Part 2

Pigasoville ei elämässä ollut käynyt hyvin — josta hän syytti omaa tyhmyyttään. Hän polveasi köyhistä vanhemmista. Isä, jolla oli ollut kaikenlaisia pikkuvirkoja, osasi tuskin lukea eikä välittänyt pojan kasvatuksesta; antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ja — siinä kaikki. Äiti häntä oli hemmotellut, mutta hän kuoli aikaiseen. Pigasov oli itse kasvattanut itsensä. Itse hän päätti lähteä piirikouluun, sitte kymnaasiin, oppi itse ranskan-, saksan-, jopa latinankielen ja päästyään kymnaasista mainioilla todistuksilla, hän läksi Tarttoon, jossa taisteli ainaisen puutteen kanssa, mutta kesti kolmivuotisen kurssin loppuun asti. Pigasovin luonnonlahjat eivät olleet tavallista suuremmat. Kärsivällisyydellä ja mielenlujuudella hän oli kohonnut jonkinlaiseen huomioon. Varsinkin oli hänessä väkevänä kunnianhimon tunne, halu joutua hyvään seuraan, pysyä toisten tasalla, kiusallakin, kohtalosta huolimatta. Hän luki ahkerasti ja meni Tarton yliopistoon vain kunnianhimosta. Köyhyys teki hänet katkeraksi ja kehitti hänen huomiokykyänsä ja viekkauttansa. Hänellä oli omituinen tapa lausua ajatuksensa. Jo nuoruudesta asti oli hän kehittänyt katkeraa, kiukkuisaa kaunopuheliaisuutta. Hänen ajatuksensa eivät kohonneet tavallisuutta ylemmäksi, mutta hän osasi puhua tavalla, josta päättäen hän ei ollut ainoastaan järkevä, vaan sangen älykäskin mies. Saatuaan kandidaattiarvon, Pigasov päätti antautua oppineelle alalle, sillä hän ymmärsi sen ainoaksi, jolla saattoi pysyä toveriensa tasalla — hän oli aina koettanut valita heidät korkeammista piireistä; hän oli heille teeskennellyt, jopa heitä imarrellutkin, vaikka aina riidellen. Sanalla sanoen, ainesta hänessä ei puuttunut. Pigasov ei ollut antautunut opin tielle rakkaudesta tieteesen ja sentähden hän itse asiassa tiesi liian vähän. Hän heittäytyi kiihkeään sanakiistaan ylioppilaan kanssa, joka asui viereisessä huoneessa ja josta hän aina teki pilkkaa. Tuo oli sangen yksinkertainen mies, mutta oli saanut hyvän ja huolellisen kasvatuksen ja hän pääsi aina täydellisesti voitolle. Pigasov tästä vimmastui: hän heitti kaikki kirjansa ja viivottimensa tuleen ja hankki viran. Alussa kävi kaikki hyvin: olihan hän tavallinen "virkamies", joskaan ei aivan toimelias, niin itseensäluottavainen ja reipas. Mutta hän tahtoi niin pian kuin suinkin yletä ihmisten joukkoon ja siinä hän hämääntyi, kompastui, kunnes hänen täytyi ottaa virkaero. Vuoden hän oleskeli laillisesti hankkimassaan pienessä kylässä, toisena hän meni naimisiin puolisivistyneen maatilanomistajattaren kanssa, joka luonnollisella ja ivaavalla käytöksellään tartutti hänet onkeensa. Mutta Pigasovin luonto ärtyi jo sangen happamaksi; hän kyllästyi perhe-elämään... Muutamia vuosia vaimo eli hänen kanssaan yhdessä, kunnes kerran salaa lähti Moskovaan ja myi maatilan eräälle sukkelalle afäärimiehelle. Tämä tapahtui juuri kun Pigasov oli saanut asuinrakennuksen valmiiksi. Hän ärtyi äärimmilleen ja ryhtyi oikeudenkäyntiin vaimoansa vastaan, mutta ei voittanut sillä mitään... Hän eli sitten yksin, matkusteli naapuriensa luona, joita haukkui sekä edessä että selän takana ja jotka ottivat hänet vastaan jonkinlaisella jännitetyllä ilolla; todellista kauhua hän ei koskaan saanut herätetyksi heissä — eikä koskaan ottanut kirjaa käteensä. Hän omisti noin sata sielua; ja hänen talonpoikansa eivät koskaan kärsineet nälkää.

— No _Constantin!_ sanoi Darja Mihailovna Pandalevskin astuessa vierashuoneesen: — tuleeko _Alexeindrine?_

— Aleksandra Pavlovna lähettää teille kiitokset. Hän tulee erinomaisen mielellään, lausui Konstantin Diomiditsch kumarrellen joka taholle ja kosketellen huolellisesti kammattua tukkaansa valkoisilla, lihavilla sormillaan, joiden kynnet olivat leikatut kolmikulmaisiksi.

— Tuleeko Volintsev myöskin?

— Tulee myöskin.

— No niin, Afrikan Semenitsch, jatkoi Darja Mihailovna kääntyen Pigasovin puoleen, — teidän mielestänne siis kaikki naiset ovat luonnottomia?

Pigasovin suu vetäytyi suppuun ja hänen kyynärpäänsä värähtivät hermostuneesti.

— Sanon vain, alkoi hän hitaasti — ollessaan tuimimmankin raivon vallassa, puhui hän aina hitaasti ja selvästi, — sanon vain, että naiset yleensä — läsnäolevista tietysti en puhu...

— Heidän läsnäolonsa ei estä teitä puhumasta heistäkin, keskeytti Darja Mihailovna.

— Heistä en puhu, toisti Pigasov, — Yleensä kaikki naiset ovat suuressa määrin luonnottomia, varsinkin mitä tunteitten ilmaisemiseen tulee. Jos nainen esimerkiksi pelästyy, jos hän jostakin ilostuu tai on huolissaan, niin hänen ensiksikin välttämätlömästi täytyy vääntää ruumiinsa jonkinlaiseen kauniisen mutkaan (ja Pigasov väänteli rumasti vartaloaan ja levitti kätensä levälleen) ja kirkua: voih! tai hymyillä tai itkeä. Kerran kuitenkin (siinä Pigasov itsetyytyväisesti hymähti) minulle onnistui saada esiin todellinen, väärentämätön tunteenilmaus eräältä sangen epäluonnolliselta naiselta!

— No millä tavalla?

Pigasovin silmät säihkyivät.

— Minä häntä tuuppasin kylkeen haapasella seipäällä ja hänen vinkuessaan, huusin minä: hyvä! hyvä! Kas se se oli todellisuuden ääni, se huuto oli luonnollinen... Menetelkää tekin tulevaisuudessa sillä tavalla.

Kaikki nauroivat.

— Mitä roskaa te puhutte Afrikan Semenitsch! huudahti Darja Mihailovna. — Luuletteko minun todellakin uskovan, että te ryhdytte seipäillä tuuppaamaan tyttöjä kylkeen!

— No totta totisesti, seipäällä, isolla seipäällä, sellaisella, joita käytetään linnoitusten puolustuksessa.

— _Mais c'est une horreur, ce que vous dites la, monsieur_ [Mutta tehän puhutte kamalia asioita, herra...], kirkasi neiti Boncourt, vimmastuneena katsellen lapsia, jotka nauraa hahattivat.

— Niin, ei häntä pidä uskoa, sanoi Darja Mihailovna. — Niinkuin emme me häntä tuntisi!

Mutta ärtynyt ranskalainen neiti mutisi pitkän aikaa itsekseen, voimatta rauhoittua.

— Voittehan olla minua uskomatta, jatkoi Pigasov kylmäverisesti: — mutta vakuutan, että olen puhunut täyttä totta. Kuka asian sitte tietäisi, jollen minä? Kai ette te tämän jälkeen enään uskoisi todeksi sitäkään, mitä naapurimme rouva Helena Antonovna Tschepusov itse, huomatkaa itse, minulle kertoi, nimittäin, että hän kidutti kuoliaaksi oman veljensä pojan.

— Mitä te vielä voitte keksiä!

— Pyydän, pyydän! Kuulkaa ja tuomitkaa itse. Huomatkaa, etten minä suinkaan tahdo häntä panetella, päinvastoin hänestä hyvin paljon pidän, nimittäin niin paljon kuin naisesta yleensä voi pitää; hänen talossaan ei tapaa ainoatakaan kirjaa paitsi almanakkaa, hän ei itse osaa lukea kuin ääneen tavaamalla, — ja nuo lukuharjoitukset panevat hänet aivan hikoilemaan ja valittamaan että hänen silmänsä jo vähemmälläkin putoavat päästä... Sanalla sanoen, hän on naiseksi hyvä ja hänen palvelustyttönsä ovat hyvin ruokitut. Miksi minä häntä panettelisin?

— No, virkkoi Darja Mihailovna: — nyt on Afrikan Semenitsch ratsunsa selässä — ennen iltaa hän ei siitä astu alas.

-- Ratsuni... Mutta naisilla niitä on kolme, eivätkä he milloinkaan astu alas niiden selästä, paitsi kun nukkuvat.

-- Mitkä nuo kolme ratsua sitte muka olisivat?

-- Panetteleminen, toruminen ja kierteleminen.

— Kuulkaa Afrikan Semenitsch, alkoi Darja Mihailovna, — ette te nyt syyttä noin vihaa naisia. Joku nainen on mahtanut teitä...

— Loukata, tarkoitatte varmaankin? keskeytti hänet Pigasov.

Darja Mihailovna joutui hiukan hämilleen, sillä hän muisti samassa Pigasovin onnettoman avioliiton. Hän nyökäytti ainoastaan päätään.

— Eräs nainen minua todellakin on loukannut, sanoi Pigasov: — vaikka hän olikin hyvä, sangen hyvä...

— No ja kuka se oli?

— Äitini, sanoi Pigasov alentaen ääntään.

— Äitinne? Kuinka hän sitte saattoi teitä loukata?

— Siten että minut synnytti...

Darja Mihailovna rypisti kulmakarvojansa.

— Minä pelkään, sanoi hän: — että keskustelumme kääntyy surulliseksi... _Constantin_, soittakaa meille Talbergin uusi etyydi. Ehkä musiikin äänet saattavat kesyttää Afrikan Semenitschin. Orfeushan siten kesytti villit pedotkin.

Konstantin Diomiditsch istuutui pianon ääreen ja soitti Talbergin etyydin kutakuinkin hyvin. Alussa Natalia Aleksejevna tarkkaavasti kuunteli, mutta ryhtyi sitte työhönsä.

— _Merci, c'est charmant_! [Kiitos, se on ihanaa], lausui Darja Mihailovna: — minä pidän Talbergista. _Il est si distingui_ [Hän on niin hieno]. Mitä te nyt olette tuumannut, Afrikan Semenitsch?

— Ajattelin vain, alkoi Pigasov hitaasti: — sitä, että löytyy kolmenlaista itsekkäisyyttä: itsekkäitä ihmisiä, jotka itse elävät ja antavat muitten elää; sitte sellaisia, jotka itse elävät, mutta eivät salli muitten elää; ja vihdoin sellaisia, jotka eivät itse elä eivätkä anna toistenkaan elää... Naiset kuuluvat suurimmaksi osaksi tuohon viimeksi-mainittuun luokkaan.

— Miten rakastettavasti lausuttu! Sitä vain minä kummastelen, millä itseluottamuksella te lausutte tuomionne; aivan kuin ette itse milloinkaan voisi erehtyä.

— Ei suinkaan! Minä erehdyn kyllä. Mieskin saattaa erehtyä. Mutta tiedättekö mikä eroitus siinä on, kun mies erehtyy tai nainen erehtyy? Ettekö? Kas: mies saattaa sanoa, ettei kaksi kertaa kaksi tee neljää, vaan viisi, tai kolme ja puoli. Mutta nainen sanoo, että kaksi kertaa kaksi tekee — steariinikynttilän.

— Tuon jutun minä jo luullakseni, olen teiltä kuullut... Mutta suokaa kysyä, mitä yhteyttä löytyy vasta kuulemamme musiikin ja teidän mietteittenne välillä noista kolmenlaisista itsekkäisyyksistä?

— Ei mitään. Mutta minä en musiikkia kuunnellutkaan.

— Voi "ystävä kulta, nyt näytät, ett' olet sä mahdoton!" lausui Darja Mihailovna, hiukan väärentäen Gribojedovin sanojen merkitystä. — Mistä te sitte pidätte, jollei musiikkikaan teitä miellytä? Ehkä kirjallisuudesta?

— Kirjallisuudesta minä pidän, vaikken nykyaikaisesta.

— No kuinka niin?

— Selitän heti. Matkustin hiljan Okavirran yli lautalla erään herran seurassa. Lautta piti seisahduttaa matalassa paikassa ja ajopelejä täytyi käsin vetää ylitse. Tuolla herralla oli ylen raskaat rattaat. Lauttamiesten niitä raastaessa rantaan voimiensa takaa, seisoi herra lautalla ja ähki niin, että tuli sääli häntä katsoakin... Kas, ajattelin minä, tässä nyt käytännössä uusi työnjako. Aivan samoin on nykyajan kirjallisuuden: muut vetävät, tekevät työn — ja itse se voihkii.

Darja Mihailovna hymähti...

— Ja sitä pidetään ajan olojen jäljentämisenä, sanoi hetken kuluttua Pigasov: — yleisten mielipiteiden kuvaamisena syvistä kysymyksistä... Äh, minusta nuo jo ovat herjauksen sanoja!

— Mutta naiset, joita vastaan te tässä niin hyökkäätte, he eivät kumminkaan käytä herjaussanoja.

Pigasov kohautti olkapäitään.

— Eivät käytä, siksi, etteivät kykene niitä käyttämään.

Darja Mihailovnan posket vetäysivät heikkoon punaan.

— Tepä alatte lausua hävyttömyyksiä, huomautti hän väkinäisesti hymyillen.

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

— Missä tuo Solotonoscha oikeastaan on? kysyi äkkiä toinen pojista Basistovilta.

— Poltavan kuvernementissä, ystäväni, vastasi siihen Pigasov: — itse Vähällä-Venäjällä. (Hän vaihtoi sangen mielellään puheainetta.) — Kas, me olemme tässä pohtineet kirjallisuudesta, jatkoi hän: — ja jos minulla vain olisi irtonaisia rahoja, niin rupeisin vähävenäläiseksi runoilijaksi.

— No ja vielä mitä! sanoi Darja Mihailovna. — Tulisipa teistä hyvä runoilija! Osaatteko te edes vähävenäjää?

— En ensinkään. Mutta en sitä tarvitsisikaan.

— Kuinka ette?

— Tietysti en sitä tarvitsisi. Otan vain paperiliuskan ja kirjoitan päällekirjoitukseksi: "Laulu" ja alan sitte: "Oi sä kaiho, kohtaloni!" — Ja Pigasov tekasi muutamia säkeitä, joissa runomitta oli sama kuin tunnetuissa vähä-venäläisissä lauluissa, mutta sanoilla ei ollut mitään merkitystä. — Jotakin siihen tapaan, jatkoi hän, — ja runoilija on valmis; ei muuta kuin painata ja julkaise. Vähä-venäläinen lukee, laskee pään käden varaan ja itkee. Se on tuntehikasta kansaa!

— Hyvänen aika! huusi Basistov, — mitä te puhutte! Tyhjää roskaa. Minä olen asunut Vähä-Venäjällä, minä rakastan tätä maata ja osaan sen kieltä... Se mitä te juuri lausuitte, ei ollut suoraan sanoen mitään kieltä...

— Ehkä, mutta vähä-venäläinen itkee siitäkin. Te puhutte sen kielestä... Onko sen kieltä olemassa? Kerran minä pyysin erästä vähä-venäläistä kääntämään kielelleen ensi lauseen, joka mieleeni sattui. Hän sen käänsi. Mutta en minä voinut huomata muuta, kuin että hän huonolla venäjänkielellä lausui saman kuin minä... Onko se mielestänne kieltä, itsenäistä kieltä? Ennemmin antaisin huhmarissa survoa parhaan ystäväni, kuin myöntäisin tuon todeksi.

Basistovilla oli vastaus valmiina.

— Jättäkää hänet, sanoi Darja Mihailovna, — tiedättehän ettei häneltä saa kuin hulluja vastaväitteitä!

Pigasov hymyili myrkyllisesti. Lakeija tuli samassa ilmoittamaan, että Aleksandra Pavlovna veljineen oli saapunut. Darja Mihailovna nousi ottamaan vastaan vieraitaan.

— Tervetuloa, _Alexandrine,_ sanoi hän astuen hänen luokseen: — miten hauska, että tulitte!... Tervetuloa, Sergei Pavlitsch!

Volintsev painoi Darja Mihailovnan kättä ja likeni Natalia Aleksejevnaa.

— No tuleeko uusi tuttavanne, tuo parooni, tänään? kysyi Volintsev.

— Kyllä.

— Sanotaan hänen olevan suuren filosoofin: aivan hänestä sinkoilemalla kuuluu räiskähtelevän Hegelin lauseita.

Darja Mihailovna ei siihen vastannut mitään, vaan vei Aleksandra Pavlovnan sohvaan ja istuutui itse hänen viereensä.

-- Filosofia! huokasi Pigasov: — ja sen ylhäiset näkökohdat, ne, ne vielä tuottavat minulle surman. Mitä tuolta ylhäältä sitte oikeastaan voi nähdä? Kas, jos nyt joku tahtoo ostaa esimerkiksi hevosen, niin eihän hän palotornista lähde sitä tarkastamaan, eikö totta?

— Tämä parooni tulee teille tuomaan jotakin kirjoitusta? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Niin, erästä kirjoitusta, vastasi Darja Mihailovna liioitellen huolimattomasti, — kaupan ja teollisuuden keskinäisestä suhteesta Venäjällä... Mutta älkää peljätkö, että tässä teidän seurassanne rupeamme sitä lukemaan... En minä teitä pyytänyt vieraikseni sitä varten. _Le baron est aussi aimable que savant_ [parooni on yhtä rakasteltava kuin oppinut] Ja puhuu niin hyvin venättä. _O est un vrai torrent... il vous entraine_ [Hänestä tulvii kaunopuheliaisuus virtana... hän aivan riistää mukaansa.]

— Puhuu niin hyvin venättä, lisäsi Pigasov, — että ansaitsee ranskankielisen kiitoksen.

— Jyrmistelkää vain, Afrikan Semenitsch, jyrmistelkää... Se sopii teidän pörröiseen tukkaanne aivan erinomaisesti... Mutta miksei häntä jo kuulu? Tiedättekö hyvät herrat ja naiset, lisäsi Darja Mihailovna katsellen ympärilleen: — menkäämme puutarhaan... Päivälliseen on vielä melkein kokonainen tunti ja ilma on niin kaunis...

Koko seura nousi ja läksi puutarhaan.

Darja Mihailovnan puutarha ulottui jokeen asti. Siellä oli vanhoja, varjokkaita lehmuskäytäviä, joitten päistä aukeni smaragdinkarvaisia, tuoksuvia istutuksia, akaasia- ja syreenilehtoja.

Volintsev, Natalia ja neiti Boncourt joutuivat puutarhan päähän. Volintsev asteli vaieten Natalian rinnalla. Neiti Boncourt seurasi heitä kappaleen matkan päässä.

— Mitä te tänään olette tehnyt? kysyi viimein Volintsev, kierrellen rehevien, vaaleahkojen viiksiensä päitä.

Kasvonpiirteiltään oli hän hyvin sisarensa näköinen. Ilme niissä ei sentään ollut yhtä leikkisä ja vilkas ja katse hänen kauneissa, ystävällisissä silmissään oli suruisa.

— En juuri mitään, vastasi Natalia: — olen kuunnellut Pigasovin toraa, ommellut kanavatyötä, lukenut.

— No mitä olette lukenut?

— Olen lukenut... ristiretkistä, vastasi Natalia, hetkeksi katkaistuaan lauseensa.

Volintsev katseli häntä.

— Ah, sanoi hän vihdoin: — se mahtaa olla hauskaa.

Hän taittoi oksan ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa. Parikymmentä askeletta he vielä astuivat eteenpäin.

—- Mikä parooni se oikeastaan on, johon äitinne on tutustunut? kysyi Volintsev taas.

— Kamarijunkkari. Ei täkäläisiä. Äiti häntä kovasti kiittää.

— Äitinne antaa helposti voittaa itsensä.

— Se osoittaa vain kuinka nuori hän on mieleltään, huomautti Natalia.

— Niin, pian teille lähetän hevosenne. Se on nyt miltei valmiiksi opetettu. Minä tahdoin heti alusta saada sen nelistämään, ja tuon tahtoni perille olenkin nyt päässyt.

— Kiitos... Oikein minä häpeen. Te olette itse sitä opettanut... se kuuluu olevan hyvin vaikeaa.

— Tiedättehän, Natalia Aleksejevna, että saattaakseni teille pienintäkin iloa, olen valmis vaikka... Tämähän oli aivan vähäpätöistä...

Volintsevin lause katkesi.

— Kiitos, sanoi Natalia vielä kerran ja katseli häntä ystävällisesti.

— Tiedättehän te, sanoi Sergei Pavlitsch kaavan vaiettuaan: — että voin tehdä vaikka mitä... Mutta miksi siitä puhun! Te tiedätte kaikki.

Samassa hetkessä soitettiin talossa kelloa.

— _Ah! la cloche du diner!_ huudahti neiti Boncourt: — _rentrons_ [Ai, päivälliskello! — menkäämme sisään].

»_Quel dommage_, tuumi vanha ranskalainen impi itsekseen, astuessaan ylös portaita Natalian ja Volintsevin perässä: — »_quel dommage, que ce charmant garçon ait si peu de ressources dans la conversation_... mikä käännettynä sisältäisi: olet herttainen, hyvä ystäväni, vaikka vähän yksinkertainen.

Parooni ei tullut päivällisiksi. Häntä odotettiin puoli tuntia. Keskustelu pöydän ääressä ei luistanut. Sergei Pavlitsch vain katseli vieressään istuvaa Nataliaa ja kaatoi hartaasti vettä hänen lasiinsa. Pandalevski koetti innokkaasti huvittaa naapuriansa, Aleksandra Pavlovnaa: hän valmisti hänelle mitä imelimpiä kohteliaisuuksia, mutta Aleksandra Pavlovna miltei haukotteli.

Basistov, mitään erityistä ajattelematta, vanutteli leipätahdasta palloiksi. Pigasovkin vaikeni ja kun Darja Mihailovna hänelle huomautti, ettei hän tänään ole ensinkään rakastettava, niin hän jurosti vastasi:

— Koska minä sitte olisin rakastettava? Se ei ole minun asiani... — ja katkeralla hymyllä lisäsi hän: — kärsikää nyt vähän aikaa. Kas, minä olen kaljaa, tavallista venäläistä kaljaa, mutta kunhan hän nyt tulee, tuo kamarijunkkarinne...

— Hyvä! hyvä! huudahti Darja Milailovna. — Pigasov on mustasukkainen, jo edeltäkäsin mustasukkainen.

Pigasov ei siihen vastannut mitään, katseli vain kulmakarvojensa alitse.

Kello seitsemän aikaan kaikki taas läksivät vierashuoneeseen.

— Ei kai hän enään tulekkaan, sanoi Darja Mihailovna...

Mutta samassa ajettiin pihaan pienillä rattailla ja hetken kuluttua tuli lakeija vierashuoneeseen ojentamaan Darja Mihailovnalle kirjettä hopeiselta tarjottimelta. Darja Mihailovna silmäili kirjeen loppuun ja kääntyi lakeijaan:

— Missä herra on, joka toi tämän kirjeen?

— Hän istuu rattaillaan. Käskettekö kutsua hänet sisään?

— Kutsu.

Lakeija meni.

— Ajatelkaa kuinka koomillista, sanoi Darja Mihailovna: — parooni on saanut käskyn heti lähteä takaisin Pietariin. Hän lähettää minulle kirjoituksensa erään toverinsa, herra Rudinin kautta. Parooni tahtoi jo itse esitellä hänet minulle, kiitti häntä kovasti. Äh, kuinka tämä on harmillista! Minä jo toivoin, että parooni joksikin aikaa asettuisi tänne...

— Dmitri Nikolajevitsch Rudin, ilmoitti lakeija.

III.

Mies, joka astui sisään, näytti olevan kolmenkymmenenviiden vanha. Hän oli pitkä, hiukan kyyryselkäinen, kiharatukkainen, ruskeaihoinen. Kasvot eivät olleet säännölliset, mutta ilmehikkäät ja vilkkaissa, tummansinisissä silmissä oli tuores loiste. Nenä oli leveä ja suora, huulet kauniisti kaarretut. Hänen vaatteensa olivat vanhat ja ahtaat, ne olivat hänelle käyneet pieniksi.

Hän suuntausi suoraan Darja Mihailovnan luo, tervehti häntä lyhyellä kumarruksella ja sanoi jo kauvan toivoneensa kunniaa tutustua häneen, sekä että hänen ystävänsä, parooni, oli siitä hyvin pahoillaan, ettei itse voinut tulla jättämään hyvästiä.

Rudinin heikko ääni ei vastannut hänen vartalonsa kokoa ja rinnan leveyttä.

— Istukaa... erittäin hauska tutustua teihin, lausui Darja Mihailovna, ja esiteltyään hänet läsnäoleville kysyi, oliko hän kotoisin näiltä seuduin vai kauvempaa.

— Maatilani on T:n kuvernementissä, vastasi Rudin pitäen hattua polvillaan: — tänne saavuin vasta hiljan asiain tähden, ja asetuin siksi aikaa piirikaupunkiinne.

— Kenen luo siellä?

— Tohtorin luo. Hän on vanhoja ylioppilastovereitani.

— Vai tohtorin luo... Häntä olen kuullut kiitettävän. Sanovat että hän ymmärtää asiansa. No, oletteko kauvan ollut tuttu paroonin kanssa?

— Viime talvena tapasimme toisemme Moskovassa ja nyt olin hänen luonansa viikon päivät.

— Parooni on erinomaisen viisas mies.

— Kyllä.

Darja Mihailovna vei kasvoilleen nenäliinansa, joka oli hajuveteen uitettu.

— Teillä on kai virka? kysyi hän.

— Kenellä? Minullako?

— Niin.

— Ei... olen eronnut.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi yleinen keskustelu.

— Uskallanko olla utelias, alkoi Pigasov, kääntyen Rudinin puoleen — tiedättekö sen artikkelin sisällön, jonka parooni lähetti tänne?

— Tiedän.

— Se käsittelee kaupan suhdetta... ei, odottakaappa: teollisuuden suhdetta kauppaan maassamme... Niinhän te, Darja Mihailovna suvaitsitte lausua?

— Niin, juuri niin... sanoi Darja Mihailovna vieden käden otsalleen.

— Minä tietysti en kelpaa arvostelemaan näitä asioita, puhui Pigasov, — mutta minun täytyy tunnustaa, että artikkelin itse päällekirjoitus kuulostaa sangen... kuinka sen voisin lausua lievemmässä muodossa?... kuulostaa sangen hämärältä ja sekavalta.

— Miksi se teistä kuulostaa siltä?

Pigasov naurahti ja vilkasi syrjästä Darja Mihailovnaan.

— Onko se sitte teidän mielestänne selvä? sanoi hän kääntäen viekkaat kasvonsa Rudiniin.

— Minunko mielestäni? On.

— Hm... Tietysti te sen paremmin tiedätte.

— Särkeekö päätänne kysyi Aleksandra Pavlovna Darja Mihailovnalta.

— Ei.. Mutta se nyt kuuluu minulle... _C'est nerveux_ [Se on hermokkaisuutta].

— Sallikaa minun vieläkin udella, alkoi Pigasov taas, nenäänsä puhuen: — tuttavanne, tämä herra parooni Muffel... olihan se hänen nimensä?

— Kyllä.

— Tutkiiko herra parooni Muffel oikein erityisesti valtiotaloutta, tai uhraako hän tälle hauskalle tieteelle ainoastaan sellaiset vapaat hetket, jotka jäävät maallisilta huveilta ja virkatoimilta?

Rudin katseli Pigasovia pitkään.

— Parooni on tässä suhteessa aivan diletantti, vastasi hän hiukan punastuen: — mutta hänen artikkelissaan on paljon intressanttia ja oikeaa.

— En voi antautua kiistelemään kanssanne, kosken tunne puheenalaista artikkelia... Mutta uskallan ehkä kysyä, perustuuko ystävänne, parooni Muffelin kirjoitus enemmän ylimalkaisiin arveluihin kuin tosiasioihin.

— Siinä on sekä tosiasioita että arveluja, jotka perustuvat tosiasioihin.

— Vai niin, vai niin. Minä puolestani taas olen sitä mieltä... ja jos niiksi tulee, kykenen minäkin antamaan lausuntoni; olen nimittäin viettänyt kolme vuotta Tartossa... että kaikki nuo n. s. ylimalkaiset arvelut, hypoteesit, järjestelmät... suokaa anteeksi, että puhun suuni suoraan puhtaaksi: olen maaseutukaupunkilainen... eivät johda mihinkään tulokseen. Siihen päästään ainoastaan järkevällä ajatuksella — noilla vain luulotellaan ihmisiä. Näyttäkää, hyvät herrat, esiin tosiasioita, niin siinä tarpeeksi.

— Todellako, sanoi Rudin. — No mutta, pitääkö myöskin selittää tosiasioiden tarkoitus?

— Ylimalkaiset arvelut! saneli Pigasov: — ne ne minut vielä surmaavat, nuo ylimalkaiset arvelut, järjestelmät, johtopäätökset! Ne perustuvat kaikki niinkutsuttuun vakaumukseen; jokainen jauhaa omaa vakaumustaan, vaatien sille vielä kunnioitusta, ja kanniskelee sitä mukanaan kaikkialle... Äh!

Ja Pigasov heristeli nyrkkiään ilmassa. Pandalevski hymähteli.

— Hyvä! sanoi Rudin. Teidän mielestänne siis vakaumusta ei ole olemassa?

— Ei ole olemassa.

— Onko se teidän vakaumuksenne?

— On.

— No kuinka te sitte sanotte, ettei sitä ole olemassa? Tuossa heti ensi tapaus, jolloin se on olemassa.

Kaikki hymyilivät ja katselivat toisiinsa.

— Sallikaa minun, sallikaa minun, alkoi Pigasov...

Mutta Darja Mihailovna rupesi leipomaan käsiään ja huusi:

— Hyvä, hyvä! Pigasov on lyöty, kokonaan lyöty!

Ja hiljalleen hän otti hatun Rudinin polvelta.

— Hillitkää iloanne, hyvä rouva, siihenkin on vielä aikaa, virkkoi Pigasov vihoissaan. — Se ei riitä, että ylpeillen lasketaan sukkeluuksia: täytyy sekä näyttää toteen että kumota... Me olemme poikenneet riidan varsinaisesta aiheesta.