Part 11

— Vai kertoako teille kaikki, mitä minulle on tapahtunut? sanoi hän. — Kaikkea ei voi eikä kannata kertoa. Minä olen kitunut ja kärsinyt paljon — sekä ruumiin että hengen puolesta. Kenen kautta en olisi kokenut pettymyksiä, hyvä Jumala! ja ketä en olisi koettanut liketä! Niin, ketä en olisi koettanut liketä! toisti Rudin huomatessaan miten Leshnev osanottavaisesti katseli häntä. — Miten usein omat sanani tuntuivat minusta vastenmielisiltä — puhumattakaan niistä muista henkilöistä, jotka olivat samaa mieltä kuin minä! Miten usein minä lapsen äreydestä vaivuin tylsään tunnottomuuteen, niinkuin hevonen, joka ei enään edes heilahuta häntäänsäkään kun sitä ruoskitaan... Miten usein olen iloinnut, toivonut, vihannut ja nöyrtynyt turhaan! Kuinka usein haukkana lentänyt korkeuteen ja ryömien palannut takaisin näkinkengän tavoin, jolta on rikottu kuori!... Missä kaikissa enkö ole ollut mukana, mitä teitä astuskellut!... Mutta tiet ovat usein likaiset, lisäsi Rudin, hetkeksi kääntyen pois. — Tiedätte kyllä... lisäsi hän sitte...

— Kuulkaa, puuttui Leshnev äkkiä puheeseen: — me sinuttelimme toisiamme ennen... Tahdotko, niin uudistamme menneisyyden?... Juokaamme veljenmalja!

Rudin säpsähti ja käsitettyään tarkoituksen, valui hänen silmiinsä kiilto, jota ei sanoin saata selittää.

— Juokaamme, sanoi hän: — kiitos, veli, juokaamme!

Ja Leshnev ja Rudin kilistivät lasejaan.

— _Sinä_ tiedät, alkoi Rudin taas, hymyillen ja korottaen "sinä" sanan: — että minussa on ikäänkuin mato, joka minua syö ja kalvaa eikä milloinkaan päästä minua rauhaan. Se usuttaa minua ihmisten päälle... Ensin he alistuvat vaikutukseni alaisiksi, mutta sitte... Rudin teki kädellään liikkeen ilmassa.

— Siitä saakka kuin teistä... sinusta erosin, olen koetellut paljon... Olen alkanut elää, olen ottanut uudestaan kahteen kymmeneen kertaan ja tässä näet tulokset!

— Sinussa ei ole ollut kestävyyttä, virkkoi Leshnev ikäänkuin itsekseen.

— Oikein sanoit, minussa ei ole ollut kestävyyttä!... En ole koskaan saanut mitään rakennetuksi; ja vaikeaa, veli, on rakentaa, kun ei ole pohjaa jalkain alla, kun itsensä tulisi hankkia itselleen perustus. Kaikkia seikkailujani, tai suoraan sanoen onnettomuuksiani, en sinulle kerro. Osoitanpa pari kolme tapausta... jolloin menestys jo näytti hymyilevän elämälleni, tai kun itse jo rupesin toivomaan menestystä — mikä ei ole aivan samaa...

Samalla kädenliikkeellä, jolla Rudin ennen heitti taappäin tummia, tuuheita kiharoitaan, työnsi hän nyt syrjään harvoja, harmaita hapsiansa.

— No, kuule nyt sitte, alkoi hän. — Moskovassa tutustuin erääseen omituiseen herraan. Hän oli hyvin rikas ja omisti suuria maatiloja; virkaa hänellä ei ollut. Hänen ainoa ja yksinomainen intohimonsa oli rakkaus tieteeseen, tieteeseen yleensä. En tänäkään hetkenä käsitä mistä tuo himo oli häneen tullut! Sillä se sopi hänelle niinkuin satula lehmän selkään. Hän puolusti kiihkeästi sielunsa suuruutta, vaikka hän tuskin osasi puhua; kieritteli vain pontevasti silmiään ja nyökytti merkitsevästi päätään. Niin, veli, lahjattomampaa ja köyhempää luonnetta en vielä ole tavannut... Smolenskin kuvernementissä tavataan sellaisia maisemia — niissä on hiekkaa, eikä mitään muuta; niin, harvassa heinää, jota ei ainoakaan eläin seisahdu syömään. Mikään ei hänelle onnistunut: kaikki häntä pakeni: ja hän oli lisäksi niin hullu, että hän teki kaiken helpon vaikeaksi. Jos hän vain olisi voinut, niin hän epäilemättä olisi pannut väkensä syömään kantapäillään. Hän teki työtä väsymättömästi, luki, kirjoitti. Hän hyväili tiedettä jonkinlaisella järkähtämättömällä sitkeydellä, kamalalla kärsivällisyydellä; hänen itserakkautensa oli ääretön ja hänen luonteensa raudasta. Yksinään hän asui ja omituisena häntä pidettiin. Minä tutustuin häneen... no niin, ja hän mieltyi minuun. Myönnän, että pian hänet ymmärsin, sillä hänen intonsa liikutti minua. Sitte löytyi kaikki edellytykset, että hänen kauttaan saattaisi tehdä paljon hyvää, tuottaa paljon todellista hyötyä... Jäin hänen luokseen ja läksin maalle hänen kanssaan. — Voi veli, minulla oli mielessä mahtavat tuumat: uneksin kaikenlaisia uudistuksia ja parannuksia.

— Aivan niinkuin Lasunskilla, muistatko, puuttui puheeseen Leshnev, hyväntahtoisella hymyllä.

— Ei sentään! sillä siellä minä hengessä tunsin, ettei sanoistani ollut mitään hyötyä; mutta nyt... nyt minulle aukeni aivan toinen ala... Vein mukaani maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta... tosin en lukenut loppuun asti ainoaakaan kirjaa... ja ryhdyin työhön. Alussa se ei tuntunut sujuvan, niinkuin olin odottanutkin, mutta sitte se jo alkoi sujuta. Uusi ystäväni vaikeni koko ajan, katseli vain, häiritsemättä minua; nim. vissiin määrään hän ei häirinnyt minua. Hän otti vastaan esitykseni ja pani ne itsepintaisesti täytäntöön, mutta ikäänkuin salaisella epäluottamuksella ja yhä omiansa hautoellen. Hän piti jokikistä ajatustaan erinomaisen kallisarvoisena. Sen kukkulalle hän yritteli niinkuin koppakuoriainen ylös korren vartta, ja istuu siinä sitte siipiään avaellen ja yrittäen lentoon -— mutta putoaa äkkiä ja alkaa uudestaan ryömiä... Älä hämmästy tätä vertausta: sillä silloin kiehui mielessäni. Ja niin taistelin kaksi vuotta. Asiat menestyivät huonosti, huolimatta puuhistani. Rupesin väsymään, toverini minua kyllästytti, minä pistelin häntä, hän tukahdutti minua kuin raskas patja, hänen epäluottamuksensa muuttui mykäksi vimmaksi; vihamielinen tunne valtasi meidät molemmat, emme enään voineet puhua mistään; vähitellen hän rupesi näyttämään minulle, ettei hän alistu vaikutusteni alaiseksi; toimenpiteeni pilattiin, tai muutettiin kokonaan... Huomasin vihdoin olevani herra tilanomistajan luona jonkinlaisena loisena tieteellisiä harjoituksia varten. Katkeralta tuntui kuluttaa aikaansa ja voimiansa turhaan, katkeraa oli tietää että toiveeni taaskin ja taaskin olivat pettyneet. Tiesin kyllä, mitä menettäisin jos lähtisin pois; mutta en voinut tulla toimeen. Ja eräänä päivänä, kun olin nähnyt mitä raskaimpia ja inhoittavimpia näytelmiä, jotka jo asettivat toverini liian epäedulliseen valoon, riitauduin lopullisestikin hänen kanssaan ja läksin tieheni, heitin tuon turhantarkan, arojauhoista ja saksalaisesta siirapista kokoonpannun herra-kullan.

— Sinä siis heitit jokapäiväisen leipäpalasesi, virkkoi Leshnev ja asetti molemmat kätensä Rudinin olkapäille.

— Niin, ja olin taas kevyenä, paljaana, tyhjässä, avarassa maailmassa. Lennä minne vain haluttaa...! Äh, juodaan pois!

— Terveydeksesi! sanoi Leshnev nousten ja suudellen Rudinia otsalle. — Onneksesi ja Pokorskin muistoksi... Hän se myöskin osasi pysyä köyhänä.

— Kas, siinä kuulet seikkailuistani n:o I:den, jatkoi Rudin hetken vaiettuaan. — Vieläkö jatkan?

— Jatka vain, ole hyvä.

— Äh, en ole puhelutuulella. Olen väsynyt puhumiseen, veliseni... No sama se, olkoon menneeksi. Kierrellessäni eri seuduilla... tosiaan, tässä voisin sinulle kertoa kuinka jouduin sihteeriksi erään jaloluonteisen ylhäisen henkilön luo; mutta se tulisi liian pitkäksi... Kierrellessäni eri seutuja, päätin vihdoin ruveta... niin, älä naura... päätin ruveta afäärimieheksi, antautua käytännölliselle alalle. Tilaisuus siihen ilmaantuikin pian. Tutustuin erääsen.. Ehkä olet hänestä kuullut puhuttavankin... erääsen Kurbejeviin... Vai etkö?

— En, en ole kuullut. Mutta miten ei sinun järkesi, Rudin, käsittänyt, ettei sinulle ole mikään afääri... anteeksi sanasutkaus!... ruveta afäärimieheksi?

— Tiedän veli, ettei minusta ole siihen; mutta entä sitte...? Olisitpa nähnyt Kurbejevin! Älä häntä kuvittelekaan jonkinlaiseksi tyhjäntoimittajaksi! Sanotaan minun kerran olleen kaunopuheitaan, mutta hänen rinnallaan en ollut mitään. Hän oli tavattoman oppinut ja älykäs mies, mies, joka kauppa- ja teollisuus kysymyksissä osotti luomiskykyä. Uskaliaimmat, odottamattomimmat tuumat kiehuivat hänen mielessään. Me sovimme yhteen hänen kanssaan ja päätimme uhrata voimamme yleishyödyllisiin tarkoituksiin...

— Olisipa hauska tietää mihin?

Rudinin silmät aukenivat.

— Sinä naurat.

— Miksi? Enpä naura.

— Päätimme tehdä erään K:n kuvernementissä olevan joen kulkukelpoiseksi, sanoi Rudin, välittömästi hymyillen.

— Kas vaan! Tuo Kurbejev oli siis rikas?

— Hän oli minua köyhempi, vastasi Rudin, hitaasti painaen alas harmaan päänsä.

Leshnev purskahti nauruun, mutta lakkasi äkkiä ja tarttui Rudinin käteen.

— Suo anteeksi, rakas veli, sanoi hän: — mutta tämä oli minulle aivan odottamatonta. No, pelkkään tuumaanko yrityksenne pysähtyi?

— Ei aivan. Se pantiin alulle. Me palkkasimme työväkeä... ja työ edistyi. Mutta silloin kohtasi kaikenlaisia vastuksia. Ensinnäkään eivät myllyjen omistajat mitenkään tahtoneet ymmärtää meitä, sitte me ilman koneita emme päässeet veteen toimimaan, mutta koneisiin ei riittänyt rahaa. Kuusi kuukautta me elimme maaluolassa. Kurbejev elätti itseään pelkällä leivällä, enkä minäkään syönyt herkkuja. Muutoin en suinkaan tahdo sääliä meitä, sillä luonto siellä oli ihmeellinen. Me taistelimme, taistelimme, puhuttelimme kauppamiehiä, kirjoitimme kiertokirjeitä ja kirjoituksia. Asia päättyi siihen, että tuohon yritykseen panin viimeiset varani.

— No! huomautti Leshnev: — ei se kai sinusta tuntunut raskaalta panna alttiiksi viimeiset varasi?

— Tietysti ei.

Rudin katseli ikkunaan.

— Mutta yritys totisesti ei ollut hullumpi, vaan olisi voinut tuottaa ääretöntä hyötyä.

— Mihin Kurbejev sitte joutui? kysyi Leshnev.

— Hän on nyt kultateollisuuden harjoittajana Siperiassa, hän hankkii itselleen vielä varallisuuden; hän ei mene hukkaan.

— Ehkä kyllä; no, sinä kai et enään aio hankkia itsellesi varallisuutta?

— Minäkö? En. Minkä sille mahtaa. Muutoin kyllä tiedän, että sinun silmissäsi aina olen ollut tyhjäntoimittaja.

— Sinäkö? Älä puhu sellaisia, veli!... Oli tosin aika, jolloin näin sinusta ainoastaan varjopuolet; mutta nyt, ole siitä varma, olen oppinut panemaan arvoa sinuun. Sinä et tule hankkimaan itsellesi varallisuutta... Senkin tähden sinua rakastan... totta totisesti.

Rudin hymähti.

— Todellako?

— Kunnioitan sinua siitäkin! toisti Leshnev: — ymmärrätkö minut?

Molemmat vaikenivat.

— Vieläkö ryhdyn n:o III:n? kysyi Rudin.

— Tee se.

— No niin. N:o III ja viimeinen. Tämän numerojärjestelmän tein nyt vasta. Mutta enkö sinua jo väsytä?

— Puhu nyt vain.

— Kas, alkoi Rudin: — joskus joutohetkinä... joutohetkiä minulla aina on ollut runsaasti... olin ajatellut tähän tapaan, tietoja minulla on paljon ja hyvä tahto... Ethän sinäkään kiellä, että minulla on hyvä tahto?

— En suinkaan!

— Muissa suhteissa minulla aina on ollut loukkauskiviä. Miksi en voisi ruveta pedagoogiksi tai suoraan sanoen opettajaksi, mieluummin kuin elää turhaan?

Rudin pysähtyi ja veti henkeään.

— Minkätähden sitte elän turhaan? Mieluummin voin antaa muille kaiken sen, minkä tiedän; ehkä minunkin tiedoistani voi olla hyötyä. Ja enhän minä ole tusinakykyjä; kieli minulla on vallassani... Päätin antautua tuohon uuteen työhön. Mutta vaikea oli saada paikkaa; yksityistunteja en tahtonut antaa ja alempiin oppilaitoksiin en sopinut. Vihdoin viimein minun onnistui saada kimnaasin opettajanpaikka.

— Missä aineessa? kysyi Leshnev.

— Venäjän kirjallisuudessa. Ja vakuutan, etten mihinkään toimeen ole heittäytynyt sellaisella hehkulla kuin tähän. Tieto siitä, että saattaisin vaikuttaa nuorisoon minua innostutti. Kolme viikkoa istuin valmistamassa avajaisluentoa.

— Onko se täällä muassasi? kysyi Leshnev.

— Ei, se on hukkunut. Se ei onnistunut hullusti ja siitä pidettiin. Muistan selvästi kuulijoitteni kasvot: niissä oli hyvyyden, nuoruuden, puhdassydämmisyyden, jopa osanottavaisuuden ja hämmästyksen ilme. Astuin kateederiin, luin luentoni kuumeentapaisesti; olin luullut sen kestävän tunnin, ehkä enemmänkin, mutta se loppui kahdessakymmenessä minuutissa. Inspehtori — kuiva ukko, nenällään hopeasankaiset silmälasit ja päässään lyhyt peruukki, — oli läsnä. Tuontuostakin hän nyökäytti päätään minuun päin ja lopetettuani, astuessani alas nojatuolista, virkkoi hän minulle: "Kyllä se kävi hyvin, mutta oli hiukan hämärää, liikkui liiaksi yläilmoissa eikä ollut asiallista." Mutta oppilaat seurasivat minua kunnioittavin katsein... oikein totta. Sentähden nuoriso minulle onkin niin kallis! Toisen ja kolmannen luentoni vielä kirjoitin, mutta sitte rupesin puhumaan vapaasti.

— Ja onnistuit? kysyi Leshnev.

— Onnistuin erinomaisesti. Annoin kuulijoilleni kaikki mitä sielussani liikkui. Muitten muassa oli kolme, neljä erinomaista poikaa; toiset minua ymmärsivät huonosti. Muutoin täytyy myöntää, että nekin, jotka minua ymmärsivät, välistä häiritsivät minua kysymyksillään. Mutta se ei minua masentanut. Kaikki minusta pitivät ja kaikille minä annoin täydet arvosanat. Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään vastaani... tai ei oikeastaan vehkeilemään, vaan vika oli siinä, että olin joutunut väärään piiriin. Minä häiritsin toisia ja toiset häiritsivät minua. Koulupojille pidin sellaisia luentoja, joita ei aina pidetä ylioppilaillekaan; kuulijoilleni ei niistä ollut tarpeeksi hyötyä... Tosi-asioita taas tiesin vähän. Sitä paitsi en viihtynyt siinä piirissä, johon minut oli määrätty... niinkuin tiedät, on se aina ollut heikkouteni. Tahdoin perinpohjaisia muutoksia ja vakuutan sinulle, että aiotut muutokseni olivat sekä asiallisia että helposti tehtyjä. Toivoin saavani ne aikaan tirehtorin kautta, joka oli hyvä ja kelpo mies ja joka alussa antoi minun vaikuttaa itseensä. Hänen rouvansa auttoi minua. Niin, veli, sellaisia naisia kuin hän, en ole eläessäni tavannut, Hän oli jo neljänkymmenen vuoden vanha; mutta hän luotti hyvän voimaan ja rakasti kaikkea kaunista niinkuin viisitoistavuotias tyttö, eikä peljännyt lausua ilmi vakaumustaan kenelle tahansa. En ikinä unohda hänen jaloa innostustaan ja puhtauttaan. Hänen neuvostaan minä kirjoitin järjestelmän... Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään minua vastaan, minua paneteltiin hänelle. Varsinkin minua vahingoitti matematiikan opettaja, terävä, pieni, äreä herra, joka ei uskonut mihinkään; hän oli tuollainen Pigasovin tapainen mies, paitsi että tämä oli paljon kyvykkäämpi... Mutta yhdestä toiseen: vieläkö Pigasov on hengissä?

— Vielä, ja ajattele, naimisissa tytön kanssa, jonka kerrotaan häntä lyövän.

— Se on hänelle oikein! Entä Natalia Aleksejevna, kuinka hän jaksaa?

— Hyvin.

— Onko hän onnellinen?

— On.

Rudin vaikeni.

— Mistä minä nyt puhuinkaan?... Matematiikanopettajasta todellakin. Hän rupesi minua vihaamaan, vertasi luentojani ilotulituksiin, kävi kiinni jokaiseen vähänkin epäselvään lauseeseeni, jopa kerran löi minua sormille eräässä XVI vuosisadan muistomerkissä... mutta mikä oli pahinta: hän epäili tarkoituksiani; viimeinen saippuakuplani lankesi häneen kuin neulan päähän ja särkyi. Inspehtori, jonka kanssa äkkiä riitaannuin, yllytti tirehtorin minua vastaan; syntyi kahakka, en tahtonut nöyrtyä, kiivastuin; asia siirrettiin johtokunnan tutkittavaksi ja minun täytyi ottaa ero virastani. En suostunut tähän, tahdoin näyttää, ettei minun kanssani käy menetteleminen sillä tavalla... mutta minun kanssanipa kävikin menetteleminen miten tahansa... Minun piti lähteä tieheni.

He vaikenivat molemmat, jäivät istumaan alaspainetuin päin.

Rudin puhui ensin.

— Niin veli, pian minä Koltsovin kanssa voin sanoa: "Minne veit sä nuoruuteni minun, poikaparan? Etten voinut askeltakaan mennä minkäänpäin?" Ja enkö minä todellakaan enään kelpaa mihinkään, eikö minulle todellakaan ole mitään tehtävää maailmassa? Usein olen tehnyt itselleni tuon kysymyksen ja vaikka kuinka olen koettanut nöyrtyä omissa silmissäni, niin en ole voinut tulla siihen johtopäätökseen, ettei minulla olisi voimia, joita ei ole jokaiselle annettu! Minkätähden näitten voimien pitää jäädä hedelmättömiksi? Mutta muistatko, silloin kun olimme ulkomailla, olin valheellinen ja luotin itseeni... Silloin en todellakaan tietänyt, mitä tahdoin, vaan juovuin omasta sanatulvastani ja uskoin haaveisiin; mutta nyt saatan, vannon sen sinulle, suoraan lausua kenelle tahansa kaikki, mitä tahdon. Minulla ei ole mitään salattavaa: olen sanan täydessä merkityksessä ihminen, joka tahtoo hyvää: olen tyyntynyt, tahdon mukautua oloihin, en pyydä paljoa, tahdon saavuttaa likeisen päämäärän, tahdon tuottaa edes vähäpätöisintä hyötyä. Mutta ei! Se ei onnistu! Ja minkätähden? Mikä estää minua elämästä ja vaikuttamasta niinkuin muut?... Nykyään mietin vain sitä. Mutta tuskin olen päässyt vissiin asemaan, pysähtynyt määrättyyn kohtaan, niin kohtalo minut potkaisee sieltä alas... Vähitellen olen alkanut peljätä kohtaloani... ja minkätähden pitää olla näin? Ratkaise sinä minulle tämä ongelma!

— Ongelma! kertoili Leshnev. — Niin, todellakin. Minustakin sinä aina olet ollut ongelma. Jo nuorena, kun jonkun pienen väittelyn johdosta rupesit puhumaan ja puhuit niin, että sydän sykki, mutta sitte taas... no niin sinä tiedät mitä aioin sanoa... silloinkaan en sinua ymmärtänyt: ja sen tähden lakkasin pitämästä sinusta... Sinussa oli niin paljon voimaa, pyrkimisesi ihanteisiin oli niin rajaton...

— Sanoja, tyhjiä sanoja! Tointa ei ollut, keskeytti hänet Rudin.

— Ettei tointa ollut! Olihan...

— Mitä tointa? Elättää sokeaa iso-äitiä ja hänen perhettään huolineen päivineen, niinkuin muistat... Kas sellaista tointa!

— Niin; ja hyvät sanat — nekin ovat tointa.

Ääneti ja hiljaa pudistaen päätään, Rudin katseli Leshneviin.

Leshnev oli sanomaisillaan jotakin, mutta silittikin vain otsaa kädellään.

— Ja maaseutuako sinä nyt matkustelet? kysyi hän vihdoin.

— Niin, maaseutua.

— Mutta vieläkö omistat maata?

— Omistan kai jonkinlaista. Puolikolmatta sielua. Kulman kussa kuolen. Ehkä tälläkin hetkellä ajattelet: "etkö sinä tuossakaan tule toimeen ilman tyhjiä lauseita?" Tyhjät lauseet ne juuri ovat minut tuhonneet, kuluttaneet, niistä en ole päässyt eroon. Mutta mitä nyt sanoin ei ollut tyhjä lause: nämät valkeat suortuvani, nämät ryppyni ne eivät ole tyhjiä lauseita; nämät haihtuneet hapseni eivät ole — tyhjää lorua. Sinä olet aina ollut ankara minua kohtaan, vaikka tosin oikeudenmukainen; mutta heitä jo ankaruus: kaikki on lopussa, lampussa ei enään ole öljyä, itse lamppu on rikki ja sen sydän palaa loppuun... Kuolema kai vihdoin, veli sovittaa...

Leshnev säpsähti.

— Rudin! huusi hän, — minkätähden puhut tämän kaiken minulle? Millä olen sen ansainnut? Mikä tuomari, mikä mies minä olisin, jos nähdessäni sinun kalpeat poskesi ja ryppysi, päähäni edes juolahtaisi sanat: tyhjiä lauseita? Mutta tahdotko tietää, mitä sinusta ajattelen? No hyvä. Ajattelen näin: mitä kaikkea tuo mies lahjakkaisuudellaan olisikaan voinut saavuttaa, mitä maallisia etuja hän omistaisikaan, jos olisi niitä tahtonut!... mutta minä tapaan hänet nälkäisenä, turvapaikkaakin vailla...

— Minä näyn sinussa herättävän sääliä, sanoi Rudin kolkosti.

— Ei. Siinä erehdyt. Kunnioitukseni sinä herätät. Mikä olisi sinua estänyt viettämästä vuosikausia ystäväsi maatilanomistajan luona? Hän olisi varmaan turvannut elämäsi, jos vain olisit alistunut hänen nöyräksi palvelijakseen. Mikset sinä, kummallinen mies, tullut aikaan kimnaasissa? Siellä loppuivat asiat joka kerta siihen, että uhrasit persoonalliset etusi etkä laskenut juuriasi huonoon maaperään, vaikka se oli kylläkin lihavaa.

— Minä olen maankulkijaksi syntynyt, sanoi Rudin surumielisesti hymyillen. — Sentähden en voi pysähtyä.

— Olet oikeassa; mutta syy siihen ei ole se, että sinussa eläisi mato, niinkuin vasta sanoit... se - ei ole mato, joka sinussa asuu, vaan totuuden tuli, joka sinussa palaa; ja huolimatta pienistä puutteistasi, palaa se sinussa väkevämpänä kuin useissa muissa, jotka eivät edes pidä itseään itsekkäinä, vaan kutsuvat sinua juonittelijaksi. Minä olisin sinun sijassasi jo aikoja sitte pakoittanut tuon madon vaikenemaan, olisin alistunut kaikkiin oloihin; mutta sinä et edes ole tullut katkeraksi, vaan olisit varmaankin vaikka tänä päivänä valmis ryhtymään uuteen työhön nuoruuden innolla.

— En veljeni, olen väsynyt, lausui Rudin. — Olen elänyt tarpeeksi.

— Väsynyt! Toinenpa olisi kuollut aikoja sitte. Sanot, että kuolema sovittaa, mutta etkö sitte luule elämän voivan sovittaa? Se, joka eläessään on ollut leppeä toisille, se ansaitsee itse leppeyttä. Ja kuka voi kerskata siitä, ettei hän tarvitse anteeksiantamusta? Sinä olet tehnyt mitä olet voinut, olet taistellut voimiesi kestäessä.. Voiko enempää vaatia? Meidän tiemme erosivat...

— Niin, veli, keskeytti Rudin huoaten: — sinä olet nyt aivan toinen mies kuin minä.

— Tiemme erosivat, jatkoi Leshnev: — ja ehkä juuri omaisuuteni, kylmäverisyyteni ja muitten suosiollisten asianhaarojen ansiosta; mikään ei estänyt minua tekemästä mitä tahdoin, ja minä katselin syrjästä, kädet ristissä muitten työtä; mutta sinun täytyi lähteä vainiolle, kääntää ylös hihasi, tehdä työtä otsasi hiessä. Meidän tiemme ovat eronneet... mutta katso, kuinka likellä toisiamme me olemme. Niinhän me puhumme kuin samalla kielellä, ymmärrämme toisemme puolista viittauksista, olemme samojen tunteitten lapsia. Meitä ei enään ole paljon jälellä; olemme molemmat viimeisiä mohikaaneja! Ennen, kun vielä oli pitkä elämä edessä, saatoimme kulkea eri teitä, saatoimme riidellä; mutta nyt kun rivit ympäriltämme harvenevat, kun uudet sukupolvet rientävät ohitsemme päämaalejansa kohti, niin meidän lujasti täytyy liittyä yhteen. Lyökäämme lasit yhteen ja laulakaamme vielä vanhaan tapaan: Gaudeamus igitur!

Toverit kilistelivät lasejaan ja rupesivat liikutuksesta vapisevilla, epäpuhtailla, venäläisillä äänillään laulamaan vanhaa ylioppilaslaulua.

— Sinä menet siis nyt maalle, virkkoi taas Leshnev. — Tiedän kyllä, ettet sinä siellä kauvankaan viihdy. — Missä ja kuinkahan retkesi päättyvät? Sitä en saata ajatellakaan... Mutta muista, miten käyneekin, niin sinulla aina on paikka ja pesä, mihin voit piiloutua: se on kotini... Kuuletko, vanha toveri? Aatteillakin on invaliidinsa ja niitä varten täytyy löytyä turvalaitos.

Rudin nousi.

— Kiitos, veli, sanoi hän. — Kiitos! En ikinä unohda tätä. Mutta turvalaitosta minä en ansaitse. Olen hävittänyt elämäni palvelematta aatettani niinkuin olisi pitänyt.

— Ole nyt vaiti! puuttui Leshnev puheeseen.— Jokainen pysyy sinä, miksi luonto hänet on tehnyt ja enempää häneltä ei saa vaatia! Sanot olevasi Jerusalemin suutari... Mutta mistä sinä tiedät, ehkä sinun onkin pakko ijäisesti vaeltaa, ehkä sinä siten täytät korkean, itsellesi tuntemattoman määräyksen: kansan viisaus ei suotta sano, että me kaikki vaellamme Jumalan teitä.

— Joko sinä lähdet? jatkoi Leshnev nähdessään Rudinin tavoittelevan lakkiaan. — Etkö jää yöksi?

— En. Lähden pois! Jää hyvästi, ja kiitos... Minun loppuni on oleva huono.

— Sen tietää yksin Jumala... Menetkö sinä nyt todellakin?

— Menen. Hyvästi. Koeta olla ajattelematta minusta pahaa.

— No, ja koeta sinäkin olla ajattelematta sitä minusta... äläkä unohda, mitä sinulle sanoin. Hyvästi...

Toverit syleilivät toisiaan. Rudin läksi kiireesti ulos.

Leshnev käveli kauvan edestakaisin huoneessa, seisahtui tuontuostakin ikkunan luo miettimään ja virkkoi puoliääneen: "voi raukkaa!" Sitte hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Mutta ulkona nousi myrsky. Tuuli ulvoi pahaa ennustavana, raskaasti ja ilkeästi kolkutellen heliseviä ikkunoita. Seurasi pitkä, syksyinen yö. Onnellinen se, joka tuollaisen yön saa viettää kodin katon alla, kodin lämmössä... Ja olkoon silloin Jumala turvattomille kulkijoille armollinen!

* * * * *