Part 3

— Kyllä, myönsi Rudin tyynesti: — palatkaamme siihen. Te ette usko ylimalkaisten arveluiden hyötyä, te ette usko vakaumusta...

— En, en usko, en usko mitään.

— Hyvä. Te olette epäilijä, skeptikko.

— En näe mitään syytä noin oppineen sanan käyttämiseen, Muutoin...

— Älkää poiketko aineesta! sekaantui Darja Mihailovna puheeseen.

— Suk, suk, suk! sanoi Pandalevski itsekseen ja virnisteli.

— Mutta tuo sana selittää ajatukseni, puhui Rudin. — Te sen ymmärrätte: miksen sitä sitte käyttäisi? Te ette usko mitään... Kuinka te sitte uskotte tosiasioita?

— Kuinkako uskon? Sangen helposti ymmärrettävää! Tosiasiat ovat asioita, jotka jokainen tietää ja tuntee tosiasioiksi... Minä uskon niihin kokemuksen nojalla, oman tunteeni nojalla.

— Niinkuin ei muka tunne voisi teitä pettää! Tunteenne sanoo teille, että aurinko kiertää maan ympäri... tai ehkette olekkaan samaa mieltä kuin Kopernikus? Ehkette usko häntäkään?

Hymy lensi taaskin kaikkien kasvoille, silmät kääntyivät Rudiniin ja jokainen ajatteli: "hänpä ei ole tyhmä mies."

— Herrasväki suvaitsee laskea leikkiä, sanoi Pigasov. — Onhan tuo sangen alkuperäistä, mutta ei se tähän sovi.

— Valitettavasti, alkoi Rudin, — siinä mitä tähän asti olen sanonut, on ollut sangen vähän alkuperäistä. Ne ovat kaikki tunnetuita asioita ja ovat tuhansia kertoja olleet puheenalaisina. Kysymys ei ole siitä...

— No mistä sitte? kysyi Pigasov miltei röyhkeästi.

Riidellessään hän aina ensin teki pilkkaa vastustajastaan, sitte hän häntä haukkui ja vihdoin suuttui ja vaikeni itsepintaisesti.

— Siitä, jatkoi Rudin; — myönnän, etten vilpittömällä myötätuntoisuudella saata katsella, kun näen sivistyneiden ihmisten tekevän hyökkäyksiä...

— Järjestelmiäkö vastaan? ehätti Pigasov väliin.

— No olkoon menneeksi, vaikka järjestelmiä vastaan. Mitä te siitä sanasta pelkäätte? Jokaisen järjestelmän täytyy perustua alkulakien tuntemiseen, elämän...

— Alkulakien tuntemiseen, Jumala paratkoon... joka niitä vain voisi keksiä!

— Pyydän. Tietysti ne eivät ole jokaisen puutteellisen ihmisen keksittävissä. Mutta siitä kai sentään olette samaa mieltä kanssani, että esimerkiksi Newton keksi muutamia noista alkulaeista. Myönnettäköön että hän oli nero. Mutta nerojen keksinnöt ovat senkin tähden suuret, että ne tulevat kaikkien omaisuudeksi. Pyrkiminen etsimään johtavia lakeja yksityisissä ilmiöissä kuuluu juuri ihmisjärjen perusominaisuuksiin, ja koko sivistyksemme...

— Mihin te aiottekaan? kysyi Pigasov venytetyllä äänellä. — Minä olen käytännöllinen ihminen enkä antaudu, en tahdo antautua noihin metafyysillisiin hienouksiin.

— Aivan niinkuin tahdotte. Mutta huomatkaa, että itse tuo tahtonne pysyä kokonaan käytännöllisenä ihmisenä jo sellaisenaan muodostaa järjestelmän, teoriian...

— Te puhutte sivistyksestä! keskeytti Pigasov: — kaikenlaista sitä keksitäänkin ihmisten hämmästyttämiseksi. Merkillisen tärkeä näkyykin olevan tuo ylistetty sivistys. Mutta minä vaan en antaisi viittä penniä koko sivistyksestänne!

— Voi voi, kuinka ikävästi te riitelette! sanoi Darja Mihailovna.

Itse asiassa hän oli sangen hyvillään uuden tuttavansa tyynestä, hienosta käytöksestä, »_C'est un homme comme il faut_» [Tuo ihminen osaa käyttäytyä], ajatteli hän ja katseli ystävällisesti Rudinin kasvoja. "Häntä täytyy pitää hyvänä." Viime sanat hän miettivänä, hiljaa lausui venäjäksi.

— En tahdo ruveta puolustamaan sivistystä, sanoi Rudin hetken vaitiolon jälkeen: — se ei tarvitse minun puolustustani. Te ette sitä rakasta; jokaisella on oma makunsa. Sitä paitsi se veisi meidät liian kaavaksi. Sallikaa minun vain muistuttaa vanhaa lausepartta: "Jupiter, sinä suutuit, siis syy on sinun." Tahdoin ainoastaan sanoa, että tuntuu katkeralta kuulla hyökättävän noita järjestelmiä, ylimalkaisia arveluja j.m.s. vastaan, sillä järjestelmien mukana ihmiset kadottavat tiedon ja tieteen yleensä sekä uskon niihin. Ja ihmiset tarvitsevat uskoa: he eivät saa elää yksin vaikutuksista; synti on pelätä ajatusta ja olla siihen luottamatta. Epäilemisen tuntomerkkinä on aina ollut hedelmättömyys ja voimattomuus...

— Tyhjiä sanoja! murisi Pigasov.

— Ehkä. Mutta pyydän huomauttaa, että sanoilla: "tyhjiä sanoja!" me usein toivomme pääsevämme lausumasta jotakin vielä vähemmän asiallista kuin ne ovat.

— Kuinka niin? kysyi Pigasov ja rypisteli kulmiaan.

— Ymmärsittehän mitä tarkoitin, sanoi Rudin ehdottomalla kärsimättömyydellä, jonka hän hillitsi. — Lausun sen uudestaan, että jollei ihmisellä ole vahvaa perustusta, johon hän uskoo, lujaa pohjaa, jolla hän seisoo, niin kuinka voi hän tehdä itselleen selkoa kansansa tarpeista, sen merkityksestä, sen tulevaisuudesta? Kuinka hän voi tietää, mitä velvollisuus vaatii häneltä itseltään, jollei...

— Minulla on kunnia alistua! sanoi Pigasov katkonaisesti ja astui syrjään, ympärilleen vilkaisematta.

Rudin katsahti häneen hiukan hymyillen, mutta vaikeni.

— Ahaa, hän heittää kiistakentän! huusi Darja Mihailovna. — Älkää olko pahoillanne, Dmitri... Anteeksi, lisäsi hän kohteliaasti hymyillen: — mikä on isännimenne?

— Nikolaitsch.

— Älkää olko pahoillanne, rakastettava Dmitri Nikolaitsch? Meitä hän ei ole saanut petetyiksi. Hän tietysti tahtoo näyttää, ettei hän enään _tahdo_ riidellä... Hän tuntee, ettei hän _pysty_ riitelemään teidän kanssanne. Ja tulkaa te likemmäksi meitä ja antautukaamme puhelulle.

Rudin veti tuoliansa likemmä.

— Kuinka emme ennemmin ole tulleet tutuiksi? kysäsi Darja Mihailovna. — Se minua suuresti hämmästyttää... Oletteko lukenut tämän kirjan? _C'est de Tocqueville, vous savez?_ [Se on Tocquevillellä, tunnetteko?]

Darja Mihailovna ojensi Rudinille ohuen ranskalaisen kirjasen. Rudin otti sen käteensä, selaili sitä hetkisen ja laskien sen takaisin pöydälle, vastasi ettei hän ollut lukenut tätä herra Tocquevillen kirjoitusta, vaikka hän kyllä muutoin useinkin oli ajatellut saman kirjailijan koskettamia kysymyksiä. Keskustelu laajeni. Alussa Rudin ikäänkuin häikäili lausua ajatuksiaan, eikä löytänyt sanoja, mutta sitte hän lämpeni ja rupesi puhumaan. Neljännestunnin kuluttua ei huoneessa kuulunut kuin hänen äänensä. Kaikki olivat kokoontuneet piiriin hänen ympärilleen.

Pigasov yksin pysytteli etempänä, uunin viereisessä nurkassa. Rudin puhui viisaasti, tulisesti, asiallisesti; huomasi hänen lukeneen paljon ja tietävän paljon. Jokaisen täytyi käsittää, ettei hän ollut tavallinen ihminen... Hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, hänestä oli niin vähän kuultu puhuttavan. Kaikista tuntui kummalliselta, jopa käsittämättömältä, kuinka maalla äkkiä oli saattanut syntyä tuollainen oppinut. Sitä suurempi oli hämmästys ja hurmaus, jonka hän herätti kaikissa, alkaen Darja Mihailovnasta... Hän ylpeili löydöstään ja mietti jo edeltäkäsin, kuinka hän vie Rudinin ylhäiseen maailmaan. Iästä huolimatta oli näissä hänen mietteissään paljon melkein lapsellista. Aleksandra Pavlovna taas suoraan sanoen ei paljon ymmärtänyt siitä mitä Rudin sanoi, mutta hän oli siitä hämmästyneenä ja iloissaan; hämmästyksissä oli myöskin hänen veljensä; Pandalevski tarkasteli Darja Mihailovnaa, tuntien kateutta; "panenpa pääni pantiksi siitä, että voi niitä parempiakin lintuja saada käsiinsä!" tuumaili Pigasov... Eniten kummissaan olivat sentään Basistov ja Natalia. Basistov istui koko ajan henkeään pidätellen, suu auki ja silmät levällään — kuunnellen, kuunnellen tarkemmin kuin hän milloinkaan oli kuunnellut. Natalian kasvoille taas nousi heikko puna; hänen katseensa, joka vilkkumatta tähtäsi Rudiniin, synkistyi hetkeksi ja alkoi sitte loistaa.

— Kuinka hänellä on kauniit silmät! kuiskasi hänelle Volintsev.

— Kyllä. Kauniit ne ovat.

— Vahinko vaan, että hänen kätensä ovat niin suuret ja punaset.

Natalia ei siihen vastannut mitään.

Tarjottiin teetä. Keskustelu kääntyi yleisemmäksi, mutta jo hetkestä, jolloin kaikki muut vaikenivat ja ainoastaan Rudin puhui, saattoi huomata minkä väkevän vaikutuksen hän oli tehnyt. Darja Mihailovnan rupesi äkkiä tekemään mieli kiusata Pigasovia. Hän meni hänen luoksensa ja lausui puoliääneen:

— Mitä te tässä seisotte mykkänä, huulilla ivan hymy? Koettakaappa taas hiukan otella hänen kanssaan!

Ja odottamatta vastausta, hän kädellään viittasi Rudinin luokseen.

— Erästä puolta hänessä te ette vielä tunne, sanoi Darja Mihailovna, osoittaen Pigasovia: — hän on hirveä naisvihaaja, lakkaamatta hän heitä soimaa; kuulkaa, olkaa hyvä, johdattakaa hänet totuuden tielle.

Rudin katsahti Pigasoviin... tahtomattaankin ylhäältä päin, sillä hän oli kahta päätä pitempi häntä. Pigasovin kasvot kalpenivat. Hän oli äärimmilleen ärsytetty.

— Darja Mihailovna erehtyy, alkoi hän epävarmalla äänellä: — minä en soimaa ainoastaan naisia, sillä yleensä en ole mikään ihmissuvun ihailija.

— Mikä teidät sitte on vienyt niin kummallisiin mielipiteisiin? kysyi Rudin.

Pigasov katseli häntä suoraan silmiin.

— Luultavasti kokemus omasta sydämmestäni, josta joka päivä löydän enemmän ja enemmän roskaa. Tuomitsen muita itseni mukaan. Ehkä se on väärin, ehkä minä olenkin muita huonompi. Mutta mitä tehdä? Tottumustako?

— Ymmärrän teidät aivan ja annan teille myötätuntoisuuteni, sanoi Rudin. — Eikö jokainen jalo henki olisi tuntenut itserakkauden himoa? mutta tuohon ulospääsemättömään tilaan ei saa pysähtyä.

— Nöyrä kiitos siitä, että annatte todistuksen henkeni jaloudesta, puhui Pigasov: — mutta tilani ei ole ollenkaan huono, päin vastoin minun on sangen hyvä ollakseni, joten jos ulospääsy siitä ilmaantuisikin, niin, hitto vieköön, en sitä käyttäisi hyväkseni.

— Siis — suokaa anteeksi sanani — pidätte itserakkauden tyydyttämistä parempana kuin elämistä ja olemista totuudessa...

— Niin juuri! huudahti Pigasov: — itserakkaus on jotakin, jonka ymmärrän minäkin ja toivottavasti sen ymmärrätte te ja jokainen ihminen. Mutta totuus — mitä on totuus? Missä on totuus?

— Nyt te kerrotte samoja asioita. Minä pyydän teitä ehdättää, huomautti Darja Mihailovna.

Pigasov kohautti olkapäitään.

— No entä sitte! Kysyn vieläkin: missä on totuus? Itse filosoofit eivät tiedä mitä se on. Kant sanoo: kas tuossa se on, muka; mutta Hegel väittää: ei — sinä valehtelet, se on tässä.

— Mutta tiedättekö mitä Hegel siitä sanoo? kysyi Rudin ääntään korottamatta.

— Minä pysyn sanoissani, kiivastui Pigasov: — etten ymmärrä mitä totuus on. Minun mielipiteeni mukaan ei sitä ensinkään löydy maailmassa. Sana käsitettä varten on kyllä, mutta itse oletta ei löydy.

— Hyi! hyi! huudahti Darja Mihailovna: — kuinka ette häpee lausua tuota, te vanha syntinen! Etteikö totuutta löydy? Mitä varten sitte enään kannattaisikaan elää maailmassa?

— Niin, Darja Mihailovna, kyllä ainakin uskon, lausui ärtyisänä Pigasov: — että teidän joka tapauksessa olisi helpompi elää ilman totuutta kuin ilman kokkianne Stepania, joka niin mestarillisesti keittää lihalientä. Mutta mitä hyötyä teillä on totuudesta? Sanokaa, olkaa hyvä! Siitähän ei saisi neulotuksi myssyraukkaakaan!

— Laskemalla leikkiä ette ole vastannut kysymykseeni, sanoi Darja Mihailovna: — varsinkin koska olette eksynyt parjaamaan...

— En tiedä mitä totuus on, mutta nähtävästi sillä voi puhkaista silmät, mutisi Pigasov ja astui suuttuneena syrjään.

Mutta Rudin alkoi puhua itserakkaudesta ja puhui hyvin. Hän osoitti että ihminen ilman itserakkautta on mitätön, että itserakkaus on — Arkimedeksen vipu, jolla voi liikuttaa maan paikaltaan, mutta että samalla ainoastaan se ihminen ansaitsee ihmisen nimen, joka ratsastajan lailla osaa ohjata itserakkautensa, joka uhraa persoonallisuutensa yhteiselle hyvälle...

— Itserakkaus, lausui hän lopuksi: — on itsemurha. Itserakas ihminen kuihtuu kuin hedelmätön puu; mutta itserakkaus yllykkeenä pyrkimisessä täydellisyyttä kohti on kaiken suuruuden lähde... Niin! ihmisen täytyy särkeä persoonallisuudessaan löytyvä itsepintainen itsekkäisyys, jotta se saisi oikeuden hänessä vaikuttaa.

— Voisitteko lainata minulle lyijykynää? kysyi Pigasov kääntyen Basistovin puoleen.

Basistov ei heti käsittänyt hänen kysymystään.

— Mitä te lyijykynällä? kysyi hän vihdoin.

— Kirjoittaisin vain muistoon herra Rudinin viime lauseen. Kas, jollei kirjoita muistoon, niin ne hyvätkin asiat unohtuvat. Ja myöntäkää itsekin, että tuollainen lause on kuin sika satulassa.

— Löytyy asioita, joita on synti ivata ja pilkata, Afrikan Semenitsch, sanoi Basistov kiivaasti, kääntyen pois Pigasovista.

Sillaikaa oli Rudin astunut Natalian luokse. Tyttö nousi. Hänen kasvojensa ilme osoitti, että hän oli hämillään. Volintsev, joka oli istunut hänen vieressään, nousi hänkin.

— Näen tässä soittokoneen, alkoi Rudin pehmeästi, sulavalla äänellä kuin matkaileva satuprinssi: — neiti kai soittaa?

— Soitanhan minä, vastasi Natalia: — mutta en erittäin hyvin. Konstantin Diomiditsch soittaa paljon paremmin.

Pandalevski nosti päätään ja irvisti jotta hampaat näkyivät.

— Älkää sanoko, Natalia Aleksejevna: te ette ensinkään soita huonommin kuin minä.

— Tunnetteko Schubertin "Erlkönigin?" kysyi Rudin.

— Kyllä hän sen tuntee, vastasi Darja Mihailovna.

— _Constantin_, istukaa... Pidättekö musiikista, Dmitri Nikolaitsch?

Rudin vastasi vain pienellä kumarruksella ja kosketti kädellään tukkaansa ikäänkuin valmistautuakseen kuuntelemaan... Pandalevski alkoi soittaa.

Natalia seisoi pianon vieressä juuri vastapäätä Rudinia. Heti ensi äänen kaiuttua Rudinin kasvoille painui omituisen kaunis ilme. Hänen tummansiniset silmänsä liikkuivat hitaasti, tuontuostakin pysähtyäkseen Nataliaan. Pandalevski lopetti kappaleen.

Rudin, sanomatta sanaakaan, astui avonaiseen ikkunaan. Kepeinä kääriliinoina peittivät sumut puutarhan. Likeiset kylät henkivät tuoksuvaa unta. Hiljaa syttyivät tähdet taivaalle. Kesäinen yö hyväili ja hempeiii. Rudin katseli pimeään puutarhaan ja — kääntyi sitte huoneeseen.

— Tämä soitto ja tämä yö, sanoi hän: — miten ne tuovat mieleeni ylioppilasaikani Saksassa: kokouksemme siellä ja serenaadimme...

— Vai olette te ollut Saksassa? kysyi Darja Mihailovna.

— Kyllä. Vuoden olin Heidelbergissä ja miltei yhtä kauvan Berlinissä.

— Kävittekö oikein puettuna kuin ylioppilaat? Kuuluvat siellä käyttävän erinomaisia pukuja.

— Heidelbergissä käytin korkeita, kannuksilla varustettuja saappaita ja nyöreillä koristettua takkia ja annoin hiusteni kasvaa aina olkapäihin asti... Berlinissä taas ylioppilaat käyvät puettuina aivan niinkuin muutkin ihmiset.

— Kertokaa meille jotakin ylioppilasajastanne, pyysi Aleksandra Pavlovna.

Rudin alkoi kertoa. Hän ei puhunut aivan sujuvasti, hänen kuvauksiinsa ei riittänyt värejä, eikä hän ymmärtänyt niitä sekoittaa. Ulkomaalaisten retkiensä kertomisesta hän muutoin piankin siirtyi yleisiin kysymyksiin, puhumaan valistuksen ja tieteen merkityksestä, yliopistoista ja yliopistoelämästä yleensä. Suurin, rohkein piirtein kuvasi hän äärettömiä näköaloja. Kaikki kuuntelivat syvällä hartaudella. Hän puhui miellyttävästi, mestarillisesti, hiukan epäselvästi... Mutta itse tuo epäselvyys antoi hänen puheelleen omituisen viehätyksen.

Ajatusten runsaus esti Rudinia lausumasta ajatuksiaan määrätysti ja tarkasti. Kuvaus ajoi toista takaa, vertaukset milloin odottamattoman rohkeina, milloin hämmästyttävän sattuvina synnyttivät toisiaan. Hän ei puhunut tottuneen lörpöttelijän itsetyytyväisellä taidolla, vaan innostusta henki hänen vilkas esityksensä. Hän ei etsinyt sanoja: vapaasti, itsestään ne tulivat hänen huulilleen ja jokainen sana ikäänkuin valui suoraan sielusta, polttamaan kaikkia vakaumuksen tulella. Rudin omisti miltei korkeimman salaisuuden lahjan: kaunopuheisuuden musiikin. Hänen tarvitsi vain koskettaa muutamiin sydämmen kieliin saadakseen ne suruisasti soimaan ja kaikki muut väräjämään. Mahdollisesti ei joku kuulijoista kokonaan ymmärtänyt sitä mistä oli puhe, mutta hänen rintansa laajeni, oli kuin esirippu olisi kohonnut hänen silmiensä edestä ja häntä vastaan olisi auennut säteilevä kirkkaus.

Kaikki Rudinin ajatukset näkyivät tähtäävän tulevaisuutta kohti. Se oli painanut häneen välittömyyden, nuoruuden leiman... Hän seisoi ikkunan ääressä, katselematta kehenkään erityisesti, hän puhui yleistunteitten ja vaikutusten innostuttamana. Nuorten naisten likeisyys, yön kauneus, omien tunteitten tulva kiidättivät hänet kaunopuheliaisuuteen, runouteen... Itse hänen äänensä sointu, hiljaisena, kokonaan keskitettynä siihen aineeseen, jossa hän nyt eli, kohotti vaikutusta. Hänen huultensa kautta puhui ikäänkuin joku korkeampi, jota ei hän itsekään ennen ollut tuntenut... Rudin oli puhunut siitä, mikä ajalliselle ihmiselämälle antaa ijankaikkisen merkityksen.

— Muistuu mieleeni, sanoi hän lopuksi; — skandinaavinen taru, joka alkaa näin: tulen ääressä, sotilaittensa ympäröimänä istuu ruhtinas linnansa pimeässä, Suuressa salissa. On yö, on talvi. Äkkiä lentää huoneeseen pieni lintu avoimesta ovesta, lentääkseen samassa ulos toisesta. Ruhtinas huomauttaa miten ihminen maailmassa on kuin tuo lintu, joka lensi pimeydestä, lensi pimeyteen ja hetkisen vain viipyi lämmössä ja valossa... "Herra", virkkaa vanhin sotilaista: — "mutta lintu ei kuitenkaan katoa pimeyteen vaan löytää pesänsä"... Samoin kuluu meidän elämämme nopeaan ja mitättömänä; mutta kaiken suuren toimittaa maailmassa ihminen. Tiedon siitä, että hän on välikappale korkeisiin päämääriin, täytyy hänelle korvata kaikki muut ilot: itse kuolemassa hän saavuttaa elämänsä, pesänsä...

Rudin pysähtyi. Hänen silmänsä sumenivat, ehdottomasti hän hymyili ja näytti tulevan hämilleen.

— _Vous êtes un poète_ [Olette runoilija], lausui Darja Mihailovna hiljaa.

Ja kaikki muut yhtyivät empimättä häneen, — paitsi Pigasov. Ennenkuin Rudin lopetti pitkän puheensa, oli hän ottanut hattunsa ja mennessään vihaisesti kuiskannut Pandalevskille, joka seisoi oven likellä:

— Lähden tästä hullujen luo!

Kukaan ei häntä estänyt, ei edes huomannut hänen lähtöään.

Puoli tuntia illallisen jälkeen läksivät vieraat pois eri haaroilleen. Rudinia Darja Mihailovna pyysi jäämään yöksi. Vaunuissa ajaessaan kotiin veljensä kanssa, Aleksandra Pavlovna tuontuostakin ihmetteli Rudinin tavatonta älyä. Volintsev oli samaa mieltä, mutta huomautti, että hän välistä lausuu ajatuksensa hiukan hämärästi... s.o. ei aivan käsitettäväsi, lisäsi hän, nähtävästi saadakseen omat ajatuksensa selville; mutta hänen kasvonsa synkkenivät ja vaunujen kulmaan tähdätty katse kävi entistä suruisammaksi.

Maata pannessaan ja riisuessa silkillä ommeltuja henskeliänsä Pandalevski taas ääneen lausui: "sangen mukava mies!" Samassa hän heitti vihaisen katseen palvelijapoikaansa ja käski häntä menemään. Basistov ei koko yönä nukkunut, ei edes riisuutunut. Aamuun saakka hän kirjoitti kirjettä eräälle toverilleen Moskovassa. Mutta Natalia, vaikka riisuutuneena ja heittäyneenä vuoteelleen, ei myöskään saanut unta eikä voinut ummistaa silmiään hetkeksikään. Nojaten päätä käsiinsä hän tuijotti pimeyteen, kuumeentapaisesti tykkivät hänen suonensa ja raskas huokaus kohotti rintaa.

Seuraavana aamuna, kun Rudin tuskin oli ehtinyt pukeutua, saapui hänelle kutsu Darja Mihailovnalta tulla juomaan teetä hänen kanssaan. Rudin tapasi hänet yksinään. Hän tervehti häntä erinomaisen ystävällisesti, kysyi miten hän oli nukkunut, kaatoi itse hänelle teetä, jopa kysyi oliko kupissa tarpeeksi sokeria, tarjosi hänelle papyrossin ja toisti pari kertaa, kuinka hänestä on kummallista etteivät he ennen ole tutustuneet. Rudin tuli istuneeksi hiukan kauvempana. Darja Mihailovna pyysi häntä pienelle, pehmeälle tuolille, joka oli hänen istuimensa vieressä ja hiukan nojanneena hänen puoleensa, alkoi hän kysellä hänen kotiolojaan, tuumiaan ja aikomuksiaan. Darja Mihailovna puhui huolimattomasti ja kuunteli hajamielisenä. Rudin ymmärsi vallan hyvin, että hän häntä hakkaili, melkeinpä imarteli. Miksi hän muutoin olisi pannut toimeen tämän aamuisen kohtauksen ja pukeutunut noin yksinkertaisen somasti, aivan à la madame Récamier! Muutoin hän piankin lakkasi kyselemästä alkaakseen itse kertoa itsestään, nuoruudestaan ja tuttavistaan. Rudin kuunteli tarkkaavaisesti hänen lörpöttelyään. Ja vaikka Darja Mihailovna olisi kertonut kenestä tahansa, niin hän — kumma kyllä — aina itse jäi ensi sijalle ja tuo toinen siirtyi jollakin lailla syrjään, jopa katosi kokonaan. Siten sai Rudin tietää mitä Darja Mihailovna oli sanonut sille tai sille ylhäiselle herralle, kuinka suuri vaikutusvalta hänellä oli ollut siihen tai siihen kuuluisaan runoilijaan. Päättäen näistä Darja Mihailovnan kertomuksista, täytyi jokaisen käsittää, että kaikki merkilliset henkilöt viime kaksikymmentäviiden vuoden aikana olivat uneksineet ainoastaan siitä, miten saisivat hänet nähdä, hänen mielihalujaan palvella. Hän puheli heistä kuin jokapäiväisistä asioista, ihaelematta tai kiittelemättä heitä enempää kuin omaisiaan, jopa kutsuen muutamia hölmöiksikin. Hänen kertomuksessaan heidän nimensä ikäänkuin upeana kehyksenä kallisarvoisen kiven ympärillä sulkivat piiriinsä päänimen: Darja Mihailovna...

Rudin kuunteli, papyrossia poltellen ja vaieten. Joskus ainoastaan hän pienellä huomautuksella katkaisi puheliaan rouvan juttelua. Rudin osasi puhua ja puhui mielellään. Keskustelun ylläpitäminen ei kuulunut hänen alaansa, mutta kuunnella sitä hän osasi. Jokainen, jota ei hän vain heti alusta alkain pelästyttänyt luotaan, antoi hänelle luottamuksensa; niin mielellään ja myötätuntoisesti hän ymmärsi seurata toisen kertomusta. Hän oli sangen hyväsydämminen, varsinkin niitä kohtaan, jotka olivat tottuneet pitämään itseään muita ylempinä. Sanakiistassa hän harvoin antoi vastustajalleen suunvuoroa, hän hänet hallitsi sujuvalla, kiihkeällä väittelytaidollaan.

Darja Mihailovna lausui ajatuksensa venäjäksi. Hän keikaili taidollaan äidinkielessä, vaikka siihen usein sekaantui ranskalaisia sanoja. Erityisellä mielihyvällä, mutta ei aina aivan onnistuneesti hän käytti kansanomaisia lausetapoja. Rudinin korvaa ei tuo omituinen, kirjava sanatulva, joka vieri Darja Mihailovnan huulilta, loukannut. Hän sitä tuskin huomasikaan.

Vihdoin viimein Darja Mihailovna kuitenkin väsyi ja, vaivuttaen päänsä tuolin selkänojaan, hän vaieten katsoi Rudiniin.

— Nyt ymmärrän, alkoi Rudin hitaasti, miksi te aina kesäksi muutatte maalle. Tuo lepo on teille välttämätön, maaelämän hiljaisuus teitä vahvistaa ja virkistää pääkaupungin humun jälkeen. Käsitän, että teihin syvästi vaikuttaa luonnon kauneus.

Darja Mihailovna vilkasi syrjästä Rudiniin.

— Luonnon kauneus... niin... niin, tietysti se on minulle äärettömän rakas. Mutta tiedättekö Dmitri Nikolaitsch, ei sitä maallakaan tule toimeen ilman ihmisten seuraa. Ja täällä tuskin on ketään. Pigasov on kaikista älykkäin ihminen näillä mailla.

— Tuo eilinen äkäinen ukkoko? kysyi Rudin.

— Juuri hän... Maalla hän kyllä menee mukiin — saahan hänelle edes välistä nauraa.

— Ei hän ole mikään tyhmä mies, sanoi Rudin: — mutta hän on väärällä tiellä. En tiedä, oletteko te Darja Mihailovna samaa mieltä, mutta minusta tuossa täydellisessä ja ehdottomassa kieltämisessä ei ole mitään hyvää. Kieltäkää kaikki, niin te pian tulette kuuluksi älykkäisyydestänne: se on tunnettu asia. Hyväluontoiset ihmiset ovat paikalla valmiit myöntämään, että olette paremmat kuin se, mitä kiellätte. Sillä ensiksikin: saattaahan vikoja löytää kaikesta, mutta toiseksi: jos te taas tuotte esiin jotakin asiallista, niin se on teille vieläkin pahempi. Jos henkenne perustuu pelkkään kieltämiseen, niin se köyhtyy ja kuolee. Jos tyydytätte itserakkautenne, niin teiltä menee totisen mietinnän nautinto; elämä, sen sisältö liukuu vähäpätöisen ja ärtyneen valvontanne alta ja te lopetatte päivänne soimaamalla ja ivaamalla kaikkea. Moittimaan, oikaisemaan on oikeutettu ainoastaan se, joka rakastaa.

— _Voilà m-r Pigasov cuterré_ [Kas nyt on herra Pigasov kokonaan voitettu], lausui Darja Mihailovna. — Kuinka mestarillisesti te osaatte määritellä ihmisen! Muutoin kai ei Pigasov ymmärtäisi teitä. Hän ei osaa rakastaa kuin omaa itseään.

— Ja sitä hän soimaa, voidakseen sen nojalla soimata muita, sanoi Rudin.

— Syytää siten syynsä muiden niskoille. Mutta yhdestä toiseen, mitä te pidätte paroonista?