Part 13

— Tänään lopetetaan ensi kerran vasta kello seitsemältä aamulla. Mitä huvia mahtanevat ihmiset löytää tästä pätsistä, saadessaan ulkona hengittää raitista ilmaa?

— No, he tulevat kuuntelemaan meitä, sanoi Helena häijysti hymyillen.

— Olisipa se edes totta. Jos tunnen, että joku todellakin kuuntelee minua, on minusta kaikki muu samantekevää, mutta nämä amerikattaret, jotka haluavat vain näytellä korujaan... He näkevät vain Feodorin. Jos hän olisi vähemmän ylpeä, rikastuisi hän äkkiä.

— Pyh, se aika kyllä tulee.

— Miten sinä voit puhua noin, sinä, joka olet yhtä vähän ostettavissa kuin hänkin?

— Kuka tietää, miten kauan vielä?

Vera Petrovna nojautui hiukan taaksepäin voidakseen paremmin tarkastella Helenan kasvoja ja sanoi nyökäyttäen päätään:

— Puhut noin vain siksi, että lääkäri on kieltänyt sinua juomasta.

— Ah, olisin lakannut ilman häntäkin... ne kaksi päivää, jotka sairastin deliriumia, olivat kamalia. Mutta tiedätkö, koko tämä viikko on ollut raskas, niin pitkäveteinen ja synkkä. Ja minä olen niin väsynyt, ajattelen enää vain vuodettani.

Feodor kulki heidän pöytänsä ohitse. Hänen yllään oli tiukka, karmosiininpunainen, karkeasta kankaasta valmistettu pusero. Suuret hikipisarat kiilsivät hänen otsallaan.

— Menen ulos hiukan hengähtämään, sanoi hän. — Nämä foxtrotit vievät vielä minusta hengen.

— Mitä hyödyttää häntäkin hänen rautainen terveytensä, pian on hänkin loppuun kulunut, sanoi Vera Petrovna huomatessaan, miten Feodorin posket olivat painuneet kuopalle. — Jos aikoo kestää tällaista elämää, täytyy olla syntyään mustalainen tai sitten omistaa sellaiset luut kuin Heridzellä on. Katsohan vain, miltä Rizin näyttää.

Helena nosti veltosti päätään. Ruhtinas tanssi nuoren, voimakkaan englannittaren kanssa. Hänen terveyttä uhkuvien kasvojensa rinnalla näytti Rizin tavallistakin kelmeämmältä. Silmien ympärillä oli leveät, mustat juovat, ja poskien iho oli veltto ja kalpea. Välinpitämättömästi virkkoi Helena:

— Se johtuu siitä, että hän on juonut liikaa sen jälkeen kun Ludmilla jätti hänet.

— Eikä tyttökään ole onnellinen, huomautti Vera — Feodor lyö hänet laimin. Siksi juo tyttö enemmän kuin hänelle olisi terveellistä. Ja tässä kuumuudessa...

Tanssin päätyttyä istuutui Rizin Helenan viereen.

— Lainaahan minulle punaista, pyysi hän. — Luulen, että kasvoni ovat aivan vihreät. Vieraat varmaankin pelästyvät minua.

Ja maalattuaan itsensä:

— Rakkaat ystävät, tilatkaa minulle jotakin. Minulla ei ole enää sou'takaan.

Hän laski hiukan vapisevat, vanhaa, jaloa rotua todistavat kätensä pöydälle ja katseli pikku Ludmillaa. Sitten hän kysyi väsyneellä äänellä:

— Luuletteko, että Feodor pian jättää hänet? Hän kiduttaa tyttöä kovin, tiedättehän sen. Tyttö kertoo minulle kaiken, ja me olemme sopineet siitä, että hän tulee takaisin luokseni, kun Feodor ei enää välitä hänestä. En ole tiennyt rakastavani häntä näin paljon. Rakastan näin ensi kerran ja...

Orkesteri alotti uuden tanssin. Rizin sipaisi totunnaisesti hiuksiaan, mutta liike oli raskas ja epäröivä.

— Työhön, sanoi hän nousten vaivalloisesti.

Hän läksi ja kumarsi elegantisti, niinkuin sopiikin kukkien täyttämän pöydän edessä.

— Viiden minuutin kuluttua laulamme. Herää! sanoi Vera Helenalle, joka silmät ummessa nojasi hänen olkapäähänsä.

— Nukahdin todellakin, mutisi tyttö. — Rizin ikävystyttää minua rakkausjutuillaan. Jos hän kärsiikin, tapahtuu se hänen omasta tahdostaan. Minä en ymmärrä sellaisia tuskia.

Mustalainen oli vastaamaisillaan, kun Feodor syöksyi paikalle.

— Helena, Helena, huusi hän, — tiedätkö, kuka juuri saapui? Irtitsh, tiedäthän, Anton Ivanitsh, minun entinen päällikköni, se, jonka toin uudenvuodenaattona tänne, kun tuhlailin viimeisiä rahojani. Sinähän olit silloin mukana.

Helena oli suoristautunut ja hänen kasvoillaan oli jotakin hänen entisestä ilmeestään.

— Huomaan, että muistat, jatkoi Feodor. — Hän ei ainakaan ole unohtanut sinua. Hän kysyi minulta heti, mitä sinusta on tullut.

— Sanoitko sen hänelle?

— Tietysti. Ethän sinä kuitenkaan salaa mitään, luullakseni. Muuten ei se näyttänyt häntä erikoisemmin yllättävän, yhtä vähän kuin sekään, että hän näki minut ovella tässä puvussa. Voisi melkein luulla, että hän on nähnyt kaiken ennakolta. Hän on kova mushikka.

— Onko hän yksin?

— Ei, hänen seurassaan on joku eriskummallinen ihminen, joka tuntuu olevan täydessä humalassa. Hän menikin juuri vilvoittamaan päätään vedellä.

Hänen puhuessaan tunsi Helena pelkoa, tuskaa, hämminkiä ja toivoi voivansa kätkeytyä, paeta, mutta kaikki oli vain ohimenevää kuohuntaa; pian vaipui hän takaisin entiseen välinpitämättömyyteensä.

— No, olkoon sitten, ja tulkoon aivan rauhassa, sanoi hän olkapäitään kohauttaen.

Mutta huomatessaan, että Anton Ivanitshin seuralainen oli Stefan Morski, punastui hän hiukan. Hänen mielessään kutoutui tuon kirjailijan kuva yhteen vain hilpeiden lukuhetkien ja kauniitten unelmien kanssa..

Helena ei saanut kauan miettiä, molemmat miehet olivat jo hänen edessään, ja jo heidän ensimmäiset sanansa aiheuttivat hänessä niin harvinaisen hyvänolon tunteen, ettei hän enää halunnut eritellä ajatuksiaan.

Se johtui Irtitshin ja Stefanin välittömästä tervehdystavasta. Nämä miehet eivät voineet omaksua missään väärää sävyä, niin yksinkertaisesti ja vaivatta sopeutuivat he joka tilanteeseen. Helena huomasi sen heti ja kutsua odottamatta liittyi hän heidän seuraansa ja istuutui pöytään, jossa Feodor jo odotti heitä.

— Ha ha, nythän me istumme jälleen samoin kuin uutenavuonnakin, sanoi Irtitsh. — Tänään on vain Stefan Maksimin paikalla ja myös sisarenne puuttuu, Helena Borissovna.

— Hän on hoitajattarena eräässä sairaalassa Neuilly'ssä, vastasi Helena niin lyhyesti, että Irtitsh katsahti häneen tutkivasti.

— Ette näytä olevan hyvässä kunnossa, Helena Borissovna, sanoi hän, — ettekä tekään, ruhtinas. Punaisen vyöhykkeenkin ilma sopi teille paremmin.

— Aiotteko viedä minut sinne lakaisin? kysyi Feodor nauraen. — Ei, pidän _leshghinkaakin_ sitä parempana.

Kun tarjoilija järjesti orkesterin eteen tuoleja kuoroa varten, nousivat Helena ja Feodor.

— Hylkäämme teidät muutamiksi minuuteiksi, sanoi tyttö. — Minun täytyy laulaa ja hänen tanssia.

— Hyvä, vastasi Irtitsh, — me valikoimme sinä aikana viinin.

Kun he jäivät kahden, kysyi hän Morskilta:

— No, mitä pidät hänestä? Ja mitä tuumit siitä, mitä päivällisellä sinulle sanoin?

— En ylipäänsä tiedä enää mitään, olet antanut minun juoda liian paljon, sanoi kirjailija autuaasti hymyillen. — Kaikki on kaunista, kaikki on hyvää, annan sinulle siunaukseni, hän on nainen, jota tarvitset.

— Ha ha, Stefan Metvejevitsh, sinun silmäsi eivät enää osaa lukea sydämiä. Sanon sinulle, ettei hänen ylpeytensä vieläkään ole kokonaan murtunut. Mutta siitä huolimatta tulee hänestä vaimoni, senkin sanon sinulle... ellei tämä toimi kokonaan tapa häntä.

Hän puhui rauhallisesti ja miettivästi, kuten aina, vain viimeisissä sanoissa värisi ääni hiukan. Stefan huomasi sen ruusuisesta mielialastaan huolimatta. Se liikutti häntä enemmän kuin kaikki Irtitshin hänelle yön kuluessa lausumat sanat.

— Oletko todella rakastunut? virkkoi hän.

— Rakastunutko? En, olenhan aivan tyyni. Helena Borissovna saa minun puolestani tehdä mitä tahansa. Mutta jonakin päivänä täytyy hänen tulla vaimokseni. Hänen täytyy. Tunsin sen heti, kun näin hänet ensi kerran. En tiedä, miten sen sinulle selittäisin. Se on välttämättömämpää hänelle kuin minulle.

— Vaikene, vaikene, huudahti Stefan äkkiä.

Vera Petrovna alkoi laulaa, ja kun Helena oli sanonut hänelle, että salissa oli ainakin yksi ihminen, joka oikein ymmärsi hänen taidettaan, oli hänen laulunsa täynnä kuumaa tenhoa.

— Ah, kuiskasi Anton Ivanitsh, — tuo nainen saa veren kuohumaan suonissa.

Hän kuunteli hampaat yhteenpurtuina, silmät säihkyen. Kun Vera Petrovna lopetti, huusi hän:

— Hyvä, mustalainen! Vielä yksi laulu!

— Ah, sinäkin jouduit satimeen, virkkoi Stefan.

Irtitsh nyökkäsi myöntävästi. Hänen tyyneytensä, hänen itsehillintänsä sulivat tuon äänen tulessa, kaikki oli jälleen niinkuin ennen muinoin, jolloin hän vuokrasi saarelleen yksinomaan itseään varten kuusitoistahenkisen kuoron, jolloin yöt ja päivät olivat pelkkää musiikkia ja humalaa.

— Luulin, että tuo ihminen oli kuollut, sanoi Anton Ivanitsh.

Hänen sanoissaan ei ollut pahoittelua, pikemminkin vain puhdasta iloa jälleen löytyneen nuoruuden vuoksi.

Irtitshin huudahtaessa oli Vera Petrovna sisimmässään hämmästynyt. Hänkin, mustalainen, oli hienolla vaistollaan tuntenut tuon itsevaltaisen ja hartaan mushikan äänessä koko nuoruutensa: hulluuden ja juopottelun hetket, särkyvien lasien kilinän, laulua tulvivan aamuhämärän ja siihen uhratut rikkaudet. Hän tunsi, ettei noista Helenan tuntemista miehistä kirjailija ollut se, joka tänä iltana joutuisi hänessä uinuvan demoonin uhriksi.

Hänen tummille kasvoilleen lehahti heleä puna; hän hymyili toverillisesti Irtitshille ikäänkuin haluten sanoa: Myöhemmin, kaikki, mitä haluatte. Vapautukaamme nyt ensin tästä laumasta! — Ja Vera Petrovna viittasi kuoroa kiihdyttämään tahtia.

Feodorin _lesghinka_ sai Irtitshin kokonaan pois suunniltaan.

— Ah, piru vieköön, piru vieköön, toisti hän haltioissaan. — Onko missään muualla nähty jonkun ruhtinaan osaavan tanssia noin?

Viimeiset sävelet eivät vielä olleet hälvenneet, kun hän jo tilasi:

— Kymmenen jäähdytettyä pulloa, ja kaikille parasta syötävää, mitä teillä täällä on.

— Hei, huusi Feodor ja heitti tanssiessaan käyttämänsä tikarin pöydälle. — Tänään on juhla, huomaan, todellinen venäläinen juhla!

— Istukaa tähän, ruhtinas, vasemmalle puolelleni, sanoi Anton Ivanitsh kunnioituksella, jota hän ei vielä milloinkaan ollut Ashkelianille osoittanut. — Ja te, mustalainen, sydämeni ilo, oikealle. Helena Borissovna minua vastapäätä, niinkuin talon valtijatar, ja Stefan hänen viereensä. Niin on hyvin.

Alkoi toinen uudenvuodenyö. Mitä merkitsi se, että tällä kertaa oli Irtitsh isäntänä ja Helena ja Feodor olivat _Samovar'in_ palveluksessa, saaden palkkansa samppanjan kulutuksen mukaan, että kirjailija, jonka aivot olivat tulvillaan ihmeellisiä unelmia, joi samasta lasista kitarraa soittavan mustalaisen kanssa. — Täällä olivat kaikki yhdenvertaisia, heitä sitoi toisiinsa sama vapautumisen tunne, he olivat onnellisia ja innokkaita riemun lakkaamatta noustessa.

— Jospa tietäisitte, miten iloinen olen, virkkoi Helena Stefanille — saadessani puhua venäjää venäläisten kanssa tarvitsematta ikävystyä pöytäni ääressä ja voidessani juoda koska hyvänsä ja sitä, mikä parhaiten maistuu... Antakaapa minulle vielä samppanjaa, oikeastaan en saisi juoda: minulla oli hiljattain deliriumkohtaus, mutta tänä iltana on kaikki sallittua ja kaikki on hyvin.

— Niin, eikö totta, tämä ilta on ihmeellinen, huusi Morski heilauttaen kääpiömäistä päätään. — Minäkin tunnen itseni vapaaksi. Poissa on kaikki tuska, kaikki henget, kaikki näkymätön. Viini suojelee meitä. Mutta miten pyöreät olkapäät teillä onkaan, Lenotshka.

Vasta tänä iltana havaitsi Helena, miten aistillisilta ja eläviltä saattoivat nuo kasvot näyttää, jotka hän tähän asti jonkun omituisen assosiation takia oli sulattanut yhteen johonkin kirjailijan fantastisen luomuksen kanssa. Se tuntui hänestä epämiellyttävältä, oli ikäänkuin joku seinällä riippuva naamio olisi äkkiä alkanut elää hänen silmiensä edessä.

Mutta Stefan ei enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota, sillä Vera Petrovna oli viitannut kitarransoittajaa alkamaan.

— Meidän täytyy kunnioittaa ystäviämme vanhalla juomalaululla, sanoi hän.

Ja kun rytmikäs laulu hänen esittämänään kohosi kuin uskonnolliseen juhlallisuuteen, kilisti Helena ensin Irtitshin, sitten Stefanin kanssa ja he joivat yhdellä kulauksella pohjaan ääriään myöten täytetyt lasit.

— Nyt minä laulan sinulle, huusi hän sitten.

Helenan ääni ei enää ollut niin tuore kuin Mesureux'n täysihoitolassa, jossa Anton Ivanitsh oli sen ensi kerran kuullut. Mutta sensijaan oli siinä villiä, pateettista täyteläisyyttä, joka sai vielä enemmän kuin hänen pukunsa ja muuttuneet kasvonsa hänet näyttämään Irtitshin silmissä kokonaan uudelta ihmiseltä.

—... Laula minullekin, Lenotshka, huusi Feodor. — Haluan juoda entisen herrani terveydeksi, Anton Ivanitshin terveydeksi, hänen, joka meistä yksin kohoaa korkealle.

— Ja sitten minulle, Helena Borissovna, pyysi Irtitsh, — ja minä juon ystäväni onneksi, ystäväni Stefan Matvejevitshin, jonka kirjaa me tänään juhlimme.

— Ja minä, sanoi kirjailija, — minä laulan ja ojennan Lenotshkalle lasin, sillä kukaan ei näytä ajattelevan antaa hänellekin juomista. Ja sitten minä syleilen häntä. Sallitko, Anton Ivanitsh?

— Tietysti, en ole mustasukkainen.

— Mustasukkainen, sanoi Helena nauraen tavalla, joka ilmaisi hänen alkavan olla humalassa. — Onko sillä sanalla _Samovar'issa_ mitään merkitystä?

Ja hän, joka muuten jyrkästi torjui pienimmätkin hyväilyt, kumartui äkkiä ja suuteli Stefania suulle. Sitten lauloi hän Feodorille:

Kuin kukat suloiset tuhlaavat tuoksuaan, niin malja täysinäinen Sua juomaan viekoittaa.

Ja sitten tuli Irtitshin vuoro, sitten jälleen Veran ja vihdoin Stefanin. Tarjoilijat tuskin ehtivät kyllin nopeasti avata pulloja. Päihtymys paisui kuin virta, säännöllisesti ja tasaisesti, ja Irtitsh tunsi halua laajentaa ystäväpiiriä.

— Kutsukaa toverinne mukaan, kaikki, niin että nuo amerikkalaiset näkevät, miten mushikka osaa olla isäntänä, sanoi hän.

Koko kuoro liittyi Anton Ivanitshin pöytään. Myös kaikki soittajat tulivat juomaan.

— Ja tuo tuolla, hänen on myös tultava, huusi Irtitsh osoittaen Riziniä, joka oli kutsuttu pöytään, niissä oli vain naisia. — Tänä iltana en halua jättää muille mitään.

— Mikael, Mikael, huusi Feodor, — tule venäläisten luo!

Ruhtinas epäröi, mutta huomatessaan, miten humalassa seurue oli pelkäsi hän skandaalia ja nousi. Hänen tullessaan lähemmäksi huusi Stefan, joka tuijotti häntä likinäköisillä silmillään, äkkiä:

— Mutta sehän on ruhtinas Mikael Andrejevitsh! Olen pari kertaa ollut hänen juhlissaan ruusutarhassa. Hän oli kovin ylpeä. Miten kummallista tämä on!

Myös Rizin tunsi kirjailijan, mutta hänen kuolleet kasvonsa pysyivät liikkumattomina. Hän vilkaisi vain nopeasti Ludmillaan, joka joi samasta lasista Feodorin kanssa ja istuutui sitten hiukan syrjään muista.

— Ottaako hän todella vastaan juomarahoja? kysyi Stefan naiivisti Helenalta.

Tyttö rypisti kulmiaan.

— Mitä se teitä liikuttaa? kysyi hän kuivasti.

Mutta kirjailija ei käsittänyt hänen paheksumistaan, vaan jatkoi humalaisen itsepäisesti:

— Olisi kummallista, jos hän ottaisi minulta, entiseltä vieraaltaan...

Ennenkuin Helena älysi hänen tarkoituksensa, huusi hän:

— Anton, annahan minulle sata frangia.

Ja hän ojensi saamansa rahat ruhtinaalle.

Tämä katsoi häntä kummastuneena.

— Ottakaa, ottakaa, ne ovat teille, sanoi Stefan nauraen kuin lapsi, joka särkee leikkikalukonettaan.

Rizin ojensi konemaisesti kätensä.

Mutta Ludmillan kimakka huuto pysähdytti hänet.

— Misha, Misha, heitä ne päin hänen naamaansa! En kärsi sinua kohdeltavan noin! Rakas Misha parka!

Hän tempasi setelit, repi ne rikki ja syleili Riziniä suojelevasti.

— Mutta mitä te ajattelette, sopersi Stefan. — En minä tahtonut... halusin vain, nähdä...

Hän näytti niin masentuneelta, hyljätyltä ja poikamaiselta, että Helena unohti vastenmielisyyden, jonka Stefanin käyttäytyminen oli hänessä herättänyt.

— Kauheata, miten te saatoitte? kysyi hän kyynelet silmissä.

Irtitshin voimakas ääni keskeytti yleisen mutinan.

— Ette saa pahastua häneen tämän vuoksi, ruhtinas, hän ei ole toisten ihmisten kaltainen. Takaan, ettei hänen aikomuksensa ollut loukata teitä.

— Sehän on selvä, sehän on selvä, sanoi Rizin. — Minä ymmärrän...

Mitä merkitsi hänelle tämä uusi loukkaus hänen arvokkuuttaan kohtaan, josta hän itse aikoja sitten jo oli luopunut, sen rinnalla, että Ludmilla jälleen oli tullut hänen luokseen?

Muuten unohtui tämä välikohtaus pian, kun uusia pulloja kannettiin pöytään.

Pian taisteli aamunsarastus lamppujen kalvennutta valoa vastaan.

— Meidän täytyy lopettaa, sanoi Vera Petrovna. — Me olemme viimeiset ja eversti parka odottaa jo, että lähtisimme, jotta hänkin voisi rientää puutarhaansa.

— Älkää olko siitä huolissanne, vastasi hovimestari. — Usein ei saa iloa palvella sellaista pöytäkuntaa.

Mutta kaikki olivat jo nousseet.

— Kello on vasta seitsemän, sanoi Irtitsh. — Juna lähtee vasta puoli kymmeneltä. Missä jatkamme?

— Oikein puhuttu, sanoi Heridze astuen keittiöstä saliin.

— En tunne tätä herraa, joka kutsui meitä mukaan, mutta hän miellyttää minua. Kuullessani teidän juhlivan täällä, nousi janoni ihan huippuunsa. Ellette tiedä, minne menisitte, niin seuratkaa minua.

Hän tarttui tuttavallisesti Irtitshin käsivarteen ja vei hänet kadulle. Muut tulivat perässä.

— Vien teidät paikkaan, joka vasta tänä aamuna avataan, selitti Heridze. — Ei kovinkaan mukava, mutta siellä on vodkaa, jonka veroista ei löydä koko Pariisissa. Huoneisto kuuluu entiselle kokilleni, se selittää kaiken.

_Esturgeon'in_ muodosti vain yksi ainoa pieni huone _Rue Douai'n_ varrella. Vastakalkituilla seinillä riippui naiiveja, maalauksia. Koko kaluston muodosti kaksi pitkää pöytää penkkeineen. Palvelijoina olivat isäntä, paksu ja iloinen, mies ja hänen puolisonsa. Koko huone tuoksui voimakkaasti kotiruualta; paikka oli yksinkertainen, köyhä, mutta kaikki näytti toivottavan iloisesti tervetuloa.

— Hm, hm, murisi Heridze, — on hyvä, että tulimme heti.

Pikku ravintola oli itse asiassa täpötäynnä. Kaikki yöravintolat olivat jo suljetut ja uutuuden viehättämänä olivat venäläiset laulajattaret, tanssijattaret ja soittajat heti lähteneet _Esturgeon'iin_. Vastatulleet työntäytyivät niin hyvin kuin mahtuivat muitten vieraitten joukkoon. Useimmat siellä olevista olivat mustalaisia. Heidän ruskeat kasvonsa ilmaisivat heidät, samoin myös se luonnollisuus, millä he kantoivat pukujaan, jotka venäläisten yllä vaikuttivat vain valepuvuilta. Mutta ennen kaikkea tunsi heidät hilpeistä kasvoistaan. Ei naisista eikä miehistä voinut havaita, että he olivat koko yön juoneet ja tehneet työtä.

Kun Heridze tapansa mukaan puhui hyvin äänekkäästi, virkkoi eräs viulunsoittaja hänelle nöyrästi, mutta varmasti:

— Ruhtinas, tänään on pyydettävä lupa _tulumbashilta_, jos haluaa puhua kovaa.

— Ah, onko teillä _tulumbash_? kysyi Heridze ollenkaan väittämättä vastaan. — Onko se Sidko? lisäsi hän nyökäten vanhaa mustalaista kohden, joka istui kunniapaikalla lihavana ja mahtavana kuin epäjumalankuva.

— Niin, ruhtinas, vastasi tämä. — Kun tämä talo avattiin ja annettiin meidän haltuumme, halusivat nuo nuoret huvitella vanhojen tapojemme mukaisesti. Suo anteeksi, mutta saat puhua ainoastaan minun luvallani, ruhtinas.

Seikkailija myöntyi kunnioittavasti.

— Minua, minua ei sinun tarvitse opettaa tottelemaan _tulumbashia_, sanoi hän.

— Miten mielenkiintoista, miten mielenkiintoista, kuiskasi Stefan vieressään istuvan Helenan korvaan. — Sana, jota he käyttävät, juontaa alkunsa Aasiasta. Se merkitsee kaikista valituista päälliköistä vanhinta. Mutta en tiennyt, että mustalaiset...

Hän keskeytti, sillä jälleen kuului Sidkon ontto ääni:

— Ehdotan, hän sanoi, — että nimitämme ruhtinas Heridzen toisen pöydän _tulumbashiksi_. Osoitamme siten kunnioitusta miehelle, joka on aina ollut mustalaisten ystävä.

Ja kaikki nämä ihmiset räikeine, kuluneine vaatteineen, joiden puutteet kelmeä aamunsarastus julmasti paljasti, nämä ihmisparat, jotka juuri olivat palvelleet tunnottomien juoppojen leikkikaluina ja nauraneet saadakseen juomarahoja, tunnustivat vakavin ilmein yksipäiväisen kuningasarvon miehelle, joka oli vajonnut syvemmälle kuin kukaan heistä. Uskoiko kukaan tätä leikkiä? Tuntuiko se heidän humalaisissa aivoissaan todellisuudelta vai oliko se vain lapsen mystillistä mielikuvitusta? Ei kukaan olisi osannut sitä sanoa, mutta ainoa, johon tämä harhakuvitelma vaikutti totuuden voimalla, oli Stefan. Täältä löysi hän jälleen oikean valtakuntansa ja näytti aivan selvinneen. Helenan valtasi se harvinainen kauneus, joka loisti hänen silmistään, hänen otsaltaan ja hänen melkein ruumittoman keveältä kädeltään, jonka hän tiedottomasti oli laskenut Helenan olkapäälle. Tuo pitkä käsi oli niin hento ja samalla voimakas, muistuttaen jotakin salaperäistä, suojelevaa hyönteistä, ettei tyttö uskaltanut liikahtaakaan peläten säikäyttävänsä sen pois. Vanha mustalainen kysyi Heridzeltä.

— No, ruhtinas, mitä haluat?

— Ennen kaikkea, että juomme.

— Sitä toivon minäkin, sanoi Sidko.

— Älkää liikkuko, sanoi Helena Stefanille, joka kuin hypnotisoituna aikoi noudattaa molempien pöydänvanhinten käskyä, — minä palvelen teitä.

Hän täytti lasin vodkalla, nosti sen miehen huulille ja joi sitten itse. Muutamiin sekunteihin ei kuulunut muuta kuin laseista valuvan paloviinan pulputus.

— Ja nyt, lapset, lauletaan, käski Sidko.

Vaistomaisesti kääntyivät kaikki katseet Vera Petrovnaan. Hän nyökkäsi liikutettuna kiitokseksi tästä kunnianosoituksesta, mutta virkkoi:

— Ellei se ole _tulumbashin_ suoranainen määräys, ehdotan, että tavan mukaan aloitamme kuorossa.

Sidko ja Heridze nyökkäsivät yhtyen häneen ja vanha mustalainen lausui:

— Melkein kaikki täällä ovat meidän heimoamme ja muut ovat ystäviä. Voimme laulaa vanhojen lauluja.

Heti kajahti laulu, jota Stefan ja Irtitsh — miten paljon he lienevätkin käyneet Moskovan yöravintoloissa tai olleet saarilla — eivät milloinkaan olleet kuulleet. Se oli hidas, kaihomielinen, valittava ja hillitty, mutta silti leveä ja täynnä loppumatonta sisäistä vapautta. He lauloivat sitä hartaina, liikkumattomina, kivettynein kasvoin. Silloin tällöin sipaisi ihmeellisen kevyt käsi kitarran kieliä. _Esturgeon'in_ valkeiden seinien sisällä vallitsi näännyttävä intohimo ja lempeä surumielisyys. Stefanin käsi puristi kiinteämmin Helenan lämmintä olkapäätä. Hän ei ihastukseltaan enää voinut hillitä itseään ja kuiskasi:

Kaikki maailman kulta ei riittäisi ostamaan näitä lauluja! Ne ovat leirien ja telttojen lauluja, salaisuuksien lauluja, joita ei myydä. Helena, rakas Lenotshka, ettekö näe heitä arolla hevosineen, vaunuineen, ettekö näe tuulta, aron tuulta heidän hiuksissaan! Siellä on pieniä, tummia tyttöjä ja vanhoja naisia, jotka näkevät tulevaisuuden, ja siellä on soittajia...

Säteilevästi hymyillen kuunteli tyttö häntä niinkuin nuorentavaan uneen vajonnena. Siitä oli jo niin kauan, kun hän oli kuullut kauniita sanoja. Hänen elämänsä oli juopuneitten huutoja, hysteerisiä kyyneleitä ja huumausta, mitä kaikkea _Samovar'in_ öitten elämä oli täynnään. Ja Stefanin ääni! Se oli kuin noidan, joka osasi houkutella hänen sielussaan kumpuilemaan uusia lähteitä, joiden hän oli luullut jo aikoja sitten kuivuneen.

— Jumala, miten kaunista, mutisi Helena.

Kodittomien salaperäisen laulun kaikuessa oli eräs mustalainen noussut hitaasti ikäänkuin vastustamatonta ääntä totellen. Hän oli koko joukosta melkein ainoa aistikkaasti puettu. Hänellä oli vadelmanpunainen pusero, jota piti koossa hiukan tummempi vyö, ja vanhan kullanväriset avarat housut.

Hänen leveät, litteät kasvonsa puoliksi suljettuine silmineen ja esiinpistävine poskipäineen olivat aivan hurmioituneet. Huomaamattomin liikkein alkoi hän tanssia. Hän ei siirtynyt paikaltaan, hänessä elivät vain polvet, vavahtelevat olkapäät ja kädet, jotka hän verkkaan kohotti otsansa tasalle. Mutta nämä yksinkertaiset liikkeet, hänen punaisten, puoliavointen huultensa hymy vaikuttivat niin voimakkaasti ja mukaansa vievästi, että Stefanin mieleen tulivat Niilin, Tiibetin ja Gangesin suuret jumalat.

Äkkiä hajoitti kimakka vihellys mystillisen tunnelman.

Se oli ruhtinas Heridze.

— Hei, hei, kirkaisi Feodor.