Part 14

Ja välittömästi kajahti hullu hymni, niinkuin hirmumyrsky olisi puhjennut riehumaan. Nämä naiset, nämä miehet, jotka äsken juuri olivat loihtineet huoneeseen kuljeksivien laumojen surumielisyyden äärettömän hienoine vivahduksineen, valtasi joku kummallinen, kirkuva demooni. He lauloivat tahdin yhä kiihtyessä loistavin silmin ja jännittynein lihaksin, tulisen viinin ja kauniiden tyttöjen suunniltaan saattamina. He tuntuivat läähättävän ylitsevuotavasta riemusta. Ja äskeinen papillisen arvokas tanssija muuttui hyppiväksi fauniksi. Heridzen vihellykset, Feodorin kiljahdukset ja muitten kättentaputus löivät hänelle tahtia yhä hurjemmin. Viuluniekat availivat kuumeisesti koteloltaan, kitarransoittajat näppäilivät raivoisasti soittimiaan. Ja vaikka he kaikki olivat uupuneita yön laulusta, tanssista, musiikista ja alkoholista, ei kukaan ajatellut muuta kuin saada laulaa, tanssia, soittaa ja juoda yhä lisää.

Helena ja Stefan täyttivät konemaisesti lasinsa ja tyhjensivät niitä lakkaamatta. He eivät enää tajunneet aikaa eivätkä paikkaa, he tiesivät vain, että tämä silmänräpäys oli kaunis ja että heidän ruumiinsa näyttivät sulautuvan yhteen. Molemmat hätkähtivät, kun heidän toisiinsa nojaavien päittensä takaa kuului Anton Ivanitshin ääni, hiukan hitaampana kuin tavallisesti:

— Minä menen nyt.

He katsahtivat häneen mitään ymmärtämättömin silmin. Irtitsh oli juovuksissa, mutta loistavalla tuulella.

— Kello on yhdeksän, sanoi hän, — junani lähtee kolmenkymmenen viiden minuutin kuluttua.

— Oh, hiiteen junasi, huusi Stefan onnellisesti nauraen. — Tänään on kaikki samantekevää.

— No, no, sinähän olet tänään ihan täydessä vauhdissa, sanoi Anton Ivanitsh painokkaasti. — On vain hyvä, että kirjasi on valmis. Mutta minun työni ei vielä ole valmis. Ja vaikka olisin kymmenen kertaa enemmän päissäni, läksisin joka tapauksessa. Helena Borissovna, jatkoi hän — ja jos tyttö olisi ollut normaalissa tilassa, olisi hän nähnyt miehen tavallisesti niin läpitunkemattomilla kasvoilla kiivaan piirteen — Helena Borissovna, näemme pian jälleen. Ja jos joskus tunnette halua kuolla — niin käy kyllä — niin kutsukaa minut avuksi.

— Mutta älä nyt sano meille hyvästi, huudahti Stefan. — Me tulemme mukanasi. Eikö totta, Lenotshka?

Kun he astuivat kadulle, paistoi aurinko täydellä terällä heidän kasvoihinsa, ja Helenan täytyi nojata Irtitshin käsivarteen, ettei horjuisi.

— Ah, mehän olemme Pariisissa, huudahti hän, — en enää muistanut sitä. Ja luuletteko, että nuo muut tuolla _Esturgeon'issa_ tietävät siitä?

Hän nikotteli naurusta kuullessaan, miten mustalaisten juhla yhä meluisana jatkui.

— Ettekö halua, että ensin saattaisimme teidät kotiinne, esitti Irtitsh lempeästi. — Teidänhän täytyy asua aivan lähellä, ja minulla on vielä vähän aikaa.

— Mitä, arveletteko, että olen humalassa? Ahaa, ette te noista pienistä, läpitunkevista silmistänne huolimatta tunnekaan siis minua. Nopeasti auto, että pääsemme jatkamaan juhlaa. Älkää pahastuko, tahtoisin niin mielelläni, että jäisitte tänne, mutta te ette itse halua. Tiedättekö, että nyt pidän teistä enemmän? Kun te olette läsnä, olen paljon tyynempi. Mutta Stefanista minä pidän.

He nousivat autoon. Matkalla _Gare du Nord'ille_ jatkoi Helena:

— Kutsun häntä Stefaniksi, miten koomillista! Minähän tuskin tunnen häntä. Hänen kirjojaan lukiessani minua peloittaa. Suuri kirjailija. No, mitä sillä on väliä. Ennen kaikkea on hän suuri juoppo niinkuin minäkin.

Ennenkuin Irtitsh hypähti vaunuosastoonsa, veti hän asemasillalla Morskin nopeasti sivuun ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Pidä hyvää huolta hänestä, Stefan Matvejevitsh. Varjele häntä kaikessa. Ja jos vain voit, estä hänet juomasta.

Hän syleili toista kiihkeästi, sulki vaununosaston oven eikä enää katsahtanut heihin.

Kahden jäätyään valtasi Helenan ja Stefanin heidän päihtymyksestään huolimatta merkillinen, kiusallinen tunne. Asemalla eivät he tunteneet sitä niin selvästi, sillä paikallisjunien, matkatavaravaunujen ja jalankulkijoiden melu huumasi heitä. Mutta päästyään kadulle sai tuo tunne sellaisen vallan, että he välttivät katsomasta toisiaan.

Heidät sitoi toisiinsa sanaton sopimus, sama aikomus, mutta he eivät uskaltaneet pukea sitä sanoiksi eivätkä ilmaista sitä liikkeelläkään. _Esturgeon'issa_ vallinneen hurjan metelin aikana oli kaikki näyttänyt heistä niin helpolta, siellä olivat mieletön musiikki ja tanssi riistäneet heidät mukaansa. Mutta täällä, ihmisten ympäröiminä ja kahdenkesken jätettyinä he empivät. He olivat palanneet takaisin sivistykseen, ja se vaati harkitumpia valmisteluja.

Sekunnin ajan miettivät he molemmat palaamista takaisin ravintolaan, jotta sen alkuperäisen villi tunnelma vapauttaisi heidät tästä pakonalaisuudesta. Mutta ihana kesäaamu oli heidät lumonnut. Heistä tuntui sietämättömältä ajatella tuota helvettiä nyt, kun heidän yllään oli korkea taivas ja kaunis aurinko. Epäröiden seisoivat he aseman edustalla. Kiireestään huolimatta pysähtyivät matkustajat katsomaan naamiaispukuista naista. Yhä raskaammilta tuntuivat minuutit heistä, mutta he tiesivät sittenkin, etteivät he voineet erota.

Lykätäkseen tytön ratkaisua ja voittaakseen aikaa ehdotti Stefan:

— Mennään _Bois de Boulogne'iin_.

— Ah, mielelläni, huudahti Helena. — Ajatelkaahan, kolmeen viikkoon en ole liikkunut _Pigal'ista_ minnekään.

Sana _Pigal_ näytti saattavan hänet jälleen humalaan. Koko matkan lörpötteli hän kaikenlaista joutavaa ja nauroi lakkaamatta. Ja yhä uudelleen toisti hän samaa lausetta:

— Te tunnette kaikki kummalliset sanat, kaikki taikasanat, selittäkää minulle, mitä sana _Pigal_ merkitsee.

Sitten, niinkuin jälleen deliriumin vallassa, alkoi hän puhua Feodorista, erotetusta Nadjasta, hovimestarista, lasista, jonka hän oli heittänyt Terhanin kasvoihin, kaukaasialaisten seurassa vietetyistä aamutunneista _Lesghine'issä_, Olgasta, omista hallusinatioistaan. Äkkiä hän vaikeni. He olivat jo ajaneet läpi _Porte Dauphine'in_ ja metsä ympäröi heitä kiemurtelevin käytävin.

— Puita, näin paljon puita, mutisi Helena himokkaasti. — Kiitos, Stefan rakas. Olet hyvä, kun näytät minulle tämän kaiken.

Sairaalloisessa kiihtymyksessään tuntui hänestä siltä kuin mies olisi noita, koska hänen oli onnistunut vaikkapa vain yhdeksi aamuksikin temmata hänet irti siitä turmiollisesta piiristä, jonka vanki hän oli. Ja Helenan äänen intohimoinen tuska ja aistillinen hellyys hämmästyttivät miestä. Kun vaunut ajoivat järven ohi, huudahti Helena:

— Haluan soutelemaan!

Stefan totteli. Tähän aikaan puistossa maleksivien kävelijöitten ivallisten katseitten seuraamina astuivat he veneeseen. Stefan sousi kömpelösti, varsinkin kun aurinko kimmelsi tuhansin kipunoin hänen paksuissa silmälaseissaan. Helena uitti kättään vedessä.

— Se on niin viileätä, hän virkkoi, — miten ihanaa olisikaan uida täällä.

— Ei, ei, pyydän teitä, mutisi Stefan pelästyneenä tytön äänensävystä.

Ilman tätä huomautusta ei tyttö olisi ryhtynyt mihinkään. Mutta kuultuaan hänen sanansa hän huudahti:

— Ah! Sinä pelkäät, no, minä...

Hän ojentautui salamana ja hyppäsi. Stefan jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi muutamaksi hetkeksi. Helena vajosi jo. Silloin tarttui hän tyttöä lujasti hartioista ja vaikka vene heiluikin kovasti, veti hän hänet veneeseen. Tyttö nauroi, hiukan väristen, ja sanoi:

— Vielä kerran, haluan vielä kerran, on niin kuuma!

Vastaamatta mitään ohjasi Stefan veneen maihin. Hän ei tiennyt, miksi yhtäkkiä Irtitshin viimeiset sanat surisivat hänen korvissaan.

Hän pyysi minua pitämään tytöstä hyvää huolta, ja hän oli vähällä hukkua, mietti hän. — Siis hän tiesi. Mutta hän tiesi vielä jotain muutakin, koska hän pyysi minua varjelemaan tyttöä. Mutta mitä?

Kun he pääsivät maalle, työnsi hän Helenan kuumeisesti autoon ikäänkuin peläten tytön hyppäävän veteen jälleen.

— Asuntoonne, pian, sanoi hän.

Tyttö antoi ajajalle osoitteen tämän muristessa siitä, että vaunu kastui. He ajoivat muutaman minuutin mitään puhumatta. Äkkiä alkoivat Helenan hampaat kalista vilusta.

— Minä kuolen, hän huusi, — ellen saa hiukan alkoholia!

Stefan pysähdytti auton pienen ravintolan eteen. Salia siivoovat tarjoilijat olivat ällistyksissään nähdessään sisään tulevan juopuneen naisen, kirjaviin hepeniin puetun, silkkiliina päässä ja niin märkänä, että vesi tipahteli vaatteista.

— Hänen täytyy saada lämmitellä, mutisi Stefan.

— Hyvä, vien teidät lämmityshuoneeseen, sanoi eräs tarjoilijoista.

Kolmisin astuivat he hyvin jyrkkiä portaita alas kellarikerrokseen, Helena horjuen ja kompastellen. Vihdoin tulivat he hiilikellariin, jossa sijaitsi myös keskuslämmityslaite.

— Tuokaa minulle konjakkia ja jotain leivoksia, pyysi Helena.

Kellarin lämpö teki hyvää, mutta ruumiiseen liimaantuvat vaatteet tuntuivat ilkeiltä. Hän joi konjakin nopeasti, suurin kulauksin. Ja sitten riisui hän pikaisesti puseron, hameen ja paidan yltään.

Stefan tuijotti polvet vavisten hänen voimakasta, joustavaa ruumistaan. Helena ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Konjakkilasi kädessä nojautui hän lämpöjohtoon antaen lämmön tunkeutua kaikkiin huokosiin. Stefan lähestyi häntä varovasti ja ojensi kätensä tytön täyteläisiä rintoja kohden. Mutta Helena väisti äkkiä huutaen:

— Ei, ei, kun olen humalassa, et saa ottaa minua! Jo monet ovat sitä yrittäneet, mutta tähän asti ei kukaan ole onnistunut.

Sitten, äkkiä tajuten alastomuutensa, pukeutui hän ripeästi. Mykkinä ja vihamielisinä palasivat he Pariisiin. Mutta Stefan seurasi Helenaa tämän hotelliin eikä tyttö pannut vastaan. Ensi töikseen tilasi hän huoneeseensa konjakkia. He joivat vaieten, umpimielisinä. Heidät valtasi kauhea, raskas, eläimellinen humala. Tyttö ei jaksanut enää pysytellä pystyssä vaan heittäytyi vuoteelle. Kirjailija ojentautui hänen viereensä.

— Ei, ei, en tahdo, sopersi tyttö, mutta kietoi samalla hänet käsin ja jaloin ikäänkuin peläten, että hän pakenisi.

V.

Stefan oli kykenemätön rakastamaan. Hän kuului liian paljon omaan satumaailmaansa voidakseen ottaa eläviä olentoja vakavasti. Ne saattoivat tarjota hänelle ainoastaan aineksia hänen luovaa työtään varten.

Rakkaudessa — täytyy antaa. Vapaaehtoisesti ja välinpitämättömästi antoi Stefan kaikille ystävyytensä, jonka luonnollisuus, runous ja lapsellinen hyvyys muodostivat, ja hänen äänensäkin, joka muistutti linnun pyytäjän tai taikurin ääntä, tuntui aina vapaasti ilmaisevan häntä itseään — mutta hänen sisäinen elämänsä, todellinen elämänsä oli niin omalatuinen, vaativainen ja suljettu, ettei hän voinut antaa siitä hituistakaan kenellekään toiselle. Vain herkät lapset ja Irtitshin kaltaiset miehet, jotka vielä olivat kokonaan kasvaneet kiinni maahan ja sen ihmeisiin, saivat siitä joskus sirpaleen osakseen.

Mutta joskin he saivat hiukan häneltä, ei hän koskaan menettänyt itsestään mitään. Hän näki heissä muutaman minuutin ajan vain jonkun salaperäisen alkemian heijasteina, jonka hän kateellisesti omisti kirjoihinsa.

Siten oli hänen elämänsä vieläkin itsekkäämpää, kun hänen egoisminsa ei ollut aineellista laatua; hän olisi kyllä jonkun köyhän raukan vuoksi antanut viimeiset vaatteensa. Hänen elämänsä oli sitä suljetumpaa, kun hän oli muita kohtaan osaaottavainen ja hyväntahtoinen. He herättivät hänen harrastustaan yhtä paljon, milloin intohimoisesti, milloin taas ei hän välittänyt heistä lainkaan; sillä hän omasi samalla välinpitämättömyyden ja uskottomuuden lahjan.

Siitä huolimatta oli olemassa jonkinlainen maanalainen käytävä Stefanin ja ihmiskunnan välillä: hänen intohimonsa naisiin. Mutta kun hän oli tyydyttänyt pyyteensä, oli tämäkin tie tukossa, ja nainen, jota hän oli ahnaasti syleillyt, muuttui hänelle yhtä vieraaksi kuin koko muukin maailma.

Syvimmän vaistonsa mukaan oli hän aina välttänyt naisia, jotka olivat koettaneet häiritä hänen yksinäisyyttään ja tunkeutua hänen valtakuntaansa. Hänellä oli ollut kummallisia rakastajattaria, jotka usein olivat herättäneet hänen ystävissään paheksumista: palvelustyttöjä, pesijättäriä, prostituoituja. Ja jos he olivat kuuluneetkin korkeampiin yhteiskuntaluokkiin, olivat he olleet yhtä välinpitämättömiä ja moraalisesti velttoja kuin muutkin. Saituri valitsee aina sellaisen ympäristön, johon hän voi kätkeä aarteensa. Stefan piiloitti muilta huolellisesti henkiset kalleutensa.

Vaikka hänen suhteensa Helenaan kestikin kauemmin, johtui se vain niistä olosuhteista, joissa he olivat tavanneet ja siitä, että hän heidän yhteiselämänsä alussa oli saanut sen käsityksen, että Helena kuului samanlaisiin naisiin, joita hän ennen oli rakastanut. Myöhemmin ei heidän yhdessäolonsa enää riippunut tytöstä.

Helena puolestaan myös tarvitsi jonkun aikaa selvittääkseen itselleen tunteensa Stefania kohtaan.

Tämä tunteitten ottama hengähdysaika ja sisäinen epävarmuus olivat luonnollisena seurauksena siitä pyörteestä, joka heidän yhdyselämänsä ensi päivästä asti oli vastustamattomasti temmannut heidät mukaansa.

Kun heidän väkivaltainen ja iloton himonsa oli heittänyt heidät toistensa syliin, nukahtivat he molemmat melkein yhtaikaa, edes riisuutumatta, ja he nukkuivat, kuin kuolleet. Kello kävi jo kahtatoista päivällä.

Tarjoilija, jonka tapana oli ilmoittaa Helenalle päivällisajan tulleen, astui kuten tavallista koputtamatta sisään. Hän ei ollenkaan ihmetellyt nähdessään miehen Helenan vieressä, vaan kosketti tyttöä. Hän avasi silmänsä, katsoi häntä älyttömästi ja mutisi: Antakaa minun olla rauhassa!

— Ja sitten hän vaipui uudelleen samaan lyijynraskaaseen uneen.

Vera Petrovna kävi levottomaksi, kun ei Helenaa kuulunut laulamaan. Hän lähetti Ludmillan hänen luokseen ja Ludmilla herätti molemmat. He nousivat hämmästyneinä, niinkuin he palaisivat takaisin autiosta yksinäisyydestä, katselivat toisiaan ymmärtämättä mitään, ja vasta kun he vihdoin muistivat tapahtumat, jotka olivat vieneet heidät samaan vuoteeseen, tuntui pikku tanssijattaren läsnäolo heistä kiusalliselta. He odottivat, kunnes hän oli lähtenyt.

— Nopeasti, nopeasti, sanoi Helena nousten ylös. — Meidän täytyy mennä!

Hän pesi kasvonsa ja maalasi ne nopeasti. Hänen punatessaan huuliaan yritti vasta puoliksi herännyt Stefan syleillä häntä. Tyttö työnsi inhoten hänet luotaan huudahtaen:

— Ei, en tahdo!

Mutta ollessaan lähdössä hän palasikin takaisin, kietoi kuumat kätensä Stefanin kaulaan ja puristi hänen aistilliset peikonkasvonsa itseään vasten. Ja Stefan seurasi Helenaa, hänen himonsa ajoi hänet tytön jälkeen _Samovar'iin_.

Siellä ottivat kaikki iloisesti ja ystävällisesti hänet vastaan. Edellisen yön juhla kietoi Stefanin sädekehällä, vielä enemmän kuin anteliaan Irtitshin. Eversti johti hänet parhaimpaan pöytään, kyseli hänen vointiaan, orkesteri soitti hänelle parhaimmat ohjelmistostaan, kuoro hymyili hänelle ymmärtäväisesti. Ei kukaan tehnyt mitään juomarahojen vuoksi, (kaikki _Samovar'issa_ palvelevat tiesivät eilisestä, kummalla ystävyksistä rahaa oli). He halusivat vain osoittaa mieltymystään ja kunnioitusta miehelle, joka osasi oikein nauttia öistään.

Tämä lämmin ja herttainen ilmapiiri miellytti Stefania. Ja katsellessaan Helenan, Vera Petrovnan ja Feodorin kauniita kasvoja oli hän täysin onnellinen. Hiljaisella äänellä lauloi mustalainen surumielisiä laulujaan, ainoastaan hänelle. Feodor veltossa voimassaan, käsi tikarinkahvassa, tuntui hänestä heidän riemunsa ihanalta vartijalta, Helenan tumma suu oli hänestä nautinto itse.

Helena ei ajatellut mitään. Valo, musiikki, ravintolan melu ja hänen oma uupumuksensa tekivät hänet tunteettomaksi. Mutta tunnit kuluivat hyvin nopeasti, eikä hän enää huomannut, että yö oli muodostunut hänelle tottumukseksi; sillä vastapäätä häntä istui suuri, laiha olento, jonka kömpelöt liikkeet liikuttivat häntä, ja merkillinen naamio, älykäs, ruma ja lapsellinen, hymyili hänelle koko ajan.

Stefan tahtoi välttämättä, että Rizin istuisi hänen vieressään, ja hän käytti koko viehätysvoimansa saadakseen hänet unohtamaan edellisen illan tahtomatta tapahtuneen loukkauksen. Hänen vilpittömyytensä, hänen silmiensä uneksiva ilme ja hänen kaunis äänensä, jota hän osasi käyttää ihmeen taitavasti, antoivat hänelle — jos hän itse halusi — vastustamattomat aseet toisen ystävyyden voittamiseksi. Helena, joka ei ollut itse sitä vielä kokenut, huomasi Rizinin muuten niin elottomien kasvojen vilkkaasta ja herkästä ilmeestä Stefanin voiman. Se kauhistutti häntä.

Stefan näytti osaavan herättää eloon jotain uutta, jonkun heikon kohdan sielussa, joka oli alennuksessaan kivettynyt ja siten säilynyt kokonaan kuolemasta. Ja kun Stefanin kerran onnistui liikuttaa ruhtinaan sielua, mitä silloin tapahtuisikaan hänelle, joka ei vielä ollut niin jäykistynyt?

Mutta tähän pelkoon sekoittui suurta hellyyttä. Näiden kaikkien _Pigal'in_ miesten ja naisten seurassa, ahneiden, levottomien ja kuumeisten olentojen seurassa, jotka eivät voineet tulla toimeen muualla kuin tässä yöravintoloiden ahtaassa kehässä, oli Helena jo tottunut pitämään tätä kuria joukkoa omanaan: mutta nyt oli heidän keskellään muuan, joka oli niin ihmeellisen täynnä lapsellisuutta, unelmia, lempeyttä ja viattomuutta, joka ennen kaikkea oli kotoisin niin kaukaa täältä. Ja tämä sanantuoja toisesta maailmasta, jossa kaikki oli vapaata ja kirkasta...

Äkkiä tunsi Helena sydämensä puristuvan kokoon. Vera oli juuri lopettanut romanssin, ja Stefan hyväili hänen valkeita hiuksiaan, jotka vivahtivat violetille.

Miksi istuu Vera aivan hänen vieressään ja minä häntä vastapäätä? ajatteli Helena tuntien katkeruutta, jonkalaisia hän ei vielä milloinkaan ollut kokenut.

Ja hän kysyi äänellä, jonka vihamielistä sävyä hän ei itsekään täysin huomannut:

— Lopetitko jo, Vera? Saanko minä nyt laulaa?

— Luonnollisesti, lapseni, tiedäthän, miten mielelläni kuuntelen sinua.

— No, päästähän minut sitten istumaan sohvalle. Minun on siellä mukavampi.

Mustalainen naurahti ystävällisesti ja osanottavasti, ja Helenan oli pakko punastua. Mutta hän ei olisi osannut selittää, johtuiko se siitä, että hän oli hämillään huomatessaan Veran käsittäneen hänet, vaiko tyytyväisyydestä senvuoksi, että hän oli sidottu Stefaniin, vaikka vain kolmannen henkilön ajatuksissa. Hän valitsi laulun, jolla hän tiesi voittavansa. Se oli täynnä huolettomuutta, rajuutta ja päihtymystä. Tavallisesti tunsi hän kitarran viime akordin soitua ikäänkuin vapauttaneensa osan itsestään. Mutta tällä kertaa oli hän havaitsevinaan laulun uhmassa ja hehkussa väärän sävyn, niinkuin ne eivät kuuluisikaan hänelle, niinkuin jotakin tärkeätä, jotakin välttämätöntä olisi jäänyt ilmaisematta.

Ja kun Stefanin suudelmat polttivat hänen kaulaansa, ei hän tuntenut mitään riemua, vain tympeää pelkoa. Tätä hän ei ollut etsinyt istuutuessaan hänen viereensä. Mutta mitä sitten? Eikö miehellä tämän siveettömän, myrkyllisen laulun jälkeen ollut oikeus syleillä häntä aivan niinkuin tavallista porttoa?

Oli jo niin pitkä aika siitä, kun Helena oli ajatellut yhtenäisesti ja tutkinut itseään, että hän säikähti tästä uhkaavasta huomiostaan. Hän kauhistui mustalaishepenissään yhtä paljon kuin ennen, jolloin hän ei vielä ollut _Pigal'issa_. Ei, ei, hän ei halunnut enää tietää mitään itseperusteluista, ei enää kärsiä siitä. Ja sen tukahuttamiseksi oli keino, se oli hänen edessään, varmasti vaikuttavana ja koettuna. Hänellähän oli lääke, laseissa kultaisena välkkyvä. Hän tarttui siihen.

Koneellisesti ja ankaran johdonmukaisesti toistui nyt vanha juttu. Kun Helena oli alkanut, eivät muut halunneet jäädä hänestä jälkeen. He joivat myöskin. Viini kiihoitti heitä soittamaan ja laulamaan, laulu ja musiikki kiihoittivat heitä juomaan. Kun _Samovar_ suljettiin, ei janoa vielä oltu saatu sammumaan. Feodor läksi kaukaasialaisten luo _Lesghine'iin_, Vera, Helena ja Stefan _Esturgeon'iin_.

Kuten aamullakin oli siellä jälleen mustalaisia ja vodkaa, ja jälleen oli aurinko korkealla, kun kirjailija ja Helena palasivat hotelliin, missä he jälleen ottivat toisensa vaieten ja eläimellisesti.

Niin kului muutamia päiviä. Kaikki olivat samankaltaisia, sillä ei ole mitään yksitoikkoisempaa eikä mikään sido enempää kuin öiset tottumukset. Puoliyön aikaan saapuivat Helena ja Stefan _Samovar'iin_, jossa he pian tapasivat Veran, Feodorin ja Rizinin. Vähitellen, mutta välttämättömästi he humaltuivat, sillä aamuun oli pitkä aika. Alkoholi täytti heidät hermostuneella ilontunteella, se ajoi heitä toisesta venäläisestä pikkuravintolasta toiseen. Kaikkialla he joivat, vihdoin uupuneina, kuollein sieluin ja toisiaan himoiten vaipuakseen Helenan vuoteeseen. Vasta yöllä he jälleen havahtuivat kiertämään uudelleen samaa kehää.

Tämä yökulkijaelämä ei antanut Stefanille aikaa päästä omaksi itsekseen takaisin eikä Helenalle mitään mahdollisuuksia päästä selville tunteistaan. Kaikki suli yhteen, häipyi usvaksi, joka teki pään tyhjäksi ja ruumiin verettömäksi, ja jonka vain alkoholin piiska pystyi muutamaksi tunniksi karkoittamaan. Näinä päivinä, jotka eivät olleet mitään päiviä, ja näinä öinä, jotka eivät olleet mitään öitä, eivät Helena ja Stefan vaihtaneet kahtakaankymmentä sanaa, jotka olisivat vieneet heitä lähemmäksi toisiaan. Mutta heidän joka aamu yhtyvät ruumiinsa antoivat heille paremman ja onnellisemman tottumuksen.

Harvinaisina, lyhyinä selvinä hetkinään ihmetteli Helena katsellessaan Stefanin rumia kasvoja, miten hän saattoi kokea niin suurta riemua hänen sylissään, kun ihana Feodor oli jättänyt jälkeensä vain tympeän väsymyksen tunteen. Hän ei käsittänyt, että hän katkaistuaan moraalin kahleet ja tuntien Stefania kohtaan jotakin, mitä hän ei vielä ymmärtänyt, vihdoin oli kypsä fyysilliseen elämään. Ja hän sanoi masentuneena itselleen:

— Olen auttamattomasti hukassa. Niinkuin kurjin portto nautin ensimmäisestä parhaasta, vaikka hän on rumakin.

Miten kauan olisivat he eläneet näin, jos Stefan olisi ollut rikas? Stefan kysyi tätä usein myöhemmin itseltään voimatta vastata siihen, ja hän värisi ajatellessaan, mitä hänestä olisi tullut, jos hänen varansa olisivat sallineet hänen jäädä ainaiseksi _Pigal'in_ öitten sokaisevan lumouksen valtaan.

Tietysti oli hän kykenemätön pitämään lukua rahoistaan, mutta pitäessään kaikki aina mukanaan ei arviolasku ollut vaikea. Sinä aamuna, jolloin hän kiinalaisten kirjoitusmerkkien koristamasta lompakostaan otti viimeisen tuhannen frangin setelinsä, kirjansa tekijäpalkkion viimeisen jäännöksen, tiesi hän, että siitälähin oli _Samovar_ häneltä suljettu. Tämä havainto huolestutti häntä hiukan. Ei köyhyyden pelosta, ei, sillä kaikista venäläisistä pakolaisista oli hän parhaiten siihen tottunut, nuoruudestaan saakka. Hän eli aina kädestä suuhun. Mutta häntä suututti luopuminen niin monista rakkaista tottumuksista: kuninkaanarvosta, joka ravintolassa hänelle oli suotu, everstin hyvistä kasvoista, Vera Petrovnan hiuksista, _Esturgeon'in_ lauluista ja Helenan kauniista rinnoista. Tästä kaikesta oli hän nauttinut tuskin viikkoakaan, mutta myrkky oli nopeasti imeytynyt vereen.

Tällaisia olivat Stefanin huolestuneet ajatukset hänen vaihtaessaan viimeistä seteliään. Hän karkoitti ne, sillä hänen tuttavansa veivät hänet mukanaan ja hän halusi tänä aamuna tuhlata _Pigal'issa_ rahansa, luullen tilaisuuden viimiseksi.

Ei milloinkaan ollut hän ollut niin iloinen, niin viehättävä ja lennokas puheissaan. Tuntiessaan, että hänen oli jätettävä nämä ihmiset, ettei hän enää milloinkaan kuulisi heidän laulujaan, sai heidät hänen mielessään näyttämään jo hänen omilta taruolennoiltaan. Hän ei enää nähnyt heitä, hän vain muisti heidät, se on, hän loi heidät sellaisiksi kuin hän halusi heidät nähdä. Helena oli ihmeellinen kaksoisolento. Milloin oli hän merenneito, kun tapasi hänen surullisen katseensa, milloin oli hän kuin kasvihuonekukka, kun Stefanin katse kohdistui hänen kuumiin huuliinsa ja rakkaus, jota Stefan ei milloinkaan ollut tuntenut ja jota hän ei milloinkaan tyttöä kohtaan tuntenutkaan, leimahti siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän luuli näkevänsä tytön viimeisen kerran ja jolloin tytöstä tulisi vain unikuva hänen muistinsa kätköihin.