni kuvitella. Tapaan aivan heti herra de Marçais'n, Lautenburgin lähettiläämme. Mutta minun on hyvin vaikea kysellä häneltä. Ja diplomaattina hän varmaankin harrastaa eräänlaista varovaisuutta, jota teillä ei ole sama syy noudattaa minuun nähden. Lyhyesti, sallikaa minun tehdä teille eräs kysymys, johon sisältyy koko tämä vaikea asia. Jos teillä olisi poika, herra Thierry, antaisitteko hänen tehdä sen, minkä minä aion tehdä? Antaisitteko hänen lähteä Lautenburgiin?

Hän katsoi minuun kiinteästi ja vastasi varmalla äänellä:

— En koskaan.

Myönnän että hämmästykseni alkoi muuttua jonkinlaiseksi levottomuudeksi. Ymmärsin sangen hyvin, ettei lapsellinen pahastus siitä, etten käyttänyt hyväkseni hänen minulle hankkimaansa tilaisuutta, voinut ohjata niin tasapuolisesti ja tyynesti harkitsevaa miestä.

— Teillä on varmaankin hyvin painavia syitä, opettajani, sanoin hiukan vapisevalla äänellä, antaessanne noin ehdottoman vastauksen.

— Niin minulla todellakin on, vastasi hän.

Voisitteko sanoa minulle, mikä oli tutkimuksenne esineenä tuossa kirjassa?

— Rakas lapseni, te ajattelette kait, ettei tuossa hallitsevien sukujen vuosikirjassa voi olla mitään sellaista pikkuseikkaa, jonka nojalla kohtalonne siellä kaukana antaisi minulle aihetta pelkoon; olen todennut erään nimen, eräitä muistoja, siinä kaikki. On totta, että tiedossani on Lautenburg-Detmoldin hovista erinäisiä yksityisseikkoja, joita en usko itse de Marçais'nkaan tuntevan, mikä ei ole hänelle viaksi luettava, vaikkapa hän olisi terävänäköisempikin diplomaatti kuin mitä hän kuuluu olevan. Sitäpaitsi hän ei ole vielä varsin kauvoja ollut Lautenburgissa. Hän ei ehtinyt oppia tuntemaan suurherttua Rudolf-vainajaa.

— Kuka oli tämä suurherttua Rudolf?

— Ettekö sitäkään tiedä? Hän oli nykyisen suurherttuan vanhempi veli. Hän on ollut kuolleena jo muutamia vuosia, niin, kaksi, ellen erehdy.

— Hänen kuolemansa johdosta siis suurherttua Frcdrik-August pääsi valtaistuimelle?

— Ei välittömästi. Lautenburg-Detmoldin valtion perustuslaki on hiukan omituinen. Salilaista lakia [4] ei ole siihen sovellutettu. Herttuallinen kruunu siirtyi suurherttuan kuoltua hänen puolisolleen suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonoralle.

— Hän meni siis naimisiin lankonsa kanssa?

— Aivan oikein. Ja siitä johtuu, kun suurherttua Rudolfilla ei ollut lapsia, että teidän tuleva oppilaanne, herttua Joachim, suurherttua Fredrik-Augustin ja erään saksalaisen kreivittären poika, on tullut Lautenburg-Detmoldin valtion mahdolliseksi perilliseksi. Tarvittaisiin, jotta hänen perimysoikeutensa lakkaisi, että hänen isänsä avioliitto suurherttuatar Auroren kanssa siunautuisi, mikä näyttää sangen epätodennäköiseltä.

— Luulen muistavani nyt, sanoin. Eikös ollut noin kaksi, kolme vuotta sitten eräs saksalainen suurherttua, joka kuoli Afrikassa, Kongossa, tutkimusmatkalla?

— Tiettävästi, vastasi hra Thierry. Se oli juuri suurherttua Rudolf. Hän harrasti aina maantieteellisiä tutkimuksia. Hänen matkansa ei ollut muutoin aivan puhtaasti tieteellinen. Muistaessani, että muutamia kuukausia myöhemmin seurasi meille Kongon menetys, olen usein tullut ajatelleeksi, että Lautenburgin suurherttua matkusti sinne suorittamaan jotakin tehtävää korkean serkkunsa, keisarin, laskuun. Hän ei tietenkään saanut työtänsä loppuunsuoritetuksi, koska hän kuoli Kongossa jonkun ajan kuluttua sinne tulonsa jälkeen. Olisi mielenkiintoista...

— En missään tapauksessa, rakas opettajani, sanoin minä keskeyttäen, kuitenkaan huomaa näissä asioissa mitään, mikä antaisi aihetta siihen pelkoon, jota äsken osoititte.

Hän näytti vaivautuneelta.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle hieman väkinäisesti. Historioitsijan velvollisuus on olla pitämättä mitään totena, mikä ei ole asianmukaisesti tarkistettu. Tätä silmälläpitäen myönnän teille, etten tiedä muuta kuin sangen epämääräisiä ja vaikeasti todettavia seikkoja. Eräitä huhuja, eräitä viittailuja, joitakin yksityisseikkoja, jotka olen joku aika sitten saanut tietooni eräältä ystävältäni, — nimi jääköön sanomatta — ja siinä onkin kaikki. Mutta uskon sananlaskuun, joka sanoo, ettei savua ilman tulta.

— Ettekö voisi ilmaista minulle hiukan enemmän näiden huhujen esineestä?

— Pidättekö ehdottomasti sen omana tietonanne, sanoi hän minulle, lupaatteko?

— Annan teille sanani.

— No hyvä. Näyttää siltä, ettei Lautenburg-Detmoldin hovissa aina kuolla luonnollisella kuolemalla.

Uteliaisuuteni oli huipussaan.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyin.

— Onnettomuudeksi, tai pikemmin onneksi, en mitään varmaa. Mutta tulee pakostakin todenneeksi, että kaksi henkilöä oli Fredrik-Augustin tiellä kruunun saamisen esteenä.

— Suurherttua Rudolfhan kuitenkin kuoli Kongossa auringonpistokseen, sanoin, kaikki sanomalehdet kertoivat niin.

— Tiettävästi. Tämä kuolema siellä oli luonnollinen. Niin paljoa ei näy voivan sanoa kreivitär Tepwitzin kuolemasta. Hän oli nykyisen suurherttuan ensimmäinen puoliso, Joachim-herttuan äiti.

— Suurherttuaako siis luullaan tämän kuoleman aiheuttajaksi?

— Suurherttua Fredrik-August on erittäin mielenkiintoinen ihminen, jatkoi herra Thierry. Hän on älykäs ja laajatietoinen, mutta peloittavan teeskentelevä. Pelaako hän omaan laskuunsa? Württembergin kuninkaan, hänen välittömän yliherransa, laskuun? Keisarinko? Olen tutkinut kysymystä saksalaisen politiikan kannalta. Se ei ole aivan yksinkertainen asia. Fredrik-August on kunnianhimoinen. Ja minä luulen, ettei hän kammoksu mitään keinoja.

— Hänen olisi pitänyt laskuissaan ottaa huomioon kruununperillinen suurherttuatar, sanoin minä. On kait suurherttuan toki täytynyt saada hänen suostumuksensa mennessään naimisiin hänen kanssaan.

Herra Thierry hymyili.