Part 7

Natalia peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja juoksi sisään.

Hänen mielensä oli niin kuohuksissa siitä omituisesta käänteestä, jonka Rudinin puhe oli ottanut, ettei hän huomannut Volintseviä, vaan juoksi hänen ohitsensa. Volintsev seisoi syrjässä, nojaten puuhun. Neljännes tunti sitte hän oli saapunut Darja Mihailovnan taloon, oli tavannut emännän vierashuoneessa, lausunut hänelle muutaman sanan, poistunut ja lähtenyt etsimään Nataliaa. Varovaisesti vaanien rakastuneille omituisella tavalla, hän suoraa päätä meni puutarhaan. Juuri sinä hetkenä, jolloin Natalia repäsi kätensä Rudinin kädestä, sattuivat hänen silmänsä heihin. Seuraten Nataliaa katseellaan hän astui pois puun alta, otti pari askelta tietämättä miksi ja minne. Tultuaan Rudinin kohdalle, huomasi tämä hänet. He katselivat toisiaan silmiin, tervehtivät ja erosivat sanaakaan sanomatta.

"Tämä ei tähän pääty", ajattelivat molemmat.

Volintsev kulki puutarhan viimeiseen päähän asti. Hän oli apealla, katkeralla mielellä, sydäntä painoi lyijyn raskaus ja ajoittain nousi veri ilkeästi päähän. Sadetta alkoi taas langeta. Rudin oli mennyt huoneeseensa. Hänkään ei ollut tyyni: vihureina risteilivät hänen ajatuksensa. Voihan odottamaton, nuoren, rehellisen sydämmen tunnustus saattaa vaikka minkä mielen liikutuksiin.

Päivällispöydässä ei vallinnut hilpeä mieliala. Kalpeana pysyttelihe Natalia tuolillaan kohottamatta katsettaan. Tavallisuuden mukaan istui Volintsev hänen vieressään ja koetti tuontuostakin puhella hänelle. Sattumalta oli Pigasovkin juuri silloin päivällisillä Darja Mihailovnan luona. Hän ylläpiti keskustelua enemmän kuin kukaan muu. Muun muassa hän rupesi todistamaan, että ihmisiä voi niinkuin koiriakin jakaa hännättömiin ja hännällisiin. Ihmisiäkin löytyy — puhui hän — jotka joko syntymästään asti tai omasta syystään ovat hännättömiä. Hännättömien käy huonosti: heille ei mikään onnistu — heillä ei ole itseluottamusta. Mutta ihminen, jolla on pitkä, tuuhea häntä, on onnellinen. Hän voi olla sekä heikompi että huonompi kuin tuo hännätön; mutta hänellä on itseluottoa: hän vain oikaisee häntänsä suoraksi — niin kaikki ihastuvat häneen. Ja kas kaikesta kummallisinta on se, että häntä on aivan tarpeeton ruumiinosa, se täytyy tunnustaa; mitä hyötyä hännästä on? Ja kuitenkin kaikki tuomitsevat kykyäsi hännän mukaan.

— Minä, lisäsi hän huoaten: — kuulun hännättömien luokkaan ja pahinta kaikesta on se, että itse olen hakannut poikki häntäni.

— Tahdotte siis lausua, huomautti Rudin huolimattomasti, — samaa kuin la Rochefoucauld jo lausui kauvan ennen teitä: luota itseesi, niin sinuun muutkin luottavat. Mutta en ymmärrä mitä syytä oli sekoittaa tähän tuota juttua hännästä.

— Sallikaa toki, puuttui Volintsev äreästi puheeseen, — sallikaa toki jokaisen lausua ajatuksensa omalla tavallaan. Puhutaan itsevaltaisuudesta... Minusta ei löydy pahempaa itsevaltaisuutta kuin nuo niinkutsutut viisaat ihmiset. Hitto heidät vieköön!

Hämmästyneinä Volintsevin purkauksesta kaikki vaikenivat. Rudin yritti naulata häneen silmänsä, mutta ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi pois, hymähti eikä sanonut mitään.

"Ahaa! vai olet sinäkin lyhythäntäisiä", tuumaili Pigasov. Mutta Natalian sydän jähmettyi kauhusta. Darja Mihailovna katseli kauvan aikaa kummastellen Volintsevia ja alkoi vihdoin kertoa eräästä eriskummallisesta koirasta, jonka hänen ystävänsä, ministeri N.N. omistaa...

Heti päivällisen jälkeen läksi Volintsev. Lausuessaan jäähyväisiä Natalialle ei hän voinut pidättäytyä, vaan sanoi hänelle:

— Minkätähden olette niin levoton, ikäänkuin olisitte syyllinen? Ettehän ole sitä!...

Natalia tuijotti häneen ymmärtämättä hänen sanojaan. Ennen teetä tuli Rudin hänen luoksensa ja pöytään nojaten muka sanomalehtiä katsellakseen kuiskasi:

— Tämä on kaikki kuin unta, eikä totta? Minun täytyy välttämättömästi tavata teidät kahdenkesken... vaikka vain hetkeksi. — Ja kääntyen neiti Boncourtin puoleen, hän sanoi:

— Kas tässä tämä novelli, jota te etsitte. — Samassa hän kumartui Nataliaa vastaan kuiskaten: — koettakaa kello kymmenen aikaan olla syreenilehdossa, odotan teitä portaitten luona...

Illan sankarina oli Pigasov. Rudin oli heittänyt vapaan taistelukentän hänen haltuunsa. Varsinkin nauratti hän Darja Mihailovnaa. Ensin hän kertoi eräästä naapuristaan, joka, oltuaan kolmekymmentä vuotta tohvelivallan alaisena, siihen määrään oli tullut akkamaiseksi, että hän kerran Pigasovin seurassa, kun oli astuttava pienen vesilätäkön yli, oli vienyt kätensä taakseen ja tarttunut nostamaan takkinsa liepeitä aivan kuin naiset hameitaan. Sitte hän rupesi puhumaan eräästä toisesta maanviljelijästä, joka ensin oli ollut vapaamuurarina, sitte tullut haaveilijaksi ja vihdoin tahtoi tulla pankkiiriksi.

— Miten sitte olitte vapaamuurarina, Filip Stepanitsch? oli Pigasov kysynyt häneltä.

— Tietysti sillä tavalla, että kasvatin pitkän kynnen pikkusormeeni.

Eninten sentään nauratti Darja Mihailovnaa, kun Pigasov heittäysi arvostelemaan rakkautta ja vakuuttamaan, että hänenkin tähtensä oli huokaeltu, että muuan palava saksatar oli puhutellut häntä lemmenkielellään "suloiseksi, käheäkurkkuiseksi pikku Afrikanikseen". Darja Mihailovna nauroi. Eikä Pigasov valehdellut: hän saattoi todellakin pöyhkeillä voitoistaan. Hän vakuutti ettei mikään ole helpompaa kuin saada minkä naisen hyvänsä rakastumaan: kymmenen päivää perättäin pitää hänelle vain kertoa, että hänen huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että muut naiset hänen rinnallaan ovat kuin rääsyt; yhdentenätoista päivänä kertoo neito itse, että hänen huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että hän teitä rakastaa. Tässä maailmassa on kaikki mahdollista. Ehkä oli Pigasovkin oikeassa.

Jo puoli kymmenen aikaan oli Rudin syreenilehdossa. Tähdet olivat vasta syttynet kalpeansyvälle taivaalle; lännessä hehkui vielä purppura ja sieltä näytti taivaankansi puhtaammalta, kirkkaammalta. Riippukoivujen tumman lehtiverhon lävitse valoi hopeitaan kuun puolisko. Muut puut seisoivat synkkinä jättiläisinä, lehtien välit vilkkuivat kuin silmät tai olivat lehvät kokoontuneet suuriksi, pimeiksi ryhmiksi. Ei heinäkään värähtänyt. Syreenien ja akaasioiden ylimmät oksat taipuivat lämpimässä ilmassa vastatusten ikäänkuin kuunnellakseen toistensa kuiskeita. Likeltä häämöitti talo. Sen valaistut, korkeat ikkunat muodostuivat punertaviksi pilkuiksi. Ilta oli hiljainen ja lämmin; mutta tuossa hiljaisuudessa tuntui ikäänkuin pidätetty, intohimoisa hengähdys.

Rudin seisoi kädet rinnalla ristissä, kuunnellen jännitetyllä tarkkuudella. Hänen sydämmensä sykki valtavasti ja ehdottomasti pidätti hän henkeään. Vihdoin kuuli hän keveitä, kiireisiä askeleita: Natalia astui lehtimajaan.

Rudin riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. Ne olivat jääkylmät.

— Natalia Aleksejevna, kuiskasi Rudin hätäisesti; — tahdoin teidät nähdä... enkä voinut odottaa huomispäivään asti. Minun täytyy saada teille sanoa se mitä en aavistanut, en tuntenut vielä tänä aamunakaan, että teitä rakastan.

Natalian kädet värähtivät heikosti hänen käsissään.

— Rakastan teitä, toisti Rudin: — ja kuinka olenkaan voinut pettää itseäni näin kauvan, kuinka en jo aikoja sitte arvannut, että teitä rakastin!... Ja te, Natalia Aleksejevna, entä te? Sanokaa!

Natalia sai tuskin henkeään vedetyksi.

— Näettehän, että olen tullut tänne, sanoi hän vihdoin.

— Ei mutta sanokaa, rakastatteko minua?

— Luulen että... rakastan, kuiskasi Natalia.

Rudin tarttui voimakkaammin hänen käsiinsä ja tahtoi vetää hänet luoksensa...

Natalia katsahti hätäisesti ympärilleen.

— Päästäkää minut, — tämä on kamalaa, — tuntuu siltä kuin joku kuuntelisi... Olkaa Jumalan tähden varovainen. Volintsev saattaa arvata...

— Hänestä viis! Näittehän etten hänelle tänään vastannut mitään... Oi, Natalia Aleksejevna, kuinka olen onnellinen! Nyt ei meitä enään eroita mikään.

Natalia katseli häntä silmiin.

— Päästäkää minut, pyysi hän: — minun täytyy lähteä.

— Hetkinen vain, alkoi Rudin...

— Ei, päästäkää, päästäkää minut...

— Pelkäättekö minua?

— En, mutta minun täytyy...

— Mutta sanokaa edes vielä kerran...

— Sanotteko olevanne onnellinen? kysyi Natalia.

— Minäkö? Ei ole maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin minä! Vieläkö epäilette?

Natalia kohotti päätään. Ihanat olivat hänen kalpeat, jalot kasvonsa liikutuksissaan — lehtimajan salaperäisessä varjossa, heikon valon langetessa öiseltä taivaalta.

— Tietäkää, sanoi tyttö: — että olen omanne.

— Voi Jumala! huusi Rudin.

Mutta Natalia nyökäytti päätään ja läksi. Rudin jäi hetkeksi seisomaan ja astui sitte hitaasti lehtimajasta. Kuu valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa; hänen huulillaan harhaili hymy.

— Olen onnellinen, lausui hän puoliääneen. — Niin, olen onnellinen, toisti hän ikäänkuin vakuuttaakseen itseään.

Hän ojensi vartalonsa suoraksi, ravisti hiukset kasvoiltaan ja suuntausi notkein askelin puutarhaan, iloisesti heilutellen käsiään.

Mutta sillä aikaa liikahtivat hiljaa oksat syreenilehdossa ja Pandalevski tuli näkyviin. Varovaisesti hän vilkasi ympärilleen, pudisti päätään, puri huultaan ja lausui merkitsevästi: "Kas vaan. Tämä täytyy saattaa Darja Mihailovnan tietoon." Ja piiloutui samassa.

VIII.

Kotiin tullessaan oli Volintsev alakuloinen ja synkkä. Nurjasti hän vastasi sisarensa kysymyksiin ja sulkeutui heti huoneeseensa. Aleksandra Pavlovna päätti kiireesti lähettää hakemaan Leshneviä. Hän riensi aina hänen turviinsa vaikeain tapausten sattuessa. Leshnev lähetti takaisin sen vastauksen, että hän seuraavana päivänä tulee.

Volintsev ei aamullakaan näyttänyt valoisammalta. Juotuaan teetä oli hän aikonut lähteä työhön, vaan jäikin sitte kotiin, heittäysi sohvalle pitkäkseen ja rupesi lukemaan kirjaa, joka yleensä tapahtui hyvin harvoin. Kirjallisuus ei vetänyt Volintseviä puoleensa ja runoja hän suorastaan pelkäsi. — Tietysti ei itse runojen tähden, sanoi hän, ja lisäsi sanojensa vahvistukseksi seuraavat runoilija Aibulatan säkeet:

Ei murheenlaakson viime hetkeen asti Voi järki eikä korska viisaus Kädellään tallata pois taitavasti Veristä lemmenkukkaa elämän.

Liikutuksella Aleksandra Pavlovna katseli veljeään, mutta ei kiusannut häntä kysymyksillä. Samassa ajoivat vaunut portaitten eteen. "Jumalan kiitos, se on Leshnev", arveli hän. Mutta palvelija ilmoittikin Rudinin saapuneen.

Volintsev viskasi kirjan lattialle ja nosti päätään.

— Kuka tuli? kysäsi hän.

— Rudin, Dmitri Nikolaitsch, toisti palvelija.

Volintsev nousi.

— Olkoon hyvä, mutisi hän palvelijalle ja, kääntyen Aleksandra Pavlovnan puoleen, lisäsi hän: — jätä sinä meidät.

— Mutta minkätähden? alkoi tämä...

— Sentähden että... vastasi Volintsev kiivaasti; — sinua pyydän.

Rudin astui sisään. Volintsev, seisoen keskellä lattiaa, tervehti häntä kylmästi, ojentamatta hänelle kättään.

— Tulen odottamatta, myöntäkää se, alkoi Rudin ja asetti hattunsa ikkunalle.

Hänen huulensa hiukan vapisivat; hänen asemansa ei ollut hauska, mutta hän koetti peittää hämmennystään.

— En ollut teitä odottanut, se on totta, sanoi Volintsev — mieluummin olisin odottanut teidän lähettävänne toisen henkilön — puolestanne.

— Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, sanoi Rudin istuutuen: — ja olen erittäin iloinen suoruudestanne. Niin on paljon parempi. Ja kuin jalosukuisen miehen luo olenkin tullut luoksenne.

— Eiköhän kävisi keskusteleminen ilman kohteliaisuuksia, huomautti Volintsev.

— Tahdon heti selittää minkätähden olen tullut.

— Olemmehan tuttavat: kuinka ette voisi tulla luokseni? Ettehän sitä paitsi ensi kertaa kunnioita minua käynnillänne.

— Jalosukuisena miehenä olen tullut jalosukuisen miehen luo, toisti Rudin: — ja alistun nyt teidän yksinomaisen arvostelunne alaiseksi... Luotan teihin täydellisesti...

— Mistä sitte on kysymys? kysyi Volintsev, joka yhä entisestä asennostaan synkästi katseli Rudiniin, hitaasti kiertäen viiksiensä päitä.

— Pyydän... tulen tietysti selvittämään väliämme; vaikkei sitä tosin voitane tehdä yhdellä kertaa.

— Minkätähden ei?

— Sentähden, että tähän kuuluu kolmaskin henkilö...

— Mikä kolmas henkilö?

— Sergei Pavlitsch, ymmärrättehän minut.

— Dmitri Nikolaitsch, en totisesti ymmärrä vähääkään.

— Tahdotte...

— Tahdon, että puhuisitte kiertelemättä! puuttui Volintsev puheeseen.

Hän rupesi todenteolla suuttumaan.

Rudin rypisti kulmakarvojaan.

— No niin... olemmehan kahdenkesken... Olen velvollinen sanomaan teille... Kai te sen jo olette arvannutkin (Volintsev kohotteli kärsimättömästi olkapäitään) — olen velvollinen ilmoittamaan teille, että rakastan Natalia Aleksejevnaa ja saatan toivoa, että hänkin rakastaa minua.

Volintsev kalpeni, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän asteli ikkunan luo samassa palatakseen takaisin.

— Te käsitätte, Sergei Pavlitsch, lisäsi Rudin, — että jollen olisi varma...

— Helkkarissa! tokasi Volintsev hätäisesti väliin; — en epäile vähääkään... Mitä hulluja! Onneksi olkoon! Sitä vain hämmästelen, mikä riiviö teidät lähettää juuri minua huvittamaan noilla uutisilla... Mitä se minuun kuuluu? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä ketä te rakastatte ja kuka teitä rakastaa? Suoraan sanoen en ymmärrä tätä.

Volintsev katseli ulos ikkunasta. Hänen äänensä kaikui kumealta.

Rudin nousi.

— Minäpä sanon teille, Sergei Pavlitsch, — minkätähden päätin lähteä luoksenne, minkätähden en pitänyt itseäni oikeutettuna salaamaan teiltä... molemminpuolista tilaamme. Kunnioitan teitä liian syvästi — sentähden tulin. En tahtonut... emme kumpikaan tahtoneet näytellä teidän edessänne. Tunteenne on minulle ollut tuttu... Voitte luottaa siihen, että tiedän arvoni, tiedän kuinka huonosti kykenen korvaamaan teidät hänen sydämmessään; mutta jos kerran kohtalo näin on määrännyt, niin olisiko parempi viekastella, pettää, teeskennellä? Olisiko parempi että ymmärtäisimme toisemme väärin, että antautuisimme sellaisiin näytelmiin kuin eilen päivällispöydässä? Sanokaa nyt itse, Sergei Pavlitsch?

Volintsev laski käsivartensa ristiin rinnalleen ikäänkuin lauhduttaakseen itseään.

—- Sergei Pavlitsch! jatkoi Rudin: — nyt olen teitä loukannut, tunnen sen... mutta koettakaa meitä ymmärtää, käsittää ettei meillä ollut muuta keinoa osoittaa teille kunnioitustamme, osoittaa että pidämme arvossa jaloa suoruuttanne. Suoruus, täydellinen suoruus ei voisi tulla kysymykseenkään jollekin toiselle, mutta teille se on velvollisuus. Onhan teidän mieluisaa tietää, että salaisuutemme on teidän käsissänne...

Volintsev nauroi väkinäisesti.

— Kiitoksia vaan luottamuksesta! huudahti hän: — mutta olkaa hyvä, huomatkaa, etten ole halunnut tietää teidän salaisuuttanne enempää kuin olen tahtonut teille omaani antaa. Te pitelette sitä vaan kuin omaa tavaraanne. No niin, te puhutte kuin molempien puolesta. Siis saatan otaksua että Natalia Aleksejevna tietää tästäkin käynnistänne ja sen tarkoituksesta.

Rudin tuli hiukan hämilleen.

— Ei, en ilmoittanut Natalia Aleksejevnalle aikomustani; mutta tiedän hänen olevan samaa mieltä kanssani.

— Tämä kaikki on erinomaista, sanoi hetken vaiettuaan Volintsev, rapsotellen ikkunaruutua sormillaan; — vaikka, totta puhuen, olisi paljon parempi jos hiukan vähemmin kunnioittaisitte minua. Suoraan sanoen en minä ensinkään tarvitse kunnioitustanne, hitto vieköön; mitä te nyt sitte tahdotte minusta?

— En mitään... tai tahdonhan! Sitä, ettette pitäisi minua viekkaana, kavalana ihmisenä, että koettaisitte minua ymmärtää... Toivon ettette enään epäile vilpittömyyttäni... Tahdon, Sergei Pavlitsch, että eroaisimme ystävinä, että antaisitte minulle kätenne, niinkuin ennenkin...

Rudin likeni Volintseviä.

— Anteeksi, armollinen herra, mutisi Volintsev kääntyen ympäri ja astuen pari askelta taapäin: — olen valmis antamaan aikomuksellenne täyden tunnustuksen. Kaikki on erinomaista, sanokaamme ihanteellistakin, mutta meikäläiset, me olemme yksinkertaista väkeä, meille kelpaa koristelematon prenikka, me emme voi seurata niin korkeiden ajatusten lentoa kuin teidän... Se mikä teistä on vilpittömyyttä, saattaa meistä tuntua tunkeilevaisuudelta, hävyttömältä. Se mikä teille on yksinkertaista ja selvää, saattaa meistä olla sekavaa ja hämärää. Te kerskaatte siitä että teiltä salaamme itsemme: mutta emmehän kuitenkaan ymmärtäisi teitä. Suokaa anteeksi, etten voi pitää teitä ystävänä enkä antaa teille kättä... ehkä se on pikkumaista; mutta pikkusieluhan minä olenkin.

Rudin otti hattunsa ikkunalta.

— Sergei Pavlitsch, sanoi hän surullisesti; — olen pettynyt toiveissani. Käyntini teillä päättyy sangen kummallisesti; olin toivonut, että... (Volintsev teki kärsimättömän liikkeen)... Suokaa anteeksi, en puhu siitä enempää. Ja tarkoin harkittuani asiaa, kyllä huomaan, ettette olisi voinut toisin menetellä. Jääkää hyvästi ja sallikaa minun edes vielä kerran, viimeisen kerran vakuuttaa, että aikomukseni ovat olleet rehelliset... Teidän vaatimattomuudestanne olen vakuutettu...

— Tästä tulee jo liikaa! huusi Volintsev vihasta väristen; — en ole koskaan kysynyt vakaumustanne; ja vaatimattomuuteeni ei teillä ole mitään oikeutta luottaa!

Rudin aikoi sanoa jotakin, mutta tekikin vain liikkeen käsillään, kumarsi ja läksi. Mutta Volintsev heittäysi sohvalle ja kääntyi seinään päin.

— Saako tulla luoksesi? kuului ovelta Aleksandra Pavlovnan ääni.

Volintsev ei heti vastannut. Salavihkaa hän pyyhkäsi kädellä kasvojaan.

— Ei Sascha, sanoi hän sitte hiukan muuttuneella äänellä; — odota vielä vähän.

Puolen tunnin kuluttua tuli Aleksandra Pavlovna taas ovelle.

— Mihailo Mihailitsch on täällä, ilmoitti hän. — Tahdotko tavata häntä?

— Tahdon, vastasi Volintsev: — lähetä hänet tänne.

Leshnev tuli.

— Mitä — oletko kipeä? kysyi hän istuutuen tuolille sohvan vieressä.

Volintsev kohottautui, nojautui kyynärpäähänsä ja katseli kauvan, kauvan ystäväänsä. Sitte hän hänelle kertoi keskustelunsa Rudinin kanssa sanasta sanaan. Tähän asti ei hän vielä milloinkaan ollut Leshneville maininnut tunteistansa Nataliaan, vaikka hän kyllä arvasi tämän tietävän ne.

— No, veli, nyt hämmästytät minua, virkkoi Leshnev, Volintsevin lopetettua kertomuksensa. — Olin tosin hänestä odottanut paljon ikävyyksiä, mutta en tätä... Onhan tuo kaikki minulle muutoin tuttua.

—— Varjelkoon!, puhui Volintsev vimmoissaan: — tämä on kerrassaan hävytöntä! Olin miltei viskaamaisillani hänet ulos ikkunasta. Ylvästelläkö hän tahtoi minulle, vai pelkäsikö hän? Miten saattaakaan lähteä sillä tavalla ihmisen luo...

Volintsev löi nyrkillä otsaansa ja vaikeni.

— Ei veli, se ei ole sitä, sanoi Leshnev tyynesti. — Usko pois, hän on sen tehnyt hyvästä, sisällisestä kehoituksesta... Olihan se jaloa ja rehellistä peliä ja samalla tarjoutui tilaisuus puhumiseen, kaunopuheliaisuuteen; eikä tietysti kukaan voi elää ilman sitä mikä hänelle on välttämätöntä... Ah, kieli se on sekä hänen vihollisensa että palvelijansa.

— Sinä et voi kuvitella millä juhlallisuudella hän astui sisään ja puhui!

— No kuinkas muutoin. Hän panee yksin takkinsakin nappiin niinkuin pappi toimittaa virkatoimiaan. Minäpä asettaisin hänet asumattomalle saarelle; olisi hauska nähdä miten hän siellä tulisi toimeen! Mutta aina hän vain puhuu yksinkertaisuudesta!

— Sano nyt sitte veljeni, virkkoi Rudin, — mitä Herran nimessä tuo tuollainen on, filosofiaako vai mitä?

— Miten sanoisin? Voihan se toiselta puolen olla filosofiaa, mutta toiselta puolen se on kaikkea muuta kuin sitä. Ei filosofiankaan niskoille saa vierittää kaikkea roskaa.

Volintsev katsoi Leshneviin.

— Mutta eikö hän sitte valehdellut?

— Ei, poikani, ei valehdellut. Mutta tiedätkö, olemme jo tarpeeksi puhuneet tästä. Pistetään piiput palamaan ja pyydetään Aleksandra Pavlovna tänne... Hänen läsnäollessaan on sekä helpompi puhua että olla puhumatta. Hän antaa meille teetä.

— Olkoon menneeksi, sanoi Volintsev. — Sascha, tule tänne! huusi hän sitte.

Aleksandra Pavlovna tuli. Volintsev tarttui hänen käteensä ja painoi sen hellästi huulilleen.

* * * * *

Omituisella surullisella mielellä palasi Rudin kotiin. Hän nuhteli, hän sadatteli itseään anteeksiantamattomasta ajattelemattomuudesta, poikamaisuudesta. Syystä onkin sanottu: mikään ei ole raskaampaa kantaa kuin tieto tehdystä tyhmyydestä.

Katumus kalvoi Rudinia.

— Piru minut veikin, ähkyi hän hammastaan purren, — tuon maatilanomistajan luo! Se se oli nerokas teko! Se se kysyi uskaliaisuutta!...

Mutta Darja Mihailovnan talossa eivät tapahtumat käyneet tavallista menoaan. Itse emäntä ei näyttäytynyt koko aamupäivällä eikä tullut päivällispöytään: hänellä oli Pandalevskin vakuutuksen mukaan — ja Pandalevski oli ainoa henkilö, joka oli päässyt hänen luoksensa — päänsärkyä. Nataliaa Rudin tuskin myöskään näki: hän istui huoneessaan neiti Boncourtin i kanssa... Kun he ruokasalissa toisensa kohtasivat, katseli Natalia häneen niin surullisesti, että hänen sydämmensä vapisi. Tytön kasvot olivat muuttuneet ikäänkuin joku onnettomuus olisi kukistanut hänet eilispäivän jälkeen. Jonkinlainen epämääräinen aavistuksen tuska alkoi kalvaa Rudinia. Saadakseen aikansa kulumaan hän seurusteli Basistovin kanssa, puhui hänelle ja tapasi hänessä tulisen, hehkuvan opetuslapsen, jolla oli mitä innostuneimmat toiveet ja vilpitön luottamus. Illalla vietti Darja Mihailovna pari tuntia vierashuoneessa. Hän oli Rudinia kohtaan rakastettava, mutta piti häntä jollakin lailla loitommalla: hän tuontuostakin hymyili ja rypisteli kulmakarvojaan, puhui nenäänsä ja pisteli... Hovinainen hänessä tuli selvästi näkyviin. Viime aikoina hän ikäänkuin oli kylmennyt Rudinia kohtaan. — "Mikä arvoitus tämä nyt on olevinaan?" oli tämä tuumaellut, syrjästä katsellen hänen päänsä ylpeää ryhtiä.

Hänen ei hauvankaan tarvinnut odottaa arvoituksen selitystä. Kello kahdentoista aikaan palatessaan huoneesensa kävi hän pimeän koridoorin läpi. Äkkiä joku silloin pisti hänen käteensä kirjelipun, ja kun hän katsahti taakseen, näki hän tytön, luultavasti Natalian palvelustytön, poistuvan. Tultuaan huoneeseensa, lähetti hän pois palvelijan ja luki kirjeestä seuraavat Natalian käden piirtämät rivit:

»Tulkaa huomenaamuna kello seitsemän, ei myöhempään, Avdjuhinin lammelle, tammimetsän takana. Muuhun aikaan ei sovi. Tämä tapaaminen on oleva viimeisemme ja kaikki on oleva päättynyttä, jos... Tulkaa. Meidän täytyy tehdä päätös.

P.S. Jollen tulisi, niin ymmärtäkää ettemme enään kohtaa toisiamme; siinä tapauksessa annan teille tiedon...»

Rudin vaipui ajatuksiin, käänteli kirjettä käsissään, pisti sen tyynyn alle, riisuutui ja panihe sänkyyn, mutta ei pitkiin aikoihin nukkunut, vaan makasi herkkää unta, ja heräsi ennen kello viittä.

Avdjuhinin lampi, jonka luona Natalia oli määrännyt kohtaavansa Rudinin, ei itse asiassa enään ollut lampi. Noin kolmekymmentä vuotta sitte oli siitä särkynyt pato, jonka jälkeen se oli heitetty hoitamatta. Ainoastaan syvänteen tasaisesta, sileästä pohjasta, jota aina peitti runsas lima, ja padon jätteistä saattoi huomata, että tässä kerran oli ollut lampi. Siinä oli myöskin ollut talo, mutta se oli aikoja sitte hävinnyt. Kaksi jättiläiskokoista petäjää oli jäänyt osoittamaan sen sijaa; ainainen tuuli humisi, synkästi soitellen, niiden korkeissa, vihriöissä oksissa... Kansan kesken kulki salaperäisiä huhuja jostakin hirmutyöstä, joka muka olisi tapahtunut juuri niiden juurella; jopa huhuttiin sitäkin, ettei kumpikaan niistä kaadu tuottamatta kuolemaa jollekin olennolle; siinä olisi muka muinoin seisonut kolmaskin petäjä, joka kaatui myrskyssä ja musersi allensa tytön. Koko seutu vanhan lammin ympärillä pidettiin saastaisena; yksin aurinkoisinakin päivinä se tuntui paljaalta, tyhjältä, autiolta ja kurjalta — ja surkeutta lisäsi vielä likeinen, aikoja sitte kuollut ja kuihtunut, raihnas tammimetsä. Suunnattomien puiden rungot kohosivat alakuloisina haamuina juurella kasvavasta pensaikosta. Surullista oli niitä katsella: oli ikäänkuin häijyt ukot olisivat kokoontuneet tekemään pahoja päätöksiä. Syrjempänä luikerteli kaitainen, tuskin käytetty polku. Yleensä ei kukaan ilman varsinaista asiaa kulkenut Avdjuhinin lammin ohi. Tahallaan Natalia oli valinnut tuon yksinäisen paikan. Darja Mihailovnan talolta oli sinne noin puoli virstaa.