Part 5

— Ulkomailta, puhui Leshnev, — kirjoitti Rudin äidilleen hyvin harvoin ja kävi yhden ainoan kerran häntä katsomassa, viipyen silloin kymmenen päivää. Vieraisiin käsiin, hänen olemattaan läsnä, eukko sitten myöskin kuoli. Mutta kuolinhetkeen asti piti hän silmiään kiinnitettyinä hänen valokuvaansa. Kävin usein eukkoa katsomassa, oleskellessani T:ssä. Hyvä ihminen hän oli ja perin vieraanvarainen. Aina valmisna tarjoomaan kirsikkahilloaan. Mitjaansa hän rakasti aivan rajattomasti. Petschorinin koulun miehet arvelevat, että ihminen aina rakastaa sitä, jolta hän saa edes rahtusen rakkautta; _minä_ puolestani luulen, että äiti aina rakastaa lapsiaan, varsinkin poissa-olevia. Sitte kohtasin Rudinin ulkomailla. Siellä häneen rakastui eräs venäläinen nainen, tuollainen ruma, oppinut, oikein ehta sinisukka. Rudin häiläili hänen kanssaan kauvan ja liiaksikin ja hylkäsi hänet vihdoin.. anteeksi, olikin niin, että hän hylkäsi Rudinin. Ja siiloin hänet hylkäsin minäkin.: Sen pituinen se.

Leshnev vaikeni, sivalsi kädellään otsaansa ja heittäysi väsyneenä tuolille.

— Mutta tiedättekö, Mihailo Mihailitsch, alkoi Aleksandra Pavlovna, — nyt näen, että te olette paha ihminen. Totisesti ette ole Pigasovia parempi. Tiedän kyllä, että olette puhunut totta, ettette ole mitään lisännyt. Mutta en voi olla huomaamatta, kuinka vihamielisessä hengessä esititte tuon kaiken! Tuo köyhä eukko ja hänen uskollisuutensa, hänen yksinäinen kuolemansa, tuo nainen... Äh, minkätähden?... Tiedättekö, parhaimmankin ihmisen elämää saattaa — mitään lisäämättä, huomatkaa se — kuvata niin räikein värin, että se aivan kauhistuttaa! Sekin on tavallaan panettelua.

Leshnev nousi ja rupesi taas kävelemään.

— Tarkoitukseni ei suinkaan ollut kauhistuttaa teitä, Aleksandra Pavlovna, alkoi hän vihdoin. — En ole mikään panettelija. Ja sitä paitsi, lisäsi hän hetken mietittyään, — lienette osaksi oikeassa. En panetellut Rudinia; mutta ehkä hän kukaties sen jälkeen on muuttunutkin. Olen ehkä tuominnut häntä väärin.

— No, kas niin ... Luvatkaa nyt minulle, että uudistatte tuttavuuden hänen kanssaan ja opitte hänet hyvin tuntemaan. Sitte voitte kertoa lopullisen mielipiteenne hänestä.

— Nöyrin palvelijanne... Mutta mitä sinä siinä kökötät, Sergei Pavlitsch?

Volintsev säpsähti ja kohotti päätään kuin unesta heräten.

— Mitäpä minä sitte sanoisin! En tiedä. Päätäni särkee sitä paitsi.

— Kuinka sinä tänään olet niin surkea? sanoi Aleksandra Pavlovna. — Oletko terve?

— Päätäni särkee, toisti Volintsev ja Iäksi ulos.

Aleksandra Pavlovna ja Leshnev jäivät katselemaan hänen jälkeensä ja vaihtoivat sitte keskenään silmäyksen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään. He tiesivät molemmat mitä Volintsevin sydämmessä liikkui.

VI.

