Part 10

— Näkee, että olette tulokas, jatkoi hovimestari hyväntahtoisesti hymyillen. Enemmän kuin tunnin liian varhain. Soittokunta ei ole vielä saapunut, ja kuoro tulee vasta neljäkymmentä minuuttia myöhemmin.

Se ei tee mitään, sanoi Helena, odotan täällä.

Teette sillä meille suuren ilon. Haluatteko istuutua tähän, lähelle baaria? Pöytä ei ole parhain, mutta me emme ole herroja täällä, ette te enkä minäkään.

Hän nauroi uudelleen tuolla joviaalisella tavallaan, joka niin hyvin sopi hänen rehellisiin ja lempeihin, lapsensilmien kirkastamiin kasvoihinsa.

Hän jatkoi:

— Totisesti, minusta on mieluisampaa olla hovimestarina kuin johtajana. Minulla on vähemmän huolia. Oletteko nähnyt Terhania? Hän ei ole mikään huono ihminen. Hän rakastaa rahaa, epäilemättä, mutta hän ei milloinkaan elämöi eikä sinuttele ketään.

— Eversti, sanoi toinen tarjoilijoista, te ette mainitse mitään siitä, että juuri te olette opettanut hänet niin hyväksi. Kuvitelkaahan, Helena Borissovna, että Terhan suhtautui aluksi häneen hyvin ylimielisesti. Silloin sanoi eversti tuolla lempeällä tavallaan, minkä hänessä huomaatte, Terhanille: "Herra johtaja, niihin aikoihin, jolloin kannoin Hänen Majesteettinsa kirjailemaa paitaa, oli Tiflisissä eräs kengänpuhdistaja, jonka hoitoon kerran uskoin saappaani. Ja hän muistutti teitä hyvin paljon." Terhan lauhtui heti.

— Itse asiassa, huomautti hovimestari, en ollut varma hänestä; kaikki, mitä tiedän, on se, että tuolta toiseltakin puuttui puolikas korvastaan. Mutta Filip Artemjevitsh, sensijaan, että seisaaltanne juttelette loruja, tekisitte paremmin istuutuessanne. Teillä on koko yö aikaa väsyttää jalkanne. Nämä nuoret miehet ovat kamalia, Helena Borissovna. Tuonkin pojan näin kolme kertaa haavoittuvan, aina vasempaan jalkaan, eikä hän ole siitä tietääkseenkään. Niin, nyt se onkin jo liian myöhäistä.

Ovikello oli soinut, ja Terzov ojentautui "huomio"-asentoon pistäen Helenan pöydälle laskemansa lautasliinan kainaloonsa; hänen molemmat vanhat upseerinsa tekivät samoin. Meluava seurue työntyi sisään, mutta luotuaan pikaisen katseen tyhjään saliin kääntyi se kynnykseltä takaisin.

— Sitä parempi, sanoi Terzov, ilman musiikkia on tarjoileminen kamala asia. Mutta menenpä katsomaan, mitä keittiössä puuhataan.

Nuoret miehet loivat hänen jälkeensä hellää kiintymystä ilmaisevan katseen.

— Eversti on todellakin satumainen ihminen. Häntä täytyy ihailla, Helena Borissovna, sanoi Filip Artemjevitsh lämpimästi. — Heidän Majesteettinsa rakastivat häntä aivan jumaloivasti, hänellä oli Venäjän kauneimmat riistamaat, ja samaa arvokkuutta, mikä hänellä oli upseeripiireissä, osoittaa hän nyt hovimestarina. Milloinkaan ei valitustakaan, milloinkaan ei hän menetä itsehillintäänsä. Ja minä vakuutan teille, että hänen toimessaan se on vaikeata. Eikö totta, Lanskoi?

— Oh, miksi puhua niin paljon, rakas ystävä, vastasi tämä silminnähtävän kärsimättömänä. — Täytyy vain verrata häntä Riziniin huomatakseen eron. Hän häväisee meidät kaikki. Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta meillä on tehtävää.

Hän veti toverinsa syrjään ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Piru vieköön, vielä kerran, onko sinun ja everstin tarpeellista purkaa sydäntänne jumala ties kenelle? Ettekö te huomaa, että hän on tuon parittajan, Terhanin, pestaama samppanjahanhi, sellainen, joka raastaa lokaan venäläisten naisten kunnian?

Hänen tahtomaltaan oli hänen äänensä käynyt kovemmaksi, ja Helena kuuli viimeiset sanat. Hän _ei_ ollut kuullut kylliksi käsittääkseen koko lausetta, mutta sävyn hän huomasi. Hänet valtasi kylmä raivo tätä miestä kohtaan, joka tässäkin paikassa, johon hän oli saapunut viettämään kaikista säännöistä vapaata elämää, esitti hänelle ankarat moraaliset säädöksensä. Mikä oikeus miehellä oli syyttää häntä tietämättä hänestä mitään? No, kohta hän huomaisi:

— Ratsumestari Lanskoi! huusi Helena.

Tämä käännähti vihamielisen näköisenä ja kysyi:

— Armollinen rouva?

— Chartreuse. Ja mahdollisimman pian.

Loukkaus oli niin ilmeinen, että Lanskoi puri hammasta, mutta hillitsi itsensä heti ja vastasi jäisen kohteliaasti:

— Pöytiin tarjoillaan ainoastaan samppanjaa, armollinen rouva.

Helena punastui. Aavistikohan mies, että hänellä enää oli taskussaan tuskin sataakaan frangia? Hän epäröi vielä hetken selaillen viinilistaa. Hinnat tanssivat hänen silmissään. Siinä ei ollut ainuttakaan lajia, joka ei olisi maksanut ainakin kaksi kertaa enemmän kuin hänen koko omaisuutensa. Mutta Lanskoi odotti yhä, jäykkänä ja halveksivana, lautasliina käsivarrellaan.

— Tuokaa minulle tätä, sanoi Helena umpimähkään näyttäen jotakin riviä.

Eversti toi pullon.

— Teillä on hyvä maku, huudahti hän. — Tämä on minunkin merkkiäni. Saanko pyytää pikarillisen?

Helena silmäili jäykästi lempeän jättiläisen kasvoja. Ei, sellainen mies ei kerjää.

Hän virkkoi hiljaa:

— Kiitän teitä.

— Ja miksi sitten, hyvä jumala? Sanonpa teille, että juuri tätä viiniä otin muinoin maalle mukaani. Ja nyt, Helena Borissovna, teidän täälläolonne onneksi, ja suojelkoon jumala teitä, sillä teissä näyttää olevan luonnetta.

Ovi avautui ja sulkeutui taas ihastuttavan olennon jälkeen. Tulija oli aivan nuori tyttö, hyvin poikamaisen näköinen, sillä hänellä oli yllään venäläisen maalaispojan puku, ja hiukset, vaaleat kuin pellava ja jakaukselle kammatut, olivat niin lyhyiksi leikatut, että otsa ja korvat jäivät täysin paljaiksi.

— Hyvää päivää, pikku Ludmilla. Mikä hyvä tuuli luo teidät tänne näin aikaisin? kysyi Terzov.

— Sanokaa pikemminkin huono tuuli, eversti, vastasi Ludmilla, Rizin käy hermoilleni. Hän rasittaa minua ihailullaan ja ottaa minulta pelirahoikseen kaiken, minkä ansaitsen. Se ei olisi niin kauheata, ellei hän pakottaisi minua olemaan mukana noissa iljettävissä peliseuroissaan. Olen juuri riidellyt hänen kanssaan. Ah! Täällähän juodaan jo. Mikä onni, minä niin haluan samppanjaa.

— Tehän olette uusi kuorotyttömme, eikö totta? Olen hyvin iloinen, että se olette juuri te, sillä teillä on niin rehelliset silmät. Eikö olekin, eversti?

Tämä nyökkäsi nauraen.

— Teidän vieressänne on koko talon pikku paholainen, sanoi hän Helenalle. Hän on sietämätön, ja kaikkien on alistuttava. Nyt minä menen, lapsukaiset.

Saapui vieraita. Sitten tulivat soittajat, ja heidän virittäessään instrumenttejaan alkoi Ludmilla totisena jutella, samalla poltellen savukkeita pahvi-imukkeessaan.

— Näin kyllä, sanoi hän, että te ette ole tottunut tämäntapaisiin ravintoloihin. Te olitte ehkä tarjoilijattarena jossakin viihtyisässä teetuvassa. Ettekö sitäkään? Teitte nukkeja? Tämä on toki parempaa kuin myydä niitä. Täällä ansaitsee enemmän ja tämä on hauskempaa. Minä rakastan melua, valoa ja olen helposti hutikassa, ja silloin tanssin rohkeammin. Tiedättekö, olen joka ilta juovuksissa, mutta en milloinkaan häijy. Päinvastoin, juuri silloin minä pehmenen ja tunnen sääliä, kaikkia ja erikoisesti Mikaelia kohtaan. Mikael on Rizin. Tunnetteko hänet? Hänestä ei pidetä täällä, vaan ollaan sitä mieltä, että hänellä on liian jalo nimi voidakseen tanssittaa kaikkia noita vanhoja eukkoja. Mutta hän on niin heikko, ja huolimatta siitä, että hän näyttää ottavan kaiken iloisesti, ei ole olemassa häntä onnettomampaa ihmistä, sen voitte uskoa. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Minun täytyy perehdyttää teitä näihin asioihin, joista te ette tiedä mitään. Jumala, miten kauniit silmät teillä on, niin surulliset. Kuulkaahan: kuoro laulaa kolmasti yön kuluessa, yhdeltä, kolmelta ja viideltä. Mutta se ei ole tärkeintä. On annettava kutsua itsensä pöytiin, ja ennen kaikkea, saada ihmiset juomaan niin paljon kuin mahdollista, sillä siitä saatte prosentit. Mutta jos teille pöydässä tarjotaan rahaa, on teidän niinkuin kaikkien muidenkin annettava se Rizinille, joka sitten jakaa sen määrätyn perusteen mukaan. Älkää ihmetelkö, vaikka alussa saattekin vain yhden ainoan osan, sillä minä, niin pieni kuin olenkin, saan jo kolme. Myöhemmin saatte tekin enemmän. Ainoastaan Vera Petrovna ei ylipäätään saa mitään. Ette kai tunne häntä? No, minä vakuutan teille, että teitä on odottamassa ilo. Hän johtaa kuoroa. Mikä taiteilija! Millainen nainen! Vaikka hän onkin mustalainen, on hän ylempänä kaikkia muita. Tiedättekö, aikaisemmin työskenteli hänen kuoronsa eräässä aivan pienessä ravintolassa Passy'ssa. Terhan aterioi siellä eräänä iltana ja totesi Vera Petrovnan niin uskomattomaksi, että tarjosi hänelle kaksisataa frangia illassa ja sitäpaitsi viisi prosenttia kokonaistuloista. Mutta hän halusi ottaa Vera Petrovnan yksin, ilman hänen seuralaistaan. Hän kieltäytyi — sillä ilman häntä nämä onnettomat olisivat olleet tuhon omia, kuolleet nälkään. Terhanin täytyi ottaa kaikki, mutta Vera Petrovna saa vain sata frangia ja siinä kaikki. En tunne ketään joka olisi tehnyt samoin. _Pigal'issa_ revitään toinen vaikka kappaleiksi leipäpalan vuoksi.

Ludmilla tyhjensi jälleen pikarillisen samppanjaa ja alkoi uudelleen lörpöttelynsä. Helena kuunteli hämmästyneenä tätä sanatulvaa, johon sekaantui naurua, tunnustuksia, tunteellisuutta, vihanpurkauksia ja suunnaton joukko tuntemattomia kasvoja, joiden piti tulla hänelle läheisiksi.

— Ei enää juotavaa, sanoi tyttö äkkiä. — Ja minua kun vielä niin haluttaisi. Mikael suututti minut kovasti.

Hän silmäili ympärilleen ja nähdessään erään pöydän ääressä kolme yksinään istuvaa miestä huusi hän:

— Ei olla epätoivoisia!

Hän veti venäläispuseronsa sisästä serpentiinin ja viskasi sen miehiä kohti. Samalla hän nauroi kauniit pedonhampaat välkkyen.

Hän voi tehdä, mitä häntä huvittaa, ajatteli Helena, se ei milloinkaan ole tavallista eikä julkeata.

Mutta kun Ludmilla sanoi hänelle: Kas niin, meidät kutsuttiin sinne. Tuletteko? — kieltäytyi hän niin jyrkän torjuvasti, että tyttö katsahti häneen äkkiä surullisiksi käynein silmin.

Helena jäi yksin ja koetti olla ajattelematta tyhjää pulloa edessään. Yöhän oli vasta alkanut, ja hän toivoi synkkänä, että ihme järjestäisi kaiken. Silmänräpäyksen katseli hän Ludmillaa, joka joi ja nauroi tuntemattomien seurassa. Eräs heistä hyväili hänen hiuksiaan, mikä sai Helenan voimaan pahoin; mutta pienokaisen piirteissä oli niin syvää viattomuutta, että tuntui niinkuin ei mikään pyyde voisi häntä tahrata.

Ja kuitenkin, sanoi Helena itsekseen, on hän tuon velttosilmäisen Rizinin rakastajatar!

Hän kohautti olkapäitään. Sitten alkoi hän uudelleen ajatella ja tuomita.

Tuo yö, jolloin minä odotin Feodoria, ja ilta, jolloin Vassia ajoi minut luotaan!

Helena kertasi näitä kuvia mielessään itsepäisellä raivolla, masentaakseen itseään, rangaistakseen itseään siitä, että hän oli halunnut kohottaa päätään liejusta, johon hän oli sukeltanut. Sitten hän ajatteli olleensa pelkurimainen, kun hän ei ollut lähtenyt Ludmillan mukaan. Otettuaan vastaan tämän toimen, oliko hänellä yleensä enää mitään oikeutta leikkiä arvokasta? Tämä oli todellakin hyvä alku. Ja samppanja, josta hän ei ymmärtänyt, miten hän sen maksaisi.

Hän jatkoi tätä itsensä pilkkaamista, kunnes kuoro astui sisään. Siihen kuului neljä naista ja kolme miestä. Kaikki olivat pukeutuneet kirjaviin hepeniin, joissa vallitsivat keltainen, vihreä ja karmosiininpunainen. Tätä moniväristä taustaa vasten erottui selvästi mustapukuisen naisen olemus. Sen omistaja veti heti Helenan koko tarkkaavaisuuden puoleensa, samoinkuin kaikkien ravintolapöytien ääressä istuvien välinpitämättömien juoppojenkin. Naisen ikää ei voinut määritellä. Hänen vaaleissa hiuksissaan oli ihmeellinen sireenin värinen vivahdus ja ne valuivat pitkinä ja pehmeästi aaltoillen hartioille. Ne varjostivat kasvoja, jotka olivat liikkumattomat kuin naamio. Tämän naisen täytyi olla nuoruudestaan asti omannut nuo intohimoiset, suuret ja tuliset silmät, kasvojen jalon ja puhtaan soikion ja ylpeän suun. Ja epäilemättä kannettaisiin nuo yötummat kasvot yhäti samanlaisina hänen kerallaan hautaan.

Niin ajatteli Helena, eikä hän olisi voinut sanoa, vaikuttiko siihen noiden kasvojen kalpeus ja ihanien käsien läpikuultavuus, vai johtuiko se hiuksien salaperäisestä puhtaudesta, mutta hän oli varma siitä, ettei tuo nainen ollut tuntenut ainuttakaan täysin päivänpaisteista hetkeä ja että hän oli aina alkanut elää vasta hämärän tummetessa.

Hänet huomatessaan syöksähti Ludmilla tuntemattomien seuralaistensa luota syleilemään häntä. Sitten huusi hän Helenalle: — Tulkaa, tulkaa nopeasti, tämä on meidän rakas Vera Petrovnamme.

Helena tunsi todellista iloa — ensi kerran _Samovar'iin_ tulonsa jälkeen. Kaikki, mitä Ludmilla oli sanonut mustalaisesta, hänen ulkomuotonsa, hänen ryhtinsä, kaikki veti Helenaa puoleensa. Hän nousi sydän täynnä antautumista, mutta toisen pidättäytyvä katse jäähdytti hänen innostuksensa. Ja niiden sanojen asemesta, jotka pyrkivät hänen huulilleen, Helena sanoi yksinkertaisesti:

— Minun pitäisi työskennellä kanssanne.

— Näen sen, vastasi Vera Petrovna. — Mutta tiedättekö edes, mitä me laulamme? Ettekö? Luonnollisesti. No hyvä, tänään saatte istua Nadjan vieressä. (Hän osoitti naista, jonka kasvot olivat epämiellyttävät ja pingoittuneet.) Ja saatte koettaa tukea kuoroa puoliääneen, laulamatta liiaksi väärin.

Ja Vera Petrovna kääntyi nopeasti muualle.

Helenan saama isku oli kova. Hän oli tottunut saamaan hellyyttä osakseen kaikilta ihmisiltä, jotka häntä ympäröivät, ja hän tarvitsi, tietämättä siitä itsekään, myötätuntoa voidakseen olla oma itsensä. Täällä hän sai iskun toisensa jälkeen, kaksi julmaa, karkeata loukkausta: Lanskoi (mutta hän ei halunnut enää ajatella häntä; sillä hänen kuvaansa yhdistyi vielä maksamatta olevan pullon muisto) ja sitten Vera Petrovna, jota hän oli pitänyt niin ylevänä. Vieläpä hänestä tuntui, että kaikki kuoron naiset nauroivat hänelle vahingoniloisesti nähdessään, miten tämä vastaanotto oli kokonaan hänet masentanut. Miksi? Mitä hän oli heille tehnyt? Ainoastaan Ludmilla näytti surulliselta.

— Älkää välittäkö siitä, mutisi hän. — Asiassa täytyy olla jotakin, mitä en käsitä. Vera Petrovna tulee vielä rakastamaan teitä.

Helena siveli hellästi pienokaisen hiuksia eikä vastannut. Sillävälin asettivat tarjoilijat tuoleja soittajien eteen.

— Nuo ovat teitä varten, sanoi Ludmilla. — Mutta minä avaan tulen, niinkuin eversti sanoo.

Kuorotytöt istuutuivat riviin. Vera Petrovna asettui heidän keskelleen, miehet hänen taakseen, ja kuoron ja orkesterin säestämänä ryntäsi Ludmilla ahtaalle, tyhjälle aukeamalle.

Ei kukaan olisi voinut sanoa, tanssiko hän hyvin vai huonosti; sillä kenenkään mieleen ei tällainen kysymys edes johtunutkaan. Hän seurasi kansanlaulujen yksinkertaisia ja nopeita kuvioita niin elävästi, sellaisella nuoruudella ja koko ruumis niin näkyvästi riemuiten, että se riitti tekemään hetken ihastuttavaksi. Vieläpä tarjoilijat ja hovimestarikin, jotka joka päivä hänet näkivät, katselivat mielihyvästä hymyillen hänen kevyitä, suloisia liikkeitään ja lapsenkasvojaan, jotka olivat aivan ilon hurmioittamat. Kun Ludmilla oli lopettanut, haluttiin häntä joka pöytään kuin juhlavalaistukseksi.

Soittajat laskivat soittimensa syrjään. Useimmat läksivät pois, sillä kuoro lauloi ainoastaan kitarrien säestämänä. Mutta Samuel Jakovlevitsh meni baariin, nojautui pöytään kyynärpäillään eikä laskenut Helenaa silmistään. Hän kärsi Helenan yksinäisyydestä ja siitä vihamielisyydestä, jonka hän tunsi tyttöä ympäröivän. Mutta hän oli ujo ja tunsi olevansa kykenemätön auttamaan häntä, sitä paremmin, kun Helena oli edellisenä iltana antanut hänen ymmärtää, ettei heillä enää olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Miten selviytyisi tyttö tästä ensimmäisestä koetuksesta, kun hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä laulettaisiin? Miksei tyttö ollut pyytänyt häntä kokeilemaan kanssaan?

Mutta heti ensi sävelten kajahtaessa hän rauhoittui. Helenan musikaalinen vaisto oli niin oikea, että hän etukäteen arvasi melodian kehityksen. Sen voimakas yksinkertaisuus, — kuoron esitys sisälsi vain yhden ainoan teeman — auttoi häntä suuresti. Sen muodosti aina sama, määrättyyn kohtaan asti nouseva aalto, joka äkkiä murtui voimakkaaseen akordiin tai tuli vähitellen tukahtuvaksi, tuskin kuuluvaksi hyminäksi.

Helena rakasti näitä lauluja, joissa sekaantuivat toisiinsa riemu ja epätoivo; mutta hän tunsi, että kuoro niitä alituisesti toistaessaan oli imenyt niistä niiden sielun ja värin. Ja hänet valtasi painostava surumielisyys ajatellessaan, että hänen yö toisensa jälkeen oli oltava osana näissä barbaarisissa uruissa, minkä he yhteensä muodostivat.

Hän hätkähti äkkiä. Kitarransoittaja erosi joukosta, asettui vastapäätä Vera Petrovnaa, ja hänen näppäämänsä sävel soi aivan toisin kuin kaikki edellinen. Se oli raskassävyinen, salaperäinen ja odottava. Mustalainen oli painanut päänsä alas ja hiukset peittivät hänen otsansa. Oli niinkuin hän sisimpänsä syvyydestä tahtoisi löytää nyt tuon saman sävelen, ja hitaasti alkoi hänen rinnastaan kummuta "Kahden kitarran laulu".

Se oli vanha romanssi, josta Helena ei pitänyt, koska hän oli kuullut sen monasti, mutta tällä kertaa tuntui se aivan uudelta. Vera Petrovnan ääni, ainutlaatuisen täyteläinen ja katkeran pehmeä, hänen kasvonsa, joihin jokainen säe valoi intohimoa, hänen kyyneleisten silmiensä pyhä liekki, kaikki osoitti, että hänen koko olemustaan hallitsi häntä itseään mahtavampi voima. Tämä voima oli perintö rodulta, jolle musiikki merkitsi elämää, elämää, joka hänessä puhkesi korkeimpaan kauneuteensa.

Sitä mukaa kuin "Kahden kitarran" valitus kohosi uskonnolliseen haltioitumiseen, tajusi Helena, miten paljon hän kärsi siitä, että tämä nainen oli työntänyt hänet luotaan, tämä nainen, jossa asui tuskan ja nautinnon sielu.

Tuolien kolina ilmaisi Helenalle, että kuoron esitysten ensimmäinen osa oli päättynyt. Hän istuutui jälleen pöytänsä ääreen. Ja hän olisi jäänyt yksin, ellei Samuel Jakovlevitsh olisi tullut hänen luokseen.

— Parhaimmat ja vilpittömimmät onnitteluni, Helena Borissovna, sanoi hän. — Veraa lukuunottamatta, luonnollisesti, ei täällä ole ketään, jota voisi verrata teihin, mitä tulee itse ääneen ja teidän taitoonne käyttää sitä. Kunhan opitte sanat, jotka vielä tänä iltana kirjoitan teille, olette paras laulajista.

Hänen katseensa osui tyhjään pulloon ja hän lisäsi:

— Huomaattehan, etten ole ainoa; joka pitää teitä arvossa; teillehän on jo tarjottu samppanjaakin.

Helena epäröi hetken, ennenkuin hän tunnusti totuuden, mutta ellei hän turvautuisi Samuel Jakovlevitshiin, niin kuka muu voisi auttaa hänet tästä vastenmielisestä tilanteesta ?

Hän pakoittautui sanomaan:

— Olen itse tilannut tuon pullon kostaakseni erään tarjoilijan hävyttömyyden, ja nyt ei minulla, ole rahaa, millä sen maksaisin. Ei, ei, huudahti hän kasvot purppuranpunaisina, kun hän huomasi viuluniekan eleen. — En halua teidän lainaavan minulle penniäkään. Mutta ehkä te tietäisitte jonkun muun mahdollisuuden.

— Niin... nähkääs... Helena Borissovna... en tiedä... en ole erikoisen tottunut tällaisiin asioihin... odottakaahan silmänräpäys.

Hän haki käsiinsä Rizinin, joka hiljaa keskusteli Ludmillan kanssa, ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin. Tämä osoitti kädenliikkeellä ymmärtäneensä, ja lopetettuaan juttelunsa pikku tanssijattaren kanssa läksi hän salin takaosaan. Siellä istui paksu, tuuheakulmainen mies yksikseen juomassa. He vaihtoivat muutaman sanan, ruhtinas näytti pöytää, missä Helena istui, lähestyi sitten tyttöä ja sanoi:

— Täällä on eräs armeenialainen ystäväni, joka mielellään illastaisi kanssanne.

Helena jäykkeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty, mutta heti muisti hän, että hänhän oli itse pyytänyt apua ja että tässä paikassa ei mikään muu ollut mahdollista. Hän nousi jäykästi, ja Rizin huusi Lanskoin luokseen lausuen tälle:

— Pullo maksetaan toisessa pöydässä, se on sovittu.

— _Parbleu_, sanoi kapteeni nauraen häpeämättömästi Helenaa vasten kasvoja, ja ensimmäisen kerran elämässään tämä jätti loukkauksen vastaamatta.

Ottamatta sikaaria suustaan mumisi paksu mies epäselvästi jotakin tervehdykseksi tarkoitettua. Syntyi ällöttävä, vaivalloinen, tympeä keskustelu. Äkkiä tunsi Helena paksujen sormien sivelevän kaulaansa.

— En tahdo, huusi hän kimakasti, — ei...

Hän tunsi itkun nousevan kurkkuunsa, tyrkkäsi ällistyneen miehen kiivasti takaisin ja juoksi pukuhuoneeseen. Palatessaan silmät hehkuen takaisin odotti Rizin häntä:

— En ymmärrä teitä, pienokainen, sanoi hän kuivasti.

— Minä teen teille palveluksen ja te riitaannutatte minut erään parhaan vieraamme kanssa. Ja nyt hän kieltäytyy luonnollisesti maksamasta, sehän on selvä...

— Vaietkaa, sähähti tyttö vasten hänen kasvojaan. — Ei sanaakaan enää. Hävetkää.

Rizin kääntyi ja huomasi Lanskoin, jonka kasvoja kiukku vääristi.

— Pullon vuoksi, sanoi kapteeni — voitte rauhoittua, sen maksan minä.

Ruhtinaan värittömät posket punehtuivat hiukan, hän teki tavanomaisen liikkeensä, kohautti olkiaan, sipaisi hiuksiaan ja läksi baariin.

— Pyydän teitä, sanoi Lanskoi Helenalle — älkää kieltäkö sitä minulta. Olin hävytön teitä kohtaan, ja te olette nyt tehnyt minulle aivan oikein.

III.

Ei kukaan tietänyt, miten Terhan saattoi niin hyvin olla perillä kaikesta, mutta ei mikään, mitä hänen ravintolassaan tapahtui, välttynyt joutumasta hänen kaukaiseen komeroonsa, jossa hän alituisesti oleskeli. Herkkiä antenneja myöten välittyivät hänen korviinsa vähäpätöisimmätkin tapahtumat. Kun hän siis seuraavana aamuna pyysi Terzovia kutsumaan Helenan luokseen, ymmärsi tämä oitis, että oli kyseessä tuo armeenialaisen kanssa sattunut selkkaus. Hän huomautti siitä tytölle lisäten vielä:

— Älkää missään nimessä kiihoittuko. Teidän täytyy osoittaa hänelle, että te olette paroonitar ja hän vain talonpoikaislurjus. Hän on hyvin ylpeä voidessaan pitää meitä palveluksessaan, ja mitä enemmän häntä nöyryyttää, sitä tyytyväisempi hän on, sillä hän osaa oikein arvioida erotuksen.

Helena ei tarvinnut näitä neuvoja. Eräs luonteenpiirre oli vielä säilynyt hänessä pilaantumattomana, ja se oli hänen ylpeytensä, jota _Samovar'in_ ilmapiiri oli vain kehittänyt voimakkaammaksi. Niinpä ei hän antanut Terhanille sananvuoroa, vaan alkoi itse:

— On aivan tarpeetonta, että puhutte minulle tuosta eilisiltaisesta tomppelista. En salli milloinkaan itseeni kajottavan vasten tahtoani. Ottakaa se nyt kerta kaikkiaan huomioon.

Jättiläismäisen levanttilaisen silmäluomet olivat puoliummessa kuin syleilyssä. Hänen silmänsä kiiluivat kapeana juovana.

— Istukaapa ja kuunnelkaa minua, rakas lapsi, sanoi hän. — Näen heti, kenen kanssa olen tekemisissä, enkä aio vaatia teiltä mitään mahdotonta. Muissa taloissa vaaditaan, että laulajattaret tekevät kaiken, mitä vieras vaatii, vieläpä esityksen jälkeenkin. Minä en tee sitä. Päinvastoin. Se olisi huono liikeyritys. Jos vieras saa kaiken, mitä hän haluaa, ei enää mikään houkuttele häntä palaamaan takaisin. Huomaattehan, että tiedän asian. Mutta on oltava kyllin nokkela ollakseen loukkaamatta vierasta. Antakaa hänen toivoa, olkaa herttainen hänelle. Silloin palaa hän takaisin juomaan lisää. Ja sehän on tärkeintä. Viiniä, samppanjaa, kukkia, nukkeja, kalliita savukkeita. Miehethän ovat niin tyhmiä, etteivät he pysty kieltämään naiselta mitään. Juokaa siis ja huolehtikaa samalla, että toverinnekin kutsutaan mukaan. Kuten sanoin, olkaa ennen kaikkea ystävällinen. Eihän teitä suuresti vahingoittane, vaikka käsivarttanne tai olkapäätänne kosketetaankin? Pitemmällehän ei tarvitse mennä. Aina on säilytettävä ryhtinsä.

Kun Helena puisti torjuvasti päätään, tarttui Terhan hänen ranteeseensa ja jatkoi vielä viekkaammin: