Part 9

Samana lauantaina, jona Helena oli voinut _Samovarin_ omistajan ennakkona antamilla rahoilla maksaa Feodorin laskun, joi Aleksei Dmitritsh tavallista enemmän. Ja työnsä päätettyään hän — sen sijaan että olisi tapansa mukaan istuutunut Vassian vuoteen viereen — meni ikkunan ääreen. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle, että hän juuri sinä päivänä näkisi kuihtuneen puun alkavan jälleen viheriöidä, eikä hän tahtonut jättää katsomatta ensimmäisten silmujen puhkeamista.

Siinä hän oli jo seisonut aivan hievahtamatta kokonaisen lunnin, kun ovelle koputettiin. Vallan varmana siitä, että koputtaja saattoi olla vain neiti Mesureux, ei Aleksei Dmitritsh vastannut koputukseen eikä kääntänyt katsettaan ikkunasta kuullessaan naisen askeleiden lähestyvän. Mutta äkkiä lävisti hänen sydämensä Vassian huuto. Kauhun ja hulluuden huuto.

— Isä, isä, huusi nuori mies. Se on hän.

Aleksei Dmitritsh oli kuin eläimen harppauksella asettunut poikansa ja Helenan väliin. Tyttö oli peräytynyt ovelle saakka ja tuijotti molempia miehiä aivan jäykistyneenä, aivan kalpeana. Isä ja poika olivat tarttuneet toistensa käsiin, ja tästä vapisevasta ryhmästä uhosi niin syvä ja vihamielinen tuska, ettei Helena edes yrittänyt ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät voineet päästää ilmoille äännähdystäkään.

— Hänen täytyy mennä pois, hänen täytyy mennä pois, huusi Vassia. Hän tekee taas minulle pahaa. Hänellä ei ollut oikeutta...

Sitten hänen hengityksensä salpautui, ja hän vaikeni. Aleksei Dmitritsh päästi hänen kätensä ja lähestyi nuorta naista.

— Kuuletteko! sanoi hän käheästi.

Hän työnsi Helenan käytävään, lukitsi oven ja asettui taas ikkunan ääreen.

Kun neiti Mesureux näki ohikulkevan Helenan kasvot, mumisi hän itsekseen:

— Herra siunatkoon! Pojan loppu tuli.

Hän nojautui jotakin huonekalua vastaan, että ei olisi kaatunut. Hän oli tosin monet kerrat nähnyt mustaloimisten hevosten pysähtyvän ovensa edustalle, mutta ei vielä koskaan viedäkseen pois niin nuoren taakan. Neiti Mesureux ei erehtynyt paljon: muutamia tunteja myöhemmin Vassia kuoli.

Samana päivänä ilmoitti Helena Feodorille, että sairaalalasku oli kokonaan suoritettu ja etteivät he enää tulisi näkemään toisiaan.

— Siihen minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi ruhtinas. Mutta tietäkää, että kaikki rahat, mitä milloinkaan ansaitsen, että nämä käsivarret kuuluvat teille. Jo koko elämäni ajan.

Helena ei edes kuunnellut häntä. Ja hän lähti sairaalasta ilmoittamatta siitä Natalia Borissovnalle. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa niin kauhistavan vapaa. Feodor oli vapauttanut hänet Vassiasta. Nyt vapautti Vassia hänet Feodorista. Ei enää mitään sidettä, ei mitään velvollisuuksia ketään kohtaan, ei häntä itseäänkään. Helena oli kypsynyt Terhania varten, _Pigalia_ varten.

TOINEN OSA

PIGAL.

I.

