Part 8

Vielä kerran oli Helena demooninsa vallassa. Hän ei tuntenut sitä, niin syvälle hän uskoi vajonneensa. Mutta voimaluonteilla on lahjomattomia sielunliikkeitä. Ne ovat vaarallisimpia, sillä niillä puuttuu se joustavuus, se mukautumiskyky, mikä tekee elämän mahdolliseksi. Helenan kunniantunto häntä itseään kohtaan oli tätä laatua, Yksi ainoa juhlayön humussa huulilta livahtanut lause oli pakoittanut hänet menemään kihloihin Vassian kanssa. Se seikka, että hän oli tuonut Feodorin tähän yksityissairaalaan, sai hänet pitämään velvollisuutenaan tehdä hänen jatkuva oleskelunsa täällä mahdolliseksi.

Mutta millä varoilla? Sitä hän ei vielä tietänyt. (Eikä näyttänyt luultavalta, että varoja ilmaantuisikaan, sillä hänen oman toimeentulonsa ansaitseminen oli jo vaikeaa.) Mutta vähät siitä. Tuona hetkenä hän oli tyytyväinen siksi, ettei Feodor pannut vastaan. Tämä tuotti hänelle salaista iloa ja ikäänkuin hiljaisen hyvityksen siitä herruudesta, jonka alle Feodor oli hänet taivuttanut.

— Ensi työkseni menen hotelliinne ilmoittamaan, että huoneenne on vapaa ja että tavaranne on lähetettävä tänne. Sitten menen sanomaan hyvästit neiti Mesureux'lle.

Feodor ei voinut olla kysymättä:

— Mutta mihin te asetutte asumaan?

— Siitä puhun Natashan kanssa. Hätätilassa saan tyytyä teidän huoneenne sohvaan. Näkemiin, ja karkoittakaa kaikki huolet.

Helenaa seuraava Feodorin katse oli kuin kiitollisen koiran, joka on ainaiseksi luopunut ymmärtämisen toivosta.

Natalia Borissovna oli onnellinen nähdessään Helenan kasvoista jälleen kuvastuvan entisen tarmon, jonka hän luuli ainaiseksi murtuneen. Mutta kuultuaan, millaiseen taloudelliseen asemaan Helena oli kevytmielisesti saattanut itsensä, hän kalpeni hiukan.

— Olet varmaan menetellyt oikein, rakkaani, sanoi hän arasti. Mutta täällä esitetään lasku joka lauantai ja pidetään hyvin tarkkaa lukua siitä, että se suoritetaan heti.

Hän ei lisännyt, että Feodor oli vain hänen vastuullaan otettu sairaalaan ilman suosituksia. Mutta Helena arvasi sen nähdessään sisarensa kauhistuneen ilmeen.

— Älä ole levoton, rakkaani, meillä on vielä aikaa viisi päivää.

Natalia Borissovna pudisti päätään ja virkkoi surullisesti hymyillen:

— Sinulla on _dshigitin_ uskallus.

Hän ei tarkoittanut sanojaan vähääkään ivallisiksi, mutta Helena, jonka herkkätunteisuus oli äärimmilleen kiihoittunut, ei voinut unohtaa noita sanoja.

— Saammehan nähdä, hän vastasi, äänessään huonosti salattu uhma.

Aluksi näyttivätkin tapahtumat todistavan hänen olleen oikeassa. Iltapäivällä tuli kaksi kasakkaa tervehtimään Feodoria. He toivat mukanaan sen summan, jonka hän olisi terveenä ollessaan saanut kaikista Parisin-näytännöstä, ja sen lisäksi tovereiden toimittaman keräyksen tuottaman erän. Feodor luovutti rahat Helenalle laskematta niiden määrää.

Ne riittivät leikkauksen ja viidentoista päivän sairaalahoidon maksuksi. Mutta ruhtinas vaati, että tytön piti saada yhtä hyvä huone kuin hänen omansa.

— Muutoin lähden täältä heti, hän uhkasi.

