Part 10

— Natalian kanssa tietysti... Tämä ystävä toi sen uutisen Moskovasta ja sinulle on kirje... Kuuletko, Mischa? lisäsi hän kiikutellen poikaansa käsillään: — eno menee naimisiin!... Voi, voi, tätä hidasluontoisuutta! Silmiään vain räpäyttelee!

— Sen on uni, huomautti hoitajatar.

— Niin, alkoi Basistov lähestyen Aleksandra Pavlovnaa: — Darja Mihailovna lähetti minut tänään Moskovasta tarkastamaan maatilan laskuja. Kirje minulla myöskin on.

Kiireesti Aleksandra Pavlovna aukasi veljensä kirjeen. Siinä ei ollut kuin muutama rivi. Ilon ensi hurmauksessa ilmoitti hän sisarelleen, että hän oli kosinut Nataliaa ja saanut sekä hänen että Darja Mihailovnan suostumuksen. Ensi postissa lupasi hän kirjoittaa enemmän, syleili ja suuteli ajatuksissaan kaikkia. Kaikesta päättäen hän jonkinlaisessa huumauksen tilassa oli kirjoittanut kirjeensä.

Tarjottiin teetä ja Basistov vietiin istumaan. Kysymyksiä sinkoili raesateena hänen ympärillään. Kaikki, yksin Pigasovkin, iloitsivat hänen tuomastaan uutisesta.

— Olkaa hyvä, sanoi muun muassa Leshnev: — sanokaa, onkohan se lorua, mutta meidän korviimme on saapunut juttuja eräästä herra Kortschaginista?

Kortschagin oli kaunis nuori mies, mahtava, pöyhkeä tanssiaisleijona, joka käyttäytyi tavattoman ryhdikkäästi, ikäänkuin ei hän olisi ollut elävä ihminen, vaan oman itsensä kuvapatsas, joka oli pystytetty yleisesti kootuilla varoilla.

— No, ei se nyt ole pelkkää loruakaan, sanoi Basistov, hymyillen. — Darja Mihailovna oli hänelle hyvin suosiollinen, mutta Natalia ei tahtonut kuulla puhuttavankaan hänestä.

— Tunnenhan minä hänet, puuttui Pigasov puheeseen: — hän on täydellinen hölmö, oikein huutava hölmö... Jumala paratkoon! Jos vaan kaikki ihmiset olisivat hänen kaltaisiaan, niin tarvittaisiin suuret rahat voidakseen elää... Jumala paratkoon!

— Ehkä kyllä, sanoi Basistov: — mutta maailmassa hän näyttelee suurtakin osaa.

— No, sama se! huudahti Aleksandra Pavlovna: — viis hänestä! Voi, kuinka iloitsen veljeni puolesta! Onko Natalia iloinen, onnellinen?

— On. — Hän on tyyni niinkuin tavallisesti — tunnettehan te hänet — ja, luullakseni, tyytyväinen.

Ilta kului hauskassa ja vilkkaassa puhelussa. Istuuduttiin illalliselle.

— Mutta kuulkaas, kysyi Leshnev äkkiä Basistovilta, kaataessaan hänelle punaviiniä: — tiedättekö missä Rudin on?

— Nyt en varmaan tiedä. Viime talvena oli hän lyhyen ajan Moskovassa ja läksi sitte lukukaudeksi Simbirskiin; olemme jonkun aikaa olleet kirjevaihdossa hänen kanssaan: viime kirjeessään hän kertoi lähteneensä Simbirskistä, mutta ei sanonut minne — ja siitä saakka en ole kuullut hänestä mitään.

— Ei hän huku! tokasi Pigasov väliin: — vaan jossakin hän nyt istuu saarnaamassa. Se herra tapaa aina pari tai kolme ihailijaa, jotka häntä kuuntelevat suu auki ja lainaavat hänelle rahoja. Saatte nähdä että hänen elämänsä vielä loppuu siihen, että hän kuolee jossakin Tsarevokokschaiskissa tai Tschuhlomassa jonkin peruukkipäisen vanhanpiian syliin, joka sitte tulee muistamaan häntä nerokkaimpana ihmisenä maailmassa...