Ne jotka vuosina 1924—1925 toimettomuudesta, huikentelevaisuudesta, surusta tai pelkästään yöelämän halusta maleksivat Montmartre'in valojen keinotekoisen päivän alla, ne, jotka rakastivat tuota ainoanlaatuista aluetta, minkä muodostivat kadut Pigalle, Fontaine ja Douai juopuneine amerikkalaisineen, saxofoninsoittaja-neekereineen, tangontanssija-argentiinalaisineen, hiukan julkeine tyttöineen, smokingpukuisine naistenpyydystäjineen, kukkaismyyjättärineen, autonohjaajineen ja kerjäläisineen, tuota seutua, joka tuoksui bensiinille, hajuvesille, ihomaalille ja hiukan myöskin huumausaineille, ne, jotka nautinnokseen katselivat Place Pigalle'ilta liikekilpien tulikarkeloa, lumoavaa ja petollista kuin syntinen ilo, ne, jotka liittyivät noiden omituisten ihmisten laumaan, jotka aloittivat työnsä vasta silloin, kun kaikki muut menivät levolle, ja jotka menivät levolle silloin, kun kaikki muut nousivat päivän toimiin, tuohon hysteeriseen, perverssiin ja lapselliseen laumaan, joka oli ihmiskunnan ulkopuolella, huvitusten välineenä, — ne muistavat varmaan, että tässä myrkyllisessä vyöhykkeessä oli muutamien neliömetrien alalle ahtautunut luonnottoman suuri joukko venäläisiä yöravintoloita.

Nämä ravintolat sikisivät ja kasvoivat kuin myrkylliset sienet. Niitä oli suuria ja pieniä, kaikenlaatuisia: kolmikerroksisista huvittelun temppeleistä pikku komeroihin, joihin mahtui puoli tusinaa pöytiä. Oli sellaisia, joiden sinertävässä kirkkovalaistuksessa juotiin juhlallisesti ja äänettöminä raskaista hopeamaljoista, jo Katariina Suuren aikana juomaseuroissa kiertäneistä, ja toisia, jotka täytti soiton, laulun ja rajun tanssin lakkaamaton melu. Toisten seiniä verhosivat itämaiset matot, toisten seinät olivat maalatut räikein värein tai ruumiinvihreällä.

Joka askeleella törmäsi kasakoihin, jotka oli pantu vahdeiksi näiden ravintoloiden ovien edustalle. Toiset, laulajat ja tanssijat, kulkivat väliajoilla paljain päin baareihin ja kahviloihin. He istuutuivat kuparinruskeiden, samettisiin tai silkkisiin ihokkaihin pukeutuneiden miesten joukkoon. Valkohipiäiset, kiiluvasilmäiset, kirjavien helyjen koristamat naiset nauroivat tai itkivät määrättömästi. Täysiveriset prinssit joivat veljellisessä sovussa entisten hevosvarkaiden kanssa.

Siellä oli ihmisiä, jotka olivat eläneet koko elämänsä lyhentääkseen toisten, maksavien ihmisten öitä, todellisia huvitusten välikappaleita, syntyneitä laulamaan ja miellyttämään niinkuin viulut, joita he soittivat korvakuulon mukaan. He olivat Moskovan suurten ravintoloiden ja Pietarin saarten mustalaisia, jotka pakolaistulva oli tuonut mukanaan Parisiin saakka. Muutamat heistä olivat soittaneet keisarille, suuriruhtinaille, Rasputinille. Heidän viulunjoustensa alle oli heitetty omaisuuksia. Montmartre'illa heille maksettiin niukemmin, mutta he tarvitsivatkin hilpeinä pysyäkseen ainoastaan työtä ja juotavaa.

Mutta oli myöskin toisia, jotka kulkivat yhtä kuluneissa vaatteissa ja kantoivat samoin kainalossaan viulu- tai kitaralaatikkoa, mutta joiden rotupuhtailla kasvoilla kuvastui epätoivo, yhtä samea kuin heidän silmiensä tyhjyys.

Näin toivat nämä nälkiintyneet ja valepukuiset — ihmiset — kaartinupseerit, opettajat, hienoston naiset, prostituoidut, amatööritaiteilijat, kuuluisat mustalaiset —, milloin intohimoisesti ja koko, sielullaan, milloin kehnosti teeskennellen yöravintoloiden hälinästä, valosta ja samppanjasta tylsistyneille pareille aavistuksen siitä barbaarisesta, epätoivoisesta ja monesti ylevästä hengestä, minkä rajaton ja muodoton Venäjä lauluineen ja tansseineen on kätkenyt kurjimpienkin lastensa sydämeen.

Kaikki he muodostivat kummallisen heimon, jonka jokaisella jäsenellä oli ollut oma salaperäinen tai järkyttävä historiansa, heimon, jonka kaikki jäsenet tunsivat toisensa ja kadehtivat toisiaan, heimon, jota piti koossa yhteinen pelko ja yhteinen työ. Kaikkien toimeentulo riippui juotujen samppanjapullojen määrästä, ja kaikki poistuivat noista ravintoloista vasta silloin, kun kyllin nukkuneet ihmiset kiiruhtivat luonnollisiin toimiinsa.

Ja tämä heimo, jolla ei ollut isänmaata eikä kotipaikkaa, tunsi vain tuon ahtaan piirin, syrjäisintä kauppalaa pienemmän, vankilaa eristyneemmän, jokailtaista keinotekoista orgiaa varten valaistujen katujen rajoittaman piirin, joka käsitti yksinomaan yöravintoloita ja kevytmielisen rakkauden tyyssijoiksi aiottuja hotelleja.

Edellisissä venäläiset tekivät työtä ja jälkimmäisissä nukkuivat. Unestaan he heräsivät ainoastaan laulaakseen, kiihdyttääkseen toiset juomaan ja itse juodakseen. Ja laulamasta ja juomasta he herkesivät ainoastaan hoippuakseen takaisin nukkumaan. Ja tämän eristyneen korttelin, jonne heidän maalaisensa olivat asettuneet ruokalanpitäjiksi, hotellinisänniksi, vieläpä partureiksikin, jossa heidän ei viikkokausiin tarvinnut käyttää ainoatakaan ranskalaista sanaa, jossa he elivät niin ammattinsa ja uupumuksensa liekaan sitomina, etteivät monet heistä tietäneet mitään Riemukaaresta eikä Boulogne'in metsästä — tämän korttelin he olivat — sitä hallitsevan paikan mukaan — nimittäneet _Pigaliksi_.

_Pigal_, eristynyt maailmankolkka, kadotettujen, tuuliajolle joutuneiden sielujen turvaton satama, julma ja rauhaton pakopaikka, armelias vain niille, joille alkoholi antaa unohduksen ja kokaini huuman, keinotekoisen ilon kangastus, jonka auringon ensimmäiset säteet haihduttavat, —— sellainen oli se outo ja epäinhimillinen maa, johon Helena, neiti Mesureux'n lemmikkivuokralainen, nyt oli päättänyt asettua.

II.

Sairaalasta lähdettyään Helena söi eräässä bulevardiravintolassa, jonka hän valitsi siksi, että se oli täynnä melua ja valoa. Mutta hän ei viipynyt sisällä kauan. Hänet oli vallannut vastustamaton liikunnon ja vaihtelun tarve. Hän liittyi lukemattomiin sunnuntaikävelijöihin. Jonkun elokuvateatterin säihkyvä julkisivu sai hänet hetkeksi pysähtymään. Mennäkö sisään? Mutta hän ajatteli salia, joka sukelsi alas puolihämärään, vaimennettua musiikkia, kankaan harmaata ja valkoista. Ei, se ei ollut sellaista, mitä hän tänä iltana tarvitsi.

Eräässä kadunkulmassa hän näki loistavan nuolen, joka osoitti tietä muutamaan tunnettuun varieteehen; Helena meni sinne. Siellä esiteltiin miltei sanaton revyy, joka yksinomaan pyrki lumoamaan silmää kekseliäiden koneellisten laitteiden aikaansaaminen näköharhojen, väärien jalokivien ja alastomien naisten avulla. Helena, joka ei milloinkaan ollut nähnyt sellaista näytelmää, katseli kuin tukehtuva tuota barbaarista loistoa, noita valonheittäjän valossa lakkaamatta sortuvia ja jälkeen rakentuvia kuningaskuntia. Ja noita täydellisiä ruumiita, lukemattomia, alastomia, niiden rusoittavia rintoja ja uumia, — niin koulittuja ruumiita, että ne näyttivät aineettomilta kuin kauniit maalaukset...

Väliverhon laskeutuessa Helena huokasi. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi voinut jäädä koko elämänsä ajaksi tähän savun täyttämään ilmaan katselemaan tuota värien ja lihan ajatonta ja paikasta irtautunutta leikkiä.

Oli vasta puoliyö, eikä hän ollut väsynyt. Eräs kysymys häiritsi hänen turtaa rauhaansa: missä hän nukkuisi yönsä? Mutta Helena ei ollut kauan huolissaan siitä. Olihan myöhemmin kyllin aikaa miettiä sitä seikkaa. Tärkeintä oli estää aivot ajattelemasta, tekemästä kysymyksiä, pysyttää ne siinä kuolleessa tasapainossa, johon näytös oli ne niin onnellisesti saattanut. Helena muisti _Samovaria_ vastapäätä sijaitsevan pienen kahvilan, jossa hän oli edellisenä iltana keskustellut Samuel Jakovlevitshin kanssa. Se tuntui hänestä houkuttelevan tylsältä.

Hän kääntyi siis päättävästi eräälle kadulle, joka vei Montmartre'ille. Jos Helena olisi tietänyt, ettei hän enää moniin, moniin viikkoihin palaisi siihen osaan kaupunkia, josta hän nyt poistui, olisi hän kenties liikutus mielessään katsonut bulevardeja, joilla hän vielä kulki reippaasti, katse kirkkaana ja askelet joustavina. Tai kenties hän olisi silloin vieläkin enemmän jouduttanut askeliaan päästäkseen niin pian kuin suinkin ratkaisevasti eroon omasta itsestään.

— _Sans-Souci_, luki hän miltei ääneen kahvilan nimikilvestä. Hän oli löytänyt kahvilan tietämättä oikein itsekään, miten.

Hän toisteli nimeä useita kertoja, sillä se miellytti häntä.

Tarjoilija tervehti häntä ystävällisin elein, aivankuin olisi tuntenut hänet kauan. Sekin miellytti Helenaa. Miten yksikertaisia, miten tutunomaisia asiat olivatkaan, kun vain osasi mukautua niihin! Ja yö oli kaunis nähtynä hiestyneiden ikkunanruutujen läpi. Sen täytti kiirehtivä ihmisvirta, jonka kaipaus sai syöksymään huvituksiin. Siinä kiersivät reklaamivalot, joiden räikeys toi mieleen varieteen valoleikin.

— Jotakin likööriä, mitä tahansa, en tunne nimiä, mutta väkevää, tilasi Helena hilpeästi.

— Venäläiset naisemme pitävät yleensä chartreuse'istä, vastasi tarjoilija.

Helenaakin miellytti tämän juoman väri. Hän ei koskenut lasiin pitkään aikaan, häntä lumosi liköörin tumma, myrkynkaltainen vihreys. Sitten hän joi sen hitaasti ja tilasi toisen lasillisen.

— Lyön vetoa, että odotatte _Samovarin_ viuluniekkaa, sanoi tarjoilija lasia tuodessaan. Olisi parasta ilmoittaa hänelle. Hän käy täällä harvoin, hän on hyvin vakava ihminen.

— Luulette minun haluavan tavata häntä? kysyi Helena ihmetellen. Ei, en halua nähdä ketään.

Alkoholi, johon hän ei ollut tottunut, lämmitti häntä sisäisesti miellyttävällä tavalla. Hänelle tuli suloinen hyvänolon tunne. Aika kului. Äkkiä hän säpsähti: tarjoilupöydän luona puhuttiin venäjää. Hän näki kaksi miestä kasakanpuvuissa. Mutta heidän ääntensä hienostuneisuus oli ristiriidassa puvun kanssa.

— Käykö teillä yhä paljon väkeä? kysyi toinen.

— Tänään aivan erityisesti; täytyy hankkia ylimääräisiä pöytiä.

— Eikä meillä käy ketään. Mistähän se johtuu? Pelkäänpä, että saadaan pian sulkea koko liike. Ja miten meidän kaikkien sitten käy?

He lähtivät. Mutta sisään astui toinen venäläinen seurue, joka istuutui ja ryhtyi pelaamaan korttia. He olivat köyhää väkeä, ja heillä oli sangen epäilyttävät kaulukset. Helena oli aika lailla hämmästynyt nähdessään ruhtinas Rizinin tulevan sisään ja liittyvän heidän seuraansa.

— Vain yksi pelikerta, sanoi ruhtinas. Minun täytyy tanssittaa kahta eteläamerikatarta.

He syventyivät peliinsä äänettöminä. Silloin tällöin ruhtinas mutisi aina saman karkean kirouksen, joka inhoitti Helenaa. Mutta hän ei tahtonut antaa minkään seikan häiritä mielihyväänsä ja koetti heti unohtaa ruokottomuuden.

Noustessaan heitti ruhtinas pöydälle kourallisen pikkurahaa ja sanoi:

— Siinä kaikki, mitä omistan. Jakakaa keskenänne. Lopun olen teille velkaa.

— Oh, sinun veloistasi emme ole huolissamme, virkkoi muudan pelaajista naurahtaen. Kun tanssittaa miljoonaperijättäriä...

Ruhtinas kohenteli hiukan hermostuneesti kalvosimiaan, avasi suunsa aivan kuin vastatakseen, mutta kohautti olkapäitään, silitti hiuksensa kuvastimen edessä ja lähti _Samovariin_...

Hänen toverinsa ryhtyivät taas pelaamaan. Muudan mustalaispukuinen nainen istahti hetkeksi erään pelaajan viereen, suuteli häntä suulle ja sanoi surullisesti:

— Yhäkö sinä häviät?

Mies ei vastannut, ja nainen poistui pää painuksissa.

Sitten tuli kolme nuorta kaukasialaista juomaan punaviiniä. He puhuivat äidinkieltään, itämaista ja karkeaa, jota Helena ei ymmärtänyt. Mutta hänelle teki hyvää katsella heitä, sillä he olivat nuoria ja huolettomia, eikä heidän päivettyneissä kasvoissaan ollut halpamaisuutta eikä himokkuutta.

Ja muutamien tuntien kuluessa kulki Helenan ohi laajan Venäjän kaikkien rotujen edustajia: ukrainalaisia, siperialaisia, georgialaisia, liettualaisia, mustalaisia ja juutalaisia.

Helena näki heidän tulevan sisään, istuutuvan toistensa joukkoon ja jälleen poistuvan kirjavan kadun lakkaamattoman kohinan saattelemina. Hän tunsi kummallista mielihyvää ajatellessaan, ettei hän kohtapuolin enää olisi täällä katsojana, että hän tulisi tuntemaan kaikki nuo ihmiset, että hänen ja heidän välilleen syntyisi tuo vaistomainen, elimellinen yhteenkuuluvaisuus, jonka hän luuli tänä iltana huomanneensa liittävän noita ihmisiä toisiinsa.

— Kas, tekin täällä, Helena Borissovna, huusi äkkiä eräs ääni hänen korvaansa, mikä sattuma!

Helena kohotti päätään ja oli Shuvalovin nähdessään miltei halukas pakenemaan. Hän ei halunnut tietää enää mitään entisyydestään. Mutta hän rauhoittui heti kohta. _Sans-Soucissa_ oli myös Shuvalov aivan toinen mies. Kallellinen lakki, nahkatakki ja likaiset, bensiinille ja öljylle lemuavat kädet — ne eivät olleet kohteliaan lääkärin, yleisten aatteiden harrastajan, vaan venäläisen autonkuljettajan, kasakkain sekä maalattujen ja valepukuisten naisten kumppanin. Helena teki hänelle tilaa ja virkkoi:

— Tästälähin tulette tapaamaan minut täällä useimminkin. Minulla on paikka _Samovarissa_.

Shuvalov katsoi häntä suoraan silmiin kuin olisi tarkastanut potilasta ja päästi sitten vihellyksen.

— Niinkö, te täällä _Pigal'issa_. No niin...

Hän ei lopettanut lausettaan. Mitäpä olisi hyödyttänyt kysellä nuorelta naiselta, surkutella häntä tai antaa hänelle neuvoja? Tai edes kertoa hänelle, että Vassia oli kuolemaisillaan? Helenan oleskelu tässä paikassa ja hänen veltot, väsyneet kasvonsa olivat jo vastauksena kaikkiin kysymyksiin. Ettei tilanne olisi käynyt kiusalliseksi, oli parasta käsittää asia aivan luonnolliseksi.

Shuvalov kysyi:

— Milloin aloitatte?

Helena ei ollut vielä ajatellut sitä seikkaa. Terhan oli tosin antanut hänelle kolme päivää aikaa, mutta mitä hän tekisi niillä? Miksi odottaa, kun hän kuitenkin tahtoi niin pian kuin suinkin sukeltaa tähän pilaantuneeseen, unohdusta tuovaan veteen?

— Huomenna! hän vastasi.

Hän oli jo luullut kaiken tarmonsa sammuneen, mutta nyt hänen äänessään oli taas pontta, mikä oli ominaista hänelle aina silloin, kun hänen piti siirtyä toivomuksesta tekoon.

— Minä tarvitsen vain puvun. Samuel Jakovlevitsh on luvannut hankkia sen minulle. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan tänne?

Viuluniekka pudisti päätään nähdessään liköörilasit Helenan pöydällä ja miten toivottoman välinpitämättömänä tyttö tuki päätään käsiinsä.

— Teidän ei olisi pitänyt odottaa minua näin myöhäiseen, Helena Borissovna, sanoi hän niin lempeästi kuin hän suinkin osasi.

Mutta juuri tästä hellyydestä ja kunnioituksesta tyttö tahtoi päästä vapaaksi.

— _Samovar_ käy vielä minulle sietämättömäksi tuon hyvinkasvatetun, pehmoisen olennon vuoksi, sanoi hän itsekseen.

Ja kuivasti virkkoi hän Samuel Jakovlevitshille:

— Onko teillä tavarani?

— Kyllä. Sain kaikki hankituksi eräältä ystävättäreltäni, jonka onnistuin houkuttelemaan lopettamaan laulamisen.

— Ljuba, eikö niin? kysyi Shuvalov.

— Oikein hyvä, Samuel, sangen hyvä asia. Hän on liian onneton siinä toimessa. Entä milloin ovat häät?

— Saa nähdä, saa nähdä, vastasi soittaja hämillään. Minne saan toimittaa pakettinne, Helena Borissovna?

— Minne? toisti Helena. Oikeastaan minulla ei enää ole asuntoa. Ah, auttakaahan minua löytämään sellainen jostakin tästä läheltä. Mennään!

Samuel Jakovlevitsh epäröi jonkun sekunnin, sitten hän sanoi hiljaa ja lämmöllä, ikäänkuin etukäteen tuntien ehdotustensa hyödyttömyyden:

— Helena Borissovna, huomaan kyllä, että olette muuttunut: mutta jos teillä on edes hiukankin itsesäilytysvaistoa jäljellä, niin älkää jääkö asumaan tänne. Päinvastoin, asettukaa niin etäälle kuin mahdollista. Tulkaa ainoastaan työhönne tänne. Siten saatte edes hiukan hengittää vapaasti. Shuvalovhan voisi noutaa teidät iltaisin ja aamuisin ovat kaikki metrot käytettävissänne. Maksim, sanokaa hänelle, että olen oikeassa!

Helena ei antanut Shuvaloville aikaa vastaukseen:

— Samuel Jakovlevitsh, te ette ymmärrä mitään, sanoi hän. Ja vastaisuudessa pyydän teitä jättämään minut rauhaan moraaleinenne. Tulkaa, Shuvalov, hänen ei tarvitse raskauttaa omaatuntoaan. Te saatte sitten antaa hänelle osoitteeni.

Mukanaan Shuvalov, joka filosofiastaan huolimatta huonosti pystyi peittämään hämminkinsä, valitsi Helena asunnon eräästä Rue Victor-Massen varrella olevasta hotellista.

Hän sieti urheasti kananpojan- ja silavanhajun, joka ovella vyöryi häntä vastaan. Hän sieti unesta herättämänsä, housunkannattimiaan hypistelevän tarjoilijan kysymyksen:

— Onko herra kanssanne?

Mutta päästyään huoneeseensa riisuutui Helena pimeässä, ollakseen näkemättä vadelmanvärisiä seinäpapereita, kurjaa peilikaappia ja huojuvaa vaatenaulakkoa. Silmänräpäyksen ajan ajatteli hän huonetta, jossa hän oli asunut neiti Mesureux'n luona: Se ei tosin ollut upea, mutta suuri ja ilmava. Siitä uhosi ikä, mutta myöskin rauha. Ja sittenhän siellä oli Natasha. Ja lähettyvillä Feodor, Vassia ja hänen isänsä, siistejä, kelpo ihmisiä.

Lukemattomien autojen kolinan, lukemattomien askelten kopinan, juopuneiden naisten huutojen aiheuttama pirullinen melu surisi huoneessa. Helena tunsi itsensä pieneksi ja onnettomaksi ja nukahti vasta loppumattoman piinan jälkeen.

Hän hätkähti unestaan tuntien tukehtuvansa.

— Miten raskas ilma on, mietti hän. Unohdin avata ikkunan. Oi, minähän suljin sen melun vuoksi. Mutta nythän on jo aivan hiljaista.

Hän työnsi ikkunan auki ja näki auringonsäteiden kaltevuudesta, että ilta oli tulossa. Kadulla vallitsi maaseudun rauha: joitakin yksinäisiä jalankulkijoita, vaunun kolina: kaukana vihersivät pikku puutarhat. Oli ikäänkuin koko kortteli loisi uutta voimaa yön varalle.

Pukeutuessaan muisti Helena mustalaispuvun. Shuvalov oli luvannut tuoda sen kello kuudeksi; sen täytyi siis jo olla saapunut.

Helena paneutui uudelleen vuoteeseen ja soitti. Huonetarjoilija, joka oli aamulla ottanut hänet vastaan, toi, yhä vielä uneliaana ja ikuisesti housunkannattimiaan nyppien, huolellisesti nyöritetyn pahvikotelon. Kun hän ei heti poistunut, kysyi Helena:

— Miksi viivytte?

— Siltä varalta, jos tarvitsisitte apuani pukeutumisessanne, vastasi mies tympeällä äänellä. Nämä naiset haluavat sitä usein.

Jonkinlaisessa kuumeessa avasi Helena paketin. Sehän sisälsi hänen uuden olemuksensa! Hän otti esiin vihreän hameen, tummanpunaisen liivin ja suuren, oranssinvärisen huivin. Tämä yhdistelmä aiheutti hänelle melkein päänkivistystä, mutta kun hän oli sipaissut hepenet ylleen, solminut silkkiliinan päähänsä ja näki kuvastimessa kookkaan, hurjan tytön syvään uurretussa puvussa, ruumis liikehtien ohuen kankaan alla, kalpein, värien barbaarista koreutta vasten vielä kovemmilta näyttävin kasvoin, nauroi hän hermostuneesti.

— Niin, niin, sanoi hän tuolle tuntemattomalle, — paljon punaista huuliin, paljon mustaa silmiin, ja Terhan on oleva tyytyväinen.

Hän katseli kuvaansa kauan, tietämättä, täyttikö tämä tarkastelu hänet kauhulla vai ilolla. Oli tuskin mahdollista kuvitella täydellisempää muutosta. Mutta jäisikö tämä aina pelkästään valepuvuksi, vai onnistuisiko hänen muovautua kokonaan uudelleen? Hän halusi sitä epätoivoisesti, ja koska puku paremmin sai hänet muistamaan hajalle poljetun ja syntisen sielunsa, piti hän sen yllään mennessään päivälliselle.

Syötyään halusi Helena tuntea jälleen _Sans-Souci'n_ hyvää tekevän huuman. Mutta koska yöravintoloita ei vielä oltu avattu, täytti niiden henkilökunta nyt tuon pikkukahvilan joka sopen. Koko _Pigal_ oli siellä venäläisineen, neekereineen, argentiinalaisineen ja harvoine ranskalaisineen. Kaikki rauha oli väistynyt tämän kuumeisen lauman tieltä.

Vaikka hän olisi ollut yksinkin, ei hänen eilen kokemansa rauhallisuus olisi palannut. Hän odotti liian maltittomasti, että elämä, jota hänen pukunsa lupasi, vihdoinkin todella alkaisi, ja aika tuntui hänestä loputtomalta, kunnes _Samovarin_ suuren pääoven valot sytytettiin. Heti nähdessään ruusunpunaisten valoviirujen kiitävän sisäänkäytävän yllä ja kasakan (hän muisti äkkiä, että se oli amiraali Andrejev) asettuvan paikalleen ovipieleen, läksi Helena kadun yli ravintolaan.

Se oli vielä rauhallinen ja tyhjä. Kaksi tarjoilijaa, jotka kantoivat pukuaan surumielisen luontevasti, pakisi keskenään salin kulmassa olevan pikku baaripöydän ääressä, ja jättiläismäinen hovimestari — hartiat kuin hirret — tarkasteli valmiiksi katettuja pöytiä. Ensi silmäyksellä havaitsi Helena kaikkien kolmen olevan venäläisiä. Kun hän astui sisään, virkkoi selin oveen seisova hovimestari pöytään puistellen:

— Filip Artemjevitsh. Te olette jälleen unohtanut sekoittajan numero kuudesta. Huomaan, että te parempina päivinänne joitte samppanjan hiilihappoineen.

— Olen unohtanut sen, eversti, se on totta, suokaa anteeksi, vastasi toinen tarjoilijoista ja nousi.

— Ei, olkaa siellä vaan, istukaa, ystäväiseni, toimitan sen itse.

Hovimestari pyörähti koroillaan ympäri ja huomasi Helenan.

— Haluatteko jotakin, rouva? hän kysyi.

— En, vastasi tyttö hämmästyneenä tässä tyhjässä huoneessa vallitsevasta hyväntahtoisesta toveruudesta. Kuulun kuoroon.

— Ahaa! Te olette uusi laulajattaremme. Hyvä, hyvä, johtajalta sain sen käsityksen, että voisimme odottaa teitä vasta ylihuomenna. Mutta tervetuloa joka tapauksessa.

Hän omasi sen matkimattoman tervehdyshymyn ja sen vieraanvaraisuuden yksinkertaisen jalouden, jota länsimaalaiset eivät enää tunne.

— Saanko kysyä, miksi saamme teitä nimittää? hän kysyi.

— Helena Borissovnaksi.

— Siis, Helena Borissovna, sallitteko, että esittäydyn: eversti Arkadi Terzov keisarinnan rakuunoista, ja nämä tässä ovat rykmenttini upseereita, ratsumestarit Lanskoi ja Fedenski.

Molemmat tarjoilijat suutelivat Helenan kättä.