Part 6

— Pokorski ja Rudin eivät olleet toistensa kaltaiset. Rudinilla oli paljon enemmän kiiltoa ja kuorta, paljon enemmän sanoja ja — olkoon menneeksi — enemmän innostusta. Hän näytti olevan paljon lahjakkaampi kuin Pokorski, mutta itse asiassa hän hänen rinnallaan oli köyhä. Rudin osasi mainiosti kehittää mitä ajatusta tahansa, hän oli sanakiistassa mestarillinen; mutta ajatukset eivät syntyneet hänen päässään, hän otti ne muilta, varsinkin Pokorskilta. Pokorski näytti luonteeltaan olevan hiljainen ja pehmeä, miltei heikko — ja rakasti naisia aivan mielettömästi. Hän oli mielellään vallaton, eikä koskaan joutunut riitaan kenenkään kanssa. Rudin taas näytti olevan tulta, uljuutta, elämää täynnä, mutta pohjaltaan hän oli kylmä, melkeinpä pelkuri, jollei vain hänen itserakkauttaan ärsytetty, silloin hän oli valmis vaikka lyömään päänsä seinään. Kaikin voimin hän koetti alistaa ihmisiä tahtonsa alle, mutta hän teki sen yleisten aatteiden ja periaatteiden nimessä ja onnistui todellakin saamaan suuren vaikutusvallan useisiin. Kukaan ei häntä oikeastaan rakastanut; minä ehkä eninten liityin häneen... Kantoivat vain hänen iestään... Pokorskille kaikki antautuivat vapaehtoisesti. Sentähden Rudin aina oli valmis juttelemaan ja riitelemään kenen kanssa tahansa... Hän ei ollut lukenut erittäin paljon, mutta kaikissa tapauksissa koko verran enemmän kuin Pokorski ja me muut; hän osasi järjestää tietonsa, hänen muistinsa oli tavaton — tuo kaikki vaikuttaa nuorisoon. Anna sille vain tuloksia, vaikkeivat olisikaan oikeita, kunhan ovat tuloksia! Ihminen, joka on täydellisesti omantunnonmukainen, ei siihen kelpaa. Koettakaapa sanoa nuorisolle, ettette sille saata antaa totuutta täydellisenä, sentähden ettei itsellänne sitä ole... nuorisopa ei pysähdy kuuntelemaan sanojanne. Ette myöskään voi sitä pettää. Teidän täytyy, vaikkette uskoisi puoliakaan, sille sanoa, että omistatte totuuden... Sen kautta Rudinkin niin sai meidät valtaansa. Katsokaa, sanoin teille jo heti, ettei Rudin ollut paljonkaan lukenut, mutta hän oli lukenut filosoofisia kirjoja ja hänen päänsä oli niin rakennettu, että hän luetusta heti kokosi yleispiirteet, tunkeutui asian itse juureen ja jo silloin johti siitä valoisia, suoria ajatuslankoja kaikkiin suuntiin. Meidän pieneen piiriimme kuului siihen aikaan, suoraan sanoen — poikia — oppimattomia poikia. Filosofia, tiede, taide, elämäkin olivat meille ainoastaan sanoja, jotka tosin ehkä ymmärsimme, houkuttelevia, kauniita, hajanaisia sanoja. Näitten yleisten käsitteiden yhteyttä, yleistä maailmanlakia me emme tunnustaneet emmekä tunteneet, vaikka epäselvästi siitä puhelimme ja koetimme saada siitä selvää... Kun sitte Rudin alkoi puhua, näytti alussa siltä, kuin me vihdoinkin olisimme saavuttaneet tuon yleisen yhteyden, kuin esirippu vihdoinkin olisi nouseva. Edellyttäkäämme, ettei hän puhunutkaan omaansa — viis siitä! mutta kaikki tietomme järjestyivät, kaikki rikkounut tuli äkkiä eheäksi, koko rakennus nousi, yleni valmiiksi silmäimme edessä; kaikki valkeni, kaikkialta tulvi raikkaita tuulia... Mikään ei enään jäänyt aiheettomaksi, satunnaiseksi: kaikessa ilmaantui järkevä välttämättömyys ja kauneus, kaikkein kappalten merkitys kävi selväksi ja samalla salaperäiseksi, jokainen elämän yksityinen esine suli soinnuksi ja me, me tunsimme jonkinlaisella pyhällä kauhun hartaudella, jonkinlaisella sydämmellisellä pelvolla olevamme ijankaikkisen totuuden eläviä astioita, sen suuruuteen määräämiä aseita... Onko tämä kaikki ehkä teistä naurettavaa?

— Ei suinkaan, sanoi Aleksandra Pavlovna hitaasti. — Miksi te niin luulette? En minä teitä kokonaan ymmärrä, mutta ei minua ainakaan naurata.

— Siitä saakka olemme tietysti ehtineet viisastua, jatkoi Leshnev. — Tuo saattaa teistä tuntua lapselliselta... No, sanon sen vieläkin kerran, että silloin olimme Rudinille kiitollisuuden velassa paljosta. Kieltämättä oli Pokorski häntä paljon ylempänä. Pokorski meihin sytytti tulta ja voimaa, välistä hän oli väsynyt ja vaiti, sillä hän oli hermostunut ja kivulloinen. Mutta kun hän sitte nosti siipensä — Jumala! miten hän lensi! Aina taivaan sinilakeen asti. Mutta Rudinissa, tuossa kauniissa, komeassa nuorukaisessa oli paljon pikkumaisuutta; hän osasi yksin juoruellakin; hänen ilonsa oli sekaantumassa kaikkeen, määrittelemässä ja selittelemässä kaikkialla. Hänen puuhaava toimeliaisuutensa ei milloinkaan talttunut... siinä oikein poliitikon luonne! Puhun hänestä sellaisena kuin hänet silloin tunsin. Muutoin hän, ikävä kyllä, ei ole muuttunut. Senpätähden eivät hänen ihanteensakaan ole muuttuneet... kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä... Jokainen ei voisi kaikesta tuostakaan kerskaella.

— Istukaa toki, sanoi Aleksandra Pavlovna; — mitä te siinä lattialla kävelette kuin heiluri edestakaisin?

— Näin minun on parempi, vastasi Leshnev. — No niin, jouduttuani Pokorskin piiriin, myönnän sen teille Aleksandra Pavlovna, minä ikäänkuin uudesta synnyin: nöyrryin, aloin kysellä, oppia, iloita, tuntea kunnioitusta — sanalla sanoen, olin astunut ikäänkuin temppeliin. Ja kun sitte ajattelen kokouksiamme, niin oli niissä itse asiassa paljon hyvää, miltei liikuttavaa. Kuvitelkaa: noin viisi miestä, kuusi poikaa on kokoontunut; talikynttilä valaisee, tarjotaan kurjan huonoa teetä leivosten kanssa, jotka ovat ikivanhoja. Mutta katselkaa meidän kasvojamme, kuunnelkaa puheitamme. Jokaisen silmissä leimuaa riemu, poskipäät hehkuvat ja sydän vapisee. Me puhumme joko Jumalasta, oikeudesta, ihmiskunnan tulevaisuudesta, runoudesta tai — puhumme välistä roskaakin ja nauramme pikkuasioille; entä sitte!... Pokorski istuu jalat ristissä, nojaten käteen kalpeaa poskeaan ja hänen silmänsä loistavat. Rudin seisoo keskellä lattiaa puhuen, hän puhuu valtaavasti aivan kuin nuori Demosthenes kuohuvan meren rannalla. Pörrötukkainen runoilija Subbotin päästää tuontuostakin ilmoille katkonaisia huudahduksia ikäänkuin varkain; Sitte Scheller, saksalaisen pastorin poika, neljäkymmenvuotias, oikea vanha ylioppilas, joka joukossamme kantaa syvämietteisen nimeä sentähden, että hän aina vaikenee ja jollakin omituisen juhlallisella tavalla pysyy ääneti — ja itse iloinen Stscbitov, kokoustemme Aristofanes istuu sanaa lausumatta ja ainoastaan hymähtelee; pari kolme keltanokkaa kuuntelee juhlallisella nautinnolla... Ja yö häipyy hiljaa ja nopeaan kuni siivillä. Jo hämärtää aamu ja me eroamme liikutettuina, iloisina, rehellisinä, selvinä — viiniä meillä silloin ei ollut nimeksikään — sielussa jonkunlainen suloinen väsymys. Muistan niin selvästi, miten kävelen tyhjiä katuja, hellämielisenä ja lämpimänä; yksin tähdetkin katselevat minuun niin luottavasti ikäänkuin olisivat minua likempänä ja ymmärtäisivät minua... Ah! ne olivat ihanoita aikoja ja uskallanpa luulla, etteivät ne ole kuluneet turhaan! Ei. Ne eivät ole kuluneet turhaan niiltäkään, jotka sitte ovat joutuneet rappiolle elämässä... Miten usein olen sattunut tapaamaan entisten toverieni joukossa sellaisia, että luulisi ihmisen heissä muuttuneen pedoksi. Mutta mainitse vain Pokorskin nimeä, ja kaikki jalouden tähteet hänessä heräävät, aivan niinkuin jos likaisessa, pimeässä kamarissa avaat sinne unohdetun hajuvesipullon.

Leshnev vaikeni. Hänen värittömille kasvoilleen valui puna.

— No koska te sitte riitaannuitte Rudinin kanssa? kysyi Aleksandra Pavlovna, hämmästyksellä katsellen Leshneviä.

— En minä hänen kanssaan riitaantunut; me erosimme sen jälkeen kuin sain tietää hänen lopullisesti olevan ulkomailla. Olisi kyllä Moskovassakin ollut tilaisuutta riitaan. Jo siellä hän minulle toimitti kauniin kepposen.

— No kuinka?

— No niin. Minä... kuinka sen sanoisinkaan?... vaikkei se oikeastaan kuulu minun tapaisilleni... niin, olin hyvin herkkä rakastumaan.

— Te?

— Minä. Se kuuluu kummalliselta, eikö totta?... Mutta niin vain oli... No niin. Rakastuin erääseen hyvin herttaiseen tyttöön... Mitä te minuun niin katsotte? Voisinpa teille kertoa paljon kummallisempia asioita itsestäni.

— No mitä asioita, sallikaa kysyä?

— Vaikka minkälaisia. Tuohon moskovalaiseen aikaan minulla esim. oli tapana käydä öisin kohtaamassa... Ketä te arvelette? — nuorta lehmusta puutarhani päässä. Syleilen sen sorjaa, solakkaa vartta ja minusta tuntuu siltä kuin syleilisin koko luontoa, ja sydän laajenee ja lämpii ikäänkuin koko luonto todellakin valautuisi siihen... Sellainen minä olin... Entä sitte? Arvelette ehkä, etten olisi kirjoittanut runoja? Olen. Jopa kokonaisen draaman Manfredin tapaan. Esiintyvien henkilöiden joukossa oli haamu, verisine rintoineen, mutta se ei ollut sen omaa verta, vaan — huomatkaa! — koko ihmiskunnan yleensä... Niin, niin. Älkää hämmästelkö... Mutta aloinhan juuri kertoa rakkaudestani. Tutustuin tyttöön...

— Jätittekö sitte yhtymiset tuon lehmuksen kanssa?

— Jätin. Tyttö oli mitä herttaisin ja kultaisin olento. Hänellä oli vilkkaat, kirkkaat silmät ja heläjävä ääni.

— Osaattepa te hyvin kuvata, huomautti Aleksandra Pavlovna hymyillen.

— Ja osaattepa te olla hyvin ankara arvostelija, sanoi Leshnev. — No niin. Tyttö asui vanhan isänsä kanssa. Muutoin en aio tässä ruveta seikkaperäiseen selontekoon. Mainitsen vain, että tyttö oli perin kelpo tyttö — aina kun käskit kaataa lasin puolilleen teetä, kaatoi hän sen miltei täyteen!... Kolme päivää sen jälkeen kuin olin hänet ensi kerran tavannut, leimahteli jo sydämmeni ja seitsemäntenä päivänä en voinut pidättyä, vaan uskoin kaikki Rudinille. Nuoren rakastuneen miehen on aivan mahdotonta elää lörpöttelemättä salaisuudestaan. Ja minä ripitin Rudinille kaikki. Antauduin silloin kokonaan hänen vaikutuksensa alaiseksi ja tämä vaikutus oli suoraan sanoen monessa suhteessa hyvä. Alussa hän ei minua halveksinut, vaan mielisteli. Pokorskia minä rajattomasti rakastin, mutta tunsin jonkunlaista pelkoa hänen henkevän puhtautensa edessä. Rudin oli minua likempänä. Saatuansa kuulla rakkaudestani hän äärettömästi riemastui, onnitteli, syleili minua ja alkoi heti selitellä ja puhua uuden asemani tärkeydestä. Minä teroitin korvani... Niin, tiedättehän te kuinka hän osaa kertoa. Hänen sanansa vaikuttivat minuun omituisesti. Aloin äkkiä kohdella itseäni tavattomalla kunnioituksella, otin vakavan ryhdin ja lakkasin hymyilemästä. Muistan että muutin kävelynikin varovaiseksi, ikäänkuin rinnassani olisi ollut joku astia, täynnä kallisarvoista nestettä, jonka pelkäsin läikähtävän laitainsa yli... Olin onnellinen, koska sen lisäksi näin kaikkien suovan itselleni hyvää. Rudin tahtoi tutustua tunteitteni esineeseen; ja miltei...olin jo itse päättänyt esitellä hänet.

— No nyt, nyt huomaan mistä on kysymys, puuttui Aleksandra Pavlovna puheeseen. — Rudin vei teiltä esineenne ja siitä asti ette voi hänelle suoda anteeksi. Lyönpä vetoa siitä, etten erehdy!

— Silloin olette vedon kadottanut, Aleksandra Pavlovna: te erehdytte. Rudin ei vienyt multa esinettäni, hän ei edes tahtonut minulta sitä viedä ja kuitenkin hän särki onneni; nyt kylmäverisesti sitä ajatellessa olisin valmis häntä siitä kiittämään. Mutta silloin olin menettämäisilläni järkeni. Rudin ei laisinkaan tahtonut minua vahingoittaa, — päinvastoin! Mutta seurauksena hänen kirotusta tavastaan aina tahtoa pistää sekä omansa että muiden elämänliikkeet neulankärkeen niinkuin luonnontutkija perhosen, oli, että hän meillekin molemmille rupesi selittämään suhdettamme, miten meidän piti käyttäytyä; itsevaltiaasti hän ryhtyi tekemään laskua tunteistamme ja ajatuksistamme, kehui meitä, moitti meitä, oli kirjevaihdossakin kanssamme, ajatelkaapa!... Sanalla sanoen sai meidät aivan suunniltamme. Olin silloin juuri menemäisilläni naimisiin tyttöni kanssa — sen verran minulle sentään oli jäänyt tervettä järkeä —; viettäisimmehän edes pari kuukautta yhdessä suloisesti niinkuin Paul ja Virginia; mutta silloin tapahtui väärinymmärryksiä, kaikenlaisia selkkauksia, — sanalla sanoen: tuli pannukakku. Ja asia päättyi siihen, että Rudin eräänä aamuna sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen pyhä velvollisuutensa ystävänä on ilmoittaa kaikki tytön isä-ukolle. Ja sen hän teki.

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna.

— Ja kaikista hulluinta on se, että hän sen teki minun suostumuksellani!... Muistan vielä tänä hetkenä mikä sekasorto päässäni vallitsi: olin aivan pyörryksissä, ajatuksettomana; musta näytti valkealta, valkea mustalta; valhe totuudelta; mielikuvitus velvollisuudelta... Vielä nyt tuntuu häpeälliseltä ajatella tuota! Rudin — hän ei masennu...! kaikkea muuta! Hän nostaa vaan päänsä pystyyn, kestää kaikki selkkaukset ja väärinymmärrykset kuin pääskynen viiltäessään yli veden pinnan.

— Ja niinkö te erositte tytöstänne? kysyi Aleksandra Pavlovna viattomasti, painaen kyynäspäänsä kylkeensä ja rypistäen kulmakarvansa.

— Niin erosin... pahasti, loukkaavan sopimattomasti, meluten, turhaan meluten... Itkin itse ja hän itki ja hitto ties mitä kaikkia... Muodostui Gordionin solmu — se täytyi hakata rikki ja tuo koski. Mutta kaikkihan maailmassa kääntyy parempaan päin. Tyttö meni naimisiin hyvän miehen kanssa ja on nyt hyvillä päivillä...

— Mutta myöntäkää, ettette kuitenkaan ole voinut suoda Rudinille anteeksi, alkoi Aleksandra Pavlovna.

— Vai niin! puuttui Leshnev puheeseen. — Niin minä itkin kuin lapsi saattaessani Rudinia ulkomaille. Se sikseen. Suoraan sanoen siemen silloin paleltui rinnassani. Ja kun sitte tapasin hänet ulkomailla... niin, silloin olin jo vanhentunut... Rudin taas näyttäytyi nykyisessä valossaan.

— Mitä te oikeastaan huomasitte hänessä?

— Kaikkea sitä, mitä teille juuri mainitsin. Mutta tarpeeksi jo hänestä. Ehkä kaikki käy onnellisesti. Tahdoin vain sanoa sen, että jos häntä tuomitsen ankarasti, niin en tee sitä siksi, etten häntä tuntisi... Mitä taas Natalia Aleksejevnaan tulee, niin en häneen tahdo tuhlata paljoja sanoja; mutta huomatkaa veljeänne.

— Veljeäni! Mitä kummaa?

— Niin, katsokaa häntä. Ettekö mitään huomaa?

Aleksandra Pavlovna meni sanattomaksi.

— Olette oikeassa, sanoi hän vihdoin; — se on totta... veljeni... on viime aikoina muuttunut... Arveletteko...

— Hiljaa! hän taitaa tulla tänne, kuiskasi Leshnev. — Mutta uskokaa pois: Natalia ei ole lapsi, vaikka häntä, onnetonta kyllä, pidetään lapsena. Saatte nähdä, että se tyttö vielä hämmästyttää meidät kaikki.

— Millä tavalla?

— Siten että... Ettekö tiedä, että juuri tuollaiset tytöt ne hehkuvat, ottavat myrkkyä ja niinpoispäin? Älkää katsoko sitä, että hän näyttää niin tyyneltä: hänellä on voimakkaat intohimot ja luonne — voi, voi!

— No nyt te jo luullakseni rupeatte runolliseksi! Niin tyyni olento kuin minä esim. olen, näyttää teistä jo tulivuorelta.

— Ei suinkaan! sanoi Leshnev hymyillen... — Luonteesta puhuen tekee mieleni mainita, ettei teillä oikeastaan ole luonnetta.

— No kaikkia hävyttömyyksiä tässä...

— Hävyttömyyksiä? Taivas varjelkoon...! Sepä oli suuri kohteliaisuus...

Volintsev tuli huoneeseen ja katseli epäilevin silmin Leshneviä ja sisartaan. Hän oli viime aikoina laihtunut. He rupesivat hänelle puhumaan, mutta hän tuskin hymyili heidän leikkipuheilleen ja katseli heihin kuin surullinen jänis, niinkuin Pigasov kerran oli hänestä lausunut. Tuskin lienee sentään maailmassa löytynyt ihmistä, jolle ei elämä joskus olisi näyttänyt vieläkin mustemmalta. Volintsev tunsi, että Natalia hänet heittää ja samalla tuntui maakin huojuvan hänen jalkainsa alla.

VII.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja Natalia nousi myöhään. Koko eilisenä päivänä hän oli ollut harvapuheinen, oli salaa hävennyt kyyneleitänsä ja huonosti nukkunut yönsä. Puoleksi puettuna hän istui pienen pianonsa ääressä, tuskin kuuluvasti kosketellen kieliä, jottei herättäisi neiti Boncourtia, tai vaivuttaen otsansa kylmiä koskettimia vastaan, siten viipyen liikkumattomana pitkiä aikoja. Hän mietti, mutta ei Rudinia, vaan jotakin hänen lausumaansa sanaa, ja vaipui yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Välistä juolahti hänen mieleensä Volintsev. Hän tiesi, että hän häntä rakastaa. Mutta pian hän taas lakkasi ajattelemasta Volintsevia... Hän tunsi kummallista mielenliikutusta. Kiireesti hän pukeutui, meni alas, toivotti äidilleen hyvää huomenta ja riensi ensi tilaisuuden ilmaantuessa yksin puutarhaan.

Oli kuuma, säteilevän kirkas päivä, vaikka sadetta tuontuostakin oli lankeillut. Aurinkoa peittämättä liiti sinitaivaalla sumuntapaisia pilvenhattaroita, jotka tuontuostakin äkkiarvaamatta vuolaina sade-virtoina kaatuivat maille. Suuret, välkkyvät pisarat sirottautuivat rankasti omituisella huminalla, kuin olisi timantteja sadellut; aurinko paistoi niiden lävitse kuin verkon takaa; nurmi, joka vasta oli aaltoillut tuulessa, seisoi liikkumattomana, ahmimalla imien kosteutta. Puitten kastuneet lehvät värisivät raukeasti; linnut eivät lakanneet laulamasta, ne visersivät kilpaa ja suloiselta tuo kuului sateen ropistessa raikkaisiin lehtoihin. Tomuiset tiet pölysivät ja kävivät sitte sadekuuroin tullessa aivan kirjaviksi... Mutta pilvi taivaalta haihtui, heikko tuuli alkoi käydä, nurmikot valautuivat smaragdin ja kullan karvaisiksi... Likennellen toisiaan upeilivat puitten lehdet... Väkevä lemu levisi kaikkialle.

Kun Natalia astui puutarhaan, oli taivas miltei kokonaan selvinnyt. Häntä vastaan virtasi raikas hiljaisuus, tuo lempeä, onnellinen rauha, joka vaivuttaa ihmissydämmen salaperäisten tunteitten ja epämääräisten toiveitten suloiseen maailmaan...

Natalia astui hopealehtisessä poppelikäytävässä, lammin vartta pitkin; äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneena seisoi hänen vieressään Rudin.

Tyttö tuli hämilleen. Rudin katsoi häntä suoraan kasvoihin.

— Oletteko yksin? kysyi hän.

— Olen, vastasi Natalia. — Läksin vain hetkeksi. Menen heti sisään.

—- Minä saatan teidät.

Ja he astuivat rinnatusten.

— Olette ikäänkuin suruissanne, sanoi Rudin.

— Minäkö?... Olin taas juuri huomauttamaisillani teistä, ettette ole hyvällä tuulella.

— Ehken... Minun on usein sillä tavalla... Ja se on minulle helpommin anteeksiannettavaa kuin teille.

— Minkätähden? Luuletteko ehkä, ettei minulla ole syytä minkäänlaiseen suruun?

— Teidän ijässänne pitää nauttia elämästä.

Natalia astui hetken äänetönnä.

— Dmitri Nikolajevitsch! lausui hän.

— Mitä?

— Muistatteko... minkä vertauksen eilen teitte... muistatteko... tammesta.

— Muistan. Entä sitte?

Natalia katsahti häneen salavihkaa.

— Mitä te... mitä te tarkoititte tuolla vertauksella?

Rudin nyökäytti päätään ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen.

— Natalia Aleksejevna! alkoi hän, kasvoissaan tuo hänelle omituinen, pidätetty ja merkitsevä ilme, joka aina sai kuulijan luulemaan, ettei hän lausunut kuin kymmenennen osan siitä mitä hänen sydämmellään oli. — Natalia Aleksejevna! olette ehkä huomannut, että vähän olen puhunut menneisyydestäni. Löytyy kieliä, joihin yleensä en koske. Kenen tarvitsisi sitte tietää mitä sydämmessäni on liikkunut. Sen asettaminen näytteille on mielestäni aina ollut pyhyyden häpäisemistä. Mutta teille olen suora: te olette herättänyt luottamukseni. En voi teiltä salata, että minäkin kerran rakastin ja kärsin niinkuin muutkin... Milloin? miten? Siitä ei kannata puhua; sydämmeni on kokenut paljon iloa ja paljon suruja...

Rudin vaikeni hetkisen.

— Se minkä eilen sanoin, jatkoi hän — saattoi ehkä osaksi koskea minua ja nykyistä tilaani. Mutta eihän siitäkään kannata puhua. Se aika elämästä on minulta jo mennyttä. Minun täytyy nyt laahautua eteenpäin helteisellä, tomuisella tiellä, paikasta toiseen, tärisevillä rattailla... Milloin tulen perille? Jumala ties... Mutta puhukaamme mieluummin teistä.

— Ettekö sitte, Dmitri Nikolajevitsch, keskeytti Natalia: — odota mitään elämältä?

— Ah, en! taikka odotan kyllä paljonkin, mutta en itseäni varten... työstä, työn tuottamasta onnesta en milloinkaan tule luopumaan, mutta nautinnosta olen luopunut. Toiveissani, unelmissani — ja varsinkin onnessani ei ole mitään yleistä. Rakkaus (siinä hän kohautti olkapäitään)... rakkaus ei kuulu minulle; en... ansaitse sitä, nainen, joka rakastaa, on oikeutettu vaatimaan omakseen koko miehen, mutta minä en enään voi antautua kokonaisena. Ja sitte, onhan miellyttäminen nuorison asia: minä olen jo liian vanha. Miksi rupeisin panemaan pyörälle vieraitten ihmisten päitä? Suokoon Jumala omani edes pysyä paikallaan!

— Ymmärrän kyllä, sanoi Natalia, — että sen joka pyrkii suureen päämaaliin, täytyy unohtaa itsensä. Mutta eikö muka nainen kykenisi pitämään arvossa sellaista miestä? Minun ymmärtääkseni hän vaan helpommin heittää miehen, joka on itsekäs. Kaikki nuoret, nuoriso, kuuluu teidän mielestänne noihin itsekkäisin, jotka tekevät työtä vain itseänsä varten, yksin silloinkin kuin rakastavat. Tietäkää, ettei nainen ainoastaan kykene ymmärtämään uhrautusta: hän kykenee itsekin uhrautumaan.

Natalian posket vetäysivät heikkoon punaan ja hänen silmänsä säihkyivät. Ennen tutustumistaan Rudiniin ei hän vielä koskaan ollut pitänyt niin pitkää puhetta eikä puhunut sellaisella lämmöllä.

— Te ette koskaan ole kuullut mielipiteitäni naisen kutsumuksesta, virkkoi Rudin suojelevalla hymyllä: — olen sitä mieltä, että yksin Jeanne d'Arc saattoi pelastaa Ranskan... Mutta se sikseen. Aikomukseni oli puhua teistä. Te seisotte elämän kynnyksellä... On sekä hauskaa että hyödyllistä puhua teidän tulevaisuudestanne. Kuulkaa; tiedättehän että olen ystävänne, otan osaa kohtaloonne melkein sukulaisen tavoin... Sentähden toivon, ettette pidä kysymystäni tunkeliaana: onko sydämmenne vielä aivan tyyni?

Nataliassa ikäänkuin leimahti; hän ei virkkanut mitään, vaan seisahtui. Rudinkin jäi seisomaan.

— Ettehän suutu minuun? kysyi hän.

—- En, vastasi Natalia: — mutta minun oli mahdoton odottaa...

— No niin, jatkoi Rudin: — teidän ei tarvitse vastata. Salaisuutenne on minulle tuttu.

Natalia silmäili häneen miltei pelvolla.

— Niin... niin; minä tiedän kenestä te pidätte. Ja voin sanoa, ettette olisi voinut valita paremmin. Hän on erinomainen mies, hän se ymmärtää pitää teitä arvossa; hän ei ole maailman murjoma — hän on luonnollinen ja selväjärkinen ihminen... hän tulee tekemään teidät onnelliseksi.

— Ketä te tarkoitatte, Dmitri Nikolajevitsch?

— Ettette muka tietäisi ketä tarkoitan? Tietysti Volintseviä. Mitä? Eikö se muka olisi totta?

Natalia kääntyi pois Rudinista. Hän oli aivan ymmällä.

— Eikö hän muka rakastaisi teitä? Hyvänen aika! Hänhän ei päästä teitä silmistään, hän seuraa jokaista liikettänne; ja vihdoin: voiko rakkautta salata? Ja ettekö te itse muka ole hänelle suosiollinen? Äitinnekin pitää hänestä, mikäli minä olen voinut huomata... Olette valinnut...

— Dmitri Nikolaitsch, puuttui hänen puheeseensa Natalia, joka hermostuneesti oli kosketellut likeistä oksaa; — minä suorastaan en voi puhua näistä asioista; vakuutan teille vaan... että erehdytte.

— Minäkö erehtyisin? kysyi Rudin... Enpä luule... Tosin ei siitä ole pitkä aika kuin teihin tutustuin, mutta tunnen teidät jo hyvin. Mitä sitte tietää tuo muutos, jonka teissä olen selvästi huomannut? Tai oletteko samanlainen kuin kuusi viikkoa sitte...? Ei, Natalia Aleksejevna, sydämmenne ei ole tyyni.

— Saattaa olla niin, vastasi Natalia tuskin kuuluvasti: — mutta te erehdytte kuitenkin.

— Kuinka? kysyi Rudin.

— Jättäkää minut, älkää minulta kyselkö! pyysi Natalia ja läksi kiirein askelin taloa kohti.

Hirveältä tuntui hänestä se minkä hän äkkiä tunsi rinnassaan.

Rudin saavutti hänet ja sai hänet pysähtymään.

— Natalia Aleksejevna lausui hän: — keskustelumme ei saa päättyä tällä tavalla: se on siksi vakava, minullekin... Kuinka minun tulee ymmärtää teitä?

— Jättäkää minut! pyysi Natalia.

— Natalia Aleksejevna, Jumalan tähden!

Rudin kalpeni. Mielen myrsky kuvautui hänen kasvoillaan.

— Ymmärrättehän te kaikki, teidän täytyy ymmärtää! sanoi Natalia, riuhtaisi kätensä irti hänen kädestään ja läksi, taakseen katsomatta.

— Vain sananen vielä! huusi Rudin hänen jälkeensä.

Natalia pysähtyi, mutta ei kääntynyt.

— Kysyitte mitä tarkoitin eilisellä vertauksellani. Kas, en tahdo teitä pettää. Tarkoitin itseäni ja menneisyyttäni — ja teitä.

— Mitä? Minuako?

— Niin, teitä; sanon vieläkin kerran, etten tahdo teitä pettää... Nyt tiedätte myöskin mitä tunnetta, mitä uutta tunnetta silloin tarkoitin... Tähän päivään saakka olin päättänyt...