Part 19

— Rauhoituhan, rakas. Näytät niin muuttuneelta siksi, että meidän täytyi leikata hiuksesi. Tiedäthän, samoin kuin silloin, kun sinulla oli lavantauti. Muistatko sitä? Mutta se ei haittaa mitään. Ne kasvavat vain kauniimmiksi. Anna nyt peili minulle.

— Odota, odota! Ketä minä muistutan? Älä häiritse minua. Se on vaikeata. Ah, niin, nyt tiedän, Vassiaa!

Helena huohotti:

— Ettei minun enää vain tarvitse nähdä Aleksei Dmitritshiä sanomalehtineen, hän kuiskasi. — Hän ei tunne minua... sitä pahempi. Natasha, Natasha, älä päästä häntä tänne! Aja hänet pois!

Natalia Borissovna luuli houreitten jälleen alkavan ja aikoi ottaa jälleen esiin jääkääreen, joka oli pahimpien kohtausten aikana ollut Helenan otsalla. Mutta tyttö piti kiinni hänen vyöstään ja mutisi:

— Ei, ei! Hän ei tule. Minä olen sairaalassa, ja hän käy vain _Sans-Souci'ssa, Sans-Souci'ssa_...

Hän ei puhunut enää. Hän mietti niin ankarasti, että kasvojen veltot lihakset supistuivat. Natalia Borissovnaa huolestutti hänen rasittava miettiväisyytensä ja hän koetti irroittaa hänet siitä kysymyksillä ja hyväilyillä. Mutta Helena puisti sairasta pojanpäätään saadakseen hänet vaikenemaan. Silloin tällöin ilmaisivat melkein käsittämättömät, kuiskaavat sanat, missä hänen ajatuksensa liikkuivat: "Vera... pullot... romanssit... Stefan... poliisi..."

Mutta kaikki nämä sanat näyttivät olevan yhdentekeviä. Ne olivat vain toisarvoisia osia ristisana-arvoituksessa, joka mihin hintaan tahansa oli saatava valmiiksi, ja se oli hänestä ainoa tärkeä seikka. Vihdoin sanoi Helena kauhistuneena:

— _Pigal_!

Hän käänsi sekavat silmänsä Natalia Borissovnaan. Mutta tämä syleili häntä niin lempein käsin ja sanoi niin sydämellisen vakuuttavasti: "Se on lopussa, Lenotshka, rauhoitu", että Helena hymyili onnellisesti kuin lapsi ja nukahti uudelleen.

Seuraavat päivät olivat Helenan elämän ihanimmat. Hänen ruumiinsa heräsi jälleen eloon; hän riemuitsi tuntiessaan jälleen halua hengittää, syödä ja veren virtaavan suonissaan. Ja eivätkö Natalia Borissovnan silmät suojelleet häntä vaarallista maailmaa vastaan?

Tämä onnellinen rauha kesti koko hänen ensi toipumisensa ajan. Epäilemättä olisi sitä jatkunut kauemminkin — niin paljon nautti Helena pelkästä olemassaolon riemusta — ellei Shuvalov olisi eräänä aamuna astunut sisään.

— Tulen suomaan itselleni ilon katsoa pelastunutta potilastani, hän sanoi. — Meillä on todellakin ollut onni mukanamme, Helena Borissovna. Sellainen kaunis korkea kuume, mikä teillä oli, ei tavallisesti ole niin armelias. Luullakseni voitte pian nousta ylös. Oletteko tyytyväinen?

Helena ei vastannut. Hän ei uskaltanut katsoa lääkärin kirkkaisiin, hyväntahtoisiin silmiin.

— Tätä miestä minä olen sinutellut, rukoillut häntä tarjoamaan minulle juotavaa, toisti hän kauhistuneena itsekseen.

Hän kärsi niin silminnähtävästi, että Shuvalov, turhaan koetettuaan houkutella häntä lausumaan sanaakaan, poistui.

Irtitsh odotti häntä ulkopuolella ja kysyi:

— No, Maksim?

Nähdessään liikutuksen Irtitshin muuten niin tyynillä kasvoilla ei Shuvalov voinut salata ihmetystään.

— Niin, niin, sinä kai luulet, että olen lapsellinen, huomautti Irtitsh, — mutta alan menettää luottamukseni. Niin kauan kuin hän oli _Pigal'issa_, humalassa ja mielettömänä, saattoi hän sanoa, mitä häntä huvitti tai olla sanomatta... mutta nyt... Puhuitko minusta?

— Miten saatoin? Hän tuskin sieti läsnäoloani. Meidän täytyy odottaa.

— Hyvä. Maksim, kaikessa, mikä koskee terveyttä, olet sinä minua viisaampi. Mutta siitä huolimatta täytyy Helena Borissovnan tällä viikolla tehdä päätöksensä. Kaikki minun asiani riippuvat hänen sanastaan. Maksim, sano se hänelle, minä, minä en enää voi.

— Olet oikeassa. Minunkin täytyy saada asiasta selvyys ja hankkia itselleni paikka. On jo aika.

Kun Irtitsh läksi sairaalasta, mutisi hän:

— Ja kuitenkin ennusti Stefan minulle eilen onnellista ratkaisua.

Kaikesta hellyydestään ja rakkaudestaan huolimatta ei Natalia Borissovnan onnistunut saada Helenan sydämeen takaisin sitä turvallisuudentunnetta, joka tähän asti oli loistanut hänen silmistään. Tyttö kärsi nyt levottomuudesta, joka ei suonut hänelle rauhaa. Tosin voimistui ja tervehtyi hänen vastustuskykyinen ruumiinsa jatkuvasti. Mutta samalla saattoi hän esteettömämmin ja voimakkaammin pitää kiinni häntä kiusaavista ajatuksista.

Eräänä hyvin aurinkoisena myöhäissyksyn päivänä ehdotti Natalia Borissovna onnellisesti hymyillen sisarelleen, että hän pukeutuisi ensi kerran lähteäkseen kävelylle. Helena kalpeni.

— Minun täytyy siis pian lähteä täältä! hän mutisi.

— Siitä ei voi olla puhettakaan, Lenotshka. Tarvitset lepoa vielä pari kuukautta. Shuvalov sanoi niin ja tunnethan sen itsekin.

Helena epäröi muutaman sekunnin, puhuisiko hän huolista, joita hän tunsi. Mutta hänestä tuntui, että jatkuva vaikeneminen aiheuttaisi sen, että hän tulisi epäämättömästi vastuuseen sopimuksesta, jossa hän ei halunnut olla mukana.

— Natasha, olen nyt kyllin järjissäni voidakseni tietää kaiken, virkkoi hän. — On jo todellakin aika.

Natalia Borissovna pelästyi nähdessään sisarensa silmissä päättäväisyyttä, jonka hän tiesi vaaralliseksi.

— Mutta kaikkihan on selvä, pikku rakkaani, sinä murehdit...

— Natasha, sinä pelkäät suotta, sanoi Helena lempeästi. — Vakuutan sinulle, että kykene täydellisesti puhumaan ja ymmärtämään.

— Mistä? Mitä sinä kuvittelet?

— Katsohan, rakkaani, tiedän varsin hyvin, mitä hoito täällä maksaa. Maksaakseni sen Feodorin puolesta läksin Terhanin luokse. (Hyvä jumala, siitähän on kulunut kokonainen ihmisikä, vaikka se tapahtuikin vasta huhtikuun alussa, hän mietti.) Kuka siis maksaa puolestani? Ei, ei, älä väitä minulle, että sinä olet järjestänyt kaiken, että sinulle myönnetään luottoa. Miksi valehtelisit, kun hyvin tiedät, ettei sinua uskota. Sinä se et ole, Natasha parkani, eikä myöskään Shuvalov. Siis se on... hän... eikö niin... Irtitsh?

Hiljaa ja ponnistellen oli hän lausunut sen miehen nimen, jonka näkymättömän, ainaisen vaikutuksen hän oli kuluneiden kuukausien aikana tuntenut joka puolella. Stefanin, Shuvalovin, vieläpä nyt sisarenkin takana.

Natalia Borissovna nyökkäsi kevyesti.

Vaikka hän aavistikin juuri tätä vastausta, huumaantui Helena hetkeksi, niinkuin hän sisimmässään sittenkin olisi toivonut toista, ihmeellistä vastausta.

— En tahdo tätä apua enää, jatkoi hän matalalla äänellä. — Tähän asti en ole ollut vastuussa itsestäni. Siitä huolimatta olisi minun Shuvalovin käynnin jälkeen... mutta se on samantekevää. Natasha, muutan heti sinun huoneeseesi. Sinullahan on edelleen entinen, arvelen. Ja sitten haen työtä. Sillä, hän jatkoi kiivaammin, — mitä oikeutta minulla on ottaa vastaan apua Irtitshiltä? Ja miksi sinä olet myöntynyt siihen, että hän ylläpitää minua täällä? Tuhat kertaa mieluummin olisin mennyt yleiseen sairaalaan kuin ottanut tämän velan.

— Kuulehan Lenotshka, pyydän, älä kiihoitu. Aioin puhua siitä kanssasi — myöhemmin — kun olisit ollut voimakkaampi. Mutta kun itse aloit puhua siitä, niin olkoon. Anton Ivanitsh on tehnyt niin siksi, että... odota... älä ole kärsimätön... niin, rakkaani, siksi, että hän rakastaa sinua ja haluaa mennä naimisiin kanssasi.

— Ja sinä saatoit uskoa...

— En ole luullut mitään, en mitään. Olen ollut vain iloinen saadessani hoitaa sinua, että niin pitkän ajan kuluttua jälleen olit luonani.

— Ja mitä ajattelet nyt?

— Miten minä voisin, Lenotshka, sinun täytyy...

— Paljon kiitoksia, että edes tässä asiassa annat minulle täyden toimintavapauden, sanoi Helena pilkallisesti.

Mutta nähdessään sisarensa silmissä äärettömän tuskan, tarttui hän hänen käsiinsä, puristi niitä intohimoisesti ja jatkoi äkkiä tyyntyen ja syvästi surullisena:

— Suo minulle anteeksi, Natasha. Sinä olen aina ollut minulle niin hyvä, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka edessä en tunne alennustani, sillä sinä rakastat minua niin paljon. Mutta sinä et voi kuvitellakaan, miten sietämätöntä on olla vain rikastuneen talonpojan oikku, sillä mikään muu ei voi olla kyseessä, huudahti hän kyynelten tukahduttamalla äänellä. — Tuntea olevansa aina vakoilijoitten ympäröimä, nähdä, miten rakastettu mies ainoastaan hänen käskystään jää luoksesi, kunnes vihdoin korjataan kadulta kuin sairas koira ja myydään alennetulla hinnalla.

Hän on seurannut minun elämääni, hän on tiennyt aivan hyvin, ettei se voi päättyä toisin... nyt hän väkisin vaatii kättäni ja esiintyy pelastajana antaakseen minun maksaa velkaani koko elämän ajan... Natasha, Natasha, minulla ei ole enää ylpeydestäni jäljellä mitään, vakuutan sen sinulle. Kaikki on poissa. Mutta tämä — ei, ei — mieluummin alan uudelleen Pigal'issa. Sinun pitää viedä hänelle vastaukseni, eikö niin? On niin hänen tapaistaan antaa aina muiden hoitaa hänen asioitaan. Mene, kirjoita hänelle, lähetä joku viemään kirjettä, että hän saa tietää mahdollisimman pian. En voi hengittää, ennenkuin olet sen tehnyt.

Ilta saapui. Helena järjesteli tavaroitaan viedäkseen ne Natalia Borissovnan huoneeseen, kun tämä astui huoneeseen hyvin kiihoittuneena. Helena ymmärsi heti ja teki ensin kieltävän liikkeen. Mutta pian hän hillitsi itsensä jälleen ja sanoi:

— En voi kieltää sitä häneltä, mutta jää sinä tänne, Natasha.

Sitten peitti hän nopeasti hiuksensa, jotka tuskin olivat alkaneet kasvaa, valkealla huivilla.

Tämä talonpoikainen päähine ja hänen leveät, yksinkertaiset kasvonsa tekivät hänet niin selvästi venakon näköiseksi, että Irtitsh joutui aivan suunniltaan.

— Niin te olette kaunis, hän mutisi, — aivan kuin kotona Venäjällä.

— Istukaa, olkaa hyvä, Anton Ivanitsh.

Helenaa hämmästytti suuresti se tyyneys, jolla hän voi lausua nuo sanat. Odottaessaan Irtitshiä oli hän ollut jännittynyt kuin vaarallisimman vihollisensa lähestyessä. Mutta nähtyään hänet hän tunsi, että hänen pelkonsa ja vihansa hävisivät ja sijaan tuli ihmeellinen rauha. Epäselvästi muisteli hän tunteneensa samoin molemmilla kerroilla, jolloin hän oli tavannut Irtitshin.

Tämän miehen luonnollisuus ja yksinkertaisuus, vielä voimakkaammat kuin Stefanin, haihduttivat Helenan tunteman epäluuloisuuden häntä kohtaan. Tuo mies, leveäharteinen ja tyyni, ei voinut nöyryyttää häntä, noine ystävällisinä silmineen hän ei voinut keinotella hänen perikadollaan. Hän oli kykenemätön samalla kertaa niin mutkikkaisiin, alhaisiin ja laskelmallisiin tunteisiin. Hän tahtoi avoimesti, mitä hän tahtoi, ilman vilpillisyyden häivettäkään, ilman mutkia. Hän oli erehtynyt, siinä kaikki. Tyttö ei voinut vain sentähden olla hänelle vihainen.

Irtitshin tyyneys ja luottamusta herättävä olemus olivat muutamassa hetkessä herättäneet Helenassa nämä ajatukset, ja samalla myöskin tunteen, johon sisältyi rauhaa, ystävyyttä ja helpoitusta. Totellen hänen kehoitustaan oli Irtitsh ottanut tuolin, ja nostanut sen keveästi ilmaan kuin koetellen sen kestävyyttä. Vasta sitten istuutui hän hitaasti ja vakavana. Jokainen hänen liikkeensä ilmaisi varovaisuutta, johon ei sekaantunut pikkumaisuutta, sekä ruumiillisten että henkisten voimien ankaraa säästämistä sellaisten tilaisuuksien varalle, jossa niitä mahdollisesti todella tarvittaisiin.

Tämän sisäisen voiman ohella, joka alituisesti virtasi hänestä vaikuttaen hänen ympäristöönsä yhtä rauhoittavasti kuin öljy myrskyaaltoihin, osoitti hän tänä iltana tuskin huomattavaa ujoutta, joka riisti hänen lujasta katseestaan sen tavallisen varmuuden. Ja juuri tämä ujous tyynnytti Helenaa. Hän tunsi, että miten paljon tämä mies oli häntä auttanutkin, miten syvä ja likainen se kuilu oli ollutkin, josta mies oli hänet vetänyt ylös, oli hän kuitenkin voimakkaampi kuin tämä, sillä ensimmäisen kerran elämässään lähestyi mies toista henkilöä nöyrällä rukouksella, jonka hän jo etukäteen tiesi tulevan hyljätyksi.

— Helena Borissovna, minun ei ole helppo ilmaista tunteitani, alkoi Irtitsh, — enkä varmastikaan olisi niistä puhunut teille mitään, ellen olisi saanut sisareltanne tätä kirjettä. Ajattelin, että soisitte minulle sen kunnian, että itse ilmoittaisitte minulle kieltäytymisenne. Tapa, jolla te olette minua kohdellut, selvitti minulle, että te ette ainoastaan kieltänyt minulta ystävyyttänne — jota kukaan ei voi toiselta vaatiakaan — vaan että te myöskin tunnette minua kohtaan vastenmielisyyttä ja halveksitte minua. Ja sitä, sitä minä en tahdo, sillä kumpikaan meistä ei ansaitse sitä.

Hän vaikeni, pyyhki kädenselkämyksellään kuivia huuliaan, ojentautui tuolillaan ja jatkoi:

— Olen ajatellut paljon teitä, Helena Borissovna, ja huomaan olleeni oikeassa kaikessa, paitsi yhdessä ainoassa seikassa: minun olisi pitänyt olla itse täällä. Siten olette te luullut, että maksan toisille, jotta he ilmoittavat minulle päivän, jolloin voin poimia teidät kuin syksyllä maahan pudonneen omenan. Hyvä, siitä asiasta meidän on puhuttava. Te miellytitte minua alusta pitäen. Sanoin sen teille heti. Miksikö? Niin, miksi tahtoi Anton Ivanitsh, joka ei milloinkaan ollut ajatellut ottaa vaimoa, mennä naimisiin kohdatessaan teidät? No hyvä, haluan olla rehellinen. Venäjällä en milloinkaan seurustellut teidän luokkaanne kuuluvien ihmisten kanssa. Tultuani rikkaaksi olisivat he kyllä ottaneet minut vastaan, mutta minä en halunnut. Pysyn mieluummin omalla paikallani. Mutta, näettehän, enää ei paikkani ollut niiden joukossa, joista olin lähtöisin, mutta ei myöskään teikäläisten, ei kummassakaan. Kun Maksim tutustutti minut Teihin, sanoin itselleni: "Enää ei ole olemassa Venäjää eikä seurapiirejä, saadaanhan nähdä." Ja kun minä saan päähäni ajatuksen, vaikka hienon kuin ohuin lanka, muodostuu se kuin köydeksi, jota ei enää ole helppo lyödä poikki. No, huomasin kyllä, että kohtelitte minua kuin talonpoikaa, joka minä olenkin. Mutta huomasin myöskin, että juuri tätä talonpoikaa te tarvitsette välttämättömimmin sitten kun teidän ylpeytenne on hävinnyt. Te olitte hyvin ylpeä, Helena Borissovna, sallikaa minun se sanoa, mutta se ei ollut mitään väärää lajia ylpeyttä, vaan samanlaista, mitä on aivan nuorella varsalla. Ja minä tiesin myös, että elämä pian panee sille suitset. Mutta sitä en voinut aavistaa, että nuo ohjakset olisivat niin lujat ja että ne tekisivät teille niin kipeätä, että te myöhemmin sitä häpeäisitte. Älkää vastatko minulle.

Hyvä. Sen minä näin tullessani silloin Stefanin kanssa _Samovar'iin_. Joka ainoa päivä kärsin puolestanne hyvin paljon, sillä Stefan Matvejevitsh on sielujensyöjä. Hän ottaa, mitä hän tarvitsee ja lähtee jälleen pois. On seisottava lujasti jaloillaan, jos mielii vaaratta rakastaa häntä. Mutta mitä muuta minä saatoin tehdä, kuin matkustaa? Ensin minun täytyi olla rikas. Jos olisin köyhä, olisi se samaa kuin kitarra ilman kieliä. Ja sitten mietin, että jos jäisin olemaan elämäntapojenne todistajana, te aivan varmasti halveksisitte minua. Siinä minä erehdyin. Minun olisi pitänyt jäädä ja näyttää teille, etten ole sen suurempi pyhimys kuin kukaan muukaan, ja silloin ette olisi hävennyt edessäni, vaan väsyttyänne kuolemaan asti antanut minulle merkin tulla. Sensijaan nyt on näyttänyt siltä kuin olisin antanut vartioida teitä, että olisin hyvän jumalan tavoin istunut pilven reunalla hoitelemassa lankojani. En tahtonut loukata ylpeyttänne, mutta päinvastoin poljinkin sen jalkojeni alle kuin talonpoika ainakin. Mutta en milloinkaan, Helena Borissovna, ole aikonut mitään pahaa teille. Siinä kaikki.

Koko pitkän puheensa aikana ei Irtitsh ollut muuttanut asentoaan; hänen kätensä nojasivat polviin eikä tuolin selkämykseen nojaava vartalo ollut liikahtanutkaan. Hän oli puhunut yksitoikkoisella, hiukan laulavalla äänellä, joka tuuditti uneen kuin pitkät, korkeat mainingit.

Helena ei ollut ajatellutkaan keskeyttää häntä, ja kun mies lopetti, kaipasi hän hänen äänensä sointia. Se tyynnytti kaiken hänen levottomuutensa, niinkuin sen kautta olisi haastellut puiden ja syvin vesien viisaus.

Hiljaisuus vallitsi. Natalia Borissovna, joka seisoi taaempana ikkunan luona, olisi halunnut piiloutua uutimien taakse, ettei hänen läsnäolonsa estäisi mitään, minkä täytyi tapahtua.

— Olette tehnyt oikein tullessanne, Anton Ivanitsh, virkkoi Helena vihdoin. — Olen teille hyvin paljosta kiitollisuuden velassa, ja olen iloinen voidessani sen nyt tuntea.

Hän vaikeni, mutta toinen istui yhä ikäänkuin odottaen lisää. Kun Irtitsh oli varma siitä, ettei toinen enää lisäisi mitään, käänsi hän katseensa syrjään ja sanoi välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin puhuen asiasta, joka ei koskenut häntä:

— Ja nyt, kun tiedätte kaiken, oletteko nyt muuttanut mieltänne?

Suunnaton väsymys valtasi äkkiä Helenan. Hänellä oli vain yksi ainoa toivo: että tuo mies mitä pikimmin poistuisi, mies, jonka läsnäolo rauhoitti kuin uni, mutta joka samalla vaati häneltä päätöstä, joka koski koko hänen elämäänsä.

Mutta mies jatkoi itsepäisesti ja näköjään tyynenä:

— Teen, niinkuin te haluatte, Helena Borissovna. Me voimme jäädä Parisiin, sillä minä voin ostaa täällä tontteja ja rakennuttaa taloja. Tunnen sen työn. Tai me voimme palata jälleen pohjoiseen. Minulla on jo suunnitelma: suuri maatila. Osaan viljellä maata ja hoitaa karjaa. Ja lähelleni haluaisin ne pojat, jotka ovat olleet apunani pohjoisessa. Siitä tulisi suorastaan pieni venäläinen kylä.

— Ei, ei, en tahdo mitään! huudahti Helena. En halua enää nähdä ihmisiä enkä elää heidän kanssaan. Minä en voi, minä en voi katsoa vielä heitä silmiin.

Irtitsh nöykkäsi. Hetkisen näytti hän yhtä lamaantuneelta kuin Helenakin.

— Te olette päässyt riivaajastanne, hän sanoi, — mutta olette saanut sen tilalle toisen, paljon pahemman. Sitä vastaan ei kukaan voi mitään. Ja mitä aiotte nyt tehdä?

— Mitä se merkitsee? Palvelijoista on puute, voin kai saada jostain paikan.

— Niin, niin, minä käsitän. Haluatte hautautua niin syvälle kuin mahdollista. Siinä tapauksessa toivotan teille paljon onnea, Helena Borissovna. En sano teille, että olisitte murtanut minut, sillä en ole sellaista ainesta, mutta sittenkin...

Hän ojensi kätensä. Tämä liike muistutti hänelle terveisistä, jotka hän oli saanut tuodakseen.

— Olin unohtaa, hän sanoi, — Maksim, joka tietää, ettette halua nähdä häntä, pyysi minua tuomaan terveiset.

— Shuvalov lähtee siis? kysyi Helena koneellisesti.

— Kyllä, kauas, Afrikkaan, päiväntasaajalle. Hallitus on tarjonnut venäläisille lääkäreille paikkoja siellä. Viiden vuoden oleskelu. Hänellä ei ollut valinnan varaa.

— Miten onnellinen hän onkaan!

Irtitshiä poltti tämä unohdusta janoavasta sielusta lähtenyt huuto.

— Kuvitella, mutisi hän vihaisena itselleen, — etten tullut ajatelleeksi sitä.

Sitten astui hän lähemmäksi Helenaa ja sanoi voimakkaalla äänellä, kuin haluten hypnotisoida tytön:

Se tekisi kaiken hyväksi, Helena Borissovna. Sekä teille että minulle. Minä lopetan liikeasiani täällä, hankin itselleni työtä, samantekevää mitä, älkää murehtiko siitä. Työ kasvaa itsestään minun käsissäni. Eikä ainoitakaan valkeita kasvoja satojen virstojen alalla ympärillämme. Elätte siellä kuin autiolla saarella.

— Mutta sanokaa, sopersi Helena, — tahtoisitteko todella lähteä sinne... ilman mitään pakkoa...

— Niinkauan kuin ei se voi tapahtua Venäjän maaperällä, on aivan samantekevää, minne kotini pystytän. No, Helena Borissovna?

Tyttö oli sulkenut silmänsä. Hän näki suuria ja kuumia ja harmaita tasankoja, ihmisiä, jotka olivat yksinkertaisia ja barbaarisia kuin lapset, auringon, joka tuhoaa kaiken, ruohon, maan, muistot. Ja Irtitshin, tyynenä, voimakkaana ja rauhoittavana, hänen vuoksensa...

Helena ajatteli Feodoria, joka samalla tavalla oli alkanut uuden elämän, sitten ajatteli hän Pigal'ia, uusia häntä odottavia taisteluja, ja jälleen kuumaa, yksinäistä erämaata. Häntä huimasi...

Hän avasi silmänsä, kohtasi Natalia Borissovnan rukoilevan katseen ja kysyi äänellä, joka tuntui hänestä vieraalta, ikäänkuin joku toinen olisi puhunut:

— Tulisitko meidän mukanamme, Natasha?