Part 17

Hänen puhuessaan tytölle oli hänen äänensä kohtelias ja hieno, mitä hänen tavallisesta, kiukkuisesta ja murisevasta puheestaan päätellen oli vaikeata uskoa. Sen, joka tunsi tämän vanhan, hurjan miehen, jonka koko elämä oli kulunut sodassa, ryöstöissä, hurjissa orgioissa ja pelissä ja joka yhä joka aamu saapui puolijuovuksissa kotiin, täytyi kysyä itseltään, miten paljon rakkautta ja suurenmoista itsehillintää hänen oli pitänyt osoittaakaan voidakseen opettaa tyttärelleen tuollaisen ylhäisen käytöksen ja jalon ryhdin.

— Isäni ei tarvitsisi punastua hänen vuokseen, sanoi Heridze usein Veralle, — isäni, joka kuolinpäivänään, kun vanha ranskalainen opettajattaremme oli kääriytynyt rumaan, karmosiininpunaiseen villahuiviin, sanoi tälle: "Punainen sopii teille sangen hyvin, neiti Pantin". Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Jacquot istuutui tuolille, jolle oli pantu useita tyynyjä, ja sanoi:

— Istu minua vastapäätä, isä, Olgan ja Veran väliin. Ja hänet minä tahdon viereeni.

Hän näytti Stefania. Koko aterian aikana, joka kului toverillisen, iloisen tunnelman vallitessa, eivät he lakanneet lörpöttelemästä keskenään.

Samana iltana, kun Stefan ja Helena kymmenen tienoissa läksivät _Sans-Souci'hin_, kuulivat he lähemmäksi päästyään tahdikasta musiikkia. He kiiruhtivat käyntiään ja tunkeutuivat kuuntelijajoukon lävitse. Sisällä näkivät he puujalkaisen, nukkavieruun takkiin puetun miehen, joka löi tamburiinia.

— Ah, sehän on uralilainen kasakka, sanoi Stefan. — Hän tuntee kaikki Turkestanin sadut.

— En ole nähnyt häntä vielä koskaan, huomautti Helena.

— Siksi, että hän tulee tavallisesti vasta myöhemmin, ja on käynyt täällä vasta muutamina päivinä. Mutta milloinkaan ennen ei hän ole ottanut tamburiinia mukaansa.

— Hiljaa, mutisivat jotkut ympärilläseisojista kärsimättöminä.

Siellä oli ainoastaan kasakoita ja mustalaisia leveine hartioineen ja ruskeine, hurjine kasvoineen. Alkuperäisen soittimen räikeät ja nopeat tahdit näyttivät lumonneen heidät. Mies, joka taitavin, pitkin sormin löi tamburiinia, oli laiha kuin isännätön koira. Hänen vartalonsa, joka nojasi vahingoittuneeseen lonkkaan kuin jalustaan, oli hämmästyttävän solakka. Hän näytti olevan täynnä samaa elämää kuin kellojen reunustama, kilisevä nahka. Hän keinui melkein kiusallisen tarkasti soittimen tahdissa. Mutta pää oli aivan liikkumatta. Hänellä oli voimakkaat slaavilaiset huulet ja Aasian kapeat, loistavat ja salaperäiset silmät.

Myöskin laulu, jota puujalkainen kasakka esitti, oli kotoisin Aasiasta. Hän heilutti tamburiinia yksitoikkoisesti ja salamyhkäisesti. Tuo sävel pystyi lumoamaan käärmeet ja kiihoittamaan dervishit tanssimaan. Siksi kuuntelivat kaikki nämä hurjat ihmiset sitä täynnä salaperäistä levottomuutta. Ja paljon äärettömämpien ja alastomampien arojen kuin ne, joilla he olivat kasvaneet, huuto sai heidät vapisemaan, kun tamburiininsoittaja alkoi laulaa.

Oliko tämä laulua, tämä ikuisesti vain kahden sävelen muodostama ääni, vai oliko se yli-inhimillinen valitus, hiekan, lakastuneen ruohon ja armottoman auringon synnyttämä?

Helenakin tunsi, miten hänessä heräsi jotakin kiihoittavaa, epämääräistä ja katkeraa, kuin muistoja satojen vuosien takaa, kun huoneessa kaikui tämä sieluton ja armoton sävel, muodoton, eläimellinen valitus.

Mies lauloi kauan. Ehkä olisi hän laulanut koko yön. Mutta eräs pieni nainen, vaatimattoman työläisen tavoin pukeutunut, jota Helena ja Stefan eivät olleet huomanneet kuulijoitten tiheässä laumassa, astui miehen luo ja sanoi ranskaksi ujosti:

— Meidän täytyy istua, Grisha. En jaksa enää.

Mies nauroi hänelle, heilautti tamburiinia ja löi viimeisen tahdin puujalallaan. Kuuntelijat hajaantuivat vaieten, päät raskaina.

— Hei, Grisha, juotko lasin kanssani? kysyi Stefan.

Toinen suostui iloisesti lausuen:

— Tämä on minun vaimoni, hyvä nainen. Hänen nimensä on Elisa; mutta hän ei puhu ollenkaan venättä, hän on ranskatar.

Pieni työläisnainen tervehti kömpelösti ja istuutui Helenan viereen.

— Mutta kuka on opettanut sinut laulamaan noin? huudahti Stefan.

Kasakka nauroi:

— Mistä minä tietäisin? hän vastasi. — Nämä laulut ovat ilmassa. Ja sitten oli äitini bashkiirilainen, joten...

Sillävälin jutteli Elisa aivan hiljaa Helenan kanssa. Hän oli onnellinen löytäessään tässä venäläisten muodostamassa piirissä jonkun, joka puhui hänen kieltään niin hyvin. Ja yksinkertaisten ihmisten uskoutumistarpeen pakottamana hän sanoi:

— Me tutustuimme toisimme eniten hänen onnettomuuttaan, matkalla tehtaaseen. Me miellyimme toisiimme ja menimme naimisiin. Myöhemmin menetti hän jalkansa. Mutta kun hän on erinomaisen kätevä, alkoi hän tehdä kenkiä täkäläisille tanssijoille. Se tuottaa hiukan. Nyt hän on aivan muuttunut jouduttuaan yhteen täkäläisten kanssa. Oh, ei ole kysymyksessä mitään rakkausjuttuja tai muita naisia, sillä hän on niin vakava kuin vain suinkin saattaa ajatella. Hän ei juo ja rakastaa minua tavalla, jollaisella ei ainuttakaan ystävättäristäni, rakasteta. Ja miten oikeudenmukainen ja uskollinen hän onkaan! Mutta hän on surullinen. Usein jättää hän työnsä kesken ja katselee tyhjyyteen. En tiedä minne, mutta silloin ei hän näe mitään, ei minua eikä mitään muutakaan. Se alkoi sen jälkeen, kun hän rupesi käymään täällä. Hänelle se tekee hyvää, mutta minä, minä pelkään kaikkia näitä miehiä puukkoineen ja patrooneineen.

— Niin, voin kyllä kuvitella sen, virkkoi Helena miettiväsi. — Varmaankin teillä on pieni, matalakattoinen, pihanpuolella oleva asunto.

— Mutta meillä on niin hauskannäköistä, vastasi kasakan vaimo vilkkaasti. — Ja kaikki niin siistiä. Sen saatte uskoa.

— Pihalle päin, toisti Helena ja katseli miehen kapeita, kauas katsovia silmiä.

— Hyvää iltaa, Helena Borissovna, mikä kauhea kuumuus, virkkoi Helenan takana, ääni, jonka kuuleminen sai hänet iloiseksi.

Shuvalov istuutui Helenan viereen ja heitti yltään rasva- ja öljytahrojen peittämän sadetakkinsa.

— Mutta tehän olette smokingissa! huudahti Helena

Tämä huudahdus sai Stefanin katsahtamaan ylös. Hän oli niin innoissaan udellut Grishalta baskiirien taikamenoja, ettei hän ollut huomannut autonkuljettajan tuloa.

— Todellakin, Maksim, olette hyvin muhkea, hän sanoi.

— Mutta minkä kunniaksi?

— Se on kummallinen juttu. Kuvitelkaapa, toissa aamuna sain kyydittäväkseni herran, joka tuli _Palermosta_, parin askeleen päässä täältä. Minusta tuntui, etten nähnyt häntä ensi kertaa. Oli jo päivä, ja hänen maksaessaan me tunsimme toisemme. Hän on eräs hyvin kuuluisa ranskalainen kirurgi, joka sodan aikana kävi Venäjällä ja jolle minä esittelin erään kenttäsairaalan. Tänään olin hänen luonaan illallisella. Siellä oli ainoastaan virkaveljiäni. Minä olin äärettömän iloinen saadessani koko ajan puhua lääketieteestä.

Hän mietti hetken ikäänkuin selvittäen vaikutelmiaan.

— Mutta omituista, hän jatkoi, — että tunnen oloni paremmaksi täällä kapakassa kuin siellä. Kun väänsin autoni käyntiin, täytyi minun laulaa.

Kuten tavallista siirtyi hän yleisempiin asioihin jatkaen:

— Me olemme sentään aivan erilaisia kuin ranskalaiset. Ennen meidän luhistumistamme en vielä ollut siitä selvillä. Tehän tiedätte, että olen aina ollut ihastunut länsimaihin ja halveksin niitä, jotka puhuivat slaavilaisesta sielusta. Mutta nyt tunnen hyvin, että emme ole muitten kaltaisia. Me olemme vastaanottavaisempia. Ettekö ole samaa mieltä, Stefan? Niin, niin, eikö totta, vastaanottavaisempi on juuri oikea sana. Nopeammin ja täydellisemmin kuin ketkään muut joudumme me hetken vaikutelmien valtaan. Ne muovailevat meitä. Se on vaarallista, jos kehitys käy tavallista, rauhallista kulkuaan, sillä me emme voi olla sellaisia. Mutta nykyisessä asemassamme on se siunaus. Ja mistä muusta rodusta te löydätte jonkun Helena Borissovnan, sellaisen, jonka minä tunsin vain muutamia kuukausia sitten, ja josta nyt on tullut eräs _Pigal'in_ parhaista mustalaisista? Ja Feodorin, tanssijan? Ja everstin, hovimestarin, ja miksei, minut, yöautonkuljettajan? Ja kaikki tämä tapahtuu aivan itsestään ja rauhallisesti, ikäänkuin meillä ei olisikaan mitään menneisyyttä.

Hän keskeytti ja katseli terassilla olevien kasvoja keksiäkseen vielä joitakin väitteensä tueksi sopivia. Hänen katseensa liukui kadulle, ja äkkiä tarttui hän Helenan käteen.

— Katsokaa, katsokaa, hän sanoi, minä en erehdy!

Hän näytti kurjaa varjoa, joka pelokkain askelin saapui Rue Pigalle'ilta. Hänellä oli sanomalehtipinkka kainalossaan.

Tyttö alkoi vavista.

— Se on Vassian isä, mutisi hän.

— Noin kaksi kuukautta sitten hän hävisi täysihoitolasta, selitti Shuvalov. — Viime aikoina hän ei enää tullut alas huoneestaan, ja usein kuuli koko talo hänen ulvovan kuin koira. Luulen, että hän joi paljon.

Vanhus astui kahvilaan.

— Älkää taivaan nimessä kutsuko häntä tänne, kuiskasi Helena.

Aleksei Dmitritshillä ei ollut kaulusta. Värittömän paidan sisästä pisti mustien suonien peittämä kaula esiin. Hänen silmänsä vetistivät. Hän kulki tarjoilupöydän ääreen ja tilasi suuren lasin punaviiniä. Nain vaivoin sai hän sen huulilleen käsien suonenvetoisesti väristessä. Sitten kulki hän ravintolan ympäri tarjoten venäläisiä sanomalehtiä. Ne olivat aamulehtiä. Hän pyyteli lapsellisesti anteeksi, niinkuin koko hänen elämästään olisi jäänyt jäljelle vain tämä sanomalehtimiehen häpeä myydä aamulehtiä illalla.

— Aloitin vasta tänä iltana, eikä minulle annettu muita, hän sanoi. — Saan nämä halvemmalla.

Muutamia käsiä ojentui. Hän kulki Shuvalovin ja Helenan ohi tuntematta heitä.

Tytön katse seurasi häntä kuin lumottuna, kunnes hän hävisi. Hän, hän oli tehnyt miehestä tuollaisen. Ja miksi? Hänen silmänsä liukuivat Stefaniin. Tämä oli tuhannen penikulman päässä hänestä, opetellen bashkiirien taikamenoja.

Ja kuitenkin, mietti Helena, — jos minun pitäisi vielä kerran alkaa, menettelisin aivan samoin.

Hänen mietteensä keskeytti Feodorin saapuminen rakastettunsa kanssa. Hän oli iloinen ja säteili jälleen kauneutta. Hänen intohimonsa espanjattaren ruumiiseen oli lopettanut unettomat yöt ja päivät, jolloin hänen poskensa jo olivatkin ehtineet käydä lyijynkarvaisiksi ja kuopalle. Mutta kun hänen lihansa oli joustava kuin pedon, oli jo kolmen viikon suhteellinen lepo palauttanut hänen kasvoilleen terveen värin.

— Ihanaa elää nyt! huusi hän jännittäen voimakkaita lihaksiaan. — Tässä kuussa on kuuma kuin Kaukaasiassa.

Helena katseli häntä kateellisena. Häneen joka tapauksessa sopi Shuvalovin teoria. Epäilemättä oli hän uuden elämänsä ensi kuukausina kärsinyt, mutta nyt oli hän jo täysin tottunut siihen. Hän tanssi, joi ja rakasti. Hänen voimansa olivat kuuluisat koko Pigal'issa. Hän ei ollut matelevainen eikä rahalla ostettavissa, pukua, joka oli hänen yllään, oli hänen sukunsa kantanut miespolven ajan, ja yöt olivat kuumat kuin hänen rakastajattarensa — mitä muuta hän tarvitsi?

— Kas vain, sanoi Feodor, — ensi kerran elämässäni näen vanhan ruhtinaamme tyttärensä kanssa kadulla tähän aikaan.

Todella astui Heridze, taluttaen Jacquot'ta, _Sans-Souci'n_ terassille. Huomatessaan Stefanin hän huusi:

— Ansaitsisit, että löisin kallosi mäsäksi, senkin kirottu noita. On sinun syytäsi, etten saa tätä pikku paholaista tänä iltana vuoteeseen. Hän kertoi, että päivällisellä olit alkanut jonkun tarinan, eikä hän voi nukkua ennenkuin hän on kuullut sen lopunkin. Tänään on hänen nimipäivänsä, minun täytyi siis ottaa hänet mukaan. Siis jatka, senkin ihmesäkki, äläkä venyttele sitä loppumattomiin. Sinulle ei makseta siitä rivien mukaan.

Stefan nosti tytön syliinsä ja alkoi jutella hiljaisella äänellä. Toiset jatkoivat jälleen keskusteluaan, jota säesti Rue Pigalle'ilta sisään tunkeva autojen ja jalankulkijoitten melu. Äkkiä kuulivat he katkelman kirjailijan ja tytön keskustelusta:

— Pikku paimen, — puheli Stefan, — oli saapunut metsään, jonka omisti maailman väkevin mies.

— Oliko hän väkevämpi kuin isä? kysyi lapsi.

— Kymmenen, niin, tuhat kertaa voimakkaampi.

— Se ei ole totta, huusi Jacquot. — Miksi sinä valehtelet?

Koko pöytäseurue purskahti nauruun.

— Mitä pienokainen sanoo? kysyi Feodorin rakastettu. Feodor tulkitsi keskustelun hänelle, jotta tanssijatarkin saattoi ottaa osaa muitten riemuun. Mutta vihaten Heridzeä hän sanoi vain lyhyesti:

— Ja sinä, oletko samaa mieltä kuin Jacquot?

Feodor kohautti olkapäitään.

— Siitä ei ole kysymys. Lapsen luottamus isäänsä on kaunista.

— Entä jos minä luotan sinuun samalla tavalla? sanoi tanssijatar hellästi.

Heridze oli kuullut kaksinpuhelun. Hän rypisti kulmakarvojaan, jotka olivat yhtä harmaat ja tuuheat kuin hänen vanhan turkislakkinsa karvat.

— Annapa kätesi, sanoi hän äkkiä Feodorille. — Kumpi ensin painaa alas toisen käden?

Nuori mies epäröi. Hän rakasti ja kunnioitti Heridzeä liiaksi ryhtyäkseen kevyesti moiseen leikkiin. Mutta hänen rakastettunsa ei päästänyt katsettaan hänestä. Miten voisi hän kieltäytyä haasteesta?

— Antakaa olla, ruhtinas, sanoi hän puoliääneen.

Heridze puolestaan epäröi silmänräpäyksen. Feodorin äänessä oli sekä rakkautta ja varoitusta. Mutta vanha seikkailija kohtasi Jacquot'n jännittyneen, vakavan katseen.

— Vai niin, murisi hän, — näillä nyrkeillä olen lyönyt lattiaan kymmenen miestä yhtä haavaa, ja sinä, keltanokka... no, odotatko pyhää henkeä? huusi hän Feodorille.

Feodor tarttui huokaisten Heridzen ojenneltuun käteen. Heti koskettaessaan toisiaan tunsivat he olevansa yhdenvertaisia. Molemmilla oli sama oikea, luja ote ja kovat, sitkeät lihakset. Muutamiin sekunteihin eivät heidän kyynärvartensa liikkuneet tuumaakaan. He olivat keskittäneet kaiken voimansa ranteisiinsa. Yhteenpuristetuissa leuoissa oli voitontahtoa.

Mutta pian tunsi Feodor voittavansa. Hän ei osannut sanoa, mistä tämä varmuus johtui; sillä Heridzen kämmenet ja sormet eivät antaneet myöten. Mutta hänestä näytti, että ruhtinaan kasvoilla vilahti nopeasti ja terävästi rukous, kuin katkeavan miekan salama. Suuri sääli kouristi hänen sydäntään. Hän tiesi, ettei seikkailija koko elämässään ollut joutunut kaksinkamppailussa tappiolle. Hän kunnioitti ruhtinasta tämän sukuperän, iän ja säikkymättömän rohkeuden vuoksi. Ja nyt hänen täytyi, vuosiltaan puolta nuorempana, loukata häntä näin.

Hän vilkaisi rakastettuunsa, mutta tämä hymyili häijysti. Feodor käsitti, että tyttö halveksi häntä siksi, että hän vitkasteli niin kauan. Hän sulki silmänsä, ja ilottomasti, kuin pyöveli, painoi hän Heridzen käden alas.

Vanhuksen kasvoille kohosi tumma puna. Hän virkkoi kumeasti:

— Tässä ranteessa on kaksi kuulaa.

Hän ei uskaltanut katsoa tytärtään kasvoihin. Sitten hän huusi:

— Minä vaadin hyvitystä, kuuletko! Tulehan tänne, niin väännän sinut lattiaan!

Hän työnsi pöydän syrjään ja asettui keskelle kahvilaa.

— Oletko järjiltäsi, ruhtinas? Onko tämä siihen sopiva paikka? sanoi Feodor.

— Ahaa, sinä pelkäät tappelua, espanjattaren tohvelisankari!

Silloin seisoi nuori mies jo hänen vieressään.

— Itse sinä tämän tahdot, hän lausui.

He tarttuivat toisiinsa. Jännittyneinä muodostivat _Sans-Souci'n_ kantavieraat piirin heidän ympärilleen, sillä kaikki tiesivät heidän voimansa ja olivat heti huomanneet, että kyseessä oli mitä vakavin tosi.

Heti liikahdettuaan olivat molemmat täydessä taistelussa. Molempien veri oli liian kuumaa, jotta he toisen vastarinnasta kiihoittuneina eivät olisi käyttäneet kauheiden lihastensa voimaa kokonaan. Punainen takki kamppaili mustan kanssa. Heidän liikkeensä olivat niin nopeita että heidät saattoi eroittaa toisistaan vain takkien väristä. Heridze oli puolta päätä Feodoria pitempi. Hän oli myöskin leveäharteisempi, raskaampi ja taitavampi. Ashkeliani omasi — lukuunottamatta nuoruuttaan — sen hämmästyttävän voiman, joka ilmeni hänessä hänen hypähtäessään hevosen selkään tai esiintyessään _lesghinkassa_. Silloin valtasi hänet ikäänkuin maanalainen voima, joka vei häneltä järjen ja itsehillinnän. Tuntiessaan tämän kauhean voiman nousevan itsessään, tuki hän kantapäänsä lujasti lattiaan, tarttui Heridzeä vyötäisistä ja nosti hänet ähkyen ylös.

Puujalkainen kasakka nousi kuin hurmion vallassa. Aivan itsestään heilahteli tamburiini hänen kädessään barbaarisen rytmin mukaan. Mutta lujempana kuin bashkiirin voittolaulu kajahti Jacquot'n epätoivoinen, mieletön huuto.

— Lyö toki hänet maahan, isä, lyö!

Mitä tapahtui silloin Heridzen sielussa? Hän jännittäytyi hurjasti, tarttui Feodorin kurkkuun ja pusersi.

Hänen kasvoissaan oli niin paljon murhaa, että puujalkainen kasakka linkutti askelen eteenpäin ja huudahti:

— Onhan sinulla tikari, tyhmyri!

Tuskin oli hän sen sanonut, kun salissa syntyi kumea murina. Nopean, vastustamattoman vaiston ajamana oli Feodor seurannut hänen neuvoaan. Tikari välähti hänen vyöstään ja painui Heridzen olkapäähän.

Iskun voima eroitti miehet. Kului monta sekuntia Feodorin tuijottaessa veristä tikarinterää. Kukaan ei uskaltanut liikahtaa.

Heridze horjahti. Hän nojautui pöytään. Toiset aikoivat rientää avuksi, mutta hän torjui heidät.

— Ansaitsin sen, sanoi hän puoliksi itsekseen. — Ja minulla oli onnea. Tuo keltanokka ei osaa iskeä paikalleen.

Hän oikaisi vartalonsa, irvisti ja lisäsi:

— Se tekee kipeää, mutta menee ohi.

Hän aikoi avata takinkauluksen, mutta oikea käsi ei totellut.

— Auttakaa nyt minua, senkin kanat! huusi hän.

He avasivat hänen takkinsa. Sen alla ei ollut mitään muuta. Hänen arpinen rintansa oli litteä ja kova ja hyvin suuriluinen.

— Pistäkää lautasliina reikään, sanoi hän. Laittakaa se hyvin paikoilleen, ei tarvitse arastella.

Hän nousi muuttamatta ilmettäkään, ja virkkoi:

— Nyt on kaikki kunnossa, hoidan kyllä itse loput.

Sitten äkkiä raivostuen huusi hän Feodorille:

— Ja sinä olet juuri yhtä tyhmä kuin taitamatonkin! Laita itsesi tiehesi täältä! Et kai halua vankilaan, vai miten, kaukaasialainen prinssi?

Feodor hätkähti, pudotti tikarinsa ja syöksyi ovelle.

Mutta liian myöhään. Poliisi lähestyi juoksujalkaa. Vihellykset leikkasivat ilmaa. Ohikulkevat ahtautuivat yhteen.

— Niitä on liian paljon, sanoi Heridze istuutuen jälleen, — mutta katselenpa asiain menoa. Poika on minun maatani.

Feodor oli väistynyt seinään asti. Ei milloinkaan hän ollut tuttavistaan ollut niin kaunis. Seisoessaan punaisessa takissaan voimakkaana ja jäntevänä, piirteet jännityksestä kuin kiveen hakattuina näytti hän viidakon pedolta. Äkkiä hyppäsi hän lähestyvien univormujen kimppuun. Nyrkit, pää ja hampaat, kaikki toimivat aseina. Kolme kertaa vierivät hänen vastustajansa lattialle, kolme kertaa riistäytyi hän irti kiinni pitävistä käsivarsista.

— Senkin roisto, roisto, miksi haavoitit käteni! huusi ruhtinas liikutuksesta nyyhkyttävällä äänellä. — Kahden me selviytyisimme!

Vihdoin Feodor voitettiin. Murtunein luin kannettiin muutamia poliiseja paikalta. Tuntiessaan käsirautojen kilahtavan kiinni ranteissaan, jännitti hän lihaksiaan. Heridze luuli näkevänsä voitonriemua hänen silmissään.

Vanha seikkailija oli yhtä kokenut paossa kuin taistelussakin.

Hän halusi estää vangitun tekemästä nyt, sopimattomalla hetkellä mitään. Ja ollen varma, että vain venäläiset ymmärsivät häntä, huusi hän Shuvaloville, Feodoriin päin kääntyneenä:

— Maksim, pane autosi käyntiin ja aja tuonne toiselle puolelle katua, missä on vähemmän ihmisiä.

Feodor laski kätensä ja astui vastustelematta ulos. Utelias lauma seurasi häntä. Poliisit pitivät hänestä vain heikosti kiinni ollessaan varmoja hänen voimattomuudestaan. Hän kulki mahdollisimman hitaasti suunnilleen viisikymmentä metriä.

Sitten kokosi hän kaikki voimansa ja ojensi käsivartensa. Ketjut kilahtivat lyhyesti ja katkesivat. Käsivarsiensa ympärillä olevan raudan painolla nakkasi Feodor poliisit maahan, päästi hurjan dshigiittihuutonsa ja hyppäsi Shuvalovin autoon. Vaunu katosi kadun pimeyteen.

Heridze siveli Jacquot'n hiuksia ja sanoi:

— Siinä näet, mihin sinun silmälasipäisen ystäväsi sadut johtavat.

VI.

Seuraavana aamuna Shuvalov vangittiin. Mutta kun hän väitti, että hänet oli pakotettu siihen uhkaamalla hänen henkeään, ja kun hänen menneisyydessään ei voitu havaita pienintäkään moitittavaa, ja kun sitäpaitsi myös suuri ranskalainen kirurgi takasi hänen rehellisyytensä, maksoi tämä juttu hänelle ainoastaan hänen ajokorttinsa. Siten katosi hän _Pigal'ista_.

Feodorista kuultiin muutamien viikkojen kuluttua, että hänen oli onnistunut päästä Afrikaan ja astua muukalaislegioonan palvelukseen. Hänestä jäi _Pigal'iin_ ainoastaan ihana, voimakas legenda jäljelle.

Syyskuu oli tullut.

Helena ja Stefan jatkoivat edelleen yksitoikkoista, järkevää elämäänsä. _Sans-Souci'n_ tappelu oli lähentänyt heitä toisiinsa. Vaistomaisesti hakivat he toisistaan suojaa ilmassa leijailevia, salaperäisiä, barbaarisia voimia vastaan, joiden he joka ilta tunsivat ympäröivän itseään. Helena oli herttainen ja tyyni. Hän eli nyt vain Stefanille ja oli onnellinen.

Eräänä päivänä kuukauden lopussa osti kirjailija tapansa mukaan sanomalehden Aleksei Dmitritshiltä, joka joka ilta sivuutti naisen, jota hänen poikansa oli rakastanut, tuntematta häntä. Avatessaan lehden tunsi Stefan huimausta. Lihavin kirjaimin painettu ilmoitus julisti, että hänen viimeinen kirjansa oli juuri ilmestynyt.

Mitä, onko niin paljon aikaa jo kulunut! mietti Stefan hämmästyneenä. Sillä mikään ei hänelle ollut niin hyvä ajanmittari kuin käsikirjoituksen muuttuminen painetuksi teokseksi. Se oli hänelle koko elämä.

Kuumeisesti ajatteli hän sitä koko yön. Miltä kirja näytti? Ensimmäistä kertaa ei hän ollut itse lukenut oikaisuvedoksia. Olivatko henkilöiden nimet oikein painetut? Ja harvinaiset, vaikeat, merkitykselliset sanat? Hänen täytyi mistä hinnasta hyvänsä tietää se niin pian kuin mahdollista.

Seuraavana aamuna, aivan aikaisin, sanoi hän Helenalle:

— Minulle on varmasti lähetetty muutamia kappaleita. Menen hakemaan ne.

Tyttö liikahti kauhistuneena. Milloinkaan eivät he olleet eronneet koko päiväksi, ja öisinkin oli hän tietänyt toisen olevan lähellä, jossakin _Pigal'in_ kahvilassa. Ja nyt aikoi hän lähteä tuonne Parc Montsouris'hin, jonka värit ja koko olivat hänelle yhtä tuntemattomat kuin joku Austraalian saarista.

Helena tiesi, että Stefanin poissaolon lyhyiden hetkien ajan häntä kiduttaisi yksinäisyys ja lakkaamaton tuska. Masentuneena hän kysyi:

— Enkö saa tulla mukanasi?

— Et, et, huusi Stefan, minun täytyy olla yksin.

Tyttö huomasi hänen kasvoillaan jälleen tuon umpimielisen, kovan ilmeen, jonka hän oli nähnyt niissä vain yhden kerran ja joka silloin oli kiihdyttänyt hänet vihaamaan miestä. Mutta nyt hän oli niin alistunut ja tuskainen, että hän painoi vain päänsä alas ja kuiskasi:

— Tule pian takaisin, Stefan, rakkaani, ilman sinua ei minulla ole mitään elämää.

— Tietenkin, tietenkin. Koetan kiiruhtaa. Haluanhan niin pian kuin suinkin näyttää sinulle kirjani.

Tämä vakuutus teki Helenalle hyvää. Hän tiesi, ettei mikään toisi Stefania hänen luokseen pikemmin takaisin kuin tämä toivo. Silti seisoi hän kauan paitasillaan huoneensa kynnyksellä kuunnellen rakastettunsa askelten häipyvää kaikua.

— No, voi sanoa, mitä haluaa, mutta totisesti! En voi puhua mitään... huusi rouva Couvrard kun Stefan astui hänen portinvartijahuoneeseensa. — Mistä tulette? ja minkälaiselta luurangolta näytättekään! Jumalan kiitos tulette juuri ajoissa maksamaan vuokran. Nainen, joka vuokrasi teille huoneen, on jo vallan levoton. Minä jo aioin mennä ruumishuoneelle katsomaan.

— Rouva Couvrard, rouva Couvrard, miten iloinen olenkaan jälleen nähdessäni teidät! Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt kirjoittaa teille Pigal'ista.

— Mistä?

— Oh, ei mistään... Kerron teille myöhemmin. Mutta teillä on varmasti täällä tavaroita minulle. Ah, tämä paketti, niin, niin, Berliinistä. Siinä se on, siinä se on! Ah olen kadottanut avaimeni. Antakaa pian minulle omanne! Kyllä, kyllä, pian selitän teille kaiken!

Vilkkaasti kuin nuorukainen nousi hän huoneeseensa. Hän kiskoi sormin poikki langat, joilla käärö oli sidottu. Halu nähdä sen sisältö poltti häntä. Mutta työhuoneensa kynnyksellä hän hämmästyneenä pysähtyi.