Part 16

— Älä jätä minua, älä jätä minua, huusi hän hampaat kalisten. — Etkö nähnyt? Ne ovat naamioita, koirannaamioita! Puolusta minua, puolusta minua!

Aikaisemmin kuin tavallista palasivat he kotiin. Helena itki hiljaa.

Kaksi päivää lepäsi hän vuoteessa. Hän oli laittanut kylmän kääreen otsalleen; sillä hänestä tuntui, ikäänkuin hänen päänsä olisi täynnä palavia hiiliä. Tämä hallusinatio oli niin voimakas, että hän tuon tuostakin laski, miten paljon hiiliä oli. Stefan hoiti häntä tottumattomin ja ujoin käsin. Syvässä epätoivossaan oli hän kuin lapsi, joka on kulkenut liian kauaksi metsään eikä enää löydä paluutietä.

Onnettomuudeksi ei kuume eikä delirium ollut riittävän ankara viemään Helenalta muistot tapahtuneesta. Ja kun hän jälleen palasi takaisin yöelämäänsä, muisti hän ne ihmiset, jotka _Sans-Souci'ssa_ olivat seisoneet hänen ympärillään, seuranneet häntä alhaisen jännittynein ja halveksivin katsein, jotka hän usein oli nähnyt porttojen välisiä tappeluita katselemassa. Ja tämä yhä lisäsi hänen itseinhoaan. Hän tunsi itsensä sisäisesti rikkinäiseksi, halveksittavammaksi ja iljettävämmäksi kuin juopuneet, vanhat naiset, jotka aamuhämärissä hyräilivät puoliääneen _Pigal'in_ porttoloiden edustalla.

Ennen _Samovar'iin_ lähtöään hän tuskin uskalsi puhutella Stefania. Vihdoin sen tehtyään oli hänen äänensä masentunut ja hänen silmänsä pelokkaat. Mutta heti astuttuaan yli _Samovar'in_ kynnyksen oli hän kuin järjetön. Mitä mitättömin määrä alkoholia nosti hänet hurjaan humalaan. Hän oli niin alkoholin turmelema, että pieninkin pisara oli hänelle myrkkyä. Tähän aikaan hän riiteli Veran kanssa. Hän loukkasi julmasti ja aiheetta Feodoriakin. Tuskin kului yötäkään, ettei hän aiheuttanut skandaalia. Näinä mielipuolisuuden hetkinä pystyi vain hovimestari, jonka hyväntahtoisia, koruttomia kasvoja hän rakasti, hiukan häntä rauhoittamaan. Silloin pakeni hän tämän turviin ja nyyhkytti hänen leveää rintaansa vasten.

— Pikku tyttöni, sanoi tämä hänelle, — tulkaa minun luokseni maalle. Kastelette siellä puutarhaani ja kaikki menee ohi.

— Mutta minä rakastan häntä, minä rakastan häntä liiaksi, voihki Helena.

Ja äkkiä ryntäsi hän Sans-Soucihin, niissä Stefan istui uneksien, kuunnellen tarinoita, ja syleili häntä hurjasti. Sitten riensi hän säteilevänä takaisin _Samovar'iin_; mutta saatuaan muutaman pisaran viiniä oli hän jälleen suunniltaan.

Tällä välin saapui Irtitshin vastaus. Stefan vavahti hiukan nähdessään kirjaimet, joita ei oltu kirjoitettu, vaan piirretty lapsellisella, huolellisella innolla. Hän vilkaisi säikähtyneenä Helenaan, ikäänkuin hänen olisi ollut tehtävä tytöstä tili jollekin, joka näkymättömänä oli läsnä. Tyttö makasi vuoteellaan alastomana, sillä ilma oli hyvin kuuma, ja poltti ahneesti. Hänen poskensa olivat painuneet kuopalle ja olivat kelmeät kuin vaha. Hänen leukansa vapisi hiukan. Stefan huokasi ja avasi kirjeen. Seteleitä putosi lattialle.

"Rakas Stefan Matvejevitsh", kirjoitti Irtitsh. "Et ole ilmoittanut minulle uutta osoitettasi. Minun on täytynyt pyytää sitä Maksimilta. Liikeasiani menestyvät hyvin. Syksyllä tulen jälleen Pariisiin vielä laajentamaan niitä. Älä ollenkaan murehdi rahojen vuoksi. Tämä on toistaiseksi käsikirjoituksestasi. Syleilen Sinua ja toivon Sinulle kaikkea hyvää."

Ja hänen kömpelön nimikirjoituksensa alla oli:

"Estä häntä juomasta, niin hyvin kuin vain voit."

Tämä lause ilahdutti Stefania, mutta tuotti samalla hänelle tuskaa. Irtitsh ei ollut hänelle vihainen hänen suhteensa vuoksi Helenaan, mutta ei myöskään antanut hänelle hänen vapauttaan takaisin. Hänen tehtävänsä tytön luona ei siis vielä ollut päättynyt. Miten kauan täytyi hänen vielä sitä toimittaa? Hän katseli kirjettä kauan, niinkuin Irtitshin sanat voisivat paljastaa hänelle hänen tulevaisuutensa. Sitten vilkaisi hän jälleen Helenaan. Tyttö tupakoi yhä, välinpitämättömänä ja sammuneena. Hän ajatteli pikku Ludmillan enkelinkasvoja. Tyttö oli viikko sitten kuollut keskenmenoon. Mutta kun Stefan oli ilmoittanut hänelle, että hän nyt voisi tulla jälleen _Samovar'iin_ hänen kanssaan, tunsi tyttö niin syvää ja kirkasta riemua, että Stefan oli aivan ymmällään.

Tämä ilo varjeli Helenaa ensimmäisinä öinä. Hän sopi Veran kanssa, pyysi anteeksi Feodorilta, istui Stefanin vieressä ja joi vain vettä, johon oli sekoitettu hiukan samppanjaa. Hänen kasvonsa olivat liikuttavan huolestuneet ja viisaat kuin lapsen, joka on tehnyt virheen ja haluaa hyvittää sen.

Mutta eräänä iltana huudahti Stefan iloissaan hänen muuttumisestaan:

— Anton Ivanitsh on oleva minuun tyytyväinen.

Hän ei huomannut, että Helenan kulmakarvat vetäytyivät yhteen hänen kysyessään:

— Ja miksi?

Hän vastasi:

— Tiedätkö, että siinä kirjeessä, jossa hän lähetti minulle rahaa, pyysi hän minua, että estäisin sinut juomasta.

— Ah, todellako, sanoi Helena tuntien kurkussaan kuristavan. — Sinä siis olet täällä valvoaksesi minua hänen puolestaan? Ja vastapalvelukseksi hän elättää sinua?

— Mitä? Mitä nyt? Mutta kuulehan toki.

— Vaikene, vaikene, sanoi Helena kovemmin. — Sinun on täytynyt kirjoittaa hänelle, että minä juon. Ja olet valittanut sitä. Siis täytyy kaikkien ihmisten tietää, että sinä kohtelet minua kuin juoppoa.

Hän purskahti nauruun, joka jo kerran ennenkin oli saanut Stefanin pakenemaan, ja jatkoi:

— Silloin haluan minä saada siitä ainakin yhden edun. Anna minulle viiniä.

— En, sanoi Stefan päättäväisyydellä, joka oli hänelle outoa. Ja lujin käsin piti hän kiinni tytöstä tämän yrittäessä tarttua pulloon.

— Ah, mutta sinä todellakin pelkäät työnantajasi puolesta!

— Miksi loukkaat minua, rakas, kun...

— Loukkaan sinua? Ja mitä sinä olet tehnyt siitä asti, kun olemme olleet yhdessä? Mutta kun on mustalainen, ei tarvita sinua eikä sinun mushikkaasi! Katsohan!

Hän suuntasi askelensa pöytää kohti, jossa oli vain miehiä, hymyili heille herttaisesti ja viittasi kitarransoittajalle. Hän lauloi kauan. Joka romanssin välillä tarjottiin hänelle lasi samppanjaa, ja ennenkuin hän tyhjensi sen yhdellä siemauksella, kääntyi hän joka kerran Stefaniin päin ja huusi:

— Anton Ivanitshin malja, eikö niin?

Hän ei lähtenyt pöydästä, ennenkuin hän jälleen tunsi itsessään öittensä demoonin.

Silloin pyysi hän juomarahaa, suuteli miestä, joka sitä antoi ja palasi Stefanin luokse.

Lamaantuneena kauhistuksesta oli tämä tarkkaillut häntä.

— Sinä et ole menetellyt oikein, et olisi saanut tehdä noin, kuiskasi hän kuumeisesti Helenalle.

— Miksi? Olenko kenties pettänyt sinua? huusi hän nauraen, jatkuvasti nauraen. — Olemmehan me yhdessäkin juopotelleet useammin kuin yhden kerran, eikö totta? Silloin pidit sinä sitä aivan luonnollisena, kun et ollut saanut tuota kirjettä. Mutta millä oikeudella, millä oikeudella se mies vahtii minua? Sano se minulle, rakkaani!

Hän oli puhunut niin kovalla äänellä, että kaikkien katseet kääntyivät heihin. Stefan halusi tyynnyttää häntä ja sanoi:

— Rakkaani, etkö sitten ole nähnyt, että hän rakastaa sinua, että hän tarkoittaa hyvää sinulle? Hän on sanonut minulle aikovansa kanssasi naimisiin, ja hän, hän ei ole minun kaltaisena ihminen. Hän on arvokas, hän...

Stefan keskeytti äkkiä. Helena oli puristanut lasin niin lujasti käteensä, että se särkyi. Huomasiko hän sitä? Tunsiko hän jotain villiä nautintoa haavoittaessaan itseään? — Hän puristi yhä lasinsiruja verisessä kädessään.

— Mitä sanot? huusi hän äkkiä. — Hän on arvokas? Olette samanlaisia. Hänellä ei liikeasoittensa vuoksi ole aikaa minua varten, ja siksi voit sinä nukkua vieressäni kunnes luovutat minut hänelle. Peto! Peto!

Hän kohotti vertavuotavan kätensä ja iski kaikin voimin Stefania kasvoihin. Samassa tunsi Stefan rautaisen kouran nostavan itsensä ylös. Hovimestari kuiskasi hänen korvaansa:

— Suokaa anteeksi, mutta lähtekää pian pois, Stefan Matvejevitsh, pyydän sitä hartaasti! Tehkää se tytön vuoksi. Miten onnetonta, etten voinut tulla nopeammin. Mutta niin kauan kuin te olette täällä, en voi vastata tytöstä.

— Hyvä, hyvä, eversti, sopersi kirjailija, — mutta sanokaa hänelle, että kaikki on lopussa. En voi enää, en todellakaan voi enää!

— Tehkää miten haluatte, Stefan Matvejevitsh, mutta ajatelkaa myös sitä, että hänen ylpeytensä saattaa hänet tekemään kaiken tämän.

Hän työnsi toisen ovelle.

Stefan kulki yli kadun ja istuutui itsekään tajuamatta sitä _Sans-Souci'n_ terassille. Tarjoilija pyysi häntä ensi töikseen poistamaan veriset sormenjäljet poskeltaan. Kylmä vesi rauhoitti häntä hiukan, mutta päätöstään hän ei muuttanut: hän ei enää halunnut nähdä Helenaa. Hän selittäisi Irtitshille, että hän oli loppuun asti yrittänyt kaikin voimin, mutta että enää hän ei jaksanut.

Hänen mietiskelynsä keskeytti Rizin:

— Olen hyvin iloinen tavatessani teidät täällä, sanoi hän pakotetusti hymyillen. — Minun on välttämättä puhuttava kanssanne.

— Oh, ruhtinas, olen itsekin iloinen nähdessäni teidät. Tehän tunnette naiset. Te voitte antaa minulle neuvon. Mutta miksi ette kolmeen päivään ole tullut _Samovar'iin_ ja ilman smokingia? Miksi?

— Ettekö tunne juttua vielä kysyi ruhtinas. — Pian kuulette kaiken, rakas ystävä.

Hän näytti iloiselta ja rauhalliselta, teeskentelemättä enää mitään. Kuitenkin värisi hänen äänessään hermostuneisuutta. Ja Stefan, herkempi äänille kuin sanoille, havaitsi sen heti. Samalla näyttivät hänestä ruhtinaan kasvot kokonaan muuttuneilta: nyt niinkuin ainakin olivat ne elottomat, mutta entisen velttouden ja välinpitämättömyyden sijasta olivat ne nyt kovat, miehekkäät ja kauniit. Stefan huomautti siitä Rizinille.

— Oletteko huomannut sen? kysyi toinen osoittamatta mitään ihmettelyä. — Ettekö näe syvemmälle? Ette? Se on kummallista. Kuvittelen, että jokaisen pitäisi se huomata. Ja ennen kaikkea teidän, sillä te olette kauhea ystävä, se teidän on vihdoinkin tiedettävä. Te ette jätä sieluja rauhaan. Voisi sanoa, että käsittelette niitä niinkuin valokuvaaja käsittelee levyjään pimeässä huoneessa. Minuun nähden se ei tietenkään merkitse mitään, mutta katselkaapa vain hiukan muita.

Stefan ihmetteli yhä enemmän. Ei vielä milloinkaan Rizin ollut puhunut hänen kanssaan näin kauan ja ennen kaikkea näin älykkäästi. Ja millaisen varman, melkein ylpeän sävyn hän olikaan omaksunut. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut takaisin kaikki säätyennakkoluulonsa.

Se johtuu varmasti hänen puvustaan, hänellähän ei ole nyt virkapukuaan yllään, mietti Stefan katsellen toisen kevyttä takkia, joka teki hänet paljon nuoremman ja hennomman näköiseksi.

— Lähtisin mielelläni kanssanne pikku ajelulle Bois de Boulogne'iin, sanoi Rizin äkkiä.

Kun Stefan epäröi ajatellessaan Helenaa ja päätöstään, jatkoi ruhtinas itsepäisesti:

— Teidän täytyy. Vakuutan teille, että teidän täytyy.

He ajoivat läpi valoja tulvivan Montmartre'in puhumatta sanaakaan. Mutta mitä pimeämmiksi bulevardit muuttuivat, sitä syvemmin hengitti ruhtinas.

— On. kuukausia siitä, mutisi hän, — kun olen hengittänyt tällaista ilmaa. Miten hyvää se tekeekään!

Hän pisti käden taskuunsa ikäänkuin vakuuttautuakseen, että jokin tärkeä esine yhä oli tallella.

— Haluatteko savukkeen? kysyi Stefan.

— Ei kiitos, en vielä.

He ajoivat pitkin Avenue du Bois'ta. Kuutamossa oli se salaperäinen ja leveä kuin puistokäytävä. Rizin kumartui ulos ikkunasta ja virkkoi varmalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä:

— Ennen sotaa ajoin usein naisten seurassa tätä katua pitkin vaunuillani. Jonkun aikaa jo olen muistellut liian paljon menneitä, niin, siitä saakka, kun me tapasimme toisemme jälleen täällä. Tiedättekö, miten paljon te loukkasitte minua sinä ensimmäisenä yönä? Oh, en ollut teille siitä vihainen. Ette tarkoittanut sillä mitään, mutta se herätti minut kuitenkin. No, on totta, että annoitte minulle Ludmillan takaisin, mutta hän oli raskaana Feodorille ja hän kuoli minun luonani, minun luonani. Niin, tiedättehän, että pokerissa on eriä, jolloin teidän vastustajallanne on aina neljä ässää kädessään, kun teillä itsellänne on neljä kuningasta. Niin tapahtui minulle hautajaisten jälkeisenä aamuna. Onhan kyllä totta, että pelaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka usein itse hiukan auttavat onnea, mutta milloinkaan ette näe minua _Jockey'ssä_, eikö totta? No, kun nyt minun täytyy maksaa välttääkseni skandaalia, laskin hiukan väärin jakaessani juomarahoja. Eversti huomasi sen, ja hän oli hyvin ystävällinen. Kummallista on, että jo heti silloin ajattelin teitä. Sanoin itselleni, että te olette ainoa ihminen, joka ei halveksisi minua. Olin siitä varma. Ja vain siksi saatoin tehdä päätökseni, sellaisen kuin minun täytyi. Siinä se on.

Stefan vaikeni raskain sydämin: Miksi nämä tunnustukset? Mistä halusi tuo mies saattaa hänet vastuuseen?

— Pidän teistä hyvin paljon, Stefan Matvejevitsh, jatkoi ruhtinas. — Kenenkään muun kanssa en olisi voinut lähteä tälle ajelulle. Katsokaapa vain ympärillenne, on kuin jossakin teidän kirjassanne.

Puiden lomitse puikahtelivat kuunsäteet hehkuen ruohikossa. Hirvet pakenivat kuin varjot.

Rizin mutisi vielä hiljemmin:

— Tarttukaa käteeni, Stefan Matvejevitsh, ja puristakaa sitä lujasti. Hyvä, kiitos. Nyt nousen vaunuista ja neljännestunnin kuluttua tulette noutamaan minut.

— Ei, ei, en päästä teitä.

— Uskokaa minua, minun täytyy olla yksin.

Ruhtinas koputti lasiin, hypähti ulos ja heitti oven rämähtäen kiinni.

— Ajakaa eteenpäin, huusi hän kuljettajalle.

Auto ei ollut kulkenut vielä sataakaan metriä, kun pamahti laukaus.

— Jälleen nuo kirotut renkaat, murahti kuljettaja ja jarrutti.

Stefan kiiruhti paikalle, jossa ruhtinas äsken oli seisonut.

Toimittaessaan ruumiin lähimmälle poliisiasemalle ja hoitaessaan kaikki muodollisuudet ajatteli Stefan vain Helenaa.

— Hän tekee aivan samoin, hän tekee sen varmasti, toisti hän itsekseen. Ja hän oli kuulevinaan Irtitshin äänen: "Säästä häntä kaikin tavoin".

Kun kaikki oli ohi ja hän palasi Pigal'iin, ei hän uskaltanut heti mennä Helenan huoneeseen. Hän pelkäsi tapaavansa tytön makaamassa siellä huulet raollaan ja silmät jäykkinä, niinkuin Rizinillä oli ollut. Mutta Feodor odotti häntä _Sans-Souci'ssa_ ja kertoi, että hänen oli täytynyt viedä tyttö vuoteeseen, kun tämä oli ollut aivan tajuttomana humalassa. Hän ilmoitti myöskin, että Terhan oli eroittanut Helenan.

Stefan ei nukkunut minuuttiakaan. Huomatessaan, että Helena pian heräisi kuolemankaltaisesta unestaan, värisi hän vastenmielisyydestä ajatellessaan, että edellisen illan kohtaus varmasti jälleen uudistuisi. Mutta tyttö painautuikin kiinni häneen ja kuiskasi:

— Ah, sinä oletkin täällä, minä niin pelkäsin!

Sitten lisäsi hän:

— Minun on jano.

Stefan aikoi noutaa hänelle lasin vettä, mutta tyttö kietoi hänet jaloillaan niin ettei hän voinut liikahtaakaan. Kauan lepäsi tyttö niin.

— Minun on pääni niin kipeä, virkkoi hän vihdoin, — mitä eilen oikeastaan tapahtui? Mitä merkitsee tämä side kädessäni?

Hän avasi sen nopeasti; hänen kämmenensä oli täynnä haavoja, jotka eivät vielä olleet menneet umpeen.

— Ah niin, jatkoi Helena, — minähän puristin lasiani liian kovaa. Mutta miksi?

Vähän toinnuttuaan ihmetteli hän sitä, että hän niin selvästi saattoi muistaa käytöksensä, mutta vain sen, mikä oli ruumiillista laatua, mutta hänen käytöksensä syyt jäivät hänelle hämäriksi. Ensimmäisen kerran oli humalan seurauksena hänelle tällainen muistamattomuus. Ensimmäisen kerran oli hänellä nyt myöskin tällaisia haavoja. Se pelästytti häntä. Oli kuin hän olisi äkkiä irtaantunut ruumiistaan ja puolueettomana katselijana mittaisi lankeemuksensa syvyyttä.

— Stefan, rakkaani, rukoili hän, mitä nyt on tapahtunut? Minun täytyy saada tietää!

Varovaisin sanoin kertoi Stefan hänelle yön tapahtumat mainitsematta syytä heidän riitaansa. Hän ei uskaltanut myöskään puhua Rizinistä. Helena kuunteli häntä pää kumarassa ja kädet kylminä. Kuullessaan, että Terhan oli eroittanut hänet, vapisi hän raivosta.

— Niinkuin piian, mutisi hän.

Mutta huomatessaan Stefanin olevan hellemmän ja huomaavaisemman kuin milloinkaan ennen, tunsi hän sydämessään toivotonta kiitollisuutta tätä miestä kohtaan, jonka hän kaikesta huolimatta halusi jäävän luokseen. Helena kumartui hänen ylitseen ja sanoi intohimoisesti:

— Ansaitsen, että minua koko elämäni ajan laahataan pitkin katuja kuin koiraa, jota ihmiset inhosta viskelevät kivillä, kuuletko, jos vielä kerran uskaltaisin käyttäytyä sinua kohtaan niin.

Stefan hyväili hänen paljasta olkapäätään. Tyttö tyyntyi hiukan ja jatkoi vähemmän kiivaasti:

— On hyvä, etten enää saa mennä tuohon Terhanin kirottuun ravintolaan. Silloin ei enää mikään pakoita minua juomaan eikä vetämään ylleni noita rääsyjä, jotka myrkyttävät vereni.

Halveksivasti viittasi hän mustalaisvaatteisiin, jotka lojuivat vuoteen vieressä lattialla. Hän värisi häpeästä ajatellessaan, että Feodorin oli täytynyt viskata vaatteet lattialle riisuttuaan hänet.

Kuka tahansa muu olisi voinut ottaa minut, ajatteli hän, ilman että olisin sitä edes muistanut tänään.

Hän heittäytyi Stefanin syliin ja huudahti:

— Älä jätä minua koskaan, sinähän et tiedä!

Ajatellen Rizinin kuolemaa luuli Stefan, että hän mietti itsemurhaa ja alkoi hermostuneena vapista.

— Pyydän sinua, rukoilen sinua, voihki hän.

— Niin, niin, olet oikeassa, anna anteeksi, en enää tee sitä. Tärvelen sinun elämäsi hysteerisillä kohtauksillani, poika parkani. Mutta nyt se on ohi, se on todellakin ohi. Saat nähdä, miten tyyni ja kiltti minä osaan olla. Ja minä ajattelen ainoastaan sinua.

Hän vaikeni. Sitten pukeutui hän jälleen siihen yksiväriseen pukuun, joka hänellä oli ollut yllään Mesureux'n täysihoitolassa. Ja näiden vaatteiden mukana syntyi uudelleen se rauhallinen, siisti Helena, joka oli ohjannut Natalia Borissovnan elämää niin lempeällä pakolla. Stefanin täytyi laskea jäljellä olevat rahat. Helena laski, että he voisivat elää niillä kymmenen päivää, ja Stefanin täytyi luvata hänelle, ettei hän kuluttaisi päivittäin muuta kuin määräsumman, siksi että hän löytäisi työtä, aivan erilaista kuin _Samovar'issa_.

Iloisena alistui Stefan tähän tahtoon, joka nyt vaikutti vain hänen ulkonaiseen elämäänsä. Hän kuvitteli olevansa kuin pikku järvessä, jonka lämmin vesi hyväili häntä. Enää ei ollut hurjia öitä, ei mitään narrimaisia syrjähyppyjä säädyllisestä elämästä. He menivät nykyisin levolle jokseenkin aikaisin, ja heidän tervehtyneemmät ruumiinsa yhtyivät suuremmalla riemulla kuin milloinkaan ennen.

Tämä toi heidän päiviinsä suloisen, aistillisen jälkimaun. Oli juuri markkinain aika. He viettivät päivänsä telttojen luona. Place Barbés'lta Place Clichy'lle asti oli ihmetelttoja, jotka viehättivät Stefania. Innostuneena katseli hän kaikkia näytöksiä. Ampumakojujen naamioidut olivat hänen ystäviään. Salaisesti hämmästyneenä kuunteli hän eläintenkesyttäjäin taikasanoja.

Viikon elivät he sovinnossa kuin porvarilliset, viisaat rakastavaiset. Mutta kumpikaan heistä ei ajatellut, että he voisivat jättää _Pigal'in_. Stefan ei vielä ollut nauttinut sitä lääkettä kylliksi. Hän tarvitsi räikeitä, kylmiä valoja, irstaita rytmejä, dramaattisia kasvoja, jotka sukeltautuivat kuolevan kesän kauniista iltahämärästä kuin polyypit. Ja Helena puolestaan ei edes ajatuksissaan halunnut näyttäytyä missään muussa kaupunginosassa, sillä hän uskoi alentavien öittensä jokaisen hetken ainaiseksi painuneen kasvoihinsa.

Mutta heidän rahansa hupenivat, ja tyttö alkoi etsiä työtä, joka ei pakoittaisi häntä juomaan. Hänelle tarjottiin paikkaa _Esturgeon'issa_. Pikku ravintola oli saanut sellaisen menestyksen, että isäntä oli vuokrannut naapurisalinkin. Hän oli antanut repiä väliseinän pois, eikä hän enää aikonut avata ravintolaa vain aamuisin mustalaisille, vaan tehdä työtä koko yön, vieraina myöskin ulkomaalaisia.

Kunnioittavasti pyysi hän Helenaa laulamaan sinne. Kun hänen piti olla ainoa laulajatar, saattoi hän tarjota hyvän palkan. Ei puhuttu pulloista tulevista prosenteista eikä mustalaispuvusta. Siksi otti Helena mielellään vastaan kunniallisen paikan, jonka tämä hyvä ihminen hänelle tarjosi. Hän pyrki perheineen eteenpäin kunniallisella tavalla, ja kaikki _Pigal'in_ venäläiset saivat hänen luonaan hyvän vastaanoton ja luottoa.

Päivät vierivät yksitoikkoisina. Vaikeudetta oli Helena saanut luvan lähteä _Esturgeon'ista_ silloin kun mustalaiset saapuivat sinne, (silloinhan oli laulua jo muutenkin kylliksi). Sitten vei hän Stefanin hellästi kotiin. Tämä vietti yönsä _Esturgeon'issa_ ja _Sans-Souci'ssa_.

Eräänä aamuna tuli Heridze heidän luokseen. Kuten tavallisesti olivat ruhtinaan suupielet kyynillisessä hymyssä, mutta silti oli uusi, pehmeämpi loiste hänen muuten niin kovissa, kylmissä silmissään, jotka näyttivät sillä, niinkuin hän voisi kotkan tavoin katsoa niillä aurinkoon sokaistumatta.

— Rakkaat lapset, hän sanoi, — teidän täytyy tänään nousta ylös hiukan aikaisemmin. Tänään on Jacquot'n nimipäivä ja teidän on tultava päivälliselle hänen luokseen. Se on teille suuri kunnia. Sinne tulevat myöskin Vera, Olga ja Feodor (hän mutisi kirouksen). Valitettavasti on se hölmö ihastunut niin hullusti suureen espanjalaiseen tammaansa, että minun on kutsuttava hänetkin. Sitä pahempi hänelle itselleen, pitäköön itse huolta hänestä.

Heridze asui Rue Pigalle'in varrella hotellihuoneessa, joka oli suunnilleen Helenan huoneen kokoinen, mutta näytti tytöstä paljon avarammalta. Sen kalustona oli nimittäin vain lapsenvuode ja muutamia pieniä huonekaluja. Patja, jolla Heridze itse nukkui, oli kokoonkierrettynä nurkassa ja peitetty persialaisella kankaalla. Muuten ei mikään osoittanut hänen oleskeluaan tässä huoneessa, paitsi oven luona riippuva suuri revolveri. Huone oli aivan täynnä halpoja leikkikaluja ja kuvakirjoja. Kaikki oli kiusallisen puhdasta. Kun Helena ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, nauroi vanha seikkailija lapsellisesti ja onnellisesti.

— Tämä on Jacquot'n huone, hän sanoi, — ei minun. Minä olen hänen palvelijansa. Mutta hänen kamarineitsyensä on emäntä. Hän pukee juuri tyttöä uusiin vaatteisiin.

— Sitä parempi, vastasi Helena, — silloin voin ainakin rauhassa avata lahjapakettini.

Hän avasi Stefanin tuoman käärön ja otti esiin pörröisen karhun ja suuren nuken.

Olga ja Vera saapuivat yhdessä. Heilläkin oli mukanaan lahjoja, jotka olivat vieneet heidän muutaman päivän tulonsa. He syleilivät juhlallisesti Heridzeä ja onnittelivat häntä. Hän otti vastaan heidän onnentoivotuksensa vakavasti ja kauniisti hymyillen.

Feodor odotutti itseään melkoisen kauan. Vihdoin hän saapui. Mutta hän oli kuormittanut itsensä ruokatavaroilla, viinillä ja leikkikaluilla, ja sulki vanhan ruhtinaan niin lämpimästi syliinsä, että tämä antoi anteeksi hänen seuralaiselleen. Feodor oli hyvin rakastunut kookkaaseen, leveälanteiseen tangotanssijattareen, nainen kohteli häntä kuitenkin huonosti ja vain Feodorin voima vaikutti häneen.

Tarjoilija toi huoneeseen seitsemälle hengelle katetun, kukin koristetun pöydän. Stefanin aikoessa istuutua, sanoi Heridze hänelle puolittain vakavasti, puolittain leikillä:

— Sinä elät todellakin kuussa, kurja kirjailija! Aiotko istuutua ennen talon emäntää? Olkoon äitisi...

Hän ei lopettanut kauheata lempikiroustaan, vaan kääntyi niinkuin pahassa teossa tavattuna ovea kohti. Kynnyksellä seisoi kuusivuotias tyttönen, erinomaisen kookas ja voimakas. Hänen suuret, ahneet ja rohkeat silmänsä katselivat vieraita ja kiintyivät sitten vuoteella hajallaan oleviin leikkikaluihin. Pienokainen juoksi Olgan ja Veran luo ja syleili heitä; sillä he olivat vanhoja tuttavia. Sitten tervehti hän muita nopeasti, mutta sievästi niiaten ja alkoi penkoa leikkikaluja.

— Hän on hyvin kaunis, sanoi Stefan, vilpittömästi.

— Jospa tietäisit, miten hän tanssii ja laulaa, vaikkei hänelle ole kukaan sitä opettanut, mutisi Heridze, jonka rakastunut katse seurasi tyttöä. — Minä jo pelkään. Hänen äitinsä, se portto, oli kuitenkin mustalainen. — No, rakas Jacquot, jatkoi hän, kun tyttö oli katsellut kaikki lahjansa, — etkö ajattele, että olisi aika jo käydä pöytään?