Part 8
Aurinko oli jo aikoja sitte noussut, kun Rudin tuli Avdjuhinin lammille; mutta ei ollut aamu iloisa. Tasaisessa, maidonkarvaisessa pilvessä oli koko taivas; vinkuen, viheltäen, ajoi tuuli raivoisasti hattaroita. Rudin alkoi kävellä edestakaisin padon vartta, jolla kasvoi tarttuvia takkiaisia ja mustuneita nokkosia. Hän oli levoton. Nämät kohtaamiset, nämät uudet vaikutukset täyttivät hänen mielensä, varsinkin eilisen kirjeen jälkeen. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki likenee ja salaa hän hengessään sitä kammoi, vaikkei tuota olisi saattanut aavistaa kukaan, joka vain näki millä täydellisellä päättäväisyydellä hän laski käsivarret ristiin rinnalleen ja silmäili ympärilleen. Pigasov ei suotta ollut häntä verrannut kiinalaiseen epäjumalankuvaan, jonka pään paino voittaa muun ruumiin. Mutta vaikea on ihmisen päättää pelkällä päällään, vaikka se olisikin väkevä pää, mitä koko hänen olennossaan liikkuu... Viisas, teräväjärkinen Rudin ei voinut päättää rakastiko hän Nataliaa, ikävöikö hän, tulisiko hän kärsimään sanottuaan hänelle jäähyväiset. Minkätähden hän ei edes koettanut näytellä Loblasia — hänen puolustuksekseen mainittakoon ettei hän sitä koettanut — ja siten häirinnyt tyttöraukan rauhaa? Minkätähden hän häntä odotti salaisella pelvolla? Siihen ei löydy kuin yksi ainoa vastaus, se että intohimottomat ihmiset helposti viehättyvät.
Hän asteli pitkin padon vartta ja Natalia kiiruhti hänen luoksensa suoraan vainion poikki, märän heinän läpi.
— Neiti! neiti! jalkanne kastuvat, sanoi Mascha, hänen palvelustyttönsä, joka tuskin saattoi häntä seurata.
Natalia ei häntä kuunnellut. Sivulle vilkaisematta riensi hän eteenpäin.
— Voi, kunhan eivät meitä näkisi, toisti Mascha. — Kummallista, että pääsimme talosta. Ettei mamsseli herännyt... Onneksi ei enään ole pitkä matka... Voi, tuollahan hän jo odottaa, lisäsi hän äkkiä nähdessään Rudinin komean muodon kaunistamassa padon viertä: — mutta mitä hän tuossa kummulla seisoo — menisipä mieluummin laaksoon.
— Odota tässä petäjien luona, Mascha, mutisi Natalia kiirehtien lammille.
Rudin likeni häntä ja seisahtui hämmästyneenä. Natalian kasvoissa oli ilme, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, huulet kokoonpuserretut; silmät tuijottivat suoraan, ankarasti.
— Dmitri Nikolaitsch, alkoi hän: — meillä ei ole aikaa kadotettavana. Tulin viideksi minuutiksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että äiti tietää kaikki. Herra Pandalevski näki meidät toissapäivänä ja kertoi kohtaamisemme. Hän on koko ajan vahtinut meitä ja puhunut äidille. Äiti kutsutti minut eilen luoksensa.
— Voi Jumala! huudahti Rudin: — tämähän on kamalaa... Mitä äitinne sanoi?
— Hän ei minulle suuttunut, ei minua sadatellut, moitti vain kevytmielisyydestäni.
— Vain?
— Niin. Ja sanoi, että hän mieluummin suo näkevänsä minut kuolleena kuin teidän vaimonanne.
— Sanoiko hän todellakin niin?
— Kyllä; sitte hän lisäsi, ettette ollenkaan tahdo mennä naimisiin kanssani, että ainoastaan ajan kuluksi olette minua hakkaellut, ja sitä hän ei olisi teistä uskonut; että se itse asiassa on hänen syynsä: miksihän salli minun niin paljon seurustella kanssanne... että hän luottaa kunniantuntooni, että menettelyni suuresti on häntä kummastuttanut... enkä edes muista kaikkia mitä hän minulle sanoi.
Natalia lausui tuon omituisen yksitoikkoisella, soinnuttomalla äänellä.
— Entä mitä te, Natalia Aleksejevna, vastasitte hänelle? kysyi Rudin.
— Mitäkö hänelle vastasin? toisti Natalia... Mitä _te_ sitte nyt aiotte tehdä?
— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! äänteli Rudin: — tämä on kauheaa! Heti ja äkkiarvaamatta tälläinen isku!... Vai suuttui teidän äitinne niin kovasti?
— Niin... niin, hän ei enään tahdo kuulla teistä mitään.
— Tämähän on kamalaa! Siis ei ole enään mitään toivoa?
— Ei mitään.
— Minkätähden meille koko tämä onnettomuus! Ah tuo alhainen Pandalevski!... Kysytte minulta, Natalia Aleksejevna, mitä aion tehdä? Päässäni pyörii — en voi päättää mitään... Tunnen vain onnettomuuteni... ihmettelen kuinka te voitte säilyttää kylmäverisyytenne!...
— Luuletteko että minun on helppo? sanoi Natalia.
Rudin rupesi kävelemään patoa pitkin. Natalia ei kääntänyt hänestä silmiään.
— Kuinka tarkkaan äitinne kyseli teiltä? sanoi Rudin vihdoin.
— Hän kysyi vain rakastanko teitä?
— No... entä te?
Natalia vaikeni.
— En valehdellut.
Rudin tarttui hänen käteensä.
— Aina, aina yhtä jalona, ylevänä! Oi tuota tytön sydäntä — se on puhtainta kultaa! No, oikeinko äitinne päättäväisyydellä lausui pitävänsä avioliittoamme mahdottomana?
— Oikein päättäväisyydellä. Ja niinkuin jo sanoin teille, hän on vakuutettu siitä, ettette aio minua naida.
— Hän siis pitää minua pettäjänä. Millä olen tuon ansainnut?
Ja Rudin tarttui päähänsä.
— Dmitri Nikolaitsh! sanoi Natalia: — kulutamme aikaamme hukkaan. Muistakaa, että näemme toisemme viimeisen kerran. En tullut tänne itkeäkseni, vaihtaakseni — näette etten itke — tulin saamaan teiltä neuvoa.
— Niin, mutta mitä neuvoa voisin teille antaa, Natalia Aleksejevna?
— Mitä neuvoako? Olettehan mies: olen tottunut luottamaan teihin ja olen teihin luottava loppuun asti. Sanokaa: mitä aiotte tehdä?
— Mitä aion? Kai äitinne minut karkoittaa talosta?
— Ehkä. Hän ilmoitti minulle jo eilen, että täytyy lakkauttaa seurusteleminen kanssanne... Mutta te ette vastannut kysymykseeni.
— Mihin kysymykseen?
— Miten luulette, miten meidän nyt on meneteltävä?
— Miten meidän on meneteltävä? sanoi Rudin: — tietysti meidän täytyy alistua.
— Alistua, äänteli Natalia hitaasti ja hänen huulensa kalpenivat.
— Alistua kohtalon alle, jatkoi Rudin. — Mitä voisimme tehdä? Kyllä minä hyvin tunnen kuinka katkeraa, raskasta, sietämätöntä tämä on! mutta arvostelkaa nyt itse, Natalia Aleksejevna, olen köyhä... Totta on, että voin tehdä työtä; mutta vaikkapa olisin rikas mies, niin jaksaisitteko te kantaa väkivaltaisen riistäytymisen perheestänne, äitinne vihan?... Ei, Natalia Aleksejevna! sitä ei kannata ajatella. Nähtävästi meidän ei ole sallittu elää yhdessä, ja sitä onnea, jota olin uneksinut, ei ole minulle!
Natalia peitti äkkiä käsillään kasvonsa ja rupesi itkemään. Rudin likeni häntä.
— Natalia Aleksejevna! rakas Natalia! lausui hän tulisesti: — älkää itkekö, Jumalan tähden, se vihloo sydäntäni. Rauhoittukaa...
Natalia nosti päätään.
— Käskette minua rauhoittumaan, alkoi hän ja kyynelten lävitse säihkyivät hänen silmänsä: — en itke siitä syystä kuin luulette... Se ei minuun koske: mutta minuun koskee se, että olen pettynyt teidän suhteenne. Voi! tulen luoksenne saamaan neuvoa, sellaisena hetkenä, ja ensimmäinen sananne on: alistukaamme... Alistukaamme! Sillä tavallako te sovitatte elämäänne vapauden, uhrautumisen, joista niin paljon olette puhunut, jotka...
Hänen äänensä katkesi.
— Mutta Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin hämillään: — muistakaa, että enhän minä sanoistani luovu... vaan...
— Kysyitte, jatkoi Natalia uusin voimin: — mitä vastasin äidilleni kun hän ilmoitti mieluummin suostuvansa kuolemaani kuin avioliittooni teidän kanssanne: vastasin, että ennemmin kuolen, kuin menen toisen kanssa naimisiin... ja te sanotte: alistukaamme! Ehkä onkin totta, että te paremman puutteessa, aikanne kuluksi minua leikititte...
— Vannon teille, Natalia Aleksejevna... vakuutan teille... kertoili Rudin.
Mutta tyttö ei häntä kuunnellut.
— Miksette jättänyt minua rauhaan? miksi te itse... Tai ehkette punninnut esteitä? Minua hävettää puhua tästä ... mutta kaikkihan nyt on ollutta.
— Teidän täytyy rauhoittua, Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin: — meidän täytyy yhdessä ajatella mitä...
— Te puhuitte niin usein uhrautumisesta, jatkoi Natalia: — ja tiedättekö, jos tänään heti olisitte minulle sanonut: "rakastan sinua, mutta en voi mennä naimisiin, en voi tulevaisuutta taata, anna mulle kätesi ja jätä minut sitte", — niin tiedättekö, että olisin teitä seurannut, olisin ollut valmiina mihin tahansa? Totta on kyllä, että päätöksestä vielä on pitkä matka tekoon ja teidän rohkeutenne on tällä haavaa poissa aivan niinkuin toissa päivänä päivällispöydässä, kun keskustelitte Volintsevin kanssa.
Puna valui Rudinin kasvoille. Natalian odottamaton kiihkeys häntä lannisti ja hänen viimeiset sanansa loukkasivat hänen itserakkauttaan.
— Nyt olette liian kiihottuneessa mielentilassa, Natalia Aleksejevna, alkoi hän, — ymmärtääksenne kuinka kovasti minua loukkaatte. Toivon, että aikaa voittaen myönnätte minulle oikeuteni; käsitättehän miksi minun piti luopua onnesta, joka, omien sanojenne mukaan, ei asettanut minulle mitään, velvollisuuksia. Kalliimpi kaikkea maailmassa on minulle teidän mielenne rauha ja olisinhan minä alhaisin ihminen, jos käyttäisin hyväkseni...
— Ehkä, ehkä, puuttui Natalia puheeseen: — ehkä olette oikeassa; en tiedä mitä sanon. Varma on, että tähän saakka olen teihin luottanut, uskonut jokaiseen sanaanne... Tästälähtien olkaa hyvä, punnitkaa sanojanne, älkää niitä sirotelko ilmaan. Saneessani teille että teitä rakastan, tiesin kyllä mitä se sisälsi: olin valmiina kaikkeen... Ja nyt ei minulla enään ole muuta tekemistä kuin kiittää opetuksesta ja sanoa jäähyväiset.
— Jääkää vielä, Jumalan tähden, Natalia Aleksejevna, rukoilen teitä. En ansaitse tuota halveksimistanne, vannon sen teille. Asettukaa tekin minun asemaani. Vastaan sekä teistä että itsestäni. Jollen teitä rakastaisi uskollisimmalla rakkaudella, niin — Jumala sen tietää! paikalla pyytäisin teitä seuraamaan itseäni... Ennemmin tai myöhemmin äitinne sentään antaisi meille anteeksi... ja silloin... Mutta ennen kuin ajattelen omaa onneani, täytyy minun...
Hän ei lausunut lausettaan loppuun. Natalian katse, joka oli suoraan häneen tähdätty, lannisti häntä.
— Te koetatte näyttää toteen, että olette rehellinen ihminen, Dmitri Nikolaitsch, sanoi Natalia: — en sitä epäilekkään. Te että saata toimia itsekkäitten tarkoitusten saavuttamiseksi; enkä tullutkaan tänne saadakseni vakuutusta siitä...
— En odottanut, Natalia Aleksejevna...
— Nyt olitte varomaton puheessanne! Niin, tätä kaikkea te ette odottanut. Älkää olko huolissanne... te ette rakasta minua, enkä minä tahdo tunkeutua kenenkään niskoille.
— Rakastan teitä! huusi Rudin.
Natalia ojensihe suoraksi.
— Ehkä; mutta miten mua rakastatte? Muistan kaikki mitä olette sanonut, Dmitri Nikolaitsch. Muistatteko, että sanoitte minulle, ettei lempeä löydy ilman molemminpuolista täydellistä tasa-arvoisuutta... Te olette minulle liian korkea, minua ei voi verrata teihin... Olen syystä saanut rangaistukseni. Edessänne on työ, joka on teille arvokkaampi. Minä en ikinä unohda näitä olleita päiviä... jääkää hyvästi...
— Menettekö, Natalia Aleksejevna? Näinkö me eroamme?
Hän ojensi häntä kohtaan kätensä. Tyttö seisahtui. Rudinin rukoileva ääni näytti saaneen hänet horjumaan.
— Emme, lausui hän vihdoin: — tunnen että minussa jotakin ikäänkuin särkyi... Tulin tänne kiihkolla ja puhuin teille kiihkolla; täytyy olla järkevä. Näin ei saa olla, niinkuin itse sanoitte, eikä tulekkaan olemaan näin. Voi Jumala! Kun tänne läksin, sanoin mielessäni jäähyväiset kodilleni, koko menneisyydelleni, — ja kenen kohtasinkaan täällä? Pelkurin... Ja kuinka te saatoitte tietää, etten kestäisi eroamista omaisistani? "Äitinne ei siis suostu... se on kamalaa!" Siinä kaikki mitä tänään minulle sanoitte. Tekö, tekö todella olette Rudin? Ei! jääkää hyvästi... Ah! jos te minua rakastaisitte, niin kyllä sen tuntisin nyt, tänä hetkenä... Ei, ei, jääkää hyvästi!...
Hän kääntyi kiihkeästi ja riensi Maschan luo, joka jo oli tullut levottomaksi ja ruvennut antamaan hänelle viittauksia.
— _Te_ pelkäätte, enkä minä! huusi Rudin hänen jälkeensä.
Mutta Natalia ei enään huomannut häntä, vaan kiirehti nurmikon poikki kotia kohti. Onnellisesti hän saapui makuuhuoneeseensa, mutta oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hänen voimansa pettivät: tunnottomana kaatui hän Maschan syliin.
Kauvan Rudin vielä seisoi lammilla. Vihdoin hän säpsähti, kääntyi sitte hitain askelin tielle ja alkoi hiljaa kävellä. Hän oli häpeillään ja... katkeralla mielin. "Onko tuo tyttö seitsentoistavuotias!" mietti hän... "En ole tuntenut häntä... Omituinen tyttö. Ja mikä tahdonvoima hänessä!... Hän on oikeassa! se rakkaus, jonka häneen tunsin, ei ole hänen arvoisensa... Tunsin? kysyi hän itseltään. Enkö sitte enään tunne rakkautta? Näinkö tämän kaiken piti päättyä? Kuinka saatoinkaan olla niin raukkamainen ja mitätön hänen, rinnallaan!"
Juoksurattaitten tärinä sai Rudinin kohottamaan katsettaan. Uskollista ravaajaan ohjaten tuli siellä Leshnev. Vaieten Rudin häntä tervehti ja ikäänkuin äkillisen tuuman johtamana hän kiireesti kääntyi ympäri ja alkoi astua Darja Mihailovnan taloa kohti.
Leshnev antoi hänen mennä ja katsahti hänen jälkeensä. Hetken mietittyään, käänsi hänkin ympäri hevosensa — ja läksi ajamaan takaisin Volintsevin luo, jossa oli viettänyt yönkin. Volintsev makasi vielä. Leshnev ei lähettänyt herättämään häntä, vaan istuutui parvekkeelle ja odotteli, piippua poltellen, teetä.
X.
Noin kello kymmenen ajoissa noustessaan ja kuullessaan Leshnevin istuvan parvekkeella, hämmästyi Volintsev suuresti. Hän lähetti kutsumaan häntä luokseen.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. — Sinunhan piti lähteä kotiin.
— Piti kyllä, mutta tapasin tiellä Rudinin... yksin kävelemässä kedolla ja niin hajamielisen näköisenä. Minä päätinkin kääntyä takaisin.
— Senkötähden, että Rudin tuli vastaasi?
— No niin, totta puhuen en itsekkään tiedä, minkätähden käännyin takaisin; luultavasti sentähden että sinä muistuit mieleeni; rupesi tekemään mieleni jutella kanssasi; kotiinhan kyllä vielä ehdin.
Volintsev hymähti katkerasti.
— Niin, mutta nyt älkäämme ajatelko Rudinia enempää kuin minua itseänikään... Mies! huusi hän äänekkäästi palvelijalle: — tuo meille teetä.
Ystävykset ryhtyivät teenjuontiin. Leshnev jutteli taloudesta ja uudesta tavasta kattaa aittaa pahvilla...
Äkkiä hypähti Volintsev tuoliltaan ja löi sellaisella voimalla nyrkkinsä pöytään, että kupit ja teevadit helisivät.
— Ei! kirkasi hän. — Tätä en enään jaksa kestää! Vaadin tuon viisastelijan kaksintaisteluun. Ampukoon sitte hän minut tai tähtään minä luodin hänen oppinutta otsaansa vastaan.
— Mitä, mitä kummia! nuhteli Leshnev. — Kuka saattaa huutaa sillä tavalla! Ihan pudotin piippuni... Mikä sinua vaivaa?
— Se, etten välinpitämättömänä saata kuulla hänen nimeänsä mainittavan: kaikki veri alkaa minussa kiehua.
— No, no, veli! Etkö häpeä! sanoi Leshnev nostaen piipun lattiasta. — Heitä hänet jo rauhaan!...
— Hän on minua loukannut, väitti Volintsev, kävellen edestakaisin lattialla. — Hän on minua loukannut! Täytyy toki sinunkin myöntää se. Alussa minä en ymmärtänyt: hän sai minut hämilleni; ja kuka olisi odottanut tätä? Mutta kyllä minä tästä hänelle näytän, ettei minun kanssani sovi leikitellä. Ammunpa koko kirotun filosoofin, niinkuin peltopyyn.
— Voitathan sinä tietysti paljon sillä tavalla! sisarestasi puhumattakaan. Olet tietysti himosi hallussa... kuinka sinä ehtisit ajatella sisartasi! Ja arveletko, että se parantaa suhdettasi erääseen vissiin henkilöön, jos tapatkin filosoofin?
Volintsev heittäysi tuolille.
— No sitte matkustan jonnekin! Täällä särkee tuska sydämmeni; en saa olluksi missään.
— Matkustat... Kas se on toinen asia! Siihen kyllä suostun. Ja tiedätkö mitä? Lähdetään yhdessä — Kaukasiaan tai suoraan Vähä-Venäjälle; siellä saadaan syödä jauhomykyjä. Tämä on erinomaista, veli!
— Niin; mutta mihin jätän sisareni?
— Miksei Aleksandra Pavlovna voisi tulla mukaamme? Hitto vieköön, se sopii mainiosti. Hänen viihtymisestänsä lupaan minä pitää huolta. Hakkailen häntä niin paljon kuin hän tahtoo; jos niiksi tulee, toimitan vaikka joka ilta laulajaisia ikkunoiden alle; kastelen ajurit hajuvesillä ja pistelen tiet kukkia täyteen. Ja me, veli, me tulemme ikäänkuin uudestasyntyneiksi; nautimme aivan äärettömästi ja palaamme kotiin sellaisilla vatsoilla varustettuina, ettei mikään rakkaus meihin enään tartu!
— Lasket leikkiä, Mischa!
— Enpä laisinkaan. Se oli päinvastoin loistava tuuma, jonka sait päähäsi.
— Ei! loruja! huudahti Volintsev: — tahdon otella, otella hänen kanssaan!...
— Joko taas! Oletpa tänään, veli, tuimalla tuulella!...
Palvelija astui sisään kirje kädessä.
— Keneltä? kysyi Leshnev.
— Dmitri Nikolajevitsch Rudinilta. Lasunskin palvelija toi.
— Rudiniltako? toisti Volintsev: — kenelle?
— Teille.
— Vai minulle... anna tänne.
Volintsev tarttui kirjeeseen, repäisi sen kiireesti auki ja alkoi lukea. Leshnev katseli häntä tarkkaan: omituinen, miltei riemuisa ilme näyttäytyi Volintsevin kasvoilla; hän päästi kätensä rentoina alas.
— No? kysyi Leshnev.
— Lue, sanoi Volintsev puoliääneen ja ojensi hänelle kirjeen.
Leshnev alkoi lukea. Rudin kirjoitti:
"Arvoisa herra Sergei Pavlitsch!
Lähden tänään Darja Mihailovnan talosta, lähden ainiaaksi. Tämä teitä epäilemättä kummastuttaa, varsinkin eilisten tapahtumien jälkeen. En teille saata selittää miksi juuri näin lähden; mutta tuntuu mielestäni siltä, kuin olisi velvollisuuteni ilmoittaa teille lähdöstäni. Te ette minusta pidä, päinvastoin olen teistä huono ihminen. Tarkoitukseni ei ole puolustautua: aika tekoni selittää. Mielestäni ei ole tarpeellista eikä miehen arvoista ruveta ennakolta ärtyneelle ihmiselle todistamaan hänen ennakkoluulojensa vääryyttä. Se joka minua tahtoo ymmärtää, se suo minulle anteeksi, sen syytös taas, joka ei tahdo eikä voi minua ymmärtää, — ei minua liikuta. Olen pettynyt teidän suhteenne. Pysytte kyllä silmissäni samana jalona ja rehellisenä ihmisenä kuin ennenkin; mutta minä luulin teidän seisovanne ylempänä sitä piiriä, jossa kasvoitte... Petyin. Minkä sille voi?! Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta. Mainitsen sen vieläkin, että lähden pois. Toivotan teille onnea. Myöntäkää, että tämä toivomukseni on aivan epäitsekäs: tulkaa onnelliseksi! Ehkä aikaa voittaen muutatte mielipiteenne minusta. Tulemmeko joskus kohtaamaan toisemme, sitä en tiedä. Joka tapauksessa piirrän vilpittömällä kunnioituksella,
Teidän D.R."
"P.S. Velkani kaksisataa ruplaa lähetän teille paikalla, kun olen saapunut kotiini T:n kuvemementissa. Myöskin pyydän, ettette Darja Mihailovnalle mainitsisi mitään tästä kirjeestä."
"P.P.S. Vielä viimeinen, vakava pyyntö: toivon, ettette, lähdettyäni, Natalia Aleksejevnalle muistuta viime käynnistäni luonanne..."
— No, mitä sanot? kysyi Volintsev heti kun Leshnev oli lopettanut kirjeen.
— Mitä tässä on sanomista! virkkoi Leshnev, — muuta kuin itämaalaiseen tapaan huutaa: "Allah! Allah!" ja painaa huulet kiinni hämmästyksestä — ei muuta. Vai lähtee hän... No! tie on sileänä hänen edessään. Mutta se on lystikästä, että hän piti _velvollisuutenaan_ kirjoittaa tämän kirjeen ja että hän silloin piti velvollisuutenaan tulla luoksesi... Tuollaisia herroja kohtaavat joka askeleelta velvollisuudet ja velvollisuudet — ja velat, lisäsi Leshnev hymyillen osoittaen jälkikirjoitusta kirjeessä.
— Ja minkälaisia lauseita hän käyttää! huudahti Volintsev. — Hän on pettynyt: hän odotti että seisoisin yläpuolella sitä piiriä.. Mitä joutavia, hitto vieköön! Ne ovat runoja hullummat!
Leshnev ei vastannut mitään; hänen silmänsä vain hymyilivät. Volintsev nousi.
— Minä lähden Darja Mihailovnan luo, mutisi hän: — tahdon tietää mitä tämä kaikki merkitsee...
— Odota veli: anna hänen lähteä tiehensä. Mitä sinä taas rupeisit tapaamaan häntä? Nythän hän katoaa — voitko vielä muuta toivoa? Parempi on, että heität pitkäksesi ja nukut; luultavasti et koko yönä tehnyt muuta kuin käännyit kyljeltä toiselle. Mutta nythän asiasi kääntyvät parhain päin...
— Mistä sinä sen päätät?
— Minusta näyttää siltä. Nuku todellakin, niin minä lähden sisaresi kanssa juttelemaan.
— Ei minua ensinkään nukuta. Minkätähden sitte panisin maata!... Mieluummin lähden vainiolle, sanoi Volintsev oikaisten palttoonsa lievettä.
— Sen parempi. Lähde, lähde, veli, vainiolle...
Ja Leshnev meni Aleksandra Pavlovnan puolelle. Hän tapasi hänet vierashuoneessa ja ystävällisesti hän häntä tervehti, niinkuin hän yleensä aina iloitsi hänen tulostaan, mutta nyt pysyivät hänen kasvonsa surullisina. Rudinin eilinen käynti häntä huolestutti.
— Tuletteko veljeni luota? kysyi hän Leshneviltä: — miten hänen tänään on?
— Hyvin, hän läksi vainiolle.
Aleksandra Pavlovna vaikeni.
— Sanokaa, pyydän teitä, alkoi hän katsellen tarkasti nenäliinansa syrjää: — tiedättekö minkätähden...
— Rudin tuli tänne? puuttui Leshnev hänen puheeseensa. — Tiedän: hän tuli sanomaan jäähyväisiä.
Aleksandra Pavlovna nosti päätään.
— Miten? sanomaan jäähyväisiä...
— Niin. Ettekö ole kuullut? Hän lähtee pois Darja Mihailovnan luota.
— Lähteekö?
— Lähtee. Ja ikiajoiksi; ainakin hän niin sanoi.
— Mutta hyvänen aika, kuinka se on selitettävää sen jälkeen kuin...
— Se on toinen asia! Ei sitä voi selittää, mutta niin se on. Kai siellä jotakin on tapahtunut. Kun kieliä liiaksi venyttää — niin ne katkeavat.
— Mihailo Mihailitsch! alkoi Aleksandra Pavlovna: — en tästä ymmärrä mitään; ja kai te minulle nauratte...
— Totta totisesti en... Teille selitetään, että hän lähtee pois, jopa kirjallisesti pyytää sitä anteeksi tuttaviltaan. Ehkei se muutamissa suhteissa ole ensinkään hullua; mutta kumminkin hänen lähtönsä nyt häiritsi erään omituisen tuuman syntymisen, jota juuri olimme pohtimaisillamme veljenne kanssa.
— Mitä? Minkä tuuman?
— No kuulkaa. Esittelin veljellenne, että hän virkistyksekseen lähtisi matkoille ja ottaisi teidät mukaansa. Teidän erityisen seuranpitonne ottaisin minä huostaani...
— Sepä mainiota! huudahti Aleksandra Pavlovna: — Kuvittelen kuinka te pitäisitte minulle seuraa. Kyllä te minut nälkään tappaisitte.
— Te puhutte noin, Aleksandra Pavlovna, siksi, ettette tunne minua. Te luulette minua pölkyksi, oikeaksi pölkyksi, jonkinlaiseksi puukappaleeksi; mutta tiedättekö, että saatan sulaa kuin sokeri, viettää päiväkauden polvillani?
— Sepä olisi hauska nähdä!
Leshnev nousi äkkiä.
— Niin, Aleksandra Pavlovna, menkää naimisiin kanssani, niin saatte tuon kaiken nähdä.
Aleksandra Pavlovna punastui korviin saakka.
— Mitä te nyt sanoitte, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän hämillään.
— Vain sen, vastasi Leshnev, — mikä jo aikoja sitte ja tuhansin kerroin on kieppunut kielelläni. Lausuin sen vihdoinkin ja te ehkä hämmästyitte sitä kuullessanne. Mutta lähden nyt ulos, jotten häiritsisi teitä. Jos tahdotte tulla vaimokseni... Mutta lähden nyt. Jollei teille ole vastenmielistä, niin lähettäkää vaan kutsumaan minua, niin kyllä tulen...
Aleksandra Pavlovna tahtoi pidättää Leshneviä, mutta hän oli jo kiireesti lähtenyt puutarhaan, lakitta päin, nojautunut porttiin ja alkanut tuijottaa jonnekin.
— Mihailo Mihailitsch! kuuli hän sisäpiian äänen: — olkaa hyvä, tulkaa rouvan luo. Hän lähetti kutsumaan teitä.
Mihailo Mihailitsch kääntyi, tarttui molemmin käsin tyttöä päähän, tämän suureksi hämmästykseksi, suuteli häntä otsalle ja meni sitte Aleksandra Pavlovnan luo.
XI.
Kohdattuaan Leshnevin, Rudin heti sulkeutui huoneeseensa ja kirjoitti kaksi kirjettä: toisen Volintseville (jonka sisällön lukija jo tuntee); ja toisen Natalialle. Tämän toisen kirjeen ääressä hän istui kauvan, pyyhkieli pois ja muutteli sitä; kirjoitti sen vihdoin huolellisesti hienolle postipaperiarkille, käänsi sen niin pieneen kokoon kuin suinkin ja pisti sen taskuunsa. Surullisen näköisenä astui hän pari kertaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitte tuolille ikkunan ääreen, nojaten päätään käteensä; kyyneleet valuivat hiljaa hänen silmälautainsa alta... Hän nousi, pani takkinsa nappiin, soitti palvelijaa ja lähetti hänen kysymään Darja Mihailovnalta, sopiiko häntä tavata.
Palvelija palasi pian ilmoittaen, että Darja Mihailovna häntä odottaa. Rudin läksi hänen luokseen.
Hän otti hänet vastaan samassa pienessä suojassa kuin ensi kerran, kaksi kuukautta sitte. Mutta nyt ei hän ollut yksin, vaan Pandalevski, vaatimattomana, sileänä, puhtosena ja herttaisena kuten aina, oli hänen kanssaan.