Oli kulunut hiukan kolmatta kuukautta. Sinä aikana oli Rudin tuskin poikennut Darja Mihailovnan talosta. Darja Mihailovna ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Hänelle oli tullut välttämättömyydeksi kertoa hänelle itsestään ja kuunnella hänen puhettaan. Kerrankin, kun Rudin tahtoi matkustaa pois, ottaen tekosyyksi sen, että hänen rahansa olivat loppuneet, antoi hän hänelle viisisataa ruplaa. Sitä paitsi oli Rudin Volintsevilta lainannut kaksisataa ruplaa. Pigasov kävi nykyään hyvin harvoin vieraissa Darja Mihailovnan luona: Rudinin läsnäolo häntä painalti. Hän ei muutoin ollut ainoa, joka tunsi ikäänkuin painajaisen vallitsevan talossa.

— Minä en kärsi tuota järkeilijää, sanoi Pigasov: — hän ei ole luonnollinen, hän on aivan kuin henkilö jostakin venäläisestä novellista. "Minä..." virkkaa hän pitkäveteisesti ja tuntehikkaasti ja jatkaa hetken kuluttua: "minä... minä..." Hän käyttää aina tuollaisia venyteltyjä sanoja. Jos satut aivastamaan, niin hän paikalla alkaa sinulle selitellä miksi juuri aivastit etkä rykäissyt. Kiittäessään sinua on kuin hän sinulle antaisi erityisen armonosoituksen... Äkkiä hän rupee soimaamaan itseään, haukkuu itsensä aivan maan tasalle... no, nyt ei hän enään varmaankaan uskalla korottaa silmiäänkään, arvelet. Mutta vielä mitä! Hän on samassa entistään iloisempi, niinkuin karvas viina, joka seisottuaan vaan paranee.

Pandalevski pelkäsi Rudinia ja pyrki innokkaasti hänen suosioonsa. Volintsevin ja Rudinin suhde toisiinsa oli omituinen. Rudin kutsui häntä ritariksi ja ylisti häntä sekä edessä että takana. Mutta Volintsev ei pitänyt hänestä ja joka kerta kun Rudin hänen läsnäollessaan rupesi luettelemaan hänen ansioitaan, tunsi hän ehdotonta kärsimättömyyttä ja vastenmielisyyttä. "Eiköhän tuo vain tehne minusta pilkkaa?" ajatteli hän ja vihamielisenä sykki hänen sydämmensä. Volintsev koetti hillitä itseänsä, mutta hän oli mustasukkainen Natalian tähden. Ja tuskin Rudinkaan, vaikka hän ihastuneena toivotti Volintsevia tervetulleeksi, vaikka hän häntä nimitti ritariksi ja lainasi häneltä rahaa, itse asiassa piti hänestä. Vaikea olisi määrätä mitä kaikkia tunteita noissa molemmissa liikkui, kun he toverillisesti puristivat toistensa käsiä ja katselivat toisiinsa.

Basistov pysyi Rudinin hartaana ihailijana ja kaappasi lennosta kiinni jokaisen hänen sanansa. Rudin kiinnitti häneen aivan vähän huomiota. Kerran hän tuli viettäneeksi kokonaisen aamun hänen kanssaan, jolloin he puhelivat tärkeimmistä maailman kysymyksistä ja tehtävistä. Hän herätti Basistovissa suurinta ihastusta, mutta heitti hänen sitte sikseen... Nähtävästi hän ainoastaan sanoilleen haki vilpitöntä ja kokonaan antautuvaa sielua. Leshnevinkään kanssa, joka rupesi käymään Darja Mihailovnan luona, ei Rudin joutunut riitaan. Hän häntä vältti. Leshnev käyttäytyi kylmästi häntä kohtaan eikä suostunut hänestä antamaan lopullista lausuntoaan, mikä suuresti pahoitti Aleksandra Pavlovnaa. Hän kunnioitti Rudinia, mutta uskoi samalla Leshneviin. Koko Darja Mihailovnan talo alistui Rudinin mielitekoihin: hänen pieninkin halunsa tyydytettiin. Päivän tehtävien järjestys riippui hänestä. Ei ainoaa huviretkeä pantu toimeen ilman häntä. Yleensä ei hän pitänyt kaikista satunnaisista, oikkujen tuomista huvituksista. Hän otti niihin osaa ystävällisellä, hiukan ikävystyneellä hyvänsuopeudella, niinkuin täysikasvaneet lasten leikkeihin. Siitä huolimatta hän kaikkialla oli mukana: keskusteli Darja Mihailovnan kanssa maatilaa koskevista toimista, lastenkasvatuksesta, taloudesta ja yleisistä asioista; hän kuunteli hänen ehdotuksiaan, ei tuskastunut pikkuseikkoihinkaan, ja ehdotteli muutoksia ja uudistuksia. Darja Mihailovna oli ihastunut hänen sanoihinsa — eikä enempää. Talousasioissa hän kokonaan luotti pehtoorinsa neuvoihin. Tämä oli keski-ikäinen, yksisilmäinen vähävenäläinen, hyväluontoinen, viekas velikulta. — "Vanha se aina lihoo, nuori pysyy laihana", oli hänen tapana tyynesti myhähdellen ja räpäyttäen ainoaa silmäänsä, sanoa.

Paitsi Darja Mihailovnaa, seurusteli Rudin eninten Natalian kanssa. Salaa hän hänelle antoi kirjoja, uskoi hänelle aikomuksensa, luki hänelle ensi sivut harjoitelmistaan ja kirjoituksistaan. Usein niiden henki jäi Natalialta käsittämättä. Eikä Rudin liioin näyttänyt välittävän siitä, kunhan hän vain kuunteli häntä. Hänen ja Natalian likeinen väli ei aivan miellyttänyt Darja Mihailovnaa. No — tuumi hän sitte — laverrelkoot nyt täällä maalla. Koulutyttönä Natalia leikittelee hänen kanssaan. Hän siitä hiukan viisastuu — siinä kaikki... Pietariin tultua muuttuu kaikki...

Darja Mihailovna erehtyi. Natalia ei laverrellut Rudinin kanssa koulutytön tapaan: ahmimalla hän kuunteli hänen sanojaan, hän pyrki syventymään niiden sisällykseen, hän alisti ajatuksensa, epäilyksensä hänen arvostelunsa alaisiksi: hän oli hänen ohjaajansa, opettajansa. Ja tämän kestäessä hänen päässään kiehui... mutta nuoren pään poltto ei kestä kauvan. Mitä suloisia hetkiä Natalia vietti puutarhassa, penkillä saarnipuun varjossa, lehtiverkon alla, kun Rudin hänelle luki Göthen Faustia, Hoffmania, Bettinan kirjeitä tai Nevalista, tuontuostakin pysähtyen ja selitellen sitä, mikä hänestä tuntui hämärältä. Natalia puhui huonosti saksaa niinkuin useimmat venäläiset naiset, mutta hän ymmärsi sitä hyvin ja Rudin, joka oli aivan ihastunut saksalaiseen runouteen, saksalaiseen romantiikkaan ja filosofiaan, veti hänet mukaansa noille luvatuille maille. Tuntemattomina, ihanina ne aukenivat hänen tarkkaavaiselle katseelleen. Kirjojen lehdiltä Rudinin käsissä valui helisevinä säteinä hänen sieluunsa ihmeellisiä kuvia, uusia, valoisia ajatuksia ja hänen sydämmessään, jota jalojen tunteiden ilo täristytti, syttyi ja leimahteli pyhän riemun kipinä ...

— Kuulkaa, Dmitri Nikolaitsh, alkoi hän kerran istuessaan ikkunan ääressä käsityöpuitteineen: — kai te talveksi menette Pietariin?

— En tiedä, sanoi Rudin, päästäen syliinsä kirjan, jota hän oli selaillut. — Jos minulla on varaa, niin lähden.

Hän puhui laimeasti, sillä hän tunsi väsymystä, vaikkei hän koko päivänä ollut tehnyt mitään.

— Mutta kuinka ette saisi varoja?...

Rudin pudisti päätään.

— Niinkö luulette?

Hän silmäili merkitsevästi syrjään. Natalia oli sanomaisillaan jotakin, mutta pidättyi sitte.

— Katsokaa, alkoi Rudin viitaten kädellään ikkunaan: — katsokaa tuota omenapuuta: se on murtunut omien hedelmiensä runsaudesta ja raskaudesta. Se on tosineron vertauskuva...

— Se on murtunut sentähden, ettei sillä ole ollut tukea, sanoi Natalia.

— Ymmärrän teidät, Natalia Äleksejevna, mutta ihmisen ei ole yhtä helppo saada tukea.

— Mutta minusta kuitenkin toisten ihmisten myötätuntoisuus, yksinäisyys...

Natalia joutui hiukan hämilleen ja punastui.

— Mitä sitte tulette talvella tekemään maalla? lisäsi hän kiireesti.

-- Mitä tulen tekemäänkö? Lopetan suuren kirjoitukseni, tiedättehän — traagillisuudesta elämässä ja taiteessa — kerroin teille toissapäivänä suunnitelmani -- lähetän sen sitte teille.

— Ja painatatte sen?

— En.

— Kuinka ette? Ketä varten te sitte näette vaivaa?

— Vaikkapa yksin teitä varten.

Natalian katse painui alas.

— Se on minun voimilleni liian suuriarvoista, Dmitri Nikolaitsh!

— Uskallanko tiedustella mitä kirjoitus koskee? kysyi ujosti Basistov, joka istui hiukan edempänä.

— Traagillisuutta elämässä ja taiteessa, toisti Rudin. — Herra Basistovkin voi saada lukea sen. Muutoin en vielä ole kokonaan päässyt sopusointuun tuon aineen kanssa. En tähän asti ole saanut selville traagillisuuden merkitystä rakkaudessa.

Rudin puhui usein ja mielellään rakkaudesta. Alussa kuullessaan sanan rakkaus, neiti Boncourt säpsähti ja teroitti korvansa, niinkuin vanha rykmenttihevonen kuullessaan torven, mutta sitte hän tottui, nyrpistäen ainoastaan huuliaan ja nuuskaten.

— Minusta, sanoi Natalia arasti, — ilmaantuu rakkauden traagillisuus onnettomassa rakkaudessa.

— Ei suinkaan! ehätti Rudin väliin, — se on paremmin rakkauden koomillisia puolia... Se kysymys täytyy asettaa aivan toisin... täytyy ammentaa paljon syvemmältä... Rakkaus! lausui hän toistamiseen: — kaikki siinä on salaperäistä: sen syntyminen, kehitys ja haihtuminen. Se milloin ilmaantuu äkkiä, varmana, iloisana kuni päivä; milloin hehkuu se kauvan kuin tuli tuhan alla ja sitte vasta, kun se on kaikki hävittänyt, leimahtaa se liekiksi sielussa; milloin se mataa sydämmeen kuin käärme, milloin taas äkkiä livahtaa sieltä ulos... Niin, niin; tämä on tärkeä kysymys. Ja kuka meidän aikoinamme oikeastaan rakastaa? Kuka uskaltaa rakastaa?

Rudin mietti.

— Miksei tuota Sergei Pavlitschia ole näkynyt pitkiin aikoihin? kysyi hän äkkiä.

Natalia säpsähti ja painoi päänsä käsityönsä puitteita vastaan.

— En tiedä, mutisi hän vihdoin.

— Kuinka erinomainen, jaloluontoinen ihminen hän on, sanoi Rudin nousten istumasta. — Hän on nykyajan venäläisen aateliston parhaimpia, mallikelpoisimpia...

Neiti Boncourt katseli häntä kierosti ranskalaisilla silmillään.

Rudin asteli edestakaisin huoneessa.

— Oletteko huomannut, sanoi hän tehden jyrkän kokokäännöksen koroillaan, — että vanhat lehdet vasta silloin varisevat tammesta — ja tammi on kovaa puuta — kun uudet alkavat tunkea esiin?

— Olen huomannut, vastasi Natalia hitaasti.

— Aivan samoin on vanhan rakkauden laita voimakkaassa sydämmessä: vaikka se jo on kuollut, niin se yhäkin pysyy siinä; ainoastaan toinen, uusi rakkaus voi sen karkoittaa.

Natalia ei vastannut mitään.

— Mitähän tämä oikeastaan merkitsee? ajatteli hän.

Rudin pysähtyi, ravisti tukkaansa ja poistui.

Natalia meni huoneeseensa. Neuvotonna hän kauvan istui vuoteessaan, kauvan hän muisteli Rudinin viimeisiä sanoja. Äkkiä hän pusersi kätensä ristiin ja alkoi ääneen itkeä. Mitä hän itki — Jumala ties! Ei hän edes itse tietänyt minkätähden hänen kyyneleensä niin äkkiarvaamatta tulvailivat. Hän ne kuivasi; mutta ne alkoivat uudestaan valua vuolaina kuin lähde, johon kauvan on kokoontunut vesiä.

* * * * *

Samana päivänä oli Leshnev Aleksandra Pävlovnan luona ja puhe kääntyi Rudiniin. Aleksandra Pavlovna oli päättänyt saada selvää Leshnevin ajatuksista, mutta tämä vain itsepintaisesti vaikeni.

— Kyllä minä huomaan, sanoi Aleksandra Pavlovna, — ettette pidä Dmitri Nikolajevitschistä entistä enempää. Tahallani en ole siitä tähän asti kysynyt, mutta nyt te jo olette ehtinyt vakaantua mielipiteessänne, onko hän muuttunut ja minä tahdon tietää minkätähden ette hänestä pidä.

— Nöyrin palvelijanne, sanoi Leshnev tavallisella tyyneydellään; — jollette sitä nyt voikkaan kärsiä, niin älkää toki suuttuko...

— No, alkakaa, alkakaa.

— Ja antakaa minun puhua loppuun asti.

— Olkaa hyvä. Mutta alkakaa.

— No niin, alkoi Leshnev hitaasti laskeutuen sohvaan: — myönnän etten totisesti Rudinista pidä. Hän on viisas mies...

— Entäs sitte!

— Hän on harvinaisen viisas mies, mutta itse asiassa tyhjä...

— Helppo sanoa!

— Mutta itse asiassa tyhjä, toisti Leshnev. — Se ei sentään tee mitään, sillä olemme kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän tyhjät. En edes sitä laske hänen syykseen, että hän on henkinen hirmuvaltias, laiska, eikä liioin oppinutkaan...

Aleksandra Pavlovna löi kätensä yhteen.

— Rudinko ei liioin oppinut! huudahti hän.

— Ei liioin oppinutkaan, toisti Leshnev samalla äänellä. — Hän elää mielellään toisten kustannuksella, näyttelee aina jotakin roolia, j.n.e. Asiain meno nyt on sellainen. Mutta hullumpaa on se, että mies on kylmä kuin jää.

— Hän, tuo hehkuva sielu muka kylmä! virkkoi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, kylmä kuin jää. Hän tietää sen itse ja teeskentelee olevansa hehkua täynnä. Se hänessä on huonoa, puhui Leshnev vähitellen kiivastuen, — että hän pelaa niin vaarallista peliä, — tietysti ei itselleen vaarallista; itse hän ei pane alttiiksi kopeekkaa, ei hiuskarvaakaan — mutta kyllä toisten hengenkin...

— Kenestä ja mistä te nyt puhutte? en teitä ymmärrä, sanoi Aleksandra Pavlovna.

— Se on huonoa hänessä, ettei hän ole rehellinen. Hän on viisas mies: pitäisihän hänen tietää sanojensa arvon. Mutta hän käyttää niitä ikäänkuin ne olisivat maksaneet hänelle jotakin... En kiellä, että hän puhuu hyvin, mutta hänen kaunopuheliaisuutensa ei ole venäläistä. Ja vihdoin: nuorille saattaa suoda anteeksi kauniit puheet, mutta hänen ikäisensä pitäisi toki hävetä sellaista huvia kuin keikailemista omalla sanatulvallaan.

— Minun mielestäni, Mihailo Mihailitsch, on kuulijalle yhdentekevää keikaileeko hän vaiko ei...

— Anteeksi, Aleksandra Pavlovna, se ei ole yhdentekevää. Joku voi sanoa sanan, joka minuun syvästi vaikuttaa, toinen lausuu saman sanan, ehkäpä vielä kauniimman — ja minä en sitä edes ota korviini. Minkätähden?

— Nimittäin se ei vaikuta _teihin_, sanoi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, ei vaikuta, uudisti Leshnev, — vaikka minulla kyllä on hyvät korvat. Tahdon vaan tulla siihen, että Rudinin sanat sanoina vaikuttavat, mutta niistä ei koskaan kehkeydy tekoa — sen sijaan nuo samat sanat voivat hämmentää, tuhota nuoren sydämmen.

— Mutta ketä, ketä te tarkoitatte, Mihailo Mihailitsch?

Leshnev seisahtui.

— Tahdotteko tietää ketä tarkoitan? Natalia Aleksejevnaa.

Hetkeksi Aleksandra Pavlovna säpsähti, mutta hymyili samassa.

— Hyvänen aika, alkoi hän: — kuinka teillä aina on kummallisia ajatuksia! Nataliahan on vielä lapsi; ja jos siinä nyt jotakin olisi, niin luuletteko, että Darja Mihailovna...

— Darja Mihailovna on ensiksikin itsekäs olento, joka elää vain itseänsä varten; toiseksi hän niin luottaa taitoonsa lastenkasvattajana, ettei hänen mieleensäkään juolahtaisi huolehtia heidän tähtensä. Hyi. Miten se on mahdollista! ainoa hetki, ainoa ylevä katse — ja kaikki sujuu kuin voideltuna. Mitähän tuo nainen oikeastaan ajattelee, tuo, joka luulee olevansa mesenaatti, älyniekka ja Jumala ties mitä kaikkia, ja joka itse asiassa ei ole mitään muuta kuin maailmannainen vanhana ämmänä. Mutta Natalia ei ole lapsi: uskokaa pois, hän miettii enemmän ja syvemmältä kuin te ja minä. Ja pitäisikö nyt tuollaisen rehellisen, intohimoisen ja tulisen luonteen joutua tuollaiselle näyttelijälle, keikailijalle! Mutta sellaistahan on maailman meno.

— Keikailijalle! Häntä, Rudiniako kutsutte keikailijaksi?

— Tietysti juuri häntä... No sanokaa nyt itse, Aleksandra Pavlovna, mitä osaa hän näyttelee Darja Mihailovnan luona? On talon epäjumalana ja oraakkelina, sekaantuu taloustoimiin, perheen juoruihin ja pikkuasioihin — sopiiko se miehen arvolle?

Aleksandra Pavlovna katseli hämmästyneenä Leshneviä.

— En teitä tunne, Mihailo Mihailitsch, virkkoi hän. — Te olette punastunut, te olette kadottanut tasapainonne... Olette kai oikeassa, siinä mahtaa piillä jotakin muuta...

— Niin piileekin! Sinä kerrot naiselle jonkun asian, josta olet vakuutettu; hän ei saa rauhaa ennenkuin hän on keksinyt jonkun pienen, syrjäisen vaikuttimen, jonka nojalla hän luulee voivansa pakoittaa sinua puhumaan juuri niin eikä toisin.

Aleksandra Pavlovna suuttui.

— Hyvä, herra Leshnev! Jopa te osaatte vainota naisia aivan yhtä hyvin kuin herra Pigasov. Niinkuin tahdotte! Mutta vaikka olettekin tarkkanäköinen, niin minun on vaikea käsittää, että niin lyhyessä ajassa olisitte oppinut ymmärtämään kaikkia. Minä luulen, että erehdytte. Rudin on mielestänne mikäkin Tartuffe.

— Paha kyllä, hän ei ole edes sitäkään. Tartuffe ainakin tiesi mitä hän tahtoi; mutta huolimatta kaikesta viisaudestaan, tämä...

— Mitä? Mitä? Puhukaa vaan loppuun asti, te väärin tuomitseva, inhoittava ihminen!

Leshnev nousi.

— Kuulkaa Aleksandra Pavlovna, alkoi hän, — te tässä tuomitsette väärin, enkä minä. Te suututte minuun siitä, että Rudinia tuomitsen ankarasti: mutta minulla on oikeus puhua hänestä ankarasti. Ehken niinkään halvalla hinnalla ole ostanut tuota oikeutta. Tunnen hänet hyvin: olen kauvan asunut yhdessä hänen kanssaan. Muistatteko, lupasin teille joskus kertoa elämästämme Moskovassa. Nähtävästi se nyt on tehtävä. Mutta onko teillä kärsivällisyyttä kuunnella minua?

— Puhukaa, puhukaa!

— No hyvä.

Leshnev alkoi hitain askelin kävellä huoneessa, pysähtyi silloin tällöin ja nyökäytti päätään.

— Tiedätte ehkä, sanoi hän; — tai ehkette tiedä, että minä varhain jäin orvoksi. Seitsemäntoista vanhana ei minulla enään ollut ketään holhoojana. Asuin tätini talossa Moskovassa ja tein mitä tahdoin. Nuorena olin sangen tyhjä ja itserakas, keikailin, kerskailin mielelläni. Yliopistoon tultua käyttäydyin kuin koulupoika ja jouduin pian seikkailuihin. Mutta niistä en huoli teille kertoa, sillä se ei kannata. Minä valehtelin, valehtelin sangen pahasti... Minua ohjattiin selvälle tielle, paljastettiin, häväistiin... Jouduin hämilleni, itkin kuin lapsi. Tämä kaikki tapahtui erään tuttavan luona useain toverien läsnäollessa. Kaikki he minulle nauroivat paitsi eräs ylioppilas, joka — huomatkaa se — sentään enemmän kuin nuo muut, oli ollut minulle harmissaan silloin kun niskottelin enkä ollut valheestani tietävinäni mitään. Lieneekö hänen tullut sääli vai mitä, mutta hän otti minut käsilleen ja vei luoksensa.

— Oliko se Rudin? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Ei, se ei ollut Rudin... se oli... hän on jo kuollut... se oli omituinen ihminen. Hänen nimensä oli Pokorski. Muutamilla sanoilla en kykene häntä kuvaamaan, mutta aljettuani puhumaan hänestä, ei mieleni enään tee puhumaan muusta. Se oli ylevä, puhdas henki ja hänen vertaistaan viisaudessa en sitte enään ole tavannut. Pokorski asui pienessä, matalassa huoneessa, vanhan puutalon toisessa kerroksessa. Hän oli hyvin köyhä ja elätti itseään antamalla tunteja. Ei edes teekuppia hän voinut tarjota vierailleen. Hänen ainoa sohvansa oli siitä merkillinen, että se oli venheen näköinen. Mutta näistä epämukavuuksista huolimatta hänen luonaan kävi paljon väkeä. Kaikki hänestä pitivät, hän osasi vetää sydämmet puoleensa. Ette usko miten herttaiselta, hauskalta tuntui istua hänen köyhässä huoneessaan. Hänen luonaan tutustuin Rudiniin. Hän oli jo silloin lähtenyt eroon pikkuruhtinaastaan.

— Mitä erityistä tuossa Pokorskissa sitte oli? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Miten sanoisin? Runollisuus ja totuus hänessä ehdottomasti vetivät jokaisen puoleensa. Paitsi laajaa, selvää järkeään, oli hän herttainen ja hauska kuin lapsi. Vielä tänäkin päivänä soi korvissani hänen raikas naurunsa, ja samalla hän

Loisti lamppuna keskiyössä Eessä hyveen pyhäkköin...

niinkuin hänestä lausui muuan puolihullu, herttainen runoilija, joka kuului piiriimme.

— No kuinka hän puhui? kysyi taas Aleksandra Pavlovna.

— Hyvin hän puhui ollessaan puhetuulella, mutta ei millään tavalla erityisesti. Kyllä Rudin jo silloin oli kymmenen kertaa häntä kaunopuheliaampi.

Leshnev seisahtui ja pani kätensä ristiin.