Part 18

Kummallinen tunne valtasi hänet, jokin raskas ja selittämätön, kuin puoliksi kuollut, puoliksi elävä ääni. Hän kohotti katseensa. Siinä olivat hänen huoneensa salaperäiset vartijat, kultaraha, kalanluuranko, päästäisen muotoinen granaatinsirpale, jonka Irtitsh oli lahjoittanut hänelle samana päivänä, jolloin hän tutustui Helenaan.

Kun tämä nimi sukeltautui hänen tajuntaansa, tuntui se hänestä niin etäiseltä, että hän vain vaivalla saattoi kuvitella itselleen siihen kuuluvat kasvot. Mutta heti, kun hän piirre piirteeltä sai nuo kasvot näkyviinsä, kuoli koko hänen innostuksensa. Hänen täytyisi uudestaan jättää tämä pakopaikka, lähteä kauas sinne, missä lukemattomat meluisat, jyrkät kadut risteilivät. Nyt kun suuri Pariisi eroitti hänet tuosta pikku maailmasta, tuntui se hänestä syvältä, kirkkaasti valaistulta luolalta, jossa suuret, sokeat kukat huojuivat hiljaa edestakaisin.

Minkä kauniin sadun hän voisikaan kirjoittaa tuosta kuningaskunnasta! Feodor olisi eläin, jolla olisi ruskea, tuuhea turkki ja timanttiset kynnet, Jacquot olisi pieni ruusunvärinen kala. Mutta sitä varten ei hänen tarvinnut sinne palata. Hänen vaistonsa sanoi hänelle erehtymättömän varmasti, että hänen aikansa _Pigal'issa_ oli täyttynyt, että sato oli korjattu aittoihin, ja että se hänen pidentäessään oleskeluaan siellä kypsyisi liiaksi ja turmeltuisi.

Mutta ei hetkeksikään hänen mieleensä johtunut ajatus olla palaamatta Helenan luokse. Tyttö oli huoneessaan ja odotti häntä, ja hän oli vastuussa Irtitshille.

Hän alkoi selailla kirjaansa. Se tuntui hänestä hyvin vieraalta. Kello yhdeltä ei hän ollut vielä päässyt loppuun. Silloin toi rouva Couvrard hänelle kinkkua, juustoa ja hedelmiä ja murisi:

— Ette kai sentään ole unohtanut syömisen taitoa, toivon minä.

Hän ei päästänyt rouvaa pois ennenkuin tämä oli povannut hänelle korteista. Sitten söi hän ruokahalulla, jollaista hänellä ei pitkiin aikoihin ollut ollut. Kaikki oli tässä pikku asunnossa niin miellyttävää.

Hän syventyi jälleen kirjaansa. Lopetettuaan sen muisti hän, että hänen oli lähdettävä pitkälle ja epämiellyttävälle matkalle.

— Niin, niin, Porte d'Orleans'ille, vaihto Barbées'sa ja pois Pigalle'illa, toisti hän hajamielisesti maanalaisen radan virkailijan sanat.

Hän astui alas portaita ja antoi avaimen portinvartijattarelle takaisin. Tämä kysyi, milloin hän palaisi. Stefan vastasi surullisesti:

— En tiedä. Uskokaa minua, rouva Couvrard, asia ei riipu minusta itsestäni.

Ulkona vallitsi syksyisen iltahämärän vastustamaton lumous.

Minulla on vielä aikaa, mietti Stefan katsellen kuulasta taivasta. Häntä hämmästytti, että päivä tässä kaupunginosassa saattoi olla niin pitkä, kun se _Pigal'issa_ oli niin lyhyt. Ja hän läksi Parc Montsouris'hin.

Tämä köyhien puutarha oli melkein autio, mutta Stefan tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan olla yksin. Hän harhaili käytävillä pää painuksissa. Yhtäkkiä kuuli hän puhuttavan venättä.

Eräällä penkillä istui vanha mies ja keski-ikäinen nainen. Miehellä oli kauniit kasvot miettivine ilmeineen ja pitkät, valkeat hiukset. Nainen muistutti sivultapäin hevosta. Hänen kasvoillaan olivat rajattoman uupumuksen jäljet. Uteliaana istuutui Stefan heidän viereensä. He vilkaisivat häneen välinpitämättömästi. Sitten he jatkoivat keskusteluaan ollen kaikkien ulkomaalaisten tavoin vakuutettuja siitä, ettei heidän salaisuuksiaan kukaan kuulisi.

Heidän keskustelunsa aikana pääsi Stefan helposti selville heistä. Vanhus oli aristokraatti, nainen kuului sivistyneeseen porvaristoon. Miehellä oli paikka pankissa, missä hän käänsi englantilaisia sähkösanomia. Nainen antoi pianotunteja.

— En jaksa enää, lausui nainen. — Samana päivänä täytyy minun kiiruhtaa Ternes'stä Bastiljiin ja Bastiljista Neuilly'in ja sitten Sceaux'n kautta kotiini. Jospa minulle edes tarjottaisiin teetä. Se pitäisi minut pystyssä.

— Ja teidän Aljoshanne, mitä hän tekee sillä aikaa? vanhus kysyi.

Uupuneet hevoskasvot kirkastuivat äkkiä.

— Hän on Lakanal'issa puolittain täysihoidossa, vastasi nainen. — Hän on jo yhdeksännellä luokalla. Hän on voimakas ja ahkera.

— Lapset ovat meidän onnemme, virkkoi vanha mies. — He mukautuvat niin nopeasti. Ja silloin tunnemme mekin itsemme vähemmän kodittomiksi. Minun pojanpoikani on myöskin menestynyt hyvin koulussa. Hän ansaitsee ne kaksikymmentä frangia, jotka annan hänelle kuukausittain.

— Kaksikymmentä frangia! huudahti nainen lyöden kateudesta kätensä yhteen. — Niin paljon rahaa!

Esikaupunkijunan vihellys sai hänet rientämään asemalle. Vanhus seurasi häntä.

Stefan jäi vielä muutamiksi minuuteiksi istumaan penkille. Hän ei ajatellut mitään. Sitten hän nousi — mutta palatakseen asuntoonsa takaisin. Tosin oli korkean, korkean vuoren huipulla, jota tulenliekit ympäröivät, eräs varjo, joka viittoi hänelle. Mutta se ei enää merkinnyt Stefanille mitään.

* * * * *

Samoihin aikoihin avasi Helena huoneensa oven, kumartui portaiden kaiteen yli ja tähysteli pimeään. Miten usein hän olikaan sen tehnyt päivän kuluessa. Portaat narisivat miehen askeleista. Vaikka hän tunsikin, etteivät ne olleet Stefanin hiukan laahustavat, hiljaiset askelet, odotti hän kuitenkin sydämessään hämärä, itsepintainen toivo, että hän sittenkin tulisi.

Mutta askelet pysähtyivät kerrosta alemmaksi. Helena kuuli haluttoman naisäänen lausuvan:

— Tule sisään, mutta älä avaa ikkunaa. Olen vielä liiaksi humalassa näyttäytyäkseni valossa.

Helena palasi vuoteeseensa. Stefanin lähdöstä asti oli hän noussut siitä vain kuuntelemaan portailta kuuluvia ääniä. Hän otti kirjailijan jättämän sanomalehden ja luki sadannen kerran ilmoituksen:

"Juuri ilmestynyt: _Kolme pikku lasta_, kirjoittanut Stefan Morski, Griabin-yhtiö, Berlin. Saatavana kaikista Parisin kirjakaupoista."

Mutta Helena kykeni vain hyvin huonosti yhdistämään rakastettunsa tähän kirjailijaan, jonka kirjaa ilmoitettiin. Mitä oli tällä yleisön tuntemalla, julkisuuden miehellä yhteistä Stefanin ja hänen hajamielisten silmiensä ja kömpelöiden liikkeittensä kanssa? Mutta missä hän viipyi? Missä hän viipyi? Pimeys lankesi jo kapeille kaduille.

Helena pelkäsi tehdä itselleen selväksi pahinta pelkoaan, tuskaa, joka oli vallannut hänet nähdessään Stefanin lähtevän huoneesta, tuskaa, josta hän ei voinut vapautua. Niin ei saanut olla, hän ei voinut uskoa sitä, muuten olisi parempi, että hän silmät ummessa hyppäisi ikkunasta.

Helena taittui jälleen lehteen. Mutta hän oli lukenut sen jo niin moneen kertaan, että hän osasi artikkelit ja ilmoitukset melkein sanasta sanaan. Kuten tavallista oli siinä ensin tiedusteluja kadonneista omaisista.

"Aleksander Sergejevitsh Martinov pyytää kaikkia, jotka voivat ilmoittaa jotakin hänen vaimostaan Katarina Andrejevnasta, joka kesäkuussa 1920 jäi hänen jälkeensä Rostoviin, kirjoittamaan tämän lehden konttoriin."

"Vuodesta 1919 olen ollut erossa lapsistani Paulista ja Mariasta. He ovat kymmenen ja kahdeksan vuoden ikäiset. Pyydän niitä emigrantteja, jotka vuonna 1919 ja sitä seuraavina vuosina ovat saapuneet Kievistä, ehdottomasti ilmoittamaan kaiken, mitä he mahdollisesti lapsistani tietävät. Anna Ivanovna Ribitnina."

Tällaisia ilmoituksia oli puoli palstaa. Tuskanhuutoja nousi Bukarestista, Belgradista, Madridista, Lontoosta, myöskin Tunisista ja Intiasta. Ja nämä ilmoitukset olivat ladotut hyvin pienin kirjaimin maksaakseen ilmoittajilleen mahdollisimman vähän. Mutta hän oli jo niin tottunut joka päivä lukemaan näitä epätoivoisia, samankaltaisia pyyntöjä, että elonmerkit, joita kodittomat lähettivät toisilleen maailman toisesta päästä toiseen, liikuttivat yleensä häntä enää hyvin vähän. Mutta miksi nämä pikku ilmoitukset tänään vaikuttivat häneen niin voimakkaasti?

Ellei hän palaa, mietti Helena äkkiä kauhistuen, olen samassa asemassa kuin nämä kaikki ihmiset. Enhän tiedä edes hänen osoitettaan.

Helena hypähti vuoteesta. Hän ei voinut odottaa kauemmin. Voittamaton tuska oli hänet vallannut. Hänen täytyi päästä ulos huumatakseen itsensä.

Hänet nähtiin kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa, joissa _Pigal'in_ venäläisten oli tapana käydä. Kuin takaa-ajettu kiiruhti hän paikasta toiseen äänekkäästi nauraen. Äkkiä ryntäsi hän hotelliin kysymään, oliko Stefan käynyt siellä. Joka kerran sai hän kieltävän vastauksen. Sitten palasi hän pöytään, josta hän juuri oli lähtenyt, heti jälleen rientääkseen toiseen. Vihdoin tuli hetki, jolloin työ alkoi.

Koko yön paloi kuume hänessä. Tuskin oli hän laulanut yhden romanssin, kun hän jälleen kiiruhti _Sans-Souci‘hin_. Hän ei puhutellut ketään, vaan etsi kahvilasta ja terassilta.

Aamun valjetessa ei Helena palannut kotiin niinkuin muulloin aina siitä lähtien, jolloin hänet oli erotettu _Samovar'ista_. Hän pelkäsi huonettaan, tuota likaista huonetta, joka vielä edellisenä iltana oli tuntunut hänestä niin kauniilta ja kodikkaalta.

Ja mustalaiset tulivat. Helena joi heidän kerallaan. Veran täytyi viedä hänet pois, sillä hän nyyhkytti hysteerisesti nojaten pöytään ja huusi:

— Sano, rakas, että hän tulee takaisin! Hän tulee takaisin!

Siitä lähtien oli Helena pysyvästi deliriumissa. Millään muulla sanalla ei voi hänen elämäntapaansa ilmaista. Humala ei silmänräpäykseksikään haihtunut hänestä. Unessakin oli sen leima hänessä. Heti herättyään tarttui hän vuoteen vieressä olevaan vodkapulloon. Se oli hänelle ainoa keino voidakseen alkaa uudelleen yönsä, jotka olivat täynnä hallusinatioita. Ellei häntä kannettu tajuttomana huoneeseensa, joi ja nauroi hän edelleen, kunnes sai kouristuksia tai itki tukahtuakseen. Hän lauloi ja loukkasi vieraita, sopi, solvasi heitä uudestaan ja lauloi ja joi edelleen.

Mikään ei voinut hillitä hänen mielettömyyttään, eivät Veran rukoukset eivätkä _Esturgeon'in_ isännän arat varoitukset, ei edes ne melkein inhoksi muuttunut halveksunta, jolla häntä hotellissa kohdeltiin. Hänellä oli vain yksi huoli, nimittäin saada alkoholia. Mutta siihen hän tarvitsi rahaa. Hänen kassansa oli pian tyhjä, samoin hänen saamansa ennakko palkastaan. Hän lainasi Veralta, myi kaikki vaatteensa ja joutui jälleen pukemaan ylleen mustalaishepenet. Mutta nämäkin rahat riittivät vain muutaman yön.

Silloin kääntyi hän niitten miesten puoleen, jotka kävivät ravintolassa. Hän antoi heidän hyväillä ja syleillä itseään saadakseen pullon paloviinaa. Mutta saatuaan, mitä hän halusi, puhkesi hän huutamaan, lausui uhkauksia ja sopimattomia solvauksia.

Pian oli hänen lähdettävä _Esturgeon'ista_.

Hän oli yhä vielä kaunis, ja hänen äänensä kävi päivä päivältä tuskaisemmaksi ja sydäntävihlovammaksi. Siksi sai hän ilman muuta paikan toisessa yöravintolassa, ennen kaikkea siksi, että hän osasi niin hyvin houkutella juomaan. Vain lyhyen ajan pysyi hän siellä, sillä hän puri erästä miestä, jonka kasvot olivat Stefanin näköiset.

Senjälkeen kesti muutamia päiviä, ennenkuin hän sai jälleen työtä. Tämän ajan vietti hän Sans-Souci'ssa, missä hänellä vielä oli hiukan luottoa. Siellä tapasi hän myös Shuvalovin.

— Ah, Maksim, _Pigal_ ei siis päästä sinua irti? hän huusi. — Mutta eihän sinulla ole täällä enää mitään tekemistä, autoton autonkuljettaja.

Hän tuskin huomasi toisen hämmästynyttä vastausta, vaan jatkoi:

— Voitko tarjota minulle jotain juotavaa?

— Voin kyllä, jos todellakin sitä haluatte.

— Haluanko minä? Miten tyhmä ja kohtelias sinä oletkaan. Mutta sinähän olet rikas, sinullahan on seteleitä, seteleitä (hänen äänensä madaltui). Sinä levität ehkä väärää rahaa? Etkö? No hyvä. Tunnen vain erään pojan, joka elää sillä. Hän miellyttää minua. Katsohan häntä. Hän pelaa korttia tuolla nurkassa. Asetun varmasti yhteen hänen kanssaan. Olen saanut tarpeekseni yksinäisyydestä. Tilaa vielä lasi minulle.

Helena näki Shuvalovin jälleen seuraavana päivänä ja sitten joka ilta _Sans-Souci'ssa_. Hän ihmetteli hiukan näitä käsittämättömiä käyntejä, sillä näytti siltä, kuin Shuvalov tulisi vain saadakseen puhella hänen kanssaan. Hän ei juonut, jutteli hänen kanssaan tunnin pari joutavanpäiväisistä asioista ja läksi jälleen. Mutta tyttö ei udellut häneltä mitään. Mitä hän välitti miehen käyntien syistä, kunhan tämä vain hankki hänelle juotavaa.

Eräänä iltana kysyi Shuvalov mitä välinpitämättömimmällä äänellä:

— Ettekö vieläkään ole saanut tietoa Stefanista?

Tyttö lakkasi hyräilemästä. Tätä nimeä ei vielä milloinkaan oltu heidän keskensä mainittu.

— Sinä tiedät jotakin, mutisi hän ja tarttui hänen ranteeseensa.

— Ei, ei, minä en tiedä enempää kuin tekään. En tuntenut häntä ennen hänen tänne tuloaan. Mutta olen tavannut Irtitshin, joka aikoo jäädä muutamaksi viikoksi Parisiin. Ja jos haluatte tavata häntä...

— Ahaa, minä ymmärrän, sanoi Helena hitaasti. — Ei, pikku Maksim, en halua tavata häntä enkä vastedes sinuakaan.

Äkkiä hän raivostui ja huusi vavisten:

— Lähde tiehesi tai heitän lautasen päähäsi! Vakooja, sinäkin olet vakooja!

Pian senjälkeen lauloi hän eräässä uudessa venäläisessä ravintolassa. Hänen joka yö aikaansaamansa skandaalit olisivat varmasti pian aiheuttaneet hänen erottamisensa, ellei eräs marraskuun alussa sattunut tapaus olisi kokonaan lopettanut hänen uraansa _Pigal'issa_.

Eräänä iltana hänet kutsui pöytäänsä eräs mulatti, joka puhui ranskaa amerikkalaisen tavoin murtaen. Mies oli jo juovuksissa kun Helena saapui hänen luokseen. Aamulla oli heidän edessään kymmenkunta tyhjää pulloa. Kun miehen piti maksaa, veti hän lompakkonsa esiin, katsoi hämmästyneenä sen laihaa sisältöä ja kirosi:

— Minulta on varastettu! Minulla oli viisituhatta frangia tullessani tänne. Se on hän!

Helena nauroi kastanjanruskeita sormia, jotka liikkuivat hänen edessään kuin madot. Mutta mies toisti itsepintaisesti:

— Hänet on tarkastettava, hänet on tarkastettava!

Välittämättä koko henkilökunnan vakuutuksista ja kiukustuneena siitä, ettei Helenaa liikuttanut mikään, ryntäsi hän kadulle ja huusi poliisia.

Huoneiston omistaja tuli tytön luo ja virkkoi:

— Teidän on mentävä mukaan, mutta älkää pelätkö, ettehän te ole tehnyt mitään.

Helena ei vieläkään käsittänyt, mitä häneltä haluttiin. Mutta hän läksi tottelevaisesti eteishuoneeseen. Siellä hän näki poliisin, joka odotti häntä. Hän väistyi horjuen takaisin.

— Mitä, mitä, hän huusi! — älkää koskeko minuun!

Hänen kasvojaan rumensivat juopumus, yön valvonta ja tuska. Mutta virkamies oli niin tottunut sellaisiin kasvoihin, ettei se häntä liikuttanut.

— Ei mitään juttuja, ei mitään riitaa, hän sanoi. Eteenpäin!

— Mutta minä en ole tehnyt mitään... minä en...

— Se ei liikuta minua. No, tulkaa!

Hän tarttui tytön käsivarteen. Tämä raaka kosketus ja märän univormun haju sammuttivat kaikki Helenan tunteet ja ajatukset. Hän antoi viedä itsensä pois kuin säkin.

Rue Rochechouart'in poliisiaseman luona haki poliisi silmillään ilmiantajaa. Mutta mulatti oli kadonnut.

— Kummallinen poika, mutisi poliisi ja katsoi hetken Helenaa epäröiden.

Tyttö näytti niin tylsältä ja kuolemankalpealta, että hän kohautti olkapäitään. Vaikka hän olisi viatonkin, oli parempi, ettei hän jäänyt kadulle tuossa tilassa.

Helena astui ylös portaita, tuli huonosti valaistuun huoneeseen ja näki siellä muita virkapukuisia miehiä. He näyttivät väsyneiltä ja synkillä. He tuskin vilkaisivat häneen. Sitten nousi hän jälleen miehen seuraamana portaita ja huomasi äkkiä olevansa puolipimeässä keskellä sekavaa muminaa. Vasta silloin toimivat hänen hermonsa ja huudahti hurjasti.

Siellä on taas joku, joka näkee henkiä, pilkkasi joku.

— Mutta missä minä olen? Mitä tämä merkitsee? kysyi Helena venäjäksi.

— Nyt puhuu hän rikollismurretta, huomautti toinen.

Nämä äänet olivat niin raakoja ja ilkeitä, että Helena pelästyi. Vielä enemmän hän kauhistui, kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän eroitti paremmin kasvot, jotka täyttivät vajan, jossa hän oli. Ne olivat pelkkiä langenneiden ihmisten kasvoja, säälimättömiä ja toivottomia.

Helena koetti paeta niitä, löytää paikan, missä hän voisi olla yksin, kyyristyä kokoon ja pysyä näkymättömänä. Mutta suuressa huoneessa oli heitä niin paljon, etteivät kaikki edes mahtuneet penkeille, joita oli seinillä. Minnepäin Helena kääntyikin, joka puolella oli uusia kasvoja.

Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli seisonut paikallaan, uskaltamatta liikahtaakaan. Mutta kun ei kukaan enää kiinnittänyt häneen huomiota, herpaantui hänen ruumiinsa. Hänen polvensa pettivät ja hän vaipui lattialle. Se oli kostea ja tahmea, mutta hän ei jaksanut nousta. Koko ajan valui sade rikkinäisen katon lävitse. Hänen ohuet vaatteensa olivat pian läpimärät. Hän värisi, mutta ei liikahtanut paikaltaan.

Kaukaisesta nurkasta kuului kuorsausta. Vähän lähempänä keskustelivat jotkut miehet hiljaisella äänellä. Hän yritti koneellisesti seurata heidän puhettaan, mutta murre oli hänelle käsittämätöntä. Jokin karvainen vilahti nopeasti hänen jalkainsa ylitse.

Kesti kauan, ennenkuin aamu sarasti. Vihdoin alkoivat ihmiset näkyä selvemmin, niinkuin hiilipiirroksina enenevässä valossa. Kaikki naiset ja miehet olivat toistensa kaltaisia: kaikki olivat puetut lokaisiin riepuihin ja kaikilla oli samat levottomat kasvot. Helena sulki silmänsä päästäkseen näkemästä heitä.

Hän vapisi märissä vaatteissaan. Hän oli jo täysin selvinnyt humalastaan, mutta väsymys ja kauhu vaikuttivat yhtä voimakkaasti kuin alkoholi. Helena ei voinut käsittää, mitkä tapahtumat olivat johdattaneet hänet tänne. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että häntä aiottiin rangaista hänen hurjasta elämästään, että sitä varten oli olemassa lakeja, joista hän ei tiennyt, ja että hänet suljettaisiin kuukausimääriksi vankilaan.

— Minuthan tuomitaan, minut tuomitaan, mietti hän, — eikä minua ole vielä milloinkaan rangaistu.

Hän tukahdutti vastenmielisyytensä ja kysyi vieressään lojuvalta maankiertäjältä väristen.

— Olemmeko me vankilassa?

Mies vastasi olkapäitään kohauttaen:

— Se on selvä, ellei sinulla ole mitään papereita.

— Mutta minullahan on, minullahan on! huudahti Helena.

— Niinkö, oletko siis kokaiinin vuoksi? Etkö? Oletko ollut tappelussa? Etkö? No, kyninyt jonkun kavaljeerin lompakkoa? Ei sitäkään? No, ellet halua sanoa mitään, niin jätä minut rauhaan, senkin karnevaalinaamio!

He nauroivat ja tekivät rivoja huomautuksia tytön puvusta. Helena kätki kasvot käsiinsä eikä sanonut enää sanaakaan.

Kymmenen ajoissa ilmestyi poliisi ovelle. Toinen toisensa jälkeen seurasi häntä sihteerin luokse. Mutta heitä oli niin paljon. Kello tuli kaksitoista eikä Helenaa oltu vielä kutsuttu.

— Kello on hyvinkin neljä, ennenkuin me pääsemme sinne, murisi maankiertäjä.

Helena vapisi. Joutua siis vielä kauemmin odottamaan tässä ympäristössä ja kauheassa epävarmuudessa! Hänessä oli kuumetta. Vaikkei hänen alkoholin tärvelemä vatsansa enää voinut tunteakaan nälkää, poltti hänen suutaan ja kurkkuaan hirvittävä jano. Ja tuo tuli levisi niskaan ja aivoihin asti. Hän luuli kuolevansa. Mutta maankiertäjän ennustus ei ainakaan häneen nähden pitänyt paikkaansa. Ovi aukeni jälleen ja virkailija viittasi Helenalle. Hän seurasi horjuen. Ymmärtämättä mitään kuuli hän komisarion puhuvan jokseenkin kohteliaasti. Hän ei käsittänyt, mistä onnellisesta sattumasta tämä puhui ja että joku oli tullut vaatimaan hänen vapauttamistaan.

Hän puisti vain päätään ja sopersi:

— Kiitos, herra, kiitoksia hyvin paljon.

Sitten ryntäsi hän ulos kuin mieletön, työnsi sivuun turkkiin verhotun miehen, joka seisoi poliisikonttorin ovella ja näytti odottavan häntä, ja kiiruhti Veran luokse.

— Minut on... minut on... huusi Helena.

Ja kouristuksien vallassa kaatui hän maahan.

VII.

Paitsi ikkunaa vasten lyövän sateen rapinaa ei huoneessa kuulunut ääntäkään. Helenan unta vartioivat kolme ihmistä olivat ääneti. Niiden kahdenkymmenen päivän aikana, jotka Helena oli viettänyt tässä sairaalassa Neuilly'ssä, nukkui hän nyt ensi kerran todellista, tervettä unta. Hänen päivänsä ja yönsä olivat olleet loppumatonta deliriumia, kuumetta, hikoilua ja vavahtelua.

Natalia Borissovna viittasi molemmille miehille. He läksivät hänen mukanaan huoneesta.

— Luulen todellakin, ettei enää tarvitse pelätä mitään, sanoi Shuvalov.

Irtitsh kääntyi ja teki ristinmerkin.

— Hän on herätessään hyvin heikko, mutta täysin tajuissaan, jatkoi lääkäri. — Se on viimeinen hetki, joka voi olla hänelle vaarallinen. On välttämätöntä, että hän aivan huomaamattaan, vähitellen herää elämään ja muistoihinsa. Mutta tarvitseeko minun edes sanoa sitä teille, Natalia Borissovna? Te olette hänen paras lääkärinsä. Minä olen rauhallinen.

Natalia Borissovnan nääntyneille kasvoille, joille oli uurtunut paljon ryppyjä, ilmestyi tuskallinen ja pyytävä ilme.

— Anton Ivanitsh, alkoi hän arasti vilkaisten mieheen.

— Niin, vastasi Irtitsh pakoitetusti hymyillen, — en tule sisään ennenkuin huudatte minua.

— Tiedätkö, Maksim, miksi hän pelkää minua niin, että hän houreissaan puhui ainoastaan Vassian isästä ja minusta?

— Jätän teidän kahden, mutisi Natalia Borissovna.

Hän istuutui Helenan vuoteen pääpuoleen ja oli onnellinen kuullessaan kalpeiden huulien lomitse säännöllisen hengityksen. Miten hyvin Helena nukkuikaan! Ei mikään muistuttanut enää sitä ulvovaa mustalaista, jonka he eräänä iltana olivat tuoneet Neuilly'iin ja jonka hänen sisarensa oli tuntenut vain sen tuskan vuoksi, joka hänet oli vallannut nähdessään sairaan.

Hän on minun lapseni, ainoa nyt, ajatteli Natalia ja olkapäät vapisivat hiukan.

Helenan silmänurkissa oli kaksi aivan pientä ryppyä. Kiihoitus, joka jatkuvasti oli vääristänyt sairaan kasvot, oli estänyt Natalia Borissovnaa huomaamasta niitä. Nyt, kun kasvot olivat tyynet, näyttivät rypyt ohuilta arvilta. Natalia Borissovna siveli niitä sormillaan kuin haluten hävittää hirvittävän kamppailun viimeisetkin jäljet.

Niin kevyt kuin hänen kosketuksensa olikin, värähtivät Helenan silmäluomet. Hitaasti silmät avautuivat ja tuijottivat hetken jäykkinä ja sieluttomasti. Sitten niihin syttyi tietoisen elämän ihmeellinen valo. Tämä herääminen, yhtä dramaattinen kuin lapsen syntyminen, sai Natalian pidättämään henkeään.

Helena katsoi häntä kauan, ikäänkuin piirre piirteeltä tuntien sisarensa vihdoin voiden muovailla ne kokonaisuudeksi.

— Natasha!

Se oli vain hyvin heikko huokaisu, mutta ilmaisi äärettömän ihanan havainnon.

— Mitä, rakkaani, pienokaiseni? Mitä haluat? sopersi Natalia Borissovna.

Mutta Helena toisti vain:

— Natasha, Natasha, Natasha!

Oli kuin tämä nimi, jonka hän lausui yhä painokkaammin ja merkitsevämmin, olisi herättänyt tytön tajuamaan maailmaa, joka laajeni hetki hetkellä. Uteliaana näkemään sitä enemmän tarkasteli Helena valkeita vuodevaatteita, valkeita seiniä, valkeita huonekaluja ja kaikkien näiden keskellä Natalian valkeata olemusta.

— Sairaala, mutisi hän rypistäen kulmiaan. Eikö niin?

Sitten hän sanoi onnellisena siitä, että hänen ajatuksensa uudestaan pääsi voitolle hänen tiedottomasta tilastaan:

— Sairaala, jossa sinä olet hoitajattarena!

— Aivan niin, Lenotshka, kaikki on aivan yksinkertaista, kuten näet.

Helena kohotti vaivalloisesti kätensä kasvojen tasalle ja kauhistui sen laihuutta.

— Olinko minä hyvin sairas? hän kysyi.

— Et, et, sinussa oli vain kuumetta. Sinut tuotiin tänne vain siksi, että saisit kunnolla levätä. Siinä kaikki.

Helena katseli nyt laihtunutta rannettaan, jossa suonet olivat selvästi näkyvissä.

— Peili, virkkoi hän äkkiä.

— Mitä sillä, rakas, mitä? Odota vielä. Se väsyttää sinua.

— Peili, toisti Helena niin hermostuneesti, että hänen sisarensa totteli.

Mutta ennenkuin Natalia ojensi hänelle peilin, epäröi hän uudestaan.

— Ennen kaikkea, älä säikähdä, hän sanoi, — pahin on ohi.

Silmänräpäyksen oli Helena aivan ymmällään nähdessään kasvot, jotka sukeltautuivat hänen eteensä. Ne eivät olleet hänen. Kärsimättömästi tempasi hän peilin sisarensa kädestä ja tarkasti sitä, ikäänkuin peläten, että häntä petettiin. Sitten kumartui jälleen sen ylitse. Mutta yhä katsoi häneen peilistä tuo kummallinen poika, jonka posket olivat ontot ja harmahtavat, silmien ympärillä sinipunaiset renkaat, ulkonevat poskipäät ja — se ihmetytti häntä eniten — vain muutamia lyhyitä hiuksia päässään.

— Mutta mikä minussa on ollut? Mitä minulle on tehty? huudahti Helena.