— Puhuttepa te terävästi hänestä, huomautti Basistov puoliääneen ja pahoillaan.

— En ensinkään terävästi! sanoi Pigasov; — olen aivan oikeudenmukainen. Minun mielestäni hän, suoraan sanoen, ei ole mitään muuta kuin lautasennuolija. Olen unohtanut kertoa teille, jatkoi hän kääntyen Leshneviin, — että tutustuin tuohon Terlahoviin, jonka kanssa Rudin matkusteli ulkomailla. Aivan niin! Ette voi kuvitella mitä hän hänestä kertoi — sille voi nauraa aivan pakahtuakseen! Kummallista, että kaikki Rudinin ystävät ja opetuslapset aikaa myöten tulevat hänen vihamiehikseen.

— Pyydän jättämään pois itseni mokomien ystävien luvusta! lausui Basistov tulisesti.

— No niin, te — teistä ei puhettakaan!

— Mutia mitä Terlahov teille kertoi? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Kertoi paljonkin: eihän niitä kaikkia muistakkaan. Mutta seuraava juttu nyt oli paras kaikista. Alituisesti kehittyessään (ja tuollaiset herrat ovat alituisen kehityksen alaisia): muut suorastaan esim. syövät tai makaavat, mutta he ovat sekä syömisen että makaamisen kestäessä kehityksen alaiset; eikö niin, herra Basistov? — (Basistov ei mitään vastannut)... No niin. Alituisesti kehittyessään, Rudin filosofian kautta tuli siihen järjen päätökseen, että hänen täytyy rakastua. Alkoi hän sitte hakea itselleen esinettä, joka olisi tuon päätöksen arvoinen. Onni hänelle hymyili. Hän tutustui erinomaisen kauniiseen, ranskalaiseen muotikaupan omistajattareen. Huomatkaa, että tämä kaikki tapahtui saksalaisessa kaupungissa Reinin varrella. Hän rupesi käymään neidin luona, kantamaan hänelle kaikenlaisia kirjoja, puhumaan hänelle luonnosta ja Hegelistä. Kuvitelkaa tämän muotineidin tilaa! Hän piti häntä astronoomina. No niin, niinkuin tiedätte, ei hän ulkomuodoltaan ole mitään erinomaista, mutta hän oli ulkomaalainen, venäläinen — ja se koukku veti. Vihdoin hän alkoi panna toimeen kohtauksia, erinomaisen runollisia kohtauksia veneessä ja joella. Ranskatar suostui, pukeutui parhaisiinsa ja läksi hänen kanssaan venheeseen. Siten he molikoivat pari tuntia. Ja mitä arvelette Rudinin tänä aikana toimittaneen? Hän silitteli ranskattaren päätä, tuijotti miettivänä taivasta ja toisti muutamia kertoja, että hän häntä kohtaan tuntee isällistä hellyyttä. Vimmastuneena ranskatar tuli kotiin ja kertoi itse tämän kaiken Terlahoville. Sellainen herra Rudin on!

Ja Pigasov hymyili.

— Te olette vanha kyynikko, sanoi Aleksandra Pavlovna inhoten: — mutta minä tulen enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että nekin, jotka Rudinia haukkuvat, eivät voi sanoa hänestä mitään pahempaa.

— Mitään pahempaako? Hyvänen aika! Entä hänen ijankaikkinen elämisensä vieraitten kustannuksella, hänen lainaamisensa... Kai hän teiltäkin, Mihailo Mihailitsch, lainasi?

— Kuulkaa, Afrikan Semenitsch! alkoi Leshnev ja hänen kasvonsa kävivät totisiksi: — kuulkaa! Te tiedätte, niinkuin vaimonikin tietää, etten minä viime aikoina ole tuntenut erityistä myötätuntoisuutta Rudinia kohtaan, vaan olen häntä usein tuominnutkin. Siitä huolimatta (Leshnev kaatoi samppanjaa laseihin) esittelen, että niinkuin vasta tyhjensimme maljan kalliin veljemme ja hänen morsiamensa onneksi, nyt joisimme Dmitri Rudinin terveydeksi!

Aleksandra Pavlovna ja Pigasov katselivat hämmästyneinä Leshneviä, mutta Basistov säpsähti, punastui ilosta ja hänen silmänsä laajenivat.

— Tunnen hänet hyvin, jatkoi Leshnev: — eivätkä hänen vikansa suinkaan ole minulta peitossa. Ne pistävät tavallista enemmän silmiin sentähden, ettei hän itse ole pikkumainen ihminen.

— Rudinilla on nerokas luonne, puuttui Basistov puheeseen.

— Myönnettäköön että hänessä löytyy neroa: — mutta luonnetta... Se se juuri on hänen puutteensa, ettei hänellä ole varsinaista luonnetta ... Mutta se sikseen. Nyt tahdon puhua siitä, että hänessä on paljon hyvää, omituista. Hänessä on innostusta; ja, uskokaa pois, hidasluonteiselle ihmiselle se on parasta mitä meidän aikanamme voi ajatella. Kaikki me olemme käyneet sietämättömän järkeviksi, välinpitämättömiksi ja veltoiksi. Me olemme nukkuneet, jähmettyneet ja kiitos olkoon sille, joka edes hetkeksi meidät herättää, lämmittää! Jo on aika! Muistatko, Sascha, kuinka kerran puhuin hänestä sinulle ja moitin häntä kylmyydestä. Olin silloin sekä oikeassa että väärässä. Kylmyys on hänellä veressä — mikä ei ole hänen syynsä — eikä päässä. Hän ei ole näyttelijä, niinkuin sanoin, hän ei ylvästele, ei ole mikään lörpöttelijä. Hän ei juonittelijana elä toisten kustannuksella, vaan lapsen lailla... Epäilemättä hän tulee kuolemaan köyhyydessä ja kurjuudessa, mutta saako häntä siltä kivellä heittää? Itse ei hän ole toimittanut mitään erityistä, sentähden ettei hänessä ole luonnetta eikä verta; mutta kuka on oikeutettu väittämään, ettei hän tuota ja ole tuottanut hyötyä? etteivät hänen sanansa ole sirotelleet paljon hyviä siemeniä nuoriin sieluihin, joilta ei luonto, niinkuin häneltä, ole kieltänyt toimintavoimaa, taitoa käytännössä toteuttaa omia periaatteitaan? Niin, minä tunnen sen omasta kokemuksesta... Sascha tietää, minä Rudin nuoruudessani oli minulle. Muistaakseni kerran myöskin vakuutin, etteivät Rudinin sanat vaikuta ihmisiin; mutta tarkoitin silloin itseni kaltaisia, tämänikäisiä elähtäneitä ja elämään väsyneitä ihmisiä. Ainoakin väärä ääni puheessa rikkoo heiltä kaiken sen sopusointuisuuden; mutta onneksi ei nuorten korva ole niin kehittynyt, niin hemmoteltu. Jos se mitä he kuulevat sisällöltään on kaunista, niin mitä he välittävät äänestä, millä se lausuttiin! Äänen he itse antavat sille.

— Hyvä, hyvä! huusi Basistov: — se oli oikein puhuttu! Mutta mitä Rudinin vaikutukseen tulee, niin vannon teille, ettei hän ainoastaan herättänyt ihmistä unestaan, vaan hän osasi hänet liikuttaa paikaltaan, hän ei päästänyt häntä pysähtymään, hän muutti hänet perustuksia myöten, hän sytytti häneen tulen!

— Kuuletteko, jatkoi Leshnev kääntyen Pigasoviin: — vieläkö muita todisteita tarvitsette? Te soimaatte filosofiaa; puhutte siitä halveksivin sanoin. Itse en sitä suinkaan suuresti sääli enkä siitä paljon ymmärrä: mutta se ei tuota meille suurimpia vastuksiamme. Filosofian paulat ja haaveet eivät koskaan pysty venäIäiseen: niihin hänellä on liian terve järki; mutta saako filosofian nimessä soimata kaikkia rehellisiä pyrintöjä tietoon ja totuuteen? Rudinin onnettomuus on juuri se, ettei hän tunne Venäjää, ja se on sangen suuri onnettomuus. Venäjä tulee kyllä toimeen ilman meitä, mutta meistä ei kukaan tule toimeen ilman sitä. Voi sitä, joka luulee voivansa elää, kaksinkerroin voi sitä, joka todellakin elää ilman Venäjää! Kosmopoliittisuus on tyhjää lorua, kosmopoliitti ei ole nollan arvoinen; ilman kansallisuutta ei ole taidetta, ei totuutta, ei elämää, ei mitään; ilman henkeviä piirteitä ei ole ihanteellisia kasvoja; ainoastaan alhaiset kasvot voivat olla ilmehikkäitä piirteitä vailla. Mutta toistan vieläkin, ettei se ole Rudinin syy: se on hänen kohtalonsa, hänen kovan ja raskaan kohtalonsa, josta ei meidän suinkaan tule soimata häntä. Veisi liian kauvas, jos rupeisimme selvittelemään, minkätähden joukkoomme ilmautuu Rudineja. Mutta olkaamme heille kiitolliset siitä hyvästä, mikä heissä on. Se on parempi kuin kohdella heitä väärin, ja väärin me olemme tätä kohdelleet. Meidän asiamme ei ole rangaista häntä, eikä se yleensä ole tarpeellista, sillä itsensä kautta on hän saanut kovempaa rangaistusta kuin hän ansaitsikaan... Ja suokoon Jumala onnettomuuksien karaista hänestä kaiken huonon, jotta häneen jäisi vain jaloa! Juon Rudinin maljan! Juon maljasi, sinä parhaitten päivieni toveri, juon nuoruudelle, sen toiveille ja riennoille, sen luottavaisuudelle ja vilpittömyydelle, sille, johon kaksikymmenvuotiaat sydämmemme taisteluillaan pyrkivät, sillä mitään sen parempaa emme elämässä tietäneet emmekä tule tietämään... Sinulle, oi kultainen aika, tyhjennän maljani, maljasi Rudin!

Kaikki kilistelivät lasejaan Leshnevin kanssa. Basistov oli innoissaan särkemäisillään lasinsa ja tyhjensi sen ainoassa kulauksessa, mutta Aleksandra Pavlovna suuteli Leshnevin kättä.

— En minä, Mihailo Mihailitsch, ole voinut aavistaakaan, että olette noin kaunopuhelias, huomautti Pigasov: — aivanhan te olette niinkuin Rudin itse; minutkin viehätitte.

— Yleensä en ole ensinkään kaunopuhelias, sanoi Leshnev ärtyisästi; — ja teitä on luullakseni vaikea viehättää. Mutta nyt, tarpeeksi Rudinista; puhukaamme jostakin muusta... Mikä... mikä hänen nimensä nyt olikaan?... Pandalevski, onko hän yhä vielä Darja Mihailovnan luona? lisäsi hän kääntyen Basitovin puoleen.

— Tietysti. Darja Mihailovna on hankkinut hänelle hyvin edullisen paikan.

Leshnev hymähti.

— Kas, se mies ei kuole kurjuudessa, siitä voi olla varma.

Noustiin illallispöydästä. Vieraat erosivat. Jäätyään kahden miehensä kanssa, Aleksandra Pavlovna hymyillen katseli häntä kasvoihin.

— Kuinka sinä tänään olet ollut hyvä, Mischa, lausui hän, kädellään hyväillen hänen otsaansa; — sinä puhuit niin viisaasti ja jalosti! No, tietysti sinä tänään pidit Rudinin puolta, kun ennen häntä niin vastustit...

— Eihän kukaan rupea nukkuvaa lyömään... ennen taas pelkäsin, että hän oli pannut sinunkin pääsi pyörälle.

— Ei, virkkoi Aleksandra Pavlovna avosydämmisesti: — hän on aina mielestäni ollut liian oppinut, olen aina pelännyt häntä, enkä tietänyt mitä puhuisin hänen läsnäollessaan. Mutta Pigasov häntä tänään ivasi sangen pahasti, eikö totta?

— Pigasovko? sanoi Leshnev. — Juuri siksi että Pigasov käyttäysi sillä tavalla, puolustin minä Rudinia niin lämpimästi. Hän uskaltaa kutsua Rudinia lautastennuolijaksi! Minusta Pigasov itse näyttelee sata kertaa huonompaa osaa. Hän on riippumattomassa asemassa ja ivaa kaikkea, mutta imartelee ylhäisiä ja rikkaita! Tiedätkö, että tuo sama Pigasov, joka niin mielellään moittii kaikkea ja kaikkia, haukkuu filosofiaa ja naisia — ollessaan palveluksessa otti vastaan lahjoja ja mitä kaikkia! Mutta kaikenlaista sitä löytyy!

— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna. — Sitäpä en olisi luullut!.. Kuule, Mischa, lisäsi hän hetken vaiettuaan: — kysyisin sinulta...

— Mitä?

— Luuletko veljeni tulevan onnelliseksi Natalian kanssa?

— Niin kuinka sanoisinkaan?... luultavasti... Tyttö tulee olemaan johtavana henkilönä — mitä siitä näin meidän kesken salaisin, — sillä heistä molemmista on hän viisaampi; toinen taas on kelpo mies ja rakastaa häntä sydämmensä pohjasta. Mitä he sitte muuta tarvitsevat? Mekin rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, eikö totta?

Aleksandra Pavlovna hymyili ja puristi Mihail Mihailitschin kättä.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin tämä kaikki tapahtui Aleksandra Pavlovnan kodissa, kulkivat eräässä Venäjän etäisimmässä kuvernementissa, suurta tietä myöten, päivän kuumimmassa helteessä huonot, säkkikankaalla katetut rattaat, joitten eteen oli valjastettu maalainen kolmivaljakko. Nojaten jalkojaan matkasäkkiin, törrötti kuskilla harmaahapsinen ukko risaisessa sarkatakissa, tuontuostakin nykäisten ohjaksia ja heilutellen piiskaansa; rattailla istui, ohuen matkalaukun päällä, korkeavartaloinen mies, päässään leveäpohjainen lakki ja puettuna vanhaan, tomuutuneeseen viittaan. Se oli Rudin. Hän istui alaspainunein päin, lakki vedettynä silmille. Rattaiden röykytys heitteli häntä syrjältä syrjälle. Hän näytti olevan aivan tunteeton, ikäänkuin unessa. Vihdoin hän ojensihe suoraksi.

— Milloin me nyt vihdoinkin tulemme asemalle? kysäsi hän ukolta, joka istui kuskilla.

— Kas, hyvä herra, vastasi ukko nykien ohjaksia voimiensa takaa: — kun nyt olemme päässeet loppuun tämän taipaleen, niin ei ole jälellä kuin kaksi virstaa... No, no, mene, mene!... Taikka minä sinulle opetan, lisäsi hän terävällä äänellä, hosuen oikeanpuolista hevosta.

— Sinä mahdat ajaa hyvin huonosti, huomautti Rudin: — aamusta asti olemme tässä kuhnineet emmekä ikinä tahdo päästä perille. Laulaisit edes jotakin.

— Mitä sille voi, herra kulta! Näette itse, että hevoset ovat uuvuksissa... tällainen kuumuus. Laulaa minä taas en osaa: en ole mikään kyytimies... Äh pässinpää, pässinpää, huusi ukko äkkiä, ohikulkevalle, joka oli puettu ruskeaan viittaan ja risaisiin lapikkaihin: — pois tieltä, pässinpää!

— Senkin... kuski! haukahti ohikulkija hänen jälkeensä ja seisahtui. — Moskovalainen luhjus! mutisi hän nuhdellen, puristi päätänsä ja läksi luhjustamaan eteenpäin.

— Viis sinusta! ehätti ukko väliin, pidättäen keskimmäistä hevosta; — mokomakin kettu! oikea kettu!

Väsyneet hevoset vetelehtivät vihdoinkin postiaseman pihaan. Rudin astui alas rattailta, maksoi ukolle (joka kiittämättä jäi kääntelemään rahoja kämmenellään — juomarahaa oli nim. liian vähän) ja kantoi itse matkalaukkunsa asemahuoneeseen.

Muuan tuttavani, joka aikoinaan paljon oli matkustellut Venäjällä, oli tehnyt sen huomion, että jos postiaseman huoneen seinillä riippuu kuvia Puschkinin "Kaukasialaisesta vangista" tai venäläisten kenraalien kuvia, niin silloin on hevosia heti saatavissa; mutta jos taulut esittävät kuuluisan pelaajan George de Germanien elämää, silloin ei matkustajan ole toivominenkaan kiireistä lähtöä: hänellä on aikaa ihaella sekä hiuskiharoita, avonaista valkoista liiviä ja erinomaisen lyhyitä ja kaltaisia housuja, joita pelaaja käytti nuoruudessaan, että hänen tylsistynyttä naamaansa, kun hän, jo käytyään vanhemmaksi, suippokattoisessa mökissä tappaa poikaansa ilmaan nostetulla tuolilla. Siinä huoneessa, johon Rudin astui, riippuivat juuri nämät taulut "Kolmekymmentä vuotta" eli "Pelaajan elämästä". Rudinin kutsusta ilmestyi ovelle uninen tarkastaja, (onko kukaan koskaan nähnyt tarkastajaa muuta kuin unisena?) joka heti, odottamatta edes Rudinin kysymystä, hitaalla äänellä ilmoitti, ettei hevosia ole saatavissa.

— Kuinka te voitte sanoa, ettei hevosia ole, vaikk'ette edes tiedä mihin aion mennä? Saavuin tänne talonpoikaishevosilla.

— Meiltä ei saa hevosia minnekkään, vastasi tarkastaja. — Mihin sitten aiotte?

— A:han.

— Ei ole hevosia, toisti tarkastaja ja läksi ulos. Harmistuneena Rudin likeni ikkunaa ja heitti lakin tuolille. Ei hän ollut paljonkaan muuttunut; vain käynyt kalpeammaksi parina viime vuonna. Kiharoiden joukossa kimmelti hopeisia suortuvia ja silmät, vaikka vieläkin kauneina, olivat käyneet himmeämmiksi. Pieniä ryppyjä, surun ja rauhattomuuden merkkejä, oli asettunut suun ympärille, poskiin ja ohimoille.

Hänen pukunsa oli kulunut ja vanha; valkosta alusvaatetta ei näkynyt mistään. Aikaiseen näkyi hänen kukintansa kadonneen: hän oli, niinkuin puutarhurien on tapana sanoa, tullut siemenelle.

Hän alkoi käyttää hyväkseen tuota ikävystyneiden matkustajien tavallista ajanviettoa: lukea nimi-kirjoituksia seinällä,.. Äkkiä narahti ovi ja tarkastaja astui sisään.

— A:han ei saa hevosia eikä tule pitkiin aikoihin saamaan, sanoi hän, — mutta B:hen saa.

— B:hen? kysyi Rudin. — Vai niin. Hyvänen aika, se ei ollenkaan sovi tielleni. Menen Pensaan, ja B. kai on Tamboviin päin.

— Mitä siitä sitte? Voittehan te mennä Tamboviin ja jollakin lailla sieltä kiertää B:hen.

Rudin mietti.

— No, olkoon menneeksi, sanoi hän vihdoin. — Lähettäkää valjastamaan hevoset. Sama se minulle, vaikka menenkin Tamboviin.

Pian olivat hevoset valjaissa. Rudin kantoi matkalaukkunsa rattaille, istuutui ja vaipui entiseen kumartuneeseen asentoonsa. Hänen olennossaan ilmaantui jonkinlainen toivoton, surumielinen nöyryys... Ja kolmivaljakko heittäysi hiljaiseen raviin ja kulkuset kilisivät katkonaisesti.

Jälkikatsaus.

Kului vieläkin muutamia vuosia.

Oli kylmä, syksyinen päivä. Päähotellin portaitten eteen piirikaupungissa S. ajoivat matkavaunut. Suoraksi oikaisten ja hiukan ähkien astui alas herra, joka ei vielä ollut vanha, mutta jonka vartalo jo oli ehtinyt tulla niin täysinäiseksi, että sitä saattoi kutsua kunnianarvoiseksi. Hän astui ylös portaat toiseen kerrokseen, seisahtui leveän koridoorin päähän ja nähtyään ettei ketään ollut saapuvilla, huusi kovalla äänellä tahtovansa huonetta. Jossakin narahti ovi ja matalan varjostimen takaa astui esiin pitkä lakeija, jonka takin kulunut selkä kiilsi puolipimeässä koridoorissa ja jonka hihat olivat ylöskäärityt. Kääntymättä selin päin herraan, alkoi hän kiireesti astua hänen edellään. Päästyään huoneeseensa, matkustaja heti riisui päällystakinsa ja kaulaliinansa, istuutui sohvalle ja nojaten nyrkit polviinsa, rupesi katselemaan ympärilleen, niinkuin se, joka herää unesta. Sitte hän lähetti kutsumaan palvelijaansa. Lakeija teki kumartavan liikkeen ja meni. Tuo matkustaja ei ollut kukaan muu kuin Leshnev. Rekryytinoton tähden hän oli lähtenyt maatilaltansa S:ssä.

Huoneeseen astui Leshnevin palvelija, kiharatukkainen, punaposkinen nuorukainen. Hänen yllään oli harmaa päällystakki, vyötäisten ympäri oli kierretty sininen vyö ja jalassa oli hänellä pehmeät huopasaappaat.

— No veliseni, virkkoi Leshnev, — me pääsimme kunnialla perille ja sinä pelkäsit, että pyörän kehä irtaantuisi.

— Pääsimme niinkin! vastasi palvelija, koettaen hymyillä pystykauluksensa takaa: — eikä lähtenytkään se pyöränkehä...

— Eikö täällä ole ketään? kuului samassa ääni koridoorista.

Leshnev säpsähti ja nousi kuuntelemaan.

— Vai on! No keitä?

Leshnev nousi, meni ovelle ja avasi sen tuimasti.

Hänen edessään seisoi korkeavartaloinen, miltei harmaahapsinen, kyyryselkäinen mies, jonka vanhassa nukkaisessa palttoossa oli pronssiset napit. Leshnev tunsi hänet paikalla.

— Rudin! huudahti hän kiihkeästi.

Rudin kääntyi. Hän ei saattanut eroittaa Leshnevin piirteitä, koska tämä seisoi selin päin valoon, neuvottomana tuijottaen häneen.

— Mihailo Mihailitsch! huusi Rudin ja ojensi kätensä häntä vastaan, mutta joutui samassa hämilleen ja oli vetämäisillään sen takaisin...

Silloin Leshnev kiireesti, molemmin käsin tarttui siihen.

— Tulkaa sisään, tulkaa sisään! pyysi hän Rudinia ja vei hänet huoneeseensa.

— Kuinka te olette muuