Part 11

— Ajatelkaapa asiaa nyt edes aivan hiukan. En halua ollenkaan puhua teille siitä ennakkomaksusta, jonka niin luottavaisesti olen teille antanut, ja jonka vain tällä tavalla voitte maksaa minulle takaisin. Mutta ottakaapa huomioon, että toverinne elävät niistä pulloista, jotka teidän avullanne tyhjennetään. Sitä ette kai ajatellut, eikö totta? Huomaatte siis, että pian olisi minun pakko tehdä erotuksia, jos jokainen menettelisi teidän tavallanne. Ja mitä heistä tulisi silloin? He ovat kaikki niin hyviä ihmisiä: eversti, ruhtinas, upseerit; kuorossa on sitäpaitsi vielä eräs oikeusneuvos, eräs opettaja ja eräs lähetystösihteeri. (Näitä luetellessaan sulki hän silmänsä kokonaan.) Nyt olen varma, rakas lapsi, että olette ymmärtänyt minut, että ette ole vihoissanne minulle ja että olette vieraille herttainen.

Terhanin ystävällisten sanojen aikana puistatti Helenaa inhon väristys. Mutta hänen perustelunsa tunkeutuivat pisarottain hänen sisimpäänsä ilman että hän saattoi niitä vastustaa.

— Hän on oikeassa, hän on oikeassa, toisti hän itsekseen Terhanin puhuessa. — Olen hänelle velkaa.

Eikä hän voinut sietää ajatusta, että hän olisi kiitollisuudenvelassa tuolle inhoittavasta rasvasta ja likaisista laskelmista kokoonpannulle miehelle. Osien oli vaihduttava, maksoi mitä maksoi.

— Voitte olla rauhallinen, sanoi hän nousten.

Jäätyään yksin viipyi Terhan muutaman sekunnin uneksimassa yllättävän hieno hymy turpeilla huulillaan. Sitten hän jälleen syventyi laskuihinsa.

Samuel Jakovlevitsh oli hermostuneena odottanut tämän keskustelun päättymistä. Hän oli onnellinen nähdessään Helenan rauhallisin kasvoin palaavan Terhanin luolasta. Mutta katsottuaan tyttöä tarkemmin hän pelästyi. Tällä oli päättäväinen, melkein mielipuolinen ilme kasvoillaan.

— Rakas ystävä, sanoi Helena Ludmillalle, — olin eilen illalla hyvin tyhmä. Se johtui tottumuksen puutteesta. Nyt haluan, että minut kutsutaan pöytiin niin paljon kuin mahdollista. Tehkää minulle mieliksi, te ja ruhtinas Rizin, ja unohtakaa tämä juttu. Hankkikaa minulle työtä.

Hän puri hampaansa yhteen ja toisti: Työtä.

Sitten lähestyi hän Lanskoita ja sanoi:

— Herra kapteeni, te olitte eilen väärässä. Tästä päivästä lähtien olette oikeassa. Välimme ovat siis selvät ja pyydän teitä unohtamaan, että olen läsnä.

Pian oli Helena _Samovarin_ paras "houkutuslintu". Hänen kauneutensa, hänen huolettomat ja samalla epätoivoiset kasvonsa viehättivät kaikkia. Hän oppi valikoiduin liikkein näyttämään häikäisevää niskaansa ja käsivartensa suloista alastomuutta. Hän oppi myöskin salavihkaa tyhjentämään lasinsa jääastiaan ja sanomaan viiniä maistaessaan huolimattomasti:

— En pidä tästä; juon mieluummin väkevämpää.

Ja kun hänen pingoittuneet piirteensä lisäksi alkoivat hiukan kärsiä epäterveestä elämästä silti menettämättä yksinkertaista jalouttaan, ja kun hän myöskin puhui sujuvasti ja hyvin ranskaa, italiaa ja englantia, sai hän hämilleen kaikki lyhytaikaiset juomatoverinsa. Ja vain harvoin ei hän saavuttanut sitä mitä hän halusi.

Usein koskettivat samppanjasta märät huulet hänen kaulaansa, saastaiset kädet puristelivat häntä ja hyväilivät hänen rintojaan. Hampaat yhteenpurtuina ja silmät elottomina sieti hän näitä hyväilyjä; mutta hänen kylmyytensä teki niistä tavallisesti pikaisen lopun. Mutta vielä raskaammalta tuntui hänestä kaikkien näiden ihmisten kysymyksiin vastaaminen, joita Montmartre'in valot vetivät puoleensa kaikilta maailman kulmilta. Hän tiesi hyvin, etteivät he tulleet _Samovar'iin_ niinkuin johonkin muuhun ravintolaan vain juomaan ja yksinkertaisesti huvittelemaan. Varmasti heitä veti sinne sen omalaatuinen sisustus, puvut ja laulu. Mutta myöskin hämärä toive saada edes silmänräpäyksen ajan nauttia kokonaisen kansan kurjuudesta, ja lisätä remuisen yön banaaleihin huvituksiin hiljaisempi, arveluttava ja perverssi nautinto saada tunkeutua kauniiden ja tuskan jäytämien kasvojen peittämiin sieluihin.

Helena kärsi siis moninverroin enemmän kuin suudelmista hänen menneisyyttään, kasvatustaan, perhettään, tapaa, millä hän oli tähän asemaan joutunut, koskevista kysymyksistä, joihin hänen täytyi vastata tai valehdella. Helena käsitti, ettei _Samovar'issa_ myyty ainoastaan samppanjaa ja lauluja ja hiukkasia hänen ruumiistaan. Mutta hän oppi myöskin ymmärtämään paremmin menneisyyttään ja kaiken varhaisemman elämänsä, kaiken kasvatuksensa, omalaatuisuutensa ja neitseellisyytensä häviämisen, kaiken jaloutensa ja kurjuutensa. Näinä loputtoman pitkinä öinä polkivat sen kaiken lokaan juopuneet, jotka kulkivat edestakaisin ja penkoivat karkeasti esiin kaikkein salaisimmat ja kalleimmatkin aarteet.

Ja musiikki, joka repi hermoja ja piiskasi aisteja! Mustalaislaulut, villit ja himokkaat! Ja velvollisuus juoda, mitä Helena jatkoi ainoastaan jonkinlaiseen jäykkyystilaan asti, sillä hän ei halunnut vielä deliriumia ja tiedottomuutta!

Ainoastaan Vera Petrovnan laulu tuotti hänelle jonkinlaista helpotusta. Nuo kasvot ja tuo ääni, niin läpituntevat, pysyivät muuttumattomina. Häntä olisi voinut luulla papittareksi, jolla on lupa astua jumalien eteen. Kaikki vieraat hakivat häntä umpimähkään, vaistomaisesti. Mutta Helenaan he vaikuttivat kuin myrkky. Kaikki oli vain sanoja, villejä, kuumeisia rytmejä, täynnä nyyhkytystä ja aistillisia huutoja.

Kun tyttö pääsi vapaaksi tästä kuningaskunnasta ja katsoi apua-anovasti ympärilleen, näki hän vain vihattuja kasvoja. Lähdettyään _Samovar'ista_ täytyi hänen palata hotelliinsa, joka oli mitä alhaisimman haureuden pesäpaikka.

Kun hän aamuin kulki _Sans-Souci'n_ tai jonkun muun baarin ohitse, tunsi hän usein halua astua sisään, liittymään venäläisten seuraan, juomaan heidän kanssaan, ei ammatin vuoksi, vaan vapaasta tahdostaan, pelkästä juomisen halusta. Mutta hän muisti, ettei hänellä ollut rahaa. Kaiken, minkä hän ansaitsi, antoi hän Terhanille; sillä hän tahtoi suorittaa velkansa niin pian kuin mahdollista. Eikä kukaan hänen tovereistaan kutsunut koskaan häntä mukaan.

Vihollisuus heidän välillään jäi pysyväksi. Ellei se ollutkaan katkera kuin ensimmäisenä päivänä, kuulsi se selvästi jäisen kohteliaisuuden naamion alta... Mutta silti tuntui Helenasta usein, että Vera Petrovnan silmät kohdistuivat häneen epäröivän myötätuntoisina. Hän oli kuitenkin liian ylpeä ottaakseen ensimmäisen askeleen lähemmäksi.

Sitävastoin oli Nadja, kuorotyttö, joka istui laulun aikana hänen vieressään, vannonut peittelemätöntä vihaa Helenaa kohtaan.

Tuo laiha nainen, joka elähtäneine ja lakastuneine kasvoineen näytti toisten rinnalla silmiinpistävän vanhalta, teki merkillisen poissaolevan vaikutuksen. Hänen puhdas, mutta heikko ja hiukan ilmeetön äänensä herätti Helenassa sääliä, mutta lämmötöntä ja kylmää sääliä, jota tunnetaan epämiellyttävää sairasta kohtaan. Ja tämän säälinkin hävittivät ne lukemattomat pisteliäät huomautukset ja loukkaavat pilat, julmat viittailut hänen menestyksestään _Samovar'in_ vieraiden keskuudessa, ja ilkeä nauru, jolla Nadja joka ilta kidutti häntä.

Ensi päivinä ponnisteli Helena turhaan aivojaan ymmärtääkseen, mikä oli aiheuttanut tämän itsepintaisen katkeruuden. Mutta pian hän lakkasi vaivaamasta sillä itseään ja tyytyi mahdollisimman paljon välttämään tätä käsittämätöntä vihollista. Mutta jatkuvasti tunsi hän silti Nadjan halveksivien katseiden seuraavan itseään. Helena oli viettänyt yön kahden tolkuttomasti humalassa olevan, mutta muuten patriarkaalisen arvokkaan ameriikkalaisen seurassa. Molemmat olivat niin liikutettuja kuullessaan hänen puhuvan englantia, että he lähtiessään pistivät melkein väkisin hänen käteensä pinkan dollarinseteleitä. Ensimmäisen kerran sai Helena juomarahoja niin epätahdikkaalla tavalla. Ne polttivat hänen kädessään; ja hän oli iloinen voidessaan _Samovar'issa_ vallitsevan tavan mukaan antaa ne Rizinille. Kun ne piti jakaa, sanoi ruhtinas:

— Vaihdan ameriikkalaisen rahan kassassa. Voimmehan jakaa sen huomenna.

Silloin kajahti Nadjan kimeä ääni:

— Olen varma, huusi hän, — että meidän juhlittu kaunottaremme on siitä hiukan pistänyt omaan taskuunsakin.

Helena ei enää voinut hillitä itseään kuullessaan tämän loukkauksen. Hän meni vihollisensa luo ja sanoi koko ruumis vavisten, pakotetun rauhallisesti, jonka taakse kätkeytyi suunnatonta vihaa: — Sallin teidän tarkastaa itseni, mutta ellette löydä mitään, niin...

Silloin kiertyi käsivarsi hänen, ympärilleen. Hän vaikeni. Sitten yritti hän väkivalloin vapautua, mutta huomasi aivan vieressään Vera Petrovnan profiilin.

— Lapseni, mutisi mustalainen, — te olette oikeassa, mutta älkää puhuko mitään. Selitän teille kaiken...

Hän jatkoi käskevästi:

— Olet tehnyt väärin, Nadja, pyydä anteeksi!

Nadja totteli niin äkkiä ja niin surkuteltavan voimattomasti, että Helenan kiukku pian lauhtui. Mistäpä hän ei olisi kieltäytynyt, kunhan vain Vera Petrovnan käsivarsi lämpimästi jäisi hänen olalleen?

— Tulkaa nyt, sanoi Vera.

He istuutuivat yksinäiselle sohvalle. Kelmeä aamuvalo hiipi huoneeseen. Juoksupoika alkoi lakaista lattioita.

— Lapsukaiseni, alkoi mustalainen — minä olen syyllinen. En ole rakastanut teitä enkä tehnyt teille oikeutta.

— Mutta miksi sitten, miksi?

— Nyt olen muuttanut mielipidettäni, mutta te ette ole sitä huomannut. Kuulkaahan. Pidin teitä houkutuslintuna, joka kuljeksii paikasta toiseen, myy itseään ja vie toisilta paikan. Mutta kuoroni on minulle kaikkeni. Myönnän, ettei se kelpaa kovinkaan suuriin, mutta minä suojelen sitä, sillä, he kaikki ovat köyhiä ja rehellisiä ihmisiä.

— Tiedän sen, sanoi Helena, joka muisti Ludmillan sanat.

— Ymmärrätte siis, jatkoi Vera Petrovna kuin peläten kiitospuhetta, — että kun ensin näin teidät, ajattelin teidän työntävän jonkun omistani syrjään. Terhan on säälimätön. Ellei hän olekaan tähän mennessä sitä tehnyt, on se tapahtunut vain pelosta, että minäkin menisin. Olen halveksinut teitä. En keksi sille mitään muuta ilmaisua, sillä minä en tunne mitään puolinaisesti. Kuoro on myöskin halveksinut teitä, varsinkin Nadja, joka tunsi itsensä tuomituksi. Hän on Terhanin mielestä kiusallinen. Voitte olla varma, että Terhan ajaa hänet pois niin pian kuin mahdollisia. Ja silloin on hän kadulla. Mutta hänellä on kaksi lasta ja mies, joka ei saa mistään työtä.

— Sellaista en aio missään nimessä sallia. En tahdo. Mieluummin menen itse.

Vera Petrovna syleili Helenaa sanoen:

— Tiedättekö, minä punnitsen ihmiset heidän laulunsa mukaan. Siitä asti, kun kuulin äänenne, olen tuntenut omantunnonvaivoja. Odotin vain ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.

Hän mietti hetken ja jatkoi:

— Kun ajattelee, että Nadjalla oli Moskovassa suuri talo omaani vastapäätä, ja että heillä neljällä nyt on asuttavanaan yksi ainoa huone, että hän värisee jokaisen kuluttamansa frangin vuoksi! Luonnollisesti tulee hän mielettömäksi nähdessään, miten ravintolassa annetaan niin paljon rahaa muille hänen silmäinsä edessä. Hän kadehtii kaikkea ja kaikkia, mutta luottaa minuun. Jumala antakoon hänelle anteeksi. Hänellä on kolme nälkäistä suuta täytettävänä, hän on jo liian vanha, ja sitten tämä ammatti.

— Mutta, Vera Petrovna, eikö teidän ammattinne ole sama?

Mustalainen nauroi pitkään ja kuhertavasti, niin että hänen hampaansa välkkyivät, hampaat, jotka olivat yhtä valkeat ja kiiltävät kuin hänen hiuksensa.

— Minun laitani on aivan toinen, vastasi hän. — Mitä minua hyödyttää se, että isäni oli suuri herra. Suonissani kiertää ennen kaikkea äitini veri. Ja tiedättekö, millainen nainen hän oli? Hän lauloi ja tanssi koko yön, sitten yksinään kotona koko päivän, ja kun hänen voimansa loppuivat, palkkasi hän jonkun seuraansa kuuluvan pikkutytön tanssimaan ja laulamaan. Ja minä, minä aloin jo kahdeksanvuotiaana. Keskiyön tullen nukahdin tuoliini. Silloin kaadettiin vodkaa kurkkuuni, jotta jälleen virkistyisin. Jos minun pitäisi kertoa teille elämästäni, voisitte kuunnella minua aamusta iltaan. Miten minut kolmitoistavuotiaana naitettiin erään tanssijan, elukan kanssa, miten eräs nuori kenraali vietteli minut, miten elin hänen maatilallaan hänen seurassaan samalla kertaa saaliina ja valtiattarena, miten sitten toinen avioliittoni teki minut rikkaaksi ja vallankumous köyhdytti minut, miten avojaloin saavuin Berliiniin. Mutta nyt olen nälkäinen ja janoinen. Kerron teille joskus toiste. Mutta mitähän puuhailee se vintiö, jota odotan?

Hän huusi:

— Kyril, tuletko sinä?

Hiukan raaka ääni vastasi tarjoiluhuoneesta:

— Mene vain edellä, minä lasken lautaset.

— Kuka se on? kysyi Helena.

— Kokkimme, ruhtinas Heridze.

— Mikä Heridze?

— Niin, niin, lapsukainen, teidän lienee vaikea uskoa sitä. Mutta hän on todellakin kuuluisa Kyril Heridze.

Lapsena oli Helena kuullut puhuttavan tästä miehestä. Hän tiesi hänestä vain sen, mitä hän oli siepannut vanhempiensa ja näiden ystävien keskusteluista, mutta tämä vähäkin riitti kietomaan legendan tuon miehen ympärille. Ja millaisen legendan! Täynnä rakkautta, hurjuutta ja rikoksia. Hänessä heräsi sekavia muistoja.

Kaukaasian hallitsevien ruhtinasperheiden perillinen... Venäjän kaunein kavaljeeri... kaikki sydämet syttyivät vain hänen ratsunsa kavioiden kuminastakin... Japanin sodan sankari. Keisarillisen perheen sukulainen... joka pieksi nagaikalla naisen kuoliaaksi. Menetti yhdessä ainoassa pelierässä koko perintönsä... alennettiin kolme kertaa sotilasarvostaan. Läksi maailmansotaan tavallisena sotamiehenä. Valloitti konekiväärin pelkällä tikarilla aseistettuna. Jättiläishuijauksia. Vallankumouksen aikana jonkinlainen kuningas Turkestanissa; sitten hänen jälkensä hävisivät.

Helena muisti myös erään jutun, joka aina oli ihastuttanut häntä. Kun hän oli kerran myynyt maatilan, joka ei kuulunut hänelle, ja tuomari kysyi syytä hänen menettelyynsä, vastasi hän:

— Koska minä en tarvinnut sitä.

Tämä hillitön mies siis...

Tuntui niinkuin Vera Petrovna olisi seurannut Helenan otsan takana viliseviä kuvia, sillä nyt hän sanoi:

— Juuri sama Heridze valmistaa ne oivalliset _shashlik'it_, joita teidän ihailijanne teille tarjoavat. Mutta menkäämme nyt, hän kyllä tulee perässä.

Ulkona oli jo päivä. Aurinko ei vielä ollut kohonnut kaupungin ylle, vaikka sen nousun jo aavistikin. Huolimatta autoista, yökuljeksijoiden kalpeista kasvoista ja huonosti maalatuista naisista oli sarastavassa aamussa äärettömän paljon puhtautta.

Mutta Vera Petrovna ja Helena, jotka tulivat ihmisten ja tupakansavun kyllästämästä ilmapiiristä, astuivat heti toiseen, yhtä tympeään, mutta vielä pienempään paikkaan. Ravintolan nimi oli _Lesghine_. Se oli kuuluisa kaukaasialaisista ruuistaan. Melkein yksinomaan venäläisiä kävi siellä. Eikä ravintola pyrkinytkään millään tavoin häikäisemään upeudellaan. Tarjoilijat seurustelivat ujostelematta vieraiden kanssa. Orkesterin muodostivat piano ja viulu. Koristuksina oli ainoastaan kaksi vastakkaisilla seinillä riippuvaa mattoa. Mutta keittiöstä tulvi maustimien ja öljyn tuoksu, joka loihti esiin koko Idän.

Vera Petrovna otettiin vastaan kunnioituksella ja ilolla. _Lesghine'in_ omistaja, _Samovar'in_ entinen tanssija, suuteli hänen kättään ja vei hänet parhaaseen pöytään. Helena silmäili uteliaana ravintolan kantavieraita. Melkein kaikki olivat kaukaasialaisia. Heidän solakat uumansa ja terävät kasvonsa toivat hänen mieleensä Feodorin. Varmasti hän oli jo parantunut. Konemaisesti laski Helena, että oli jo vierinyt enemmän kuin kuukausi siitä kun hän läksi sairaalasta. Hän hätkähti ajatellessaan, miten nopeasti aika oli kulunut. Mutta onnellinen hän ei ollut. Sitten hän ajatteli Natalia Borissovnaa.

Tiesikö hänen sisarensa, mitä hänestä oli tullut?

Ehkä hän oli kuullut Shuvalovilta tai Samuel Jakovlevitshilta.

Ja varmastikaan eivät he sitten enää tapaisi toisiaan.

— Ei mitään surullisia mietteitä, lapsukainen, sanoi Vera Petrovna äkkiä. — Ei pidä ajatella mitään. Kilistäkäämme ystävyytemme onneksi.

— Mutta mitä te minulle annattekaan? kysyi Helena heikosti hymyillen. — Vodkaa, ja vielä noin suuren lasillisen. En ole vielä milloinkaan juonut sitä.

— Teidän täytyy alkaa sillä. Haluan tehdä teistä oikean mustalaisen. Ensin vodka, sitten kaikki muu. Ja kun te, jolla on tuollainen ääni, osaatte laulaa kaksikymmentä romanssia siten kuin äitini minua opetti niitä laulamaan, silloin ei teidän enää tarvitse istua pöydissä. Sen voitte uskoa. Tai te käytte niissä vain laulamassa niinkuin minäkin. Ja teitä kunnioitetaan.

Vera Petrovna söi ja joi paljon. Huomasi, että hänen ruumiinsa vaati voimakkaita ruokia ja alkoholia kestääkseen yön rasitukset. Mutta eniten tässä mustalaisessa ihastutti ja veti puoleensa Helenaa se, ettei tämä eläimellinen voima häirinnyt hänen liikkeittensä hienoa notkeutta, hänen kasvojensa ylpeää kauneutta eikä mitään, joka oli rodunomaista Vera Petrovnan olennossa ja sanoissa. He keskustelivat paljon ja kauan. Kun Helena ei voinut salata ihmetystään _Samovar'in_ öitten harvinaisen taikurin monipuolisen ja laajan sivistyksen vuoksi, sanoi Vera Petrovna:

— Olen lukenut paljon, aivan yhdentekevää mitä. Vaikkakin äitini minun alkaessani opetella aakkosia löi minua ja sanoi, ettei todellinen mustalainen tarvitse sellaista. Mutta toinen mieheni kehitti minua paljon. Hän teki minusta suurmaailman naisen. Hänhän oli niin rikas ja niin hyvä. Mitä vuosia Moskovassa vietimmekään!

— Ja missä hän on nyt?

— Sitä en tiedä. Erosimme juuri vähän ennen vallankumousta. Hän halusi tutustua Kiinaan ja minun oli palattava takaisin yöravintoloihin. En osannut enää elää ilman niitä. Ehkä tapaan hänet vielä joskus. Kaikki tapaavat toisensa _Pigal'issa_. Kuten Heridze — kaksikymmentä vuotta sitten oli hän sisarpuoleni rakastaja. Siitä lähtien en ollut häntä nähnyt.

Hän alkoi hyräillä mustalaislaulua:

Mi ollut on, mi kaunist, ollut on. on poissa nyt, jo kauan sitten häipynyt.

— Ah, Vera, rakkahin, lausui sama raaka ääni, jonka Helena oli kuullut _Samovar'in_ tarjoiluhuoneesta. — Aina laulu huulilla ja lasi vodkaa hampaitten välissä!

Kaikki huoneessa olevat kaukaasialaiset olivat ruhtinas Heridzen astuessa sisään nousseet seisomaan.

— Istukaa, pojat, sanoi hän, — ja kiitos kunnioituksesta, jolla tervehditte vanhinta _dshigittiänne_.

Hänellä oli yllään vanha, likainen, sininen asetakki ruosteisine patrooneineen, turkislakista läksivät karvat ja leukaan asti napitettu kaulus herätti epäilyksiä, tokko hänellä oli ollenkaan paitaa karhean kankaan alla. Mutta tämä köyhyys ja huolimattomuus tekivät hänet vain puoleensavetävämmäksi.

Hän oli melkein kuusikymmenvuotias, mutta hänen kookas, ryhdikäs vartalonsa uhosi vielä lannistumatonta voimaa. Pää oli kalju, mutta hampaat kiilsivät valkeina kuin nuorukaisen. Hänen päänsä oli niin ylpeästi pystyssä, ettei näköjään mikään voinut sitä taivuttaa. Ja jokainen hänen liikkeensä todisti ylhäistä varmuutta. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, kiitos piirteiden säännöllisyyden, silmien miltei sietämättömän liekin ja ennen kaikkea hänen ilmeensä hehkuvan hurjuuden.

Kun hän ojensi Helenalle kätensä, ei tämä voinut irroittaa katsettaan kauheasta arvesta, joka ulottui ranteesta rystysiin.

— Sitä voisi kyllä pitää rautaisten kahleitten jättämänä merkkinä, eikö totta? virkkoi hän istuutuessaan. — Olen kyllä kantanut kahleitakin, mutta en tarpeeksi kauan. Tuon sain turkkilaisella purjealuksella, joka vei minut Trébizonde'ista Konstantinopoliin. Sitä en kai ole sinulle vielä kertonutkaan, Vera. Yritin parin tataarini kanssa heittää sen miehistön yli laidan. Ei, se tapahtuikin Mandshuriassa.

Hän katseli kiinteästi Helenaa.

— Kauniit kasvot, jatkoi hän, — ja kaunis ruumis. Mutta väärä mustalainen, eikö niin? Muinoin en olisi rakastunut sinuun. Rakastin aito mustalaisia, he osasivat kiduttamisen taidon. Muut naiset ovat roskaa heidän rinnallaan. Eikö totta, Vera? Sisaresi, muistatko vielä? Portto, verenimijä. Usein tahtoisin purra kurkkusi poikki kostaakseni perheellesi. No, annetaan sen nyt olla, mutta sitävastoin voisit sentään tarjota minulle jotakin juotavaa. Mutta ei vodkaa, näihin tunteihin kuuluu punaviini ja vuohenjuusto.

— Entä miten voi Jacquot? kysyi Vera Petrovna.

— Olin juuri hänen luonaan. Siksi tulen näin myöhään. Hän nukkuu, Niinpä voin olla rauhallinen. (Yllätyksellisesti hymyili hän hellästi). Tiedätkö, voin pian ostaa hänelle puvun. Olen tehnyt Terhanin kanssa kauppoja.

— Sinäkö kauppoja?

— Olen toimittanut hänelle tanssijan, mutta sellaisen, jonka veroista ei ennen ole nähty. Älä kysy, kuka hän on. Se on salaisuus. Vain minä saatoin suostutella hänet siihen. Ja vaivoistani lahjoittaa Terhan Jacquot'lleni puvun.

Hän joi nopeasti suuria lasillisia punaviiniä ja söi ahneesti sormin jättiläismäisiä juustoviipaleita ilman, että hänen haukkamainen ulkomuotonsa siitä vähääkään muuttui. Hänkin kuului rotuun, jota syöminen ja juominen ei tee lihavaksi, joka on syntynyt siihen ja jossa sisäinen liekki tuhoaa kaiken.

Äkkiä lopetti Heridze syöntinsä ja kuunteli. Ulkoa kuului sekavaa melua, kiihtyneitä ääniä ja solvauksia.

— Tappelu, mutisi vanha ruhtinas, ja hänen silmänsä hehkuivat.

Hän aikoi juuri nousta, kun ovi kolisten aukeni ja sisään syöksyi punatukkainen nainen hattu kädessään. Kaksi miestä seurasi häntä. Kaikki olivat vahvasti humalassa.

— Sehän on Olga, sanoi Vera osoittamatta mitään ihmettelyä.

Nainen huusi:

— Vera, sano toki näille molemmille, että he jättävät minut rauhaan!

— Et kai sinä sentään nyt jätä meitä pulaan, sanoi toinen miehistä hyvin epäilyttävällä ranskankielellä. — Ja sitäpaitsi vielä tuollaisen vanhuksen vuoksi.

Hän purskahti äänekkääseen nauruun ja osoitti sormellaan Heridzen kaljua päätä. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt edes lopettaa, kun ruhtinas seisoi hänen vieressään.

— Pysykää paikoillanne, sanoi hän kaukaasialaisille, jotka silmänräpäyksessä olivat vaiteliaina asettuneet hänen taakseen.

Sitten karjaisi hän nyrkkiään kohottaen, niin että hänen hartiansa näyttivät suunnattoman leveiltä, molemmille miehille: Ulos!

— Älä ole liian kova heille, Kyril, sanoi Olga hänelle äkkiä rauhoittavasti. — Minähän olen saattanut heidät noin juovuksiin.

Heridze antoi nyrkkinsä vaipua.

Ja hän tarttui molempia lujasti kaulukseen ja kantoi heidät ojennetuin käsin, näköjään ollenkaan ponnistamatta voimiaan, kynnykselle. Kuului, miten pari ruumista kolisten vieri katukäytävälle.

— Olin varma, sanoi Olga nauraen, — että Kyril vapauttaisi minut heistä. Pelkäsin vain, että hän pitelisi heitä liian pahasti. Olen kerran Konstantinopolissa nähnyt hänen tappelevan kahdeksan Denikinin upseerin kanssa. Hän ei hevillä kärsi heitä. Revolverinlaukauksella pirstasi hän lampun, niin että he eivät voineet ampua häntä, ja kun uudelleen saatiin valoa, makasivat kaikki lattialla. En tiedä, miten hän oli saanut sen aikaan. Ja minkä näköisiä he olivatkaan!

Hänen puhuessaan katseli Helena hänen aistillisia huuliaan, hänen merenvihreitä silmiään, jotka antoivat sen rauhattoman tunteen, että hän oli joskus ennen ne nähnyt. Hän ei osannut selvittää, missä ja milloin, mutta ei myöskään muistanut sitä, että kasvot ja ruumis olisivat silloin olleet noin lihavat.

— Ettekö tunne minua? hän kysyi. — Luulen, että olemme jo ennenkin kohdanneet toisemme.

— Ei... en... mutta mikä on nimenne? Ehkä silloin...

— Helena Borissovna Studnitski.

— Kuvernöörin tytär? Niinkö? Jumala, missä se nyt olikaan? Odottakaahan, nyt muistan, odottakaahan; oleskelin kerran kodissanne kolme päivää puolisoni, kreivi Dahlinin kanssa, joka oli jollakin tarkastusmatkalla. Mutta te olitte siihen aikaan vielä hyvin nuori. Se oli vuonna 1913, ellen erehdy.

Miten kauaksi Helena yhtäkkiä joutuikaan _Rue Pigalle'ilta_ ja ravintola _Lesghine'istä_, miten kauas _Montmartre'in_ merkillisistä aamuista, jolloin unettoman yön uuvuttamat ihmiset yhä edelleen tuhlasivat sieluaan ja ruumistaan! Hän näki edessään puiston laajan, vihannan nurmikon. Kauniista vaunuista astuivat alas kunniamerkkien kokonaan peittämä vanhus ja hyvin nuori, solakka ja vilkas rouva, jonka silmät olivat yhtä vihreät kuin Olgankin.

— Ah, miten hyvin sen muistankaan, mutisi Helena lapsekkaasti hymyillen. — Ja te halusitte heti ratsuhevosta, eikö totta?