Hänen päätöksensä oli niin luja, että Helenan täytyi taipua. Kun ensi viikon lasku oli maksettu, ei rahoista ollut mitään tähteenä.

Helena yksin tiesi tämän, sillä Feodor ei kyennyt tekemään edes alkeellisimpia laskelmia, eikä Natalia taas ollut selvillä Feodorin saaman summan suuruudesta.

Nyt alkoi Helenan taistelu olemassaolosta, ainoa todellinen, työttömän taistelu. Hän oli jo luullut tunteneensa kurjuuden, koska hänen oli täytynyt istua aamusta iltaan naurettavan kehnosti maksetun työn yli kumartuneena. Mutta nyt hän ymmärsi, että se oli ollut siunaus. Nyt hänen edessään ammotti tyhjyys.

Hän tunsi Parisissa vain harvoja ihmisiä, nekin venäläisiä ja yhtä köyhiä kuin hän itsekin. Erään vanhan rouvan, joka palveli jossakin pankissa puhelimenhoitajana, autonkuljettajia, kuten Shuvalovin, konekirjoittajattaria, teeravintoloiden tarjoilijattaria. Avun pyytäminen heiltä olisi ollut turhaa. Kuitenkin hän, ujoutensa voittaen, teki sen, ja hänen onnistui kaiken kaikkiaan saada kokoon sata frangia. Ja lauantai lähestyi ja sen mukana lasku, jonka hän tiesi päättyvän huimaavaan summaan.

Koeteltuaan kaikkia tapoja, joita suinkin ajatella saattoi, ja koettuaan joka taholla pettymyksen päätti, hän perjantai-iltana toteuttaa suunnitelman, jota hän oli hautonut jo jonkin aikaa, mutta aina hyljännyt. Vähän ennen puoliyötä hän lähti _Samovariin_.

Hän pyysi saada puhutella viulunsoittaja Samuel Jakovlevitshiä. Orkesteri oli juuri aloittanut soittaa erästä romanssia, ja Helena sai odottaa varsin kauan. Hän jäi seisomaan oven edustalle, liikekilpien alinomaan vaihtuvien värien alle, maalattujen, torailevien naisten töytäiltäväksi.

Vihdoin tuli soittoniekka.

— Mitä, tekö, Helena Borissovna? hän huudahti. Tulkaa toki sisään.

— Kiitos, en tule nyt niinkuin viime kerralla. Minun on puhuttava kanssanne liikeasioista.

Mies katseli Helenaa silmänräpäyksen ajan hämmästyneenä. Mutta nähtyään, että tyttö oli hyvin vakavissaan, hän ehdotti:

— Jos niin on, niin tulkaa mukaani tähän pieneen kahvilaan. Siellä ei ole vielä paljon väkeä.

Muutamia autonajajia istui tarjoilupöydän ääressä teetä juoden. He eivät lainkaan ihmetelleet nähdessään smokingpukuisen hatuttoman miehen tulevan sisään perin kalpean naisen seurassa. Molemmat istuutuivat, ja ennenkuin viuluniekka oli ennättänyt mitään kysyäkään, sanoi Helena hänelle:

— Minun täytyy ehdottomasti saada työtä, Samuel Jakovlevitsh. Te olette kuullut minun laulavan. Luuletteko minun voivan saada paikan täältä? (Epämääräisellä päänliikkeellä hän osoitti yöravintoloiden loistavia valoja.)

Samuel Jakovlevitsh kohenteli useita kertoja silmälasejaan huolestuneen näköisenä ja tarttui sitten niin sydämellisesti Helenan käsiin, ettei hänelle juolahtanut mieleenkään vetää niitä pois.

— Helena Borissovna, Helena Borissovna, sanoi viuluniekka, minä tekisin hyväksenne mitä tahansa. Te olitte täysihoitolamme kukka. Mutta minä rukoilen, alkaa pyytäkö minulta tätä.

Hänen kauniit, lempeät silmänsä, jotka näyttivät aina katsovan kaukaisuuteen, tuijottivat Helenaa.

— Te ette tiedä, mitä tahdotte, jatkoi hän odotettuaan turhaan vastausta. Jos olette pulassa, niin kääntykää palvelijattarien paikanvälitystoimiston puoleen, mutta älkää koettako meidän ammattiamme. Uskokaa minua.

Hänen veljellinen, läpitunkeva äänensä herätti Helenan sielussa epämääräistä tuskaa. Helena oli jo valmis noudattamaan hänen neuvoaan, mutta äkkiä hän ajatteli huomispäivää, laskua, Natalia Borissovnan vastuuta ja noita sanoja "dshigitin uskallus". Ei, nyt oli mahdotonta peräytyä.

— Samuel Jakovlevitsh, jos te kiellätte minulta apunne, sanoi hän, niin käännyn ruhtinas Ritzinin puoleen. Häntä minä tuskin tunnen, hän on minusta vastenmielinen; mutta vallan varmaan tekisin sen.

Soittoniekan pää painui alas. Kun hän sen jälleen kohotti, oli hänen katseessaan rajatonta sääliä.

— Menkäämme johtajan puheille, sanoi hän nousten.

He menivät läpi _Samovarin_ salin ja astuivat eräänlaiseen ikkunattomaan komeroon, joka oli tupaten täynnä konttorikirjoja. Sen ilma oli parfymoitujen savukkeiden tuoksusta äitelä. Mies, joka tupakoi, istui selin oveen, niin että Helena näki ensin vain jättiläismäisen niskan ja siinä kaksi mahtavaa ihrapoimua.

— Terhan, sanoi Samuel Jakovlevitsh, tässä tuon jonkun, joka haluaa paikkaa kuorossanne.

Mies laski edelleen numerosaraketta lyijykynällä, jota hän pureskeli, ja kääntyi sitten hitaasti soittoniekkaan päin. Hänellä oli pöhöttyneet itämaalaiskasvot, ja hänen toisesta korvastaan puuttui puolet. Sanaakaan sanomatta hän suuntasi sametinpehmeän ja raskaan katseensa Helenaan.

Tämä punastui kuin loukattuna. Hän tunsi noiden liukkaiden silmien arvioivan, punnitsevan, tarkastelevan häntä kuin markkinatavaraa.

— Tällä nuorella tytöllä on hyvin kaunis ääni, sanoi Samuel Jakovlevitsh ilman innostusta.

Terhanin paksuilla huulilla häivähti tuskin huomattava, välinpitämätön hymy; hän jatkoi tarkasteluaan.

— Hänet voidaan ottaa, sanoi hän vihdoin ontuvalla venäjänkielellä. (Tuntui siltä, kuin hän puhuisi kaikkia kieliä, mutta kaikkia yhtä huonosti.) Tuo kasvotyyppi miellyttää.

Sitten hän kääntyi suoraan Helenan puoleen.

— Vain eräs seikka, pienokainen. Te rupeatte käyttämään ihomaalia, eikö niin? Mitä hiuksiin tulee, riippuu vieraistamme, saatteko pitää ne pitkinä. Ja nyt palkkanne: kaksikymmentä frangia; tehän olette vasta aloittelija! Ja pulloista viisi prosenttia.

— Pulloista? kuiskasi Helena; hämmästys miltei salpasi hänen hengitystään.

— Samppanjapulloista, joita saatte vieraamme tilaamaan. Se tekee kymmenen frangia. Kas niin. Pidämmekö sovittuna? Te aloitatte kolmen päivän päästä, niin että ennätämme teettää teille mustalaispuvun.

Ja taas oli Helenan edessä vain poimukas, pullea niska. Kun Helena ei liikahtanut, kuiskasi Samuel Jakovlevitsh:

— Tulkaa, Helena Borissovna.

— Ei, sanoi tyttö hyvin kuuluvalla äänellä. Minun täytyy heti saada rahaa, muuten tämä kaikki on aivan turhaa.

Terhan oli kääntynyt tuolillaan.

— Paljonko?

— Tuhatviisisataa frangia.

Terhan katseli vielä kerran Helenan piirteitä tyttökauppiaan tavalla. Todella kauniit kasvot; ennen kaikkea, tyypillisesti venäläiset piirteet — siis juuri sitä, mitä hänen vieraansa halusivat.

— Tuhatviisisataa frangia?... kertasi Terhan hitaasti. Odottakaahan, minun täytyy laskea: se on kuukauden palkka ja sen lisäksi yhdeksänsataa. Se tekee kolme pulloa päivää kohti — jos hyvitätte kuukaudessa koko ennakon.

Njaa, sen arvoinen te kyllä olette. Vain nimenne pikku kontrahtiin, ja minä annan teille rahat.

Hän ojensi Helenalle kolmen kuukauden sopimuksen. Helena luki sen tarkkaavasti ja hyväksyi.

— Tarkoitan, sanoi Terhan rahat antaessaan, teidän parastanne. Paljon punaa huulillenne, paljon mustaa silmiin eikä poskille mitään. Ja onneksi olkoon.

Samuel Jakovlevitsh saattoi Helenaa ovelle asti. Siellä hän sanoi hiljaa.

— Älkää olko huolissanne puvusta. Voin hankkia sen teille ilmaiseksi.

Kun tyttö käänsi kasvonsa poispäin salatakseen kyynelensä, jatkoi viuluniekka:

— Suokaa anteeksi, Helena Borissovna, että annan teille vielä erään neuvon. Tiedän, ettei asia kuulu minulle, mutta sanon teille silti, jotta ette jonakin päivänä katuisi liian katkerasti: käykää katsomassa Vassiaa. Hänen laitansa ei ole ensinkään hyvin.

VIII.

Kun Shuvalov palasi keittiöstä, jonne hän oli mennyt katsomaan Feodorille jotakin syötävää, ja tapasi huoneensa tyhjänä, ei hän ihmetellyt kovinkaan suuresti. Hän arveli, että alkoholin ja valvonnan hermostuttama ruhtinas ei ollut malttanut odottaa hänen paluutaan, vaan äkillistä päähänpistoaan noudattaen lähtenyt harhailemaan jonnekin muualle.

Shuvalov söi aamiaista filosofisen tyynesti, veti verhot ikkunan eteen ja nukkui. Koska hän oli sangen säntillinen mies, hän nousi jalkeille samaan aikaan kuin muulloinkin, aamun sarastaessa, pukeutui huolellisesti ja lähti totutulle kävelyretkelleen bulevardeille.

Palatessaan täysihoitohan hän tapasi Aleksei Dmitritshin ja Vassian, jotka olivat juuri aloittaneet ateriansa. Shuvalov istuutui heidän pöytäänsä ja kysyi:

— Entä Helena Borissovna? Ettekö tänään odotakaan häntä?

— Emme, sanoi Aleksei Dmitritsh nopeasti ja niin luonnollisella äänellä kuin suinkin. En usko hänen ennättävän palata aterialle.

Shuvalov ei kiinnittänyt tähän vastaukseen erityistä huomiota; hän alkoi keskustella vanhan sanomalehtimiehen kanssa tavalliseen tapaansa. He eivät olleet samaa mieltä mistään asiasta. Aleksei Dmitritsh oli vanhan hallitusmuodon kannalla, mutta lääkäri sitävastoin syytti keisaria ja hovia kaikista mullistuksista, jotka vuoden 1917 jälkeen olivat järkyttäneet Venäjää.

Kumpikaan ei koskaan selviytynyt keskustelusta voittajana, molemmat kun olivat varsin oppineita miehiä ja yhtä taitavia väitteilijöitä. Todistelun tulisuus, loppumattomat poikkeamiset aiheesta, joihin heidän henkensä rikkaus heidät houkutteli, — se vei heidät niin kauas Mesureux'n täysihoitolasta ja heidän koneellisista tehtävistään, että he rakastivat näitä väittelyjään enemmän kuin mitään muuta.

Mutta sinä iltana esitteli vanha sanomalehtimies aatteitaan ja muistojaan ilmeisen haluttomasti. Hän piti kaiken aikaa silmällä Vassiaa koettaen kuitenkin tehdä sen nuorukaisen huomaamatta. Hänen vastauksensa jäivät sentähden laimeiksi. Keskustelu lamaantui ja lakkasi huvittamasta Shuvaloviakin. Lopulta tämä ei voinut olla huudahtamatta:

— Tänään te ette ole vähääkään mielenkiintoinen, Aleksei Dmitritsh. Ette ollenkaan kaltaisenne.

Vanhus käännähti aivankuin paljastetuksi joutuneena, mutta ei kuitenkaan kyllin nopeasti; Shuvalov huomasi levottoman katseen, jonka hän oli luonut poikaansa. Silloin vasta pani lääkäri merkille, ettei Vassia syönyt mitään ja että hermostunut nytkähtely kouristi hänen otsaansa.

— Mutta teillähän ei ole tänään ensinkään ruokahalua, sanoi Shuvalov, ettekä näytä juuri hyvinvoivalta. Ettehän vain aikone lopettaa toipumistanne, josta minä olin jo niin ylpeä, vaikk'ei se ollutkaan minun ansiotani? Mikä teitä vaivaa?

Kun nuori mies punastui hiukan, jatkoi Shuvalov nauraen:

— Ahaa, minä ymmärrän. Jumalani, miten vaatelias te olette jo ennen avioliittoa!

— Ei, ei, älkää uskoko sitä, minä pyydän, tohtori, vastasi Vassia kiihkeästi? Kukaan muu ei kunnioita toisen vapautta enemmän kuin minä. Mutta Helena on ollut poissa koko päivän, ja minusta tuntuu... minusta tuntuu...

— Lapsellista! keskeytti Shuvalov. Hänellä on varmaan ollut jotakin tärkeää toimitettavaa eikä hän tahtonut ennen lähtöään häiritä teitä eikä Aleksei Dmitritshiä. Hän tiesi, että isänne menee myöhään levolle.

— Niin, sehän on luonnollista, vahvisti vanha sanomalehtimies. Sen minä sanoin sinulle heti, poikaseni. Ashkeliani on noutanut hänet.

— Mitä? huudahti Shuvalov. Kenen te sanoitte hänet noutaneen?

— Ruhtinaan, vastasi Aleksei Dmitritsh tohtorin hämmästyksestä kummissaan.

— Milloin?

— Hyvin varhain, sanoi minulle neiti Mesureux.

— Se ei ole mahdollista... tai sitten...

Shuvalov vaikeni äkkiä, sillä hän oli kohdannut Vassian laajentuneiden, liian loistavien silmien katseen. Hän jatkoi kerkeästi:

— Minun piti vain sanoa, että on uskomatonta, miten paljon Feodor jaksaa, siinä kaikki. Te, Aleksei Dmitritsh, siis väitätte, että Stolypin...

Hän ei voinut jatkaa. Vassian vapiseva käsi kosketti hänen käsivarttaan.

— Te tiedätte jotakin, tohtori, kuiskasi nuorukainen.

— Mitä ihmettä minä tietäisin?

Vassia liikahti kärsimättömästi ja sanoi käskevällä äänellä:

— Pyydän teitä kunnian miehenä kertomaan minulle sen, minkä tiedätte.

— Mistä hitosta tuo miehekkyys? ajatteli Shuvalov Vassian hentoja kasvoja katsellen.

Mutta hänen täytyi vastata. Hän teki sen niin varovaisesti kuin suinkin saattoi, kertoi yöstä, jonka hän oli viettänyt Feodorin seurassa, heidän tulostaan täysihoitolaan ja ruhtinaan katoamisesta. Mutta hän ei maininnut mitään katseesta, jonka ruhtinas oli luonut Helenan ikkunaan.

— Luultavasti hän meni johonkin läheiseen kahvilaan, jatkoi Shuvalov, ja tuli sitten tapaamaan minua. Mutta kun minä nukuin, meni hän tietenkin tervehtimään Helenaa, joka on aina aikaisin jalkeilla; sitten he poistuivat yhdessä. Siinä kaikki.

— Neiti Mesureux, vaivaisin teitä silmänräpäyksen, sanoi Vassia vastaamatta tohtorille.

Ja kun vanha neiti oli tullut heidän pöytänsä ääreen, kysyi poika:

— Oletteko nähnyt tänään ruhtinasta.

— Olen kyllä, vastasi neiti Mesureux kummastuneena.

Hän tuli kuutta käydessä herran seurassa (hän nyökäytti Shuvaloviin päin) ja lähti ennen yhdeksää neiti Helenan kanssa.

— Ettekä sillävälin nähnyt hänen menevän ulos?

— Näin, mutta vain kolmeksi minuutiksi. Hän kävi ostamassa jotakin syötävää. Helenan huoneesta löysin koko joukon herkkuja. He söivät varmaan yhdessä aamiaista. Te olette kaikki vallan hassuja tänään.

Hän meni menojaan. Oltiin kauan ääneti. Aleksei Dmitritsh katsoi Shuvaloviin rukoilevasti.

— Te olette todella typerä, Vassia, noine kyselyinenne, huudahti tohtori. Mitä tuo kaikki on todistavinaan?

— Kas, siinä se, jotakin täytyy todistaa, sanoi nuori mies tuskaisella äänellä.

Voimanpurkaus oli tyystin näännyttänyt Vassian. Hän oli lyyhistynyt kokoon kasvot velttoina, ikäänkuin runneltuina; hän ei piitannut sydämensä epäsäännöllisistä lyönneistäkään, tuosta vahingoittuneen koneiston jyskytyksestä, jota hänen ei ollut tarvinnut kuulla enää viikkokausiin.

Shuvalov ja Aleksei Dmitritsh koettivat selittää hänelle, että Feodor ja Helena olivat tunteneet toisensa kauan, että elämä samassa täysihoitolassa oli lähentänyt heitä toisiinsa, että kaikki tänä aamuna tapahtunut oli vallan luonnollista tovereiden kesken, mutta Vassia ei kuunnellut heitä. Hän oli aina lapsuudestaan saakka niin tottunut olemaan onneton, ettei hänellä ollut sitä itsepintaisen toivon kilpeä, joka suojelee useimpia muita ihmisiä tuskan rynnäköiltä.

Lopulta hän nousi ja virkkoi isäänsä tai Shuvaloviin katsomatta :

— Helenan ei olisi pitänyt... ei olisi pitänyt. Minä en ole koskaan pyytänyt häneltä mitään. Miksi siis tämä kihlaus? Miksi?

Ja kun hänen huulensa alkoivat lapsellisesti vavahdella, hän poistui.

Huomenna te ymmärrätte, miten tuhmaa tämä kaikki oli, huusi Shuvalov hänen jälkeensä.

Seuraavana päivänä Vassia kuuli neiti Mesureux'lta, että Helena oli käynyt maksamassa laskunsa ja että hänen huoneensa oli nyt vapaana.

— Minä tiesin sen kyllä, sanoi nuorukainen pudistaen päätään vanhuksen tavoin.

Siitä saakka olivat Aleksei Dmitritshin päivät raskaita kuin kivenjärkäleet. Tuo vanha painajainen, jonka Helena oli joksikin aikaa karkottanut pakosalle, palasi taas. Vassia ei enää noussut vuoteeltaan, ja hänen voimansa riutuivat silminnähtävästi hetki hetkeltä. Mutta tällä kertaa tuli vielä lisäksi jotakin kauheampaa, jota vastaan taistelemaan Aleksei Dmitritsh oli voimaton ja joka oli viedä häneltä järjen: pojan synkkä ilo nopeasti lähestyi lähestyvän lopun johdosta.

Aikaisemmin oli Vassia pahimpienkin sydänkohtausten aikana kaikin voimin koettanut salata tuskansa. Hänen kasvoillaan kuvastui aina hellyys isää kohtaan ja halu elää. Nyt näytti siltä, kuin hän olisi tullut tunnottomaksi niin rakkaudelleen kuin kärsimyksilleenkin.

Hän ei enää edes lukenut. Hän näytti vain — katse sisäänpäin kääntyneenä ja päivä päivältä kalpenevat huulet yhteenpuristuneina — alinomaa tarkkailevan sitä tuhoa, mitä tauti hänen ruumissaan teki.

Kevät teki illat pitemmiksi ja kiihoittavammiksi.

— Tehdäänpä nyt pieni yritys, pyysi Aleksei Dmitritsh joskus. Pukeudu, käväistään puistossa asti. Sehän on niin lähellä, ja sinä voit nojata minuun. Olen varma siitä, että virkistyt kohta, kun tulet hiukan ulos.

Tämän alati turhan pyynnön viimeiset sanat olivat vain verukkeita. Uuden iskun nujertamana oli Aleksei Dmitritsh käynyt lapsellisen taikauskoiseksi. Hänen aivonsa, vielä muutamia päiviä sitten selkeät ja varmat, olivat menettäneet arvostelukykynsä. Kaikessa hän näki enteitä. Ja varsinkin erästä asiaa hän seurasi pelokkaalla toivolla.

Heidän ikkunansa oli siihen pieneen, neliskulmaiseen hiekkakenttään päin, jota neiti Mesureux nimitti puutarhakseen. Siinä kasvoi puu, joka entisaikaan, ennenkuin joutui rakennusten piirittämäksi, oli varmaan ollut hyvin elinvoimainen. Mutta sitten, kun korkeita taloja kohosi sen ympärille, kun tiili- ja sementtimuurit asettuivat ilman ja valon tielle, puu alkoi vähitellen kuihtua. Ja Aleksei Dmitritsh oli ajatellut itsekseen, että jos sen kuolleihin oksiin, joiden ylimmät haarautumat kohosivat hentoina ja kuihtuneina aina hänen ikkunaansa saakka, puhkeisi pieninkin lehti, pieninkin nuppu, niin Vassia pelastuisi. Ja joka aamu kurkottui Aleksei Dmitritsh katselemaan Mesureux'n täysihoitolan mehutonta puuta sydämessään aina sama harras rukous epämääräiselle mutta kenties armahtavalle jumalalle.

Mutta kuinka kevät säteilikin ympäristössä, neiti Mesureux'n vanhaan taloon sen elvyttävä mahti ei yltänyt; puutarha pysyi pimeän kaivon kaltaisena, eikä puun oksiin, joiden Aleksei Dmitritsh uskoi voivan ennustaa, ilmestynyt minkäänlaista elämän merkkiä.

Niin kului viikko. Vassia heikkeni heikkenemistään. Shuvalov, jonka apuun turvauduttiin tuon tuostakin, tyytyi lausumaan epämääräisiä rohkaisuja. Ei hän eikä kukaan muukaan olisi voinut tehdä mitään tuon elimistön hyväksi, joka oli jäänyt lapsuuden aikana aliravituksi ja jonka veren liiallinen kärsimys oli heikentänyt. Ei todella kukaan, nyt ei edes se nainen, jonka nuoret, julmat kädet ensin olivat tehneet ihmeen ja sitten sen tuhonneet.

Shuvalovin mielestä oli ratkaisu jo niin peruuttamaton, ettei Vassia enää lääketieteellisessä mielessä herättänyt hänen harrastustaan.

Aleksei Dmitritsh oli kyllin selvänäköinen ymmärtääkseen sen. Ja ettei hänen olisi tarvinnut yhä uudestaan lukea julmaa totuutta Shuvalovin silmistä, hän vältti neuvottelua lääkärin kanssa. Lehdessä suostuttiin siihen, ettei hänen tarvinnut toistaiseksi tulla toimitukseen, vaan hän sai kirjoittaa artikkelinsa kotona. Ja niin hän pysytteli sisällä Vassian luona.

Tuli äänettömiä tunteja, sillä sairas kieltäytyi itsepintaisesti puhumasta. Pitkiä, mykkiä tunteja, jotka Aleksei Dmitritsh vietti sairasta kädestä pidellen, katse elottomana. Tuon tuostakin hän nousi; hänelle tuli vastustamaton halu mennä ikkunan luo. Hän loi katseen puuhun, palasi ja istuutui Vassian vuoteen viereen. Siinä hän viipyi, kunnes hänen oli aika ryhtyä työhön.

Tämän ajan Aleksei Dmitritsh tunsi vaistomaisesti, kellon tarkkuudella, yksinpä silloinkin, kun hän oli hämärien unelmiensa valtaan vaipuneena. Hänellä ei ollut suotta takanaan neljääkymmentä sanomalehtimiesvuotta. Kenties onkin vain vanhoilla näyttelijöillä ja vanhoilla sotilailla yhtä uskonnollinen ja mekaaninen käsitys ammatistaan kuin niillä miehillä, jotka ovat tottuneet valmistamaan lehtensä määräminuuteiksi, puristettuaan tämän maailman melskeen muutamiksi palstoiksi. Ja kun Aleksei Dmitritshiä kutsui se veretön ja kituvakasvuinen emigranttilehti, joka kuitenkin oli hänen lehtensä, päästi hän irti Vassian sormet, istuutui repaleiselle sohvalleen, asetti mustepullon ja paperia tuolille sohvan viereen (huone oli niin pieni, ettei siihen mahtunut pöytää) ja alkoi kyyryisenä kirjoittaa.

Mutta aiheet, joita muinoin Venäjällä tuli tulvimalla ja nopeasti kohta kun kynä vain kosketti paperia, oli nyt työläästi ammennettava vähävetisestä lähteestä, joka toisinaan uhkasi tyyten ehtyä. Jo jonkin aikaa oli Aleksei Dmitritsh tämän vaikeuden voittaakseen turvautunut viiniin. Tavallisesti oli pari lasia riittänyt. Mutta sitten kävi niin, että kohta, kun hän kumartui papereittensa yli, tuli hänen mieleensä vastustamattomasti puu, joka ei milloinkaan alkanut viheriöidä. Ja tämän ajatuksen karkoittaakseen hänen täytyi kaksinkertaistaa jopa kolminkertaistaa annoksensa, ja pian hän tarvitsi kokonaisen pullon saattaakseen uupuneet aivonsa työskentelemään.

Ensimmäisinä päivinä vanha sanomalehtimies ei uskaltanut juoda Vassian nähden. Hän meni nopeasti alas keittiöön ja pyysi määrän, minkä tarvitsi. Mutta viinin elvyttävä vaikutus ei kestänyt kauan, ja Aleksei Dmitritsh tunsi usein kesken artikkelin kirjoittamisen, miten hänen päänsä kävi kauhistuttavan tyhjäksi. Silloin hänen täytyi uudestaan juosta keittiöön ja pyytää ihmettelevältä palvelustytöltä lasi toisensa perästä. Vihdoin hän vei pullon mukanaan päällystakkinsa suojassa ja kätki sen sohvansa alle kuin varas. Ja kun hänelle tuli tarve juoda, hän veti pullon salavihkaa esiin ja kyykistyi miltei lattiaan saakka, niin että Vassia ei näkisi häntä, ja vei pullon huulilleen.

Huomasiko poika hänen lapsellista sotajuontaan? Näkikö hän, että tylsä, surkea humala hunnutti hänen isänsä silmät kostealla kiillolla aina samoina päivän tunteina? Kukaan ei olisi voinut sanoa, paniko Vassia tämän merkille. Mutta eräänä iltana, kun toukokuun tuuli koski liian kipeästi Aleksei Dmitritshin rintaan, hän pyysi arasti: "Sano minulle jotakin, poikani, en voi kestää enää äänettömyyttä", vastasi poika vain: "Sinullahan on vielä onnesi, isä. Jos minä voisin juoda, niin olisi helpompaa..."