Part 7

Kauan jälkeenpäin kertoi muudan maitopoika, että joku mustapuseroinen ja mustahousuinen mies oli kiipeillyt niinkuin kissa Mesureux'n täysihoitolan seinää pitkin. Kukaan ei uskonut häntä. Mutta tuona aamuna näki Helena Feodorin tulevan sisään hänen ikkunastaan, ja se oli aivankuin levotonta unta.

VII.

Helena täytyi myöhemmin joulua hirvittävän alentaviin tilanteihin ja kosketuksiin halveksuttavien olentojen kanssa. Mutta hänen elämänsä yksikään hetki ei saanut häntä niin inhoamaan itseään kuin se, jona Feodor äänettömin askelin lähestyi hänen vuodettaan.

Tuona hetkenä ei ollut olemassa mitään puolustusta sille, että hän otti ruhtinaan vastaan. Hän ei ollut vielä astunut turmiokkaaseen piiriin. Hän oli vielä Natalia Borissovnan Lenotshka (miten hän oli ennen iloinnutkaan kuullessaan tämän nimen sisarensa suusta), pikku Leena, joka tiesi olevansa sisäisesti puhdas ja oli itsekunnioituksessaan niin varma. Tuona hetkenä hänellä oli vielä vapaa tahtonsa, jota ei hätä, alkoholi eikä huono seura ollut lamannut.

Ja tämän kaiken hän oli yhdellä kertaa ja ainaiseksi haaskannut, tieten tahtoen, ilman rakkautta, vieläpä ilman halua.

Oi, jospa hän olisi tuntenut, edes hetken ajan, todellista ruumiin nautintoa, niin hän olisi antanut itselleen kaiken anteeksi, sillä hän uskoi, että jokaisella teolla, joka nousee ihmisen olemuksen syvyydestä, myöskin aistillisimmalla, on oma suuruutensa ja jaloutensa. Mutta miten kaukana tämä oli sellaisesta! Hänhän ei millään tavoin rakastanut Feodoria eikä tuntenut mitään nautintoa hänen syleilystään.

Se, mitä hän oli tuntenut ruhtinasta kohtaan siitä saakka kuin oli ensimmäisen kerran nähnyt hänet Mesureux'n täysihoitolan ruokapöydässä, oli kummallista pelkoa, samanlaista kuin eräät linnut tuntevat käärmeen lumoavan katseen edessä. Pitkiin aikoihin hän ei ollut huolinut selvittää sitä itselleen, ja sen seikan, että ruhtinaan läsnäolo tuntui hänestä vastenmieliseltä, hän oli luullut johtuvan tuon miehen varmasta ja tuttavallisesta käyttäytymisestä naisia kohtaan.

Uudenvuodenyönä, ruhtinaan suudellessa häntä, oli hän kenties tuntenut selvemmin vaaran läheisyyden. Feodor oli kuitenkin matkustanut pois samana aamuna, ja kihlaus Vassian kanssa oli antanut hänelle kokonaan muuta ajattelemista.

Mutta eilen, kun hän näki ruhtinaan kuin nuoren aasialaisen emiirin kokonaan mustiin puettuna johdattavan _dshigittiparveaan_, hän oli päästänyt tuon huudahduksen, jossa oli antaumusta ja pelkoa. Siitä hetkestä saakka hän oli tuntenut, ettei voinut ruhtinaalle mitään, että hän kuului ruhtinaalle, ilman riemua, ilman hurmaa, vain synkän kohtalon tahdosta, kokonaan mustiin verhotun niinkuin Feodor itsekin.

Oli _täytynyt_ tapahtua niin, että hän ratsastuksen jälkeen tapasi Feodorin, oli _täytynyt_ tapahtua niin, että hän autosta poistuessaan oli painautunut Feodorin puoleen ilmaistakseen hänelle nöyryytensä. Ja koko yön hän oli odottanut Feodoria, sillä hän tiesi tämän tulevan.

Tuo odotus! Miten hämmentävää ja polttavaa häpeää tuntien Helenan täytyikään sitä ajatella tulevina päivinä...

Hän ei puolustautunut sen nojalla, että oli vielä aivan nuori tyttö, ei ainoastaan ikänsä vaan myöskin itserakkautensa ja lapsellisen ajatustapansa puolesta. Että vallankumous ja maanpako olivat vioittaneet hänen sielunsa mekanismia ja suistaneet raiteilta hänen elämänsä kulun. Että Natalia Borissovna oli jättänyt hänet yksin tähän kaupunkiin, jossa hän ei tuntenut ketään ja jonka kuume piiritti häntä. Että hänen ainoana tukenaan oli voimaton poika. Ja että Feodorissa oli viettelevää kesyttömyyttä, jonkinlaista eläimellistä vetovoimaa, jota eivät monet häntä viisaammat ja tyynemmät naisetkaan voineet vastustaa.

Kaikki nämä syyt eivät riittäneet selittämään Helenalle sitä tosiseikkaa, että hän oli, Feodoria rakastamatta, Feodoria kaipaamatta, vastustuskyvyttömänä ja passiivisena odottanut häntä koko yön. Hän, itse ylpeys ja tahdonlujuus — hän oli odottanut Feodoria samanlaisella alistuvalla pelolla kuin eräänlaiset tytöt asiakkaitaan, joita eivät rakasta.

Hetken ajan, silloin kun Feodor päivän sarastaessa ilmestyi ikkunaan, hän oli toivonut. Hän oli toivonut, että jokin hänen sielunsa tai ruumiinsa vaisto olisi oikeuttanut sen, mitä tuleman piti. Tuona hetkenä tuntui Feodor hänestä kuninkaalliselta, äänettömältä eläimeltä. Mutta kohta kun Feodor oli hänen lähellään, kohta kun Feodor vajotti kovat kätensä hänen hiuksiinsa, kohta kun Feodorin kuuma hävittäjän-hengitys oli kuivannut hänen huulensa — hän tunsi vain lohdutonta alistumista.

Feodor heittäytyi hänen viereensä: Helena ei liikahtanutkaan. Feodor paljasti hänet rajusti eikä Helena sanonut yhtään sanaa. Eikä hänen huuliltaan kuulunut edes silloin, kun Feodor oli ottanut hänet, kovasta kivusta huolimatta huokaustakaan.

Levätessään taas hänen vieressään ja nähdessään hänet niin kalpeana joutui Feodor kokonaan oudon tunteen valtaan: siinä sekoittuivat toisiinsa katumus, liikutus ja ihailu. Hän aavisti hämärästi saamansa lahjan arvon. Ja että tuo uhri oli annettu niin yksinkertaisesti, se täytti hänen mielensä kiitollisuudella. Hän etsi Helenan käden, hyväili sitä. Ja sitten, kun tyttö yhä pysyi liikkumattomana, ajattelematta paljastetun ruumiinsa verhoamista, veti Feodor hitaasti peitteen hänen ylleen.

— Hän häpeää minun tähteni, ajatteli Helena tämän ajatuksen herättämättä hänessä mitään mielenliikkeitä.

Hän oli täydessä tajussaan mutta aivan voimaton. Hän tunsi, että lumous oli haihtunut, mutta mitä se merkitsi nyt! Eikö hänen arvottomuutensa ollut tehnyt hänen sielustaan kuolleen sielun, hänen ruumiistaan häviöön joutuneen ruumiin?

Ruhtinaan hyväilyt, aluksi ujot, muuttuivat vaativammiksi. Helenan passiivisuus ei sammuttanut hänen haluaan vaan päinvastoin kiihdytti sitä, sillä se sai hänet muistamaan itämaiden naisia. Pian hän valloitti jälleen tuon kauniin ruumiin, joka oli antautunut hänen käsiinsä. Ja sillä aikaa, kun ratsujen taltuttaja oli puristautuneena Helenaa vasten, tämä muisti ensi kerran Vassian. Eikä Helena, joka oli jo luullut tulleensa tunteettomaksi kaikelle, voinut kestää sitä ajatusta, että hän jälleen kohtaisi nuoren pojan ja näkisi hänen silmissään sen naisen kuvan, mikä hän oli ollut vielä eilen.

— Nyt on lähdettävä, sanoi hän tylysti.

Nämä olivat ensimmäiset heidän välillään lausutut sanat. Feodor luuli, että sanat koskivat — häntä ja että Helena pelkäsi joutuvansa häpeään.

— Hyvä, minä ymmärrän, rakas, hän sanoi. Koska näen sinut taas?

Helena värisi vaistomaisesti ruhtinaan sinutellessa häntä. Mutta päähänpinttymäänsä seuraten hän vastasi:

— Myöskin minun on lähdettävä. Hänen vuokseen... Ja hän loi silmänsä ylempää kerrosta kohti.

— Se on totta, sanoi Feodor päätään pudistaen, te olitte kihloissa.

Hetken ajan hän näytti olevan hämillään. Sitten hän kohautti olkapäitään:

Minkäpä sille voi. Sinä rakastit häntä, nyt rakastat toista. Sellaista on elämä. Hän ymmärtää sen.

— En ole rakastanut häntä enkä teitä, sanoi Helena rauhallisesti, mutta tästä talosta minun täytyy nyt lähteä.

Hän oli hiukan kohottautunut pielukselta, joka peittyi hänen hiustensa laineihin. Ja Feodorista tuntui, että hänelle kävi jälleen vaikeaksi kestää tytön katsetta. Hän sanoi vilpittömästi:

— En ole milloinkaan ymmärtänyt, mitä sinun päässäsi liikkuu, ja tänään ymmärrän vielä vähemmän. Mutta, sellaisena kuin olet, miellytät minua enemmän kuin kukaan muu nainen on koskaan miellyttänyt.

— Sitä parempi. Nyt pyydän teitä jättämään minut hetkiseksi yksin. Haluan pukeutua.

Ruhtinas meni ovelle, mutta kääntyi vielä ennen poistumistaan ja pyysi:

— Älkää sanoko enää "te", se kiduttaa minua.

Helena vastasi:

— Kuten tahdot.

Feodor palasi syli täynnä kukkia ja ruokatavaroita. Hän ei voinut antaa riemun hetken mennä ohi juhlimatta sitä jollakin tavoin.

— Nyt me syömme hyvin, hän sanoi, olen tilannut teetä alhaalta. Sitten saamme nähdä, mitä voimme tehdä.

Helena huomasi olevansa nälkäinen, lieneekö se sitten johtunut hänen syvästä mielenliikutuksestaan tai yksinkertaisesti unettomasta yöstä.

— Minkätähden, ajatteli hän, katsellessaan Feodoria jonkinlaista kanssasyyllisyyden surua tuntien, minkätähden en loppujen lopuksi voisi elää niinkuin hän? Ajattelematta, ennakolta suunnittelematta, vain vaistojani totellen? Eikö kaikki ole siten yksinkertaisempaa ja helpompaa?

Hänestä tuntui, että hän oli kuin kivi vuoripolulla — kivi, jonka kulkijan jalka on irroittanut maaperästä ja joka vierii alas, vierii, vierii...

Niinpä hän ei millään tavoin vastustellut, kun Feodor ehdotti, että hän tulisi mukaan hänen hotelliinsa. Hänen myöntymyksensä tuotti ruhtinaalle suuren riemun.

— Saatpa nähdä, että sinun tulee hyvä olla, huudahti ruhtinas. Olen nyt rikas. Impressaario maksaa minulle palkan kahdenkertaisena. Ja tänään iltapäivällä menemme yhdessä katsomaan Kuraa. Kura on minun tammani. Ja kohta kun näytäntömme Parisissa päättyvät, siirrymme Lontooseen. Ehkäpä myös Amerikkaan. Ja sinä tulet minun mukanani kaikkialle.

Helena kuunteli näitä suunnitelmia tyynellä ilolla. Tuo kiertelevä elämä, nuo hurjat miehet, nuo kauniit ratsut... Kaikki se vastasi hänen tarvettaan joutua mukaan tapahtumiin, joita hän itse ei voinut ohjata...

Hän jätti täysihoitolan ilmoittamatta siitä kenellekään, ottamatta mitään mukaansa.

— Kas, siitä minä pidän, sanoi Feodor ihailevasti. Ei mitään vanhoja vaatteita mukaan uuteen elämään.

Sen päivän he viettivät tavarataloissa, sillä Ashkeliani tahtoi tuhlata Helenan vuoksi rahaa niin paljon kuin suinkin; ja myyjättäret katselivat kummastellen välinpitämätöntä nuorta naista, joka antoi mustan kasakan valita itselleen kaiken.

He söivät päivällistä lähellä stadionia noin kymmenen _dshigitin_ parissa, jotka puhuivat vähän mutta polttivat lakkaamatta.

— Saattepa nähdä, mitä teen tänä iltana naiseni tähden, sanoi Ashkeliani heille päivällisen päättyessä.

Muutamat nyökkäsivät hyväksyvästi, mutta eräs, jolla oli jo harmaita hiustupsuja, vastasi:

— Pidä varasi, ruhtinas. Sinä kiusaat paholaista liiaksi.

Feodor itse osoitti Helenalle paikan alimmalla penkkirivillä, aivan radan vieressä, sen leveimmällä kohdalla, ja kun hän kaikista _dshigiteistä_ viimeisenä ilmaantui näkyviin, oli hänellä hampaittensa välissä pieni kimppu punaisia neilikoita. Hevonen syöksähti eteenpäin vieläkin raivokkaammasta piiskansivalluksesta kuin edellisenä iltana. Mutta keskelle rataa päästyään Feodor, yhä hyppyjään tehden, antoi tamman tällä kertaa kaartaa oikealle, aivan katsojaparvekkeen luokse. Sitten hän, taas satulaan hypähtäen, heitti kukat Helenan syliin.

Lieneekö syynä ollut kauhistuneiden katsojain huuto heidän nähdessään tuon kentaurin syöksyvän heitä kohti? Vai oliko Feodor, radan tätä osaa tuntematta, laskenut välimatkan väärin? Joka tapauksessa teki tamma juuri sillä hetkellä, kun sen piti kääntyä, vielä sivuhypyn törmäten parvekkeen kaidetta vastaan. Feodor sai hirmuisen töytäyksen reiteensä.

Hänen kasvonsa vääristyivät. Hänellä oli vielä kyllin paljon voimia jäljellä kannustaakseen hevostaan ja yrittääkseen uutta taitotemppua, mutta tuskin kosketettuaan maata hän lyyhistyi kokoon ja sai pusertaa huulensa lujasti yhteen, jotta ei olisi huutanut tuskasta.

Venäläinen lääkäri, joka oli kaiken aikaa pysytellyt stadionin alkeellisessa sairassuojassa, näki hänen saapuvan erään toverin tukemana — kantajat paareineen hän oli hyljännyt.

— Eihän se ole vakava juttu, eikö niin, tohtori? kysyi Feodor tuskalla, joka oli hänen kipuaan suurempi. Voin kai taas pian istua satulassa?

Helena saapui parahiksi kuullakseen tohtorin määräyksen: "Tavallinen reisiluun murtuma, kolme viikkoa kipsissä ja kaksi täydellisessä levossa" — ja näki sellaista, mitä hän ei olisi pitänyt mahdollisena: Feodorin silmät kostuivat.

Nuori ruhtinas ajatteli kaunista, valkoista tammaa, riemua karahduttaa täyttä laukkaa huiman toverijoukon etunenässä, kymmenen päivän päästä tapahtuvaa lähtöä Lontooseen. Näin hän menetti viimeisen, ihmeellisen tilaisuuden viettää arvonsa mukaista elämää.

Aivan vieressä, _dshigitien_ ratsastuksesta kuumeisella stadionilla, kaikuivat laukaukset ja hurjat huudot. Feodor piteli korviaan ja murisi:

— Kunpa minut vietäisiin täältä pian pois. Pian.

— Hyvä, teidät viedään sairaalaan, sanoi lääkäri. Ellette itse halua johonkin erityiseen...

Feodor nytkähdytti olkapäitään osoittaakseen välinpitämättömyyttään, mutta Helena puuttui puheeseen:

— Minä tiedän erään sairaalan, hän sanoi, jossa teitä hoidetaan hyvin; menkäämme sinne.

Feodor katsoi Helenaa ihmetellen tämän tarmokasta ääntä ja sitä, että tyttö, huolimatta kaiken päivää osoittamastaan kylmyydestä, vielä välitti hänestä — ja juuri silloin, kun hän jo luuli menettäneensä kaiken oikeutensa arvonantoon, koska ei ollut kyennyt hillitsemään ratsuaan. Hän ei voinut aavistaa, että Helena tunsi olevansa vastuullinen tapaturmasta ja uskoi tästä lähtien olevansa sidottu häneen?

— Leena, olet nainen, jota on vaikea ymmärtää, sanoi Feodor puoliääneen, kun häntä käännettiin sairasvaunuihin.

Sitten hän virkkoi kasakalle, joka häntä saattoi:

— Olisin iloinen, jos tammani annettaisiin Koidolle. Hän oli minun jälkeeni paras.

Ennen puoltayötä he saapuivat Neuillyssä sijaitsevaan sairaalaan, jossa Natalia oli jo useita viikkoja ollut sairaanhoitajattarena. Helena oli jo ilmoittanut asiasta sisarelleen puhelimitse, joten kaikki oli jo valmiina Feodorin vastaanottamista varten.

Natalia Borissovnan mielestä oli aivan luonnollista, että Helena saattoi ruhtinasta. Hän olisi itsekin menetellyt samoin, jos olisi ollut läsnä tapaturman sattuessa. Ja kun ei Feodor sanallakaan paljastanut uutta suhdettaan Helenaan, valmistui Natalia valvomaan hänen luonaan. Mutta Feodor kielsi sen sanoen:

— En ansaitse, että näkisitte vaivaa minun tähteni. Pienenä ollessani olisi isäni kurittanut minua mokoman taitamattomuuden johdosta. Ja hän olisi tehnyt oikein. Näkemiin huomiseen saakka.

Natalia Borissovna johdatti Helenan huoneeseensa. Se oli pieni, valkoinen suoja ilman tulisijaa, ylinnä katon alla. Sänky, hontelo nojatuoli, pukupöytä — siinä koko kalustus. Natalia Borissovna ei valittanut tätä köyhyyttä, sillä hän tiesi, että hänet oli otettu toimeensa ylimääräiseksi, melkeinpä säälistä.

— Joudun pahalle tuulelle joka kerta, kun tulen tänne, sanoi Helena heidän päästyään sisään.

— Minkätähden? Olen täällä hyvin harvoin, ainoastaan nukkuakseni. Ja kohta kun puuseppä tulee, tekee hän minulle kirjahyllyn. Se muuttaa koko huoneen näön. Mutta kuule, Lenotshka, sinä et ole vielä syleillyt minua. Tuo tapaturma on saattanut sinut kokonaan pois suunniltasi, luulen. Tule luokseni.

Hän veti sisarensa lähelleen. Mutta sensijaan, että olisi tavalliseen tapaansa kurottanut kasvonsa suudeltaviksi, Helena käänsi päänsä pois, niin että Natalia Borissovnan huulet tuskin koskettivat hänen hiuksiaankaan.

— Mutta mikä sinun on, pieni rakkaani? kysyi Natalia Borissovna. Oletko pahastunut minuun?

Helena nauroi hermostuneesti.

— Sinäpä olet mieletön, hän sanoi. Miten voit sellaista ajatellakaan?

Johtaakseen sisarensa huomion toisaalle hän alkoi kertoa _dshigitovkasta_, ja pian oli Natalia Borissovnan elävä ja vilkas mielikuvitus kokonaan tämän kertomuksen lumoissa. Helenan lopetettua hän huudahti:

— Mikä vahinko, että en saanut nähdä tuota kaikkea! Minulla on täällä niin paljon työtä. Mutta sen mukaan, mitä kerroit, ei se ole enää samaa ilman Feodoria. Hänen on täytynyt olla hyvin kaunis.

— Todella, hyvin kaunis, mumisi Helena.

Hänestä tuntui, että hänen oli kerrottava sisarelleen kaikki. Mutta mistä hän olisi saanut voimaa antaakseen sellaisen iskun Natalialle, tuhotakseen tuon heikon ja suloisen, kovasta työstä laihtuneen olennon rauhan?

Kellon lyönnit kuuluivat sairaalan hiljaisuudessa.

— Puoliyö, sanoi Natalia Borissovna. Meidän täytyy erota, rakkaani. Sairaala ei ole kaukana tullista, mutta sinulla ei ole aikaa enempää kuin parahiksi ehtiäksesi viimeiseen maanalaiseen. Suutele Vassiaa puolestani. Onnellinen hän, joka saa vaimokseen minun pikku Leenani.

Natalia katseli sisartaan niin äidillisellä ilolla, niin puhtaalla ja hellällä ylpeydellä, että Helena tunsi, miten hänessä murtui jotakin raskasta ja kovaa, joka oli painanut hänen sydäntään kiven tavoin. Vihdoinkin pääsivät kyynelet murtautumaan esiin.

— Vaiti, Natasha, voihki hän, en voi kestää, että puhut minulle tuolla tavoin... että katsot minuun noin... Minä en enää ansaitse sitä... Minä varastan tuon kaiken.

Hämmästynyt, kauhistunut Natalia tahtoi ottaa Helenan pään käsiensä väliin, mutta sisar työnsi hänet luotaan kaikin voimin ja huusi:

Älä koske minuun. Eikö siis näy, että olen tahrattu, likainen, arvoton? Natasha, Natasha, minä olen Feodorin rakastajatar... niin, niin, se on totta. Hän on ollut minun rakastajani tästä aamusta lähtien. Enkä minä rakasta häntä. Eikä hän rakasta minua. Hän on mies, joka ei voi rakastaa. Älä kysy, miksi ja miten. Minä en tiedä mitään, minä en ymmärrä mitään, paitsi sen, että olen kaikkein kurjin, kaikkein...

Hän ei voinut jatkaa, sillä Natalia Borissovna oli peittänyt hänen suunsa kädellään ja sanoi kiivaammin kuin Helena oli koskaan kuullut hänen puhuvan:

— Vaikene, Leena, kiellän sinua puhumasta itsestäsi tuolla tavoin.

Helena katsoi ympärilleen sekavin silmin ja jatkoi itkien:

— Ja sen olen minä voinut tehdä, vaikka minulla on sellainen sisar kuin sinä, Natasha, pyhimys, suloinen pyhimys. Minunhan olisi tarvinnut ainoastaan ajatella sinun silmiäsi, niin olisin pelastunut.

Hän oli painanut päänsä Natalia Borissovnan polville. Eikä Natalia olisi voinut milloinkaan uskoa, että tuntuisi niin kovin tuskalliselta nähdä nöyränä sama niska, jota oli rakastanut juuri sen ylpeyden tähden. Miten lievittää tuota ääretöntä kärsimystä, miten hiukankaan rohkaista tuota sydäntäsärkevää nöyryyttä?

Silloin tuli Natalian avuksi verraton intuitio, jollainen vierailee vain todella rakastavien sielujen luona.

— Lenotshka, lapseni, pieni, lapsukaiseni, sanoi hän, miten sinä erehdytkään minun suhteeni! Kuulehan, sodan aikana, Boriksen ollessa rintamalla, hoidin erästä lentäjäupseeria. Älä keskeytä minua, en kerro tätä lohduttaakseni sinua, vaan ainoastaan sentähden, että et luulottelisi olevasi ainoa. Ei, hän ei kajonnut minuun... mutta minä tunsin aivan selvästi, että jos hän olisi sen tehnyt... minä olisin ollut kuin vahaa hänen käsissään. Enkä minä rakastanut häntä. Minä unohdin hänet kohta, kun hän oli lähtenyt sairaalasta. Mutta näetkös, on kasvoja, joita vastaan olemme suojattomia.

Lopetettuaan puheensa oli Natalia itse yhtä hämmästynyt kuin Helena. Hän ei ollut milloinkaan edes itselleen tunnustanut sitä, minkä oli nyt ilmaissut sanoin? Mistä tuo muisto tuli? Oliko hän herättänyt sen eloon vain ottaakseen osan Helenan taakkaa omille hartioilleen? Vai oliko tuo upseeri, jonka hän äkkiä näki jälleen hengessään, todellakin...? Hän oli vielä tuon levottomuutta herättävän muiston järkyttämä, kun Helena, jonka olkapäät yhä vavahtelivat, toisteli:

— Se ei ole samaa... se ei ole samaa.

Mutta hänen äänensä oli muuttunut rauhallisemmaksi: se ei kuulunut enää kouristuksenomaiselta. Pian tuntui hänen päänsä raskaammalta Natalian sylissä. Hän oli nukahtanut unettoman yön ja yhtä kauhean päivän uuvuttamana.

— Miten nuori hän on, puhui Natalia Borissovna itsekseen hivellen aivan vienosti sisarensa tukkaa. Hänenä minä en voisi kestää sitä.

Hän ei hievahtanut paikaltaan, koska hän pelkäsi häiritsevänsä tuota onnellista unta. Hänen liikkumattomuudestaan huolimatta kuluivat minuutit nopeasti. Natalia Borissovna ajatteli niin monia kuolleita olentoja, niin monia menneitä asioita. Isää, Ufan kuvernööriä, joka kuoli hänen ollessaan kahdentoista ikäinen, äitiä, joka oli ottanut heidät mukaansa perheen maatilalle Krimiin ja kohta sen jälkeen vetäytynyt luostariin, kukkivaa kevättä, ensimmäistä konserttia, johon hän oli vienyt Helenan, heidän ensimmäisiä tanssiaisiaan, ylioppilas Borista, josta sittemmin oli tullut hänen miehensä. Miten täynnä tapahtumia olivatkaan silloin päivät, miten kevyt, leveä ja tyyni olikaan silloin elämän virta.

Ja nyt päättyi koko tuo mennyt elämä erään sairaalan kurjimmassa huoneessa, jossa eräs ainaiseksi murjottu pieni tyttö nukkui.

Sillä Natalia Borissovnasta tuntui Helena nyt enemmän kuin koskaan pieneltä ylpeältä tytöltä, jonka liian julma elämä oli liian varhain murtanut. Helena ei ollut syyllinen eikä Feodor liioin. Natalia Borissovna ajatteli ruhtinasta ilman katkeruutta. Hänen oli helppoa asettua toisten kannalle, ja siksi hän ymmärsi Ashkelianiakin; tämä oli saanut Venäjällä vain pinnallisen kasvatuksen ja ennakkoluuloja, mutta muutoin oli todellinen, hillitön _dshigitti_.

Jos Feodor olisi kohdannut Helenan ennen kaikkea tätä sortumista, ei hän olisi tohtinut kajota tyttöön. Mutta nyt oli toinen haaksirikkoinen takertunut toiseen. Se oli luonnollista.

Mitä Feodorista nyt tulisi? Ja Vassiasta, joka ei vielä tietänyt mitään tapahtuneesta?

Natalian vuoteen yläpuolelle sijoitettu soittokello helisi äänekkäästi, Helena nousi säpsähtäen.

— Mitä, hän kuiskasi pelästyneenä, mitä se on, Natasha?

— Ei mitään, rakkaani, joku potilas. Minä olen yövuorossa.

Natalia katsoi numerotaulua. Hänen oli mentävä erään vaativaisen ja epäkohteliaan ukon luo.

— Minulla on työtä ainakin kahdeksi tunniksi, sanoi hän Helenalle. Riisuudu, kultaseni, ja nukun ilman tunnonvaivoja.

Helena nukkui niin hyvin, että heräsi vasta kaksi tuntia sen jälkeen kuin Feodorin jalka oli pantu kipsiin. Feodor otti nuoren naisen vastaan syyllisen ilmein ja nöyrästi — sellainen hän oli ollut siitä saakka, kun ratsu oli ruhjonut hänen säärensä.

— Tämä on todella tylsää, sanoi hän. Kotona vuoristossa on minua pyssynkantaman päästä ampunut hyvinkin puoli tusinaa kivääriä. Olin mukana Itä-Preussissa, Karpaateilla ja pakomatkalle Puolasta. Enkä koskaan saanut naarmuakaan. Ja nyt saattoi minut elikko, säyseä kuin lammas, vuoteen omaksi. Ja kaiken lisäksi juuri nyt.

— Olkaa rauhallinen, vastasi Helena. Mitä lääkäri on sanonut teille?

— Aivan samaa kuin oma tohtorimme eilen. Ja senhän te kuulitte, eikö totta?

Samoin kuin Helena oli myöskin Feodor lakannut sinuttelemasta. Hänhän oli vain satulasta suistunut ratsastaja! Mutta nyt, kun ruumiillinen yhteys heidän välillään oli käynyt mahdottomaksi, tunsi Helena ruhtinasta kohtaan kummallista ystävyyttä, sen veljellisen ja salaisen tunteen kaltaista, mikä lähentää kahta säädystään sortunutta toisiinsa. Eikö sama päivä ollut saattanut molemmat turmioon? Mitä merkitsi se, että molemmat häpesivät eri syistä? Helena näki Feodorin silmissä tuskan, josta hänen sydämensä kärsi, ja äkkiä hän tunsi voivansa olla luonnollisempi ruhtinasta kuin Natalia Borissovnaa kohtaan, niin kovin hellä ja rakastava kuin sisar olikin.

Hän tunsi vaistomaisesti vetäymystä henkilöön, jota saattoi katsoa arastelematta. Tämä johtui hänen ylpeydestään, jota hän piti nöyryytenä.

— Sanokaahan, kysyi hän Feodorilta, paljonko teillä on rahaa?

— En tiedä tarkoin, mutta ei paljon. Ettekö tahtoisi katsoa lompakostani.

Helena löysi kolme sadan frangin seteliä ja hiukan pikkurahaa. Feodor, joka oli hiukan kohottautunut nähdäkseen paremmin, hervahti takaisin pieluksille entistäkin masentuneempana.

— Niin, se ei ole paljon, sanoi Helena hiljaa. Vasta nyt hän ajatteli, että oli ollut varomatonta antaa tuoda Feodor tähän sairaalaan, jossa hoito varmaankin oli hyvin kallista.

— Älkää olko huolissanne minun tähteni, minä pyydän, sanoi Feodor. Voin varsin kernaasti siirtyä yleiseen sairaalaan.

— Siitä ei voi olla puhettakaan. Te pysytte täällä, kunnes olette taas terve.