Part 4

— Paroonista? hän on kelpo ihminen, hyväsydämminen ja lahjakas... mutta hänellä ei ole luonteenlujuutta... sentähden hän tuleekin koko ikänsä pysymään puoleksi oppineena, puoleksi maailmanmiehenä, nimittäin dilettanttina suoraan sanoen — ei minään... Vahinko kyllä!

— Minä olen aivan samaa mieltä, sanoi Darja Mihailovna. — Luin hänen artikkelinsa... _Entre nous... cela a assez peu de fond_ [Meidän kesken sanoen, - ei siinä ole paljonkaan perustetta].

— Ketä täällä likeisyydessä vielä asuu? kysyi hetkisen vaiettuaan Rudin.

Darja Mihailovna karisteli pikkusormellaan tuhkaa papyrossistaan.

— Tuskin ketään. Aleksandra Pavlovna Lipin, jonka eilen näitte: hän on sangen herttainen, mutta siinä kaikki. Hänen veljensä on erinomainen mies, _un parfait honnête homme_ [oikein kelpo mies]. Ruhtinas Garinin te tunnette. Ja siinä ne ovatkin kaikki. Löytyy tosin pari muuta naapuria, mutta ne ovat aivan mitättömät. Joko kursailevat — hirveillä vaatimuksilla — tai karttavat ihmisiä, tai käyttäytyvät luonnollisuudessaan aivan sopimattomasti. Rouvia en, niinkuin tiedätte, näe. Sitte on vielä muuan naapuri, jota sanotaan hyvin sivistyneeksi ja oppineeksi mieheksi, mutta hän on eriskummallinen olento, haaveilia. _Alexandrine_ hänet tuntee ja taitaa häntä rakastaa... Kas, Aleksandraan teidän, Dmitri Nikolaitsch, pitäisi käydä käsiksi: hän on herttainen olento; häntä pitäisi vain hiukan muodostella, välttämättömästi muodostella!

— Hän on hyvin miellyttävä, myönsi Rudin.

— Täydellinen lapsi, Dmitri Nikolaitsch, täydellinen lapsi. Hän oli naimisissa, _mais c'est tout comme_ [Mutta se nyt on niinkuin]... Minä jos olisin mies, rakastuisin vain sellaisiin naisiin.

— Tokkohan?

— Aivan varmaan. Sellaisissa naisissa on kumminkin tuoreutta ja sitä ei keinotekoisesti saata hankkia jokaiselle.

— Voiko muka sitte kaikkea muuta hankkia keinotekoisesti? kysyi Rudin ja hymyili, mitä hän muutoin teki hyvin harvoin. Hymyillessä tuli hänen kasvoihinsa jotakin omituisen vanhaa, silmät kirpistyivät, nenä vetäysi ryppyihin.

— No mutta kuka se sitte on tuo eriskummallinen olento, jonka mainitsitte, josta rouva Lipin pitää? kysyi hän.

— Eräs Leshnev, Mihailo Mihailitsch, täkäläinen tilanomistaja.

Rudin nosti hämmästyneenä päänsä.

— Leshnev, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän: — onko hän teidän naapurinne?

— On. Tunnetteko?

Rudin vaikeni.

— Tunsin ennen... kauvan sitte. Taitaa olla rikas mies? sanoi hän sitte hypistellen tuolin samettista päällystää.

— Kyllä, rikas, mutta pukeutuu kamalasti ja ajelee juoksurattailla aivan kuin puotipalvelija. Minä olen koettanut pyytää häntä tänne luokseni, koska häntä sanotaan järkeväksi ihmiseksi; sitäpaitsi minulla olisi hänelle asiaakin... Niinkuin ehkä tiedätte, hoidan itse maatilaani.

Rudin nyökäytti päätään.

— Niin, itse, toisti Darja Mihailovna: — kas, en huoli ruveta raahaamaan maahan vieraita tyhmyreitä, johdan itse venäläisiäni. Eivätkä asiat käy niinkään hullusti, lisäsi hän, viitaten kädellään ympärilleen.

— Minä puolestani, huomautti Rudin kohteliaasti, — pidän sitä aivan epäoikeutettuna, että naisilta kielletään pääsy käytännöllisiin toimiin.

Darja Mihailovna hymähti tyytyväisesti.

— Olette erittäin rakastettava, sanoi hän: — mutta mitä minun pitikään sanoa? Mistä me puhuimme? Niin tosiaan, Leshnevistä. Olen hänen kanssaan maanjako-asioissa. Monta kertaa olen jo pyytänyt häntä luokseni ja odotan häntä tänäänkin; mutta hän ei tule, Jumala ties miksi... mokomakin moukka!

Oviverhot avautuivat hiljaa ja huoneeseen astui palvelija, roteva, harmaa, kaljupää mies mustassa hännystakissa, valkoisissa liiveissä ja valkoisessa kaulaliinassa.

— Mitä nyt? kysyi Darja Mihailovna ja, kääntyen Rudinin puoleen, hän puoliääneen lisäsi: — _n'est pas, comme il ressemble a Canning_ [Eikö tota, hän on Canningin näköinen]?

— Mihailo Mihailitsch Leshnev saapui, ilmoitti palvelija. — Otatteko vastaan?

— Herranen aika, huudahti Darja Mihailovna: — siinä paha missä puhutaan. Käske sisään.

Palvelija meni.

— Sellainen moukka! Tulee viimeinkin, mutta niin sopimattomaan aikaan, juuri keskeyttämään puhettamme.

Rudin nousi paikaltaan, mutta Darja Mihailovna pidätti häntä.

— Mihin te aiotte? Kyllä me voimme keskustella teidän läsnäollessanne. Toivoisin vain, että häntä komentaisitte niinkuin Pigasovia. Puhuessanne, _vous gravez comme avec un burin_ [te kaiverratte kuin näverillä]. Jääkää tänne.

Rudin oli jotakin sanomaisillaan, mutta jäi miettimään eikä sanonutkaan mitään.

Mihailo Mihailitsch, jonka lukija jo tuntee, astui huoneeseen. Hänen yllään oli sama harmaa päällystakki ja päivettyneissä käsissään hän piteli vanhaa lakkiaan. Tyynesti hän tervehti Darja Mihailovnaa ja likeni teepöytää.

— No vihdoinkin te suvaitsette tulla luoksemme, monsieur Leshnev! sanoi Darja Mihailovna, — Olkaa hyvä, istukaa. Kuulen että olette vanhat tutut, lisäsi hän Rudinia osoittaen.

Leshnev loi Rudiniin katseensa ja hymähti omituisesti.

— Minä tunnen herra Rudinin, sanoi hän lyhyesti tervehtien.

— Olemme yliopistossa olleet yhdessä, virkkoi Rudin puoliääneen ja painoi alas silmänsä.

— Olemme tavanneet jälkeenpäinkin, sanoi Leshnev kylmästi.

Darja Mihailovna silmäili hiukan hämmästyneenä molempia ja pyysi Leshneviä istumaan. Hän istuutui.

— Tahdoitte minua tavata, sanoi hän: — maanjakoasian tähden?

— Niin sekä sen tähden että muutoinkin. Kas, olemmehan likeiset naapurit ja miltei sukua.

— Olen sangen kiitollinen! Mutta mitä maanjakoasiaan tulee, niin pehtoorinne kanssa olemme sen jo kokonaan päättäneet: minä nimittäin olen suostunut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa.

— Tiedän sen. — Mutta hän sanoi minulle, ettei papereita saata allekirjoittaa ennenkuin persoonallisesti olen tavannut teidät.

— Niin; minulla nyt on se tapa. Mutta mennäkseni yhdestä toiseen, sallikaa minun kysyä, ovatko kaikki teidän talonpoikanne rahaverolla?

— Kyllä.

— Ja itse te olette puuhannut maanjaossa? Se on kauniisti tehty.

Leshnev vaikeni.

— Kas, minä tulin nyt teitä persoonallisesti tapaamaan, sanoi hän sitte.

Darja Mihailovna hymyili.

— Näen kyllä, että tulitte. Ja sen te sanotte äänellä... ikäänkuin teille olisi ollut hyvin vastenmielistä tulla luokseni.

— Minä en yleensä käy missään, sanoi Leshnev tyynesti.

— Ettekö missään? Entä Aleksandra Pavlovnan luona?

— Olen hänen veljensä vanha tuttu.

— Hänen veljensä! Enhän minä muutoin tahdo pakoittaa mihinkään... Mutta, suokaa anteeksi, olen niin paljon vanhempi teitä, että voin teitä hiukan torua: mitä se on, että sillä tavoin elelette yksin kuin karhu pesässään? Tai _minunko_ taloni ei teitä miellytä? _Minäkö_ teitä en miellytä?

— En teitä tunne, Darja Mihailovna, joten on mahdotonta, ettette minua miellyttäisi. Talohan teillä on erinomainen, mutta tunnustan teille suoraan, etten tahdo vaivautua: minulla ei ole kunnollista hännystakkia, ei ole hansikkaita; ja enhän minä sitä paitsi kuulu teidän seurustelupiiriinne.

— Kuulutte kyllä, Mihailo Mihailitsch, sekä syntymältänne että sivistykseltänne _vous êtes des nôtres_ [olette meikäläisiä].

— Syrjään ne, sekä syntymä että sivistys, Darja Mihailovna. Kysymys ei ole siitä...

— Ihmisen täytyy seurustella ihmisten kanssa, Mihailo Mihailitsch! Mikä halu teillä on istua kuin Diogenes tynnörissään?

— Olihan hänellä siellä sangen hyvä, ensiksikin. Ja toiseksi: mistä te tiedätte etten minä seurustele ihmisten kanssa?

Darja Mihailovna puri huultansa.

— Se on toinen asia! Sitte en voi muuta kuin säälitellä sitä, ettei minulla ole ollut kunnia joutua niiden joukkoon, jotka ovat teidän tuttavianne.

— Herra Leshnev, puuttui Rudin puheeseen: — luultavasti panee liian suurta arvoa tunteeseen, joka itsessään kyllä on sangen kiitettävä: vapauden rakkauteen.

Leshnev ei vastannut mitään, katseli vain Rudiniin. Kaikki vaikenivat hetkeksi.

— Voin siis, alkoi Leshnev nousten: — pitää asiamme päättyneenä ja käskeä pehtoorianne tuomaan paperit luokseni.

— Kyllä... vaikka minun täytyy tunnustaa, että olette ollut kaikkea muuta kuin rakastettava... Minunpa pitäisi purkaa koko kauppa.

— Niin, mutta tämä maanjako on teille paljon edullisempi kuin minulle.

Darja Mihailovna kohautti olkapäitään.

— Ettekö tahdo edes syödä aamiaista luonani? kysyi hän.

— Kiitän nöyrimmästi: en milloinkaan syö aamiaista; sitäpaitsi minun pitää kiiruhtaa kotiin.

Darja Mihailovna nousi.

— En tahdo teitä pidättää, sanoi hän liketen akkunaa: — en uskalla teitä pidättää.

Leshnev kumarsi.

— Hyvästi, herra Leshnev. Suokaa anteeksi että olen teitä vaivannut luokseni.

— Se ei tee mitään, ei suinkaan, sanoi Leshnev ja jätti huoneen.

— Mitä te arvelette? kysyi Darja Mihailovna Rudinilta. — Olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on eriskummallinen, mutta tämä on toki liikaa!

— Hän sairastaa samaa tautia kuin Pigasov, sanoi Rudin: — hän tahtoo olla eriskummallinen. Toinen tekeytyy Mefistofeleeksi, toinen kyynikoksi. Molemmissa on paljon itsekkäisyyttä, itserakkautta, mutta vähän totuutta, vähän rakkautta. Sekin on tavallaan itsekästä punnitsemista, kun ihminen itseensä kyllästyneenä pukeutuu huolimattomuuden ja laiskuuden naamariin, jotta muka joku tuumaisi: voi sitä ihmistä, miten paljon lahjojaan hän turmeli; vaikka hänellä likeltä katsoen ei ole ollut lahjoja ensinkään.

— _Et de deux!_ lausui Darja Mihailovna. — Te olette hirveä ihminen tekemään määrittelyjä. Teiltä ei pääse piiloon.

— Niinkö luulette? sanoi Rudin... — Muutoin, lisäsi hän, — ei minun nykyään pitäisi puhua mitään Leshnevistä; olen häntä kerran rakastanut kuin ystävää... mutta kaikenlaisten väärinkäsitysten tähden sitte...

— Riitaannuitte?

— Emme, mutta erosimme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi toisistamme, ja luultavasti ikipäiviksi.

— Minä kyllä huomasin, ettette koko hänen vierailunsa aikana ollut kuin oma itsenne... Kaikissa tapauksissa olen teille suuresti kiitollinen tästä aamusta. Aika kului tavattoman hauskasti. Mutta velvollisuuksia ei siltä käy unohtaminen. Päästän teidät nyt rauhaan aamiaiseen asti ja menen itse toimittamaan asioitani. Sihteerini, jonka jo näitte — _Consiantin c'est lui qui cst mon sécrétaire_ [Consiantin on nim. sihteerini] luultavasti minua jo odottaa. Suljen hänet suosioonne: hän on mainion avulias nuori mies ja teihin aivan ihastunut. Näkemiin asti _cher_ Dmtri Nikolaitsch! Miten kiitollinen olen paroonille siitä, että hän tutustutti teidät minuun.

Darja Mihailovna ojensi Rudinille kätensä. Ensin hän sitä painoi, mutta vei sen sitte huulilleen ja meni saliin sekä sieltä rappusille. Rappusilla hän tapasi Natalian.

V.

Ensi näkemältä Darja Mihailovnan tytär Natalia Aleksejevna ei ihmisiä miellyttänyt. Hän ei vielä ollut ehtinyt kehittyä: hän oli laiha, tummanverevä ja käveli hiukan koukussa. Mutta hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja säännölliset, vaikka liian suuret seitsemäntoistavuotiaalle tytölle. Erittäin kaunis oli hänen puhdas, sileä otsansa kulmakarvoineen, jotka keskeltä olivat ikäänkuin hieman särkyneet. Hän puhui vähän, mutta kuunteli ja katseli tarkkuudella, melkein hartaasti, ikäänkuin hän kaikesta olisi tahtonut tehdä tiliä itselleen. Usein hän liikkumattomana, kädet helmassa jäi miettimään; silloin hänen kasvoillaan ilmeni sisäinen ajatustyö, tuskin huomattava hymy välähti huulille samassa taas kadotakseen; suuret, tummat silmät avautuivat... _Qu'avec vous_ [Mikä teidän on]? kysyy häneltä neiti Boncourt ja alkaa nuhdellen selitellä, ettei nuoren neitosen sovi vaipua mietteisiin ja näyttää hajamieliseltä. Mutta Natalia ei suinkaan itse asiassa ollut hajamielinen, päinvastoin hän ahkerasti luki ja mielellään teki työtä. Hän tunsi syvältä ja voimakkaasti, mutta hiljaisuudessa. Jo lapsena ollessaan oli hän harvoin itkenyt, nykyään hän ani harvoin huokasikaan; kalpeni vain hiukan, kun häntä jollakin lailla loukattiin. Äiti piti häntä hyväluontoisena, järkevänä tyttönä ja kutsui häntä leikillä: _mon honnête homme de fille_ [kelpo poika-tyttöni], mutta ei ajatellut suuria hänen henkisistä lahjoistaan. "Natascha on kylmä, onneksi kyllä", oli hänen tapanaan sanoa: — "hän ei ole minun kaltaiseni... hän tulee onnelliseksi." Darja Mihailovna erehtyi. Äidit yleensä harvoin ymmärtävät tyttäriään.

Natalia rakasti Darja Mihailovnaa, mutta ei täydellisesti luottanut häneen.

— Sinä salaat minulta jotakin, sanoi Darja Mihailovna hänelle kerran. — Sinulla ei ole mitään salattavaa ja kuitenkin kannat mielessäsi jotakin.

Natalia katseli äitiinsä ja ajatteli: miksen sitte saisi kantaa?

Hän oli juuri neiti Boncourtin kanssa astumaisillaan sisään ottamaan hattua päähänsä, kun Rudin portailla hänet kohtasi. Hänen aamutyönsä olivat kyllä jo päättyneet ja vaikkei häntä enään pidetty lapsena eikä neiti Boncourt enään opettanut hänelle mytologiiaa ja maantiedettä, niin hänen joka aamu täytyi ääneen lukea historiallisia kirjoja, matkakertomuksia tai muita mieltä ylentäviä kirjoituksia — neiti Boncourtille. Darja Mihailovna valitsi ne itse muka oman erityisen järjestelmänsä mukaan. Mutta itse asiassa hän antoi Natalian käsiin kaikki mitä ranskalainen kirjakauppias Pietarista lähetti, paitsi tietysti Dumas nuoremman ja muitten samanlaatuisten romaaneja. Nämät Darja Mihailovna itse luki. Erittäin ankarana ja happamana katseli neiti Boncourt silmälasiensa läpi Nataliaa tämän lukiessa historiallisia romaaneja, sillä vanhan ranskattaan käsityksen mukaan oli koko historia täynnä sopimattomia asioita. Itse asiassa ei hän sen suurista miehistäkään tuntenut muita kuin erään Kambyseen vanhoilta ajoilta sekä uudemmilta — Ludvig XIV ja Napoleonin, jota hän ei voinut kärsiä. Mutta Natalia luki sellaisiakin kirjoja, joitten olemassaoloa neiti Boncourt ei voinut epäilläkään: hän osasi ulkoa koko Puschkinin...

Kohdatessaan Rudinin, Natalia hiukan punastui.

— Menettekö kävelemään? kysyi Rudin häneltä.

— Kyllä. Menemme puutarhaan.

— Saako tulla mukaan?

Natalia katsahti neiti Boncourtiin.

— _Mais certainement, monsieur, avec plaisir_ [Tietysti, hyvä herraa, mielellänne], vastasi vanha neito häikäilemättä.

Rudin otti lakkinsa ja meni heidän kanssaan.

Alussa tuntui Nataliasta sopimattomalta kävellä Rudinin kanssa rinnan samaa tietä, mutta sitte hän hiukan tottui. Rudin rupesi kyselemään hänen töistään ja miten häntä maaelämä miellyttää. Natalia vastasi ujosti, mutta ei tuolla hätäilevällä arkuudella, jota tavallisesti pidetään häveliäisyytenä. Hänen sydämmensä vapisi.

— Eikö teidän ole ikävä maalla? kysyi Rudin, katsellen häneen syrjästä.

— Miten maalla saattaisi olla ikävä? Olen siitä äärettömän iloissani, että olemme täällä. Olen täällä niin onnellinen.

— Olette onnellinen... Se kuuluu komealta. Voihan sen sitäpaitsi ymmärtää: te olette nuori.

Rudin lausui viimeisen sanan omituisella äänenpainolla ikäänkuin huomauttaakseen, ettei hän _sitä_ toivonut, kadehtinut häneltä.

— Niin, nuoruus! lisäsi Rudin. — Tieteen koko päämäärä pyrkii tajuntaan siitä, mikä nuoruudelle annetaan itsestään.

Natalia katseli Rudiniin tarkasti: hän ei häntä ymmärtänyt.

— Olen tänään koko aamun puhellut äitinne kanssa, sanoi Rudin taas: — hän ei ole mikään tavallinen nainen ja minä hyvin ymmärrän, miksi kaikki runoilijamme ovat pitäneet hänen ystävyyttään arvossa. Pidättekö te runoista? lisäsi hän hetken vaiettuaan.

"Hän tutkii minua", tuumi Natalia vastatessaan: — kyllä, pidän äärettömästi.

— Runot ovat jumalien kieltä. Pidän äärettömästi runoista. Mutta runollisuutta löytyy muuallakin kuin runoissa: sitä on kylvetty kaikkialle ympärillemme... Katsokaa näitä puita, tuota taivasta — kaikkialta henkii kauneus ja elämä; mutta siellä missä on kauneutta ja elämää, siellä on myöskin runoutta.

— Istuutukaa tänne penkille, esitti hän. — Kas niin. En tiedä miksi minusta tuntuu siltä, että kun toisiimme totumme, niin meistä tulee hyvät ystävät. (Hän katseli hymyillen Nataliaa kasvoihin.) — Tai kuinka arvelette?

"Hän kohtelee minua kuin koulutyttöä", ajatteli Natalia ja tietämättä mistä puhua, kysyi hän häneltä, kuinka kauvan hän aikoo viipyä maalla.

— Koko kesän, syksyn, ehkä talvenkin. Katsokaa, minä olen aivan varaton mies, asiani ovat epäkunnossa. Sitä paitsi olen jo kyllästynyt ainaiseen kiertelemiseen. Täytyy jo asettua levolle.

Natalia hämmästyi.

— Joko arvelette, että on aika levätä? kysyi hän ujosti.

Rudin kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan vain sitä, sanoi Natalia hiukan hämillään, — että toiset voivat levätä; mutta teidän, teidän täytyy tehdä työtä, koettaa olla hyödyksi. Kenen sitte, jollei teidän...

— Kiitän hyväntahtoisista sanoistanne, puuttui puheeseen Rudin. — Olla hyödyksi!... Se on helposti sanottu! (Siinä hän sivalsi kädellään otsaansa.) — Olla hyödyksi! Jos minulla olisikin vahva vakaumus, niin miten voisin tekeytyä hyödylliseksi — jos luottaisinkin voimiini, niin mistä tapaisin vilpittömiä, myötätuntoisia sieluja?

Ja Rudin heilutti kättään sellaisella toivottomuudella ja nyökäytti päätään niin surullisesti, että Natalia ehdottomasti kysyi itseltään, oliko hän todellakin pitänyt nuo innostuneet, toivoa hehkuvat puheet, jotka hän edellisenä päivänä oli kuullut?

— Mutta ei! lisäsi Rudin viskaten taapäin leijonanharjaansa: — tämä kaikki on lörpöttelyä ja te olette oikeassa. Kiitän teitä Natalia Aleksejevna, kiitän teitä vilpittömästi. (Natalia ei todellakaan tietänyt mistä hän häntä kiitti.) Ainoa teidän sanoistanne muistutti minulle velvollisuuteni, osoitti minulle tieni... Niin, minun täytyy vaikuttaa. En saa kätkeä lahjojani, jos minulla niitä on. En saa tuhlata voimiani pelkkään tyhjään, hyödyttömään loruun, pelkkiin sanoihin...

Ja hänen puheensa tulvi virtana. Hän puhui kauniisti, tulisesti, vakuuttavasti, puhui heikkoluontoisuudesta ja laiskuudesta, työn ja toimen välttämättömyydestä. Hän sadatteli itseään, hän todisti, että tarkasti harkita aiottuja tekojaan on yhtä turmiollista kuin neulalla pistää kypsyvään hedelmään: se on vain mehun ja voiman turhaan tuhlausta. Hän oli vakuutettu siitä, että jalo aate aina saavuttaa myötätuntoisuutta; ainoastaan niiltä ihmisiltä, jotka joko eivät itse tiedä mitä tahtovat tai eivät tahdo sitä ymmärtää, jää se ymmärtämättä. Hän puhui kauvan ja lopetti vielä kerran kiittämällä Nataliaa. Ja aivan odottamatta ojentaen hänelle kätensä mutisi hän:

— Te ihana, jalo olento!

Tämä vapaus kummastutti neiti Boncourtia, joka vaikka oltuaan neljäkymmentä vuotta Venäjällä, sangen huonosti ymmärsi venättä, ja siten saattoi hämmästellä ainoastaan puheen kauneutta ja sujuvuutta Rudinin suussa. Muutoin hän hänen silmissään näytti olevan jonkunlainen virtuosi tai taiteilija; ja sellaisilta ihmisiltä ei hänen ymmärryksensä mukaan saattanut vaatia suuriakaan käsityksiä sopivaisuudesta.

Hän nousi, korjasi kiireesti hameensa poimut ja ilmoitti Natalialle, että jo oli aika lähteä sisään, koska sitä paitsi herra Volinsoff (hän äänsi Volintsevin nimen sillä tavalla) oli luvannut tulla aamiaiselle.

— Kas tuossahan hän onkin, lisäsi hän samassa, katsoen taloon johtavalle käytävälle.

Volintsev asteli todellakin heitä kohti.

Hän tuli epävarmin askelin, tervehti heitä jo kaukaa ja, kasvoissaan sairaalloinen ilme, sanoi Natalialle:

— Ah! Olette kävelemässä?

— Kyllä, vastasi Natalia, — ja olemme jo kotiin menemäisillämme.

— Vai niin. No mennään sitte.

He astelivat kaikki kotia kohti.

— Kuinka sisarenne jaksaa? kysyi Rudin Volintsevilta omituisen ystävällisellä äänellä.

Jo edellisenä päivänäkin hän oli ollut häntä kohtaan erinomaisen rakastettava.

— Nöyrin kiitokseni. Hän on terve. Tulee ehkä tänään tänne... Mutta mistä te keskustelittekaan ennenkuin tulin?

— Niin, keskustelimme Natalia Aleksejevnan kanssa. Hän lausui sanan, joka voimakkaasti vaikutti minuun.

Volintsev ei kysynyt mikä sana se oli. Ja syvässä hiljaisuudessa he kaikki saapuivat Darja Mihailovnan talolle.

* * * * *

Päivällisen jälkeen alkoi salonki taas. Pigasov yksin ei saapunut. Rudin ei ollut puhelutuulella: hän toimitti Pandalevskin yhtenään soittamaan Beethovenia. Volintsev vaikeni ja tuijotti lattiaan. Natalia ei liikahtanut äitinsä vierestä; vuoroin hän vaipui ajatuksiin, vuoroin käsityöhönsä. Basistov ei kääntänyt katsettaan Rudinista, hän vain odotti koska tuo taas lausuisi jotakin viisasta. Siten kului pari kolme tuntia sangen yksitoikkoisesti. Aleksandra Pavlovna ei tullut päivällisille ja heti pöydästä noustua käski Volintsev valjastaa hevosensa ja läksi pois, sanomatta hyvästi kenellekään.

Hän oli raskaalla mielin. Jo kauvan oli hän rakastanut Nataliaa ja aikonut häntä kosia... Tyttö hänestä piti, mutta levollisin sydämmin: sen hän selvästi tunsi. Eikä Volintsev toivonutkaan voivansa herättää hänessä hellempää tunnetta. Hän odotti vain hetkeä, jolloin Natalia olisi häneen niin tottunut, että hän hiukan likenisi häntä. Mikä Volintsevia oikeastaan huolestutti? Minkä muutoksen olivat nämät kaksi päivää aikaansaaneet? Natalia käyttäytyi häntä kohtaan aivan niinkuin ennenkin...

Lensikö hänen päähänsä se ajatus, ettei hän ehkä tunne Natalian luonnetta, että hän on hänelle vieraampi kuin hän luuli — vai mustasukkaisuusko hänessä heräsi? Epäselvästi hän alkoi vainuta mielessään jotakin pahaa... Mutta hän taisteli sitä vastaan ja luuli saaneensa sen karkoitetuksi.

Kun hän tuli sisarensa luo, tapasi hän siellä Leshnevin.

— Kuinka sinä palaat näin varhain? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Tuli ikävä.

— Oliko Rudin siellä?

— Oli.

Volintsev heitti lakin tuolille. Aleksandra Pavlovna kääntyi vilkkaasti hänen puoleensa.

— Seriosha, ole hyvä, auta minua todistamaan tuolle itsepintaiselle miehelle — hän viittasi Leshneviin — että Rudin on harvinaisen lahjakas ja kaunopuhelias.

Volintsev mutisi jotakin.

— En nyt huoli riidellä kanssanne, alkoi Leshnev: — en ensinkään epäile herra Rudinin lahjoja ja kaunopuheliaisuutta. Sanon vain, etten itse puolestani hänestä pidä.

— Mutta oletko häntä edes nähnyt? kysyi Volintsev.

— Olen, tänä aamuna Darja Mihailovnan luona. Kas _hän_ lienee siellä tällä haavaa suurvisiirinä. Tulee sekin aika, että häneen kyllästytään — Pandalevskiin yksin ei kyllästytä — mutta tätä nykyä _hän_ hallitsee. Kuinka en olisi häntä nähnyt! Hän istuu tuossa — ja Darja Mihailovna osoittaa minua hänelle: katsokaa, tuollaisia eriskummallisuuksia täällä meillä päin löytyy. Minä en ole mikään juoksija-orhi — en ole tottunut olemaan näytteillä. Sentähden läksin sieltä.

— Mutta miksi läksit hänen luokseen?

— Maanjaon tähden muka! Itse asiassa hänen teki mieli nähdä naamani. Tunnettu asia on, että naiset ovat sellaisia.

— Teitä suututtaa Rudinin etevyys, kas siinä se on! sanoi Aleksandra Pavlovna kiivaasti. — Sitä ette suo hänelle anteeksi. Mutta minä olen siitä varma, että hänellä paitsi lahjakkuutta, on erinomainen sydän. Katsokaa vain hänen silmiään, kun hän...

— "Puhuu syntyjä syviä!" puuttui Leshnev puheeseen.

— Te ärsytätte minua niin, että rupean itkemään. Kadunpa koko sydämmestäni, etten lähtenyt Darja Mihailovnan luo, vaan jäin tänne kanssanne. Sitä ette ole ansainnut. Tämä riittää: olette jo tarpeeksi minua ärsyttänyt, lisäsi hän vaikeroiden. — Parempi on, että kerrotte minulle jotakin hänen nuoruudestaan.

— Rudinin nuoruudestako?

— No niin. Sanoittehan hänet tuntevanne hyvin ja olevanne vanhat tutut.

Leshnev nousi ja asteli edestakaisin huoneessa.

— Niin, alkoi hän: — tunnen hänet hyvin. Tahdotteko että kerron hänen nuoruudestaan? Hyvä. Hän syntyi T:ssä köyhän maanviljelijän poikana. Isä kuoli varhain. Hänelle ei jäänyt kuin äiti. Tämä oli kelpo nainen, joka rakasti poikaansa rajattomasti: talkkunalla hän häntä elätti ja käytti hänen hyväkseen kaikki vähät varansa. Kasvatuksensa sai hän Moskovassa, aluksi erään enon ja sitte täysikasvaneeksi tultuaan erään rikkaan pikku-ruhtinaan kustannuksella, jonka jäljet hän lienee nuuskinut... anteeksi, en jatka enempää... jonka kanssa hän oli solminut ystävyyttä. Sitte hän tuli yliopistoon. Yliopistossa tutustuin minä häneen ja me seurustelimme hyvinkin likeisesti. Joskus myöhemmin kerron teille senaikaisesta olennastamme ja elannostamme. Nyt en sitä voi. Sitte hän läksi ulkomaille...

Leshnev jatkoi edestakaista kävelyänsä lattialla. Aleksandra Pavlovna seurasi häntä katseellaan.