Part 12

— Silloin se oli varmasti hän, puuttui puheeseen Heridze, joka rauhallisesti oli jälleen istuutunut muitten luo. — Hän istui satulassa kuin hurjan divisioonan ratsumies. Eikö totta, pikku Olga, sinä rakastit minua silloin paljon. Ja metsästysretket Terzovin luona. Onko tämä hyväntahtoinen, paksu eversti tullut nyt järkeväksi, vai mitä? _Samovar'ista_ päästyään kiiruhtaa hän asuntoonsa esikaupunkiin. Kuvitelkaa, hänellä on pieni puutarha, joka on koko hänen onnensa. Mikä todellinen hovimestari!

Hän nauroi tuota demoonista ja katkeraa nauruaan, joka aina värisytti Helenan hermoja.

— Vaikene, vaikene, kuiskasi Olga. — Älä pilkkaa häntä. Hän on oikeassa, emme me.

— Ha ha, huomaan, kreivitär, että te nyt hoidatte kadonneen nuoruutenne kyynelten kostuttamia, pieniä, sinisiä kukkia. Minä kunnioitan sitä, minä kunnioitan sitä, mutta minä juon.

Olga tempasi lasin hänen kädestään ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

— Lisää! sanoi hän ahneesti.

Sitten syleili hän Vera Petrovnaa:

— Verotshka, rakkaani, romanssi, pian! Ja sinä tiedät, mikä. Minun lempiromanssini.

— Mutta kitarransoittajani ei ole täällä.

— Missä hän on?

— Ehkä _Sans-Souci'ssa_, ehkä vuoteessaan.

— Lähetetään noutamaan häntä, herättämään hänet, tässä on sata frangia hänelle. Minä olen rikas. Houkuttelin suunnattoman summan rahaa noiden Kyrilin ystävien taskuista. Nyt huvitellaan.

— Hei!

Hän päästi sotahuudon, jonka Helena oli kuullut _dshigitovkassa_.

Ihmeellinen juhla alkoi. Olisi voinut sanoa, että näihin kolmeen henkilöön iskeytyi yhtaikaa sama salaperäinen ja tuhoava voima. Ei milloinkaan ennen ollut Vera Petrovnan ääni ollut niin liikuttava, eivät milloinkaan hänen kasvonsa niin intohimosta palavat. Hänhän lauloi sukulaissieluilleen ja uhmasi laulunsa hurjuudella ja barbaarisella riemulla heidän koko nykyistä alennustaan.

Mitä vahinkoa olemme kärsineet, näyttivät hänen sekavat silmänsä sanovan, me olemme olleet oikeassa eläessämme viinistä, rakkaudesta ja rohkeudesta. Mitä liikuttaa meitä se, että tämä seikkailuton kaupunki, jota emme tunne, ympäröi meidät halveksunnallaan. Me olemme joitakin minuutteja tunteneet iloa, jonkalaista ei täällä koe kukaan.

Ja mustalaislaulujen kertosäkeet kohosivat voimakkain siiveniskuin, Vera Petrovnan valkeat hiukset liehuivat ja prinssi Heridze pusersi hitaasti kätensä nyrkkiin, nuo kädet, jotka olivat niin paljon surmanneet, ja Helenan tuntemista vihreistä silmistä tipahtelivat raskaat ja harvinaiset kyynelet. Ja he joivat keskeytymättä, itse edes sitä huomaamatta, ikäänkuin haluten tiivistää ja rikastuttaa arkaa olemustaan ja siten voidakseen tarjota heidän liian avarissa sydämissään asuvalle nimettömälle ja kasvottomalle jumalalle arvokkaamman uhrin. Liian avara sydän, se juuri ajoi heitä sinne tänne heidän hillittömässä elämässään.

Silloin heräsi myöskin Helenassa piilevä demooni, joka vaati häntä vapautumaan itsestään. Viime viikkojen aikana, hänen koettaessaan mukautua _Samovar'iin_, oli se jättänyt hänet rauhaan. Hän oli jäykkä ja täynnä ainoastaan surullista välinpitämättömyyttä itseään ja muita kohtaan. Ja hän oli ajatellut, ettei hän enää milloinkaan elämässään joutuisi sen innostuksen valtaan, joka oli siihen asti vaatinut häntä muodostamaan itsensä jonkun ihannekuvan mukaan. Mutta täällä, yhdessä näiden ihmisten kanssa, jotka olivat deliriuminsa uhreja, hän jälleen innostui, ja hänen demooninsa kuiskaili hänelle:

Näethän, jokaisella elämällä voi olla sankarilliset piirteensä. Sinä olet nyt mustalainen. Ole niinkuin he, ole riippumaton, villi ja iloinen! Älä pelkää enää alkoholia! Älä ole kitsas itsellesi! Laula ja pala! Se on ammattisi ainoa kauneus. Ja silloin olet oleva suuri ja puhdas kuin orgioitten papitar ja samalla niiden uhri.

Kuten aina, alistui Helena nytkin tämän äänen valtaan. Uusi tuli liekehti hänen silmissään, jotka _Samovar'in_ vieraat olivat nähneet vain tyhjinä ja murheellisina. Hurja rohkeus elostutti hänen piirteensä. Hän alkoi polttaa. Hän ei enää välttänyt alkoholia, hän etsi sitä ja vaati kovaäänisesti juomaan. Yhdellä iskulla tapasi hänen viinin ja alkoholin muuttama äänensä sen jäljittelemättömän sävyn, joka kuuluu mustalaismelodioihin, ja joka paisuu ja tunkeutuu sydämiin kuin kummallinen tuska. Itse Vera Petrovnakin oli hämmästynyt.

Tämän ratkaisevan yön jälkeen ei Helena enää heti suoraan työstä palannut huoneeseensa. Koska hän oli maksanut Terhanille koko velkansa, saattoi hän itse määrätä, minne hän ansionsa käyttäisi.

Hän tuhlasi rahansa jonkinlaisella itsepintaisella raivolla kaikkiin venäläisiin ravintoloihin ja ranskalaisiin baareihin, jotka aamuhämärissä ottivat vastaan ne, jotka olivat yönsä viettäneet muita huvittamassa.

Hän teki velkoja kaikkialla. Eivät mitkään ansiot riittäneet tyydyttämään tätä hävittävää himoa; sillä eihän hän voinut juoda yksinään. Hänen oli kutsuttava mukaan Vera, Heridze, Olga ja muut, jotka hän oli oppinut tuntemaan noina mielettöminä aamuina. Hänestä tuli äkkiä _Pigal'in_ kansalainen, avomielisyytensä ja suurpiirteisyytensä vuoksi rakastettu kansalainen. Miten monet, jotka hän tunsi ainoastaan etu- tai pilkkanimeltään, sinuttelivatkaan häntä nyt! Miten usein olikaan hän hiukset valloillaan, kirjavassa puvussaan kuljeskellut horjuen pitkin katuja löytääkseen ravintolan, jossa olisi vielä enemmän melua, vielä enemmän laulua.

Vasta puolenpäivän seuduissa palasi hän hotelliin. Kokonaan nääntyneenä kahdentoista tunnin hurjastelusta vaipui hän kuolemankaltaiseen uneen, usein täysissä pukeissaan. Hänen herätessään olivat kaarilamput jo sytytetyt. Sitten läksi hän tavallisesti Vera Petrovnan luokse, joka vielä vuoteessa lojuen poltteli lakkaamatta itse kiertämiään savukkeita pitkässä pahvi-imukkeessa. Siellä joivat he teetä ja pistäytyivät vielä hetkeksi _Sans-Souci'hin_. Ja sieltä nieli _Samovar_ heidät koko yöksi, ja senjälkeen pikku ravintolat, jossa he täydelliseen uupumukseen asti tuhlailivat rahojaan ja hermovoimaansa. Niin sulkeutui piiri heidän ympärillään, _Pigal'in_ noiduttu piiri.

Ei milloinkaan ollut Helena saanut niin paljon menestystä kuin tänä aikana. Hän säteili vielä nuorekasta kauneutta, jota hänen nykyinen elintapansa jo hitaasti lakastutti ja tärveli. Hänen kasvoilleenkin painautui se pateettinen tasapaino, jonka hänen entinen ja nykyinen elämänsä muodostivat.

Mutta niiden miesten ihailunosoitukset, joille hän _Samovar'issa_ lauloi, eivät liikuttaneet häntä. Kaikki sekoittivat asiaan rahan. Se ihanneolento, joka häämöitti hänen edessään, työnsi alusta pitäen syrjään kaikki aineelliset intressit ja laskelmat. Vaikkei hän muihin lakeihin mukautunutkaan, oli kuitenkin olemassa yksi, jota hän ehdottomasti noudatti: omaa hyötyään tavoittelemattoman ja korvauksettoman rakkauden. Tässä suhteessa oli Helena samanlainen kuin useimmat venakot, jotka joivat itsensä tiedottomiksi, mutta humalasta tajuttominakin ollen torjuivat kaikki hyväilyt, jotka eivät heitä miellyttäneet. Eikä niissä miehissä, joiden seurassa Helena vietti yönsä, ollut ainoatakaan, joka olisi vetänyt häntä puoleensa. Oli vieraita tai sitten tovereita. Mutta oliko hänellä sitten aikaakaan unelmoida rakkaudesta, kun hän keskiyöstä alkaen, pää alkoholin kuumentamana ajatteli ainoastaan juomista, laulamista ja muiden laulun kuuntelemista?

Eräänä iltana hän kuitenkin ajatteli, vaikkakin vain silmänräpäyksen ajan, voivansa rakastaa.

Noin viikon ajan ilmoitteli Terhan Parisin venäläisissä ja englantilaisissa sanomalehdissä, että kesäkuun 15 päivänä esiintyisi _Samovar'issa_ salaperäinen, verraton kaukaasialainen tanssija, "Daghestanin punainen kotka". _Pigal'issa_ vallitsi kuumeinen uteliaisuus. Useimmiten levisivät tiedot siellä nopeasti, mutta tällä kertaa ei kukaan tiennyt mainita nimeä. Vain Kyril irvisteli kuullessaan kahviloissa kierteleviä huhuja, mutta kieltäytyi jyrkästi puhumasta mitään.

Ilmoituksissa mainittuna päivänä oli _Samovar_ viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kello yhteen mennessä yöllä eivät soittajat eivätkä laulajattaret olleet nähneet tuntemattomasta vilahdustakaan. Samuel Jakovlevitsh saattoi sanoa ainoastaan sen, että orkesterille oli annettu käsky soittaa intohimoinen _lesghinka_ heti kuoron esityksen päätyttyä.

— Mutta me näemme hänet siitä huolimatta, ennenkuin hän alkaa, huudahti pikku Ludmilla, joka oli vielä kärsimättömämpi kuin muut.

— Täytyyhän hänen sentään tulla sisään ovesta, niinkuin kaikkien muidenkin.

Mutta kuoro oli jo lopettanut, eikä vieläkään ollut ketään uutta olentoa sukeltautunut esiin. _Lesghinkan_ ensi tahdit kajahtivat. Silloin riuhtaistiin Terhanin komeron ovi rajusti auki ja ulos ponnahti purppurapukuinen paholainen. Helena kirkaisi heikosti. Se oli Feodor.

Hän oli tuntenut tämän heti, vieläpä näkemättä edes hänen kasvojaan, tuosta petoeläimen hypystä, jota kukaan ei olisi osannut jäljitellä. Niin, hän se oli, hän tanssi, niinkuin hän istui hevosen selässä, niinkuin Vera Petrovna lauloi. Kaukana ajasta ja maailmasta oli tuo rytmikäs mielettömyys, tuo lihasten ihana hurmio, puku, joka verhosi atleettimaista ruumista ja teki hänet siivet levällään leijailevan kuninkaallisen linnun näköiseksi.

Musiikin tahti kiihtyi. Vera Petrovna säesti huomaamattaan sitä käsiään taputtaen ja laulaen. _Dshigitovkan_ hurja "hei" kaikui kuin itsestään Feodorin huulilta ja paljaat tikarit välkkyivät hänen käsissään. Hän pisti molemmat säkenöivän valkeiden hampaittensa väliin, kasvot muuttuivat taistelunaamioksi ja hän alkoi pyöriä villisti ympäri kuin dervishi.

Kun hän viimeisen akordin soidessa painui polvelleen, puhkesi yleisö hurjiin, innokkaisiin suosionosoituksiin. Ruhtinas Ashkeliani nousi, tervehti ja silmäili rajuin silmin salia. Hän haki paikkaa. Kymmenen tarjousta tehtiin hänelle yhtaikaa, häntä haluttiin kaikkiin pöytiin, erittäinkin niihin, joissa oli naisia. Mutta hän astui kohti erästä mustalaista, jonka hämmentyneen katseen hän oli tavoittanut.

— Helena Borissovna, tekö siinä olette? kysyi hän.

Äänen epäuskoisesta sävystä käsitti Helena, että hänen ulkomuotonsa täytyi olla muuttunut. Feodor istuutui vastapäätä häntä, kuivaili konemaisesti tanssin otsalleen pusertavia hikikarpaloita ja katsoi tyttöä sanomatta sanaakaan, ikäänkuin hänen ensin täytyisi tottua tähän tuntemattomaan henkilöön.

Tämä ihmettely antoi Helenalle aikaa tointua hämmästyksestä, jonka Feodorin ilmestyminen oli hänessä aiheuttanut. Ruhtinaan muutaman hetken kestäneen tanssin aikana oli hänen tenhonsa jälleen vaikuttanut Helenaan. Ja sitä lisäsi vielä hänen nykyisestä elämästään johtuva, hänelle tähän asti uusi, kuuma ja syvä tunne. Mutta Feodorin katsellessa häntä kiinteästi ymmärsi hän heti, ettei Feodor milloinkaan onnistuisi erottamaan toisistaan Mesureux'n täysihoitolan nuorta tyttöä ja _Samovar'in_ mustalaista. Ja se vapautti hänet Feodorista. Hän muisti miehen kerran lausumat sanat:

— Ei mitään vanhaa uuteen elämään.

Kun Feodor tointui, oli jo liian myöhäistä; tyttö teki hänelle vain puhtaasti ystävällisiä kysymyksiä.

— Niin, kaikki on aivan yksinkertaista, kertoi mies, — Rizin kertoi minusta Heridzelle, joka on tuntenut minut pikkupojasta asti. Hän tuli luokseni päästessäni sairaalasta ja neuvoi minua tulemaan tänne. Vaikka olisin maannut katuojassa, ei yksikään toinen ihminen olisi saanut minua suostumaan. Minä sanoin itselleni, että saatoin aivan hyvin olla täällä tanssijana, koska kerran henkilö, jolla suonissaan on Kaukaasian jalointa verta, on _Samovar'issa_ kokkina. Entä te, Helena Borissovna?

Tyttöä hymyilytti ajatellessaan, että hän juuri Feodorin takia oli täällä, ja myöskin se, että hänen ainoa rakastajansa kohteli häntä niin juhlallisesti silloin kuin koko _Pigal_ häntä sinutteli.

— Fedja, rakas _dshigittini_, sanoi hän ivallisesti, — tänään olet sinä tyhmyri, mutta odotapa muutamia viikkoja, niin ymmärrät.

Hän syleili Feodoria sisarellisesti ja tilasi juotavaa, eikä toinen uskaltanut sanoa hänelle, miten epätietoisuus oli kiduttanut Natalia Borissovnaa kun hän ei ollut kuullut mitään sisarestaan.

Helena ei ollut erehtynyt. Muutamien päivien kuluttua oli Feodor kahlittu samaan piiriin kuin hänkin. Mutta omatessaan melkein yli-inhimillisen vastustuskyvyn saattoi hän viikon yhtämittaa juoda punaviiniä, tanssia ja lörpötellä kaukaasialaisten kanssa, pikku Ludmillan, joka hänen vuokseen oli hyljännyt ruhtinas Rizinin, nukahtaessa hänen viereensä jonkun ravintolan tai kahvilan sohvalle.

Feodorin saaman jatkuvan menestyksen rohkaisemana pani Terhan toimeen suunnitelman, joka jo kauan oli ollut hänen sydämellään. Eräänä iltana kutsui hän Vera Petrovnan loukkoonsa ja sanoi tälle:

— Rakas ystäväni, suuri taiteilija, minulla on tehtävänä teille surullinen ilmoitus. Kesä on jo pitkällä ja liike alkaa käydä huonommin. Huomaan olevani pakotettu erottamaan vähintäin kaksi henkilöä. Ajattelin Nadjaa ja valtioneuvosta.

Vera halusi väittää vastaan, uhata. Mutta Terhan ehätti ennen:

— Älkää sanoko, että lähdette itsekin, parahin Vera Petrovna, hän jatkoi, — olisin epätoivoissani, mutten mahtaisi asialle mitään.

— Mutta eihän teillä ole milloinkaan käynyt näin paljon väkeä, huudahti Vera.

— Niin, mutta miten kauan sitä kestää? Myöskin ruhtinas Ashkeliani maksaa minulle paljon ja verot käyvät aina korkeammiksi. Ah, ilman veroja...

Hän ryöppysi kohteliaisuuksia ja vakuutteluja. Mutta Vera Petrovna ei kuunnellut enää häntä. Kuumeisesti koetti hän ajatella jotakin ravintolaa, jossa hän mahdollisesti saisi uuden paikan.

— Ja jos te lähdette, sanoi Terhan katsellen mustalaista samettisilmillään, — on minun luonnollisesti pakko sanoa irti myös loput kuorosta.

— Lurjus, mutisi Vera Petrovna, — lurjus...

— En suinkaan, vastasi Terhan lempeästi, sillä aionhan korottaa teidän palkkaanne.

— Sitä kiellän tekemästä! Silloin ei minua pidättäisi täällä enää mikään, eivät edes teidän uhkauksenne. Ja sitten, älkää luottako siihen, että minä sanoisin noille onnettomille tästä asiasta sanaakaan.

Everstin oli otettava asia suorittaaksen. Hänen jättiläishartiansa riippuivat velttoina, kun hän lähestyi ensimmäistä uhria, kuoron bassoa, vanhaa, arvokasta, valkopartaista miestä, jossa mustalaispuvunkin alla havaitsi virkamiehen.

— Ah! Hyvä, hyvä, sanoi hän. Eleelläkään ei hän ilmaissut, miten isku häneen koski, mutta kuitenkin pisti hän nopeasti kädet taskuunsa salatakseen niiden vapisemisen.

Nadjan kanssa ei everstin edes tarvinnut mitään puhua. Nähdessään everstin ilmeen tämän tullessa hänen luokseen vääntyi hänen suunsa ja hän sanoi:

— Ulos ovesta? Niinkö? Kyllä!

Kun eversti masentuneena painoi päänsä, hyökkäsi hän rinnakkain istuvien Helenan ja Vera Petrovnan luokse ja huusi heille:

— Nyt kai olette molemmat onnellisia, eikö niin, molemmat? Senjälkeen kuin te teitte ystävyysliittoja selkäni takana, olen kyllä tuntenut, etten jäisi tänne pitkäksi aikaa.

— Mitä, mitä? sammalsi Helena, joka ei vielä tiennyt mitään asiasta.

— Älä tekeydy niin viattomaksi, senkin samppanjanlatkija, houkutuslintu...

Hänet täytyi viedä ulos.

— Vera, Vera, eihän tuo ole totta? huusi Helena. — Mutta silloin en jää tänne enää minuutiksikaan!

Mustalainen tarttui häntä hartioista vetäen hänet takaisin ja sanoi surullisesti:

— Ja mitä aiot tehdä? Menet toiseen _Samovar'iin_ ja kun olet kaunis ja osaat laulaa, ajetaan joku toinen pois sijaltasi...

Sinä iltana joi Helena itsensä enemmän juovuksiin kuin milloinkaan ennen. Kolmen aikaan aamulla nousi hän äkkiä pöydästään:

— Vienpä johtajallemme lasin samppanjaa, sanoi hän kimeästi nauraen.

Koputtamatta astui hän Terhanin luokse ja ennenkuin tämä ehti lausua sanaakaan, sinkautti hän pikarin vasten hänen kasvojaan. Terhan oli muutaman sekunnin aivan jäykistynyt. Veriviiru valui pitkin hänen poskeaan ja katosi kaulan poimuihin. Mutta hän ei ajatellutkaan pyyhkiä sitä. Epäselviä nuoruudenmuistoja kohosi hänen mieleensä. Pitkiin aikoihin ei hän enää ollut tuntenut tätä lyödyn eläimen värinää. Ilman vihaa, vain tuntien hämmästynyttä uteliaisuutta, katseli hän sen aiheuttajaa. Tyttö oli kaunis ja kopea. Ja sitten hän houkutteli myös hyvin ihmiset juomaan... Hän työnsi tytön lempeästi, melkeinpä hellästi ulos.

Koko seuraavan viikon harhaili Helena kuin mieletön niitä harvoja katuja, jotka rajoittivat hänen elämäänsä. Nyt hän todellakin alkoi juoda. Tähän asti oli hän ollut humalassa tehdäkseen toveriensa lailla, hälventääkseen öitten pituuden ja aamuhetkien yksinäisyyden. Mutta nähtyään erotetun Nadjan säälittävät kasvot muodostui juominen hänelle tarpeeksi, niinkuin morfiini liian paljon kärsivälle haavoittuneelle. Selvinä hetkinään hän ajatteli heti niitä onnettomia, joiden erottamiseen hänkin osaltaan oli syyllinen, ja heidän lapsiaan. Silloin täytyi hänen purra hampaansa yhteen ollakseen voihkaisematta. Vain alkoholin avulla kykeni hän kestämään nuo mielikuvat. Vera Petrovnakin kauhistui näitä hurjisteluja, jotka viskelivät Helenaa ilman mitään väliastetta täydellisestä tylsyydestä äärettömään kiivauteen ja uhkasivat vahingoittaa hänen järkeään.

— Lakkaa, luojan nimessä, sanoi hän Helenalle. — Et ole tottunut siihen lapsesta asti niinkuin minä. Sinä tuhoat itsesi.

— Anna minun olla, anna minun olla, vastasi Helena.

— Minun täytyy ennen kaikkea unohtaa nuo asiat.

Hän ei ollut vielä selviytynyt tästä kriisistä, kun amiraali Andrejev, jonka aina täytyi ottaa vieraat vastaan oven ulkopuolella, ilmoitti hänelle eräänä yönä, että joku nainen halusi puhua hänen kanssaan.

— Nainen, sepä kummallista, sanoi Helena jo melkoisesti humalassa ja läksi hyräillen eteishalliin.

Saavuttuaan sinne hän humalastaan huolimatta säpsähti, ja huudahti sitten:

— Natasha? Miten...

— Feodor ilmoitti minulle. Hän tiesi, että kärsin niin kovin. Rakkaani, rakkahin Lenotshka, syleilehän toki minua!

Helena syleili häntä intohimoisesti. Hän nauroi, itki ja nyyhkytti.

— Miten onnellinen olen! Minun pikku pyhimykseni, pikku sairaanhoitajattareni! Sinä täällä?

Ryhmä humalaisia ihmisiä, jotka katselivat heitä uteliaasti, työnsi heidät syrjään.

— Ei jäädä tänne, huusi Helena, — tule saliin!

— Mutta en ole sopivassa puvussa, otin ylleni ensimmäisen käteeni sattuvan, heti kun pääsin vapaaksi työstä.

— Ei se haittaa, tule nyt, tule, näytän sinulle Vera Petrovnan ja ruhtinas Heridzen, tiedäthän, sen kuuluisan, ja Olgan, joka kerran kävi meillä, isän luona. Saat nähdä, se on lystikästä. Luulet kai, että olen juovuksissa, ei, ei, se johtuu vain siitä, että näin sinut. Tule nyt, meidän täytyy välttämättä juoda yhdessä jotakin.

Hän veti toisen mukanaan, vei hänet Vera Petrovnan viereen ja sanoi:

— Tämä on sisareni, Vera, sisareni. Kaikkein hellin ja ihmeellisin nainen, ja hän on kärsinyt niin paljon. En ole milloinkaan puhunut hänestä sinulle mitään, sillä olen hävennyt oman itseni takia. Mutta hän on tullut tänne. Katso toki, miten sievä hän on! Tuokaa hänelle samppanjaa, pian! Feodor, tule tänne, kerro, miten hän sinua hoiti!

Ruhtinas tuli lähemmäksi ja kumarsi syvään Natalia Borissovnalle:

— Jos olisin tiennyt, että tulisitte tänne, en olisi teille kirjoittanut.

— Sinä, sinä olet vielä selvä! huusi Helena. — Sinä näytät surulliselta. Eikö totta, Natasha?

Hän puristi sisarensa kättä niin suonenvedontapaisen kiivaasti, että tämä pyysi:

— Lenotshka, rakkaani, älä juo enää tänään!

— Mitäpä en tekisi sinun vuoksesi! Katso!

Kädenselkämyksellä pyyhkäisi hän lasit pöydältä. Eversti, joka oli katsellut kohtausta, sanoi hiljaa hänelle:

— Miksi teit noin, Helena, tiedäthän, että se velotaan palkastasi.

— Pyh, minä vihellän Terhanille. Tiedätkö, Natasha, että heitin lasin päin sen likaisen lurjuksen naamaa.

— Haluaisin sanoa teille jotakin, Natalia Borissovna, mutisi Feodor.

Ja heidän ollessaan kahden:

— Menkää pois, taivaan nimessä, menkää pois! Yö on tuskin vasta alussaan. Ja pyydän, että ette syytä minua liian — äkkiä. Olemme pian kaikki hänen kaltaisiaan.

— Niin, niin, olen hyvin pahoillani, sanoi Natalia Borissovna kuin itsekseen, — mutta miten voisi vetää hänet ylös tästä suosta?

— Vannon teille, että jos minun olisi senvuoksi tapettava ihminen, niin tekisin sen. Tehän tiedätte, miten suuresti rakastan teitä molempia. Mutta nyt täytyisi surmata hänet itsensä, jotta hän luopuisi tästä. Mutta ehkä tapahtuu ihme. Menkää nyt, minä rukoilen teitä, minun on mentävä tanssimaan enkä voi tehdä sitä teidän läsnäollessanne. Ihmettelettekö, että minussa on vielä jäljellä hitunen ylpeyttäkin? Mutta olenkin aloittanut kaksi kuukautta myöhemmin kuin hän ja kestän viiniä paremmin. Siinä kaikki.

Natalia Borissovna kumartui ja suuteli Helenan silmiä pitkään.

— Näkemiin, rakkaani, sanoi hän niin iloisesti kuin vain saattoi. — Minun on lähdettävä. En vielä tiedä, milloin voin tulla uudelleen. Tiedäthän, miten sidottu olen. Mutta tule sinä minun luokseni. Nyt on Neuilly'ssä niin kaunista. Se tekisi sinulle hyvää.

— Huomenna, rakkahin Natasha, varmasti huomenna!

Kuukaudesta kuukauteen lykkäsi Helena tämän käynnin huomiseksi.

Tämän yön jälkeisenä aamuna nyyhkytti Helena hysteerisesti Vera Petrovnan olkapäähän nojaten, Feodorin juodessa Heridzen kanssa.

— Ruhtinas, sanoi Ashkeliani (sillä kaikki kaukaasialaiset nimittivät siten vanhinta ja jalointa maantiestään), tiedätkö, että Syyriassa on tsherkessiläisiä eskadrooneja?

— Oh, ei mikään uutinen. Ystäväni Osman Bey on jo kaksi vuotta ollut siellä.

— Kuulin siitä vasta tänään eräältä sieltä palanneelta. Tuntuu siltä, että heillä on johtajanaan todellinen paholainen, joku pikkuinen ranskalainen luutnantti Cellet, ja että he käyvät siellä kaunista sotaa.

Tuli pitkä hiljaisuus, Heridze tarkkaili Feodoria. Hänen kasvojaan varjosti syvä surumielisyys, niinkuin hän lukisi nuoren miehen ajatukset.

— Mennään sinne, ruhtinas, sanoi tämä äkisti. Siellä on meidän työmme ja meidän aurinkomme. Ja täällä päättyy kaikki vihdoin huonosti.

— Mene yksin, sanoi Heridze soinnuttomasti.

— En rohkene. Ymmärräthän, passiasiat, matka, ei ainoatakaan ystävää perillä. Mutta sinun kanssasi olisi elämä ihanaa. Sinä olet päällikköni, vanha ruhtinaani. Ja millaisia sapeliniskuja, ruhtinas!

— Vaikene, huusi Heridze, — vaikene! En voi enää.

— Pidätkö itseäsi liian vanhana?

— En tietenkään, tyhmyri, niin vanha kuin sinä oletkin, voisin vielä katkaista sinut kahtia.

— Miksi siis?

— Jacquot. Et tunne häntä, koska en näytä häntä kenellekään muulle kuin Veralle. En halua hänen huomaavan teissä _Pigal'in_ tuoksua.

— Nainenko?

— Tunnetko sinä naista, joka voisi pysyttää minut kokkina, k-o-k-k-i-n-a, silloin kuin koko Idän kaupungit ovat valloitettavissa?

Hän tunsi kylmää raivoa tätä estettä kohtaan, joka oli voimakkaampi kuin kaikki hänen tulisuutensa, kaikki hänen toiveensa. Hän sadatteli kauan.

— Hän on minun tyttäreni, virkkoi hän viimein. — Niin, aivan pieni, vasta viisivuotias, syntynyt Konstantinopolissa. Piru vieköön hänen äitinsä ruumiin! Hän jätti minut Jacquot käsivarsillani.

Hän naurahti saatanallisesti.

— Minulla on ollut lapsia, tiedät sen. Kolme poikaa, jumala tietää, missä he ovat, ja yksi tytär, jonka täytyy olla portto, niinkuin kaikki muutkin täällä ovat. Se on minusta samantekevää.

Hänen kauheille kasvoilleen valahti äärettömän lempeä ja voimattoman tuskainen ilme.

— Mutta katso, mitä minä en tekisikään hänen hyväkseen... en tiedä. Mutta minun täytyy nähdä hänet joka päivä, ja hänen täytyy olla iloinen. Ja sinut, sinun veresi, jota eniten rakastan, olen myynyt hankkiakseni hänelle puvun. Hän on murtanut minut, Feodor. Hän on murtanut vanhan Heridzen. Vera, Vera, laula niin, että seinät tärisevät!

IV.

_Samovar'issa_ oli painostavan kuuma. Umpinaiseen, ikkunattomaan, voimakkaiden sähkölamppujen valaisemaan huoneeseen, joka oli täynnä hajuvesien ja ihmishengityksen, tupakan ja alkoholin tuoksua, toivat hurjasti pyörivät tuulettajat vain uutta tukahduttavan lämmintä ilmaa. Helena ja Vera imivät pitkillä pilleillä jäälikööriään.

— Kello ei ole vielä kolmeakaan, virkkoi mustalainen, — öistä ei nykyään tule milloinkaan loppua.

Hän silmäili salia. Melkein kaikki pöydät olivat varatut. Sitten jatkoi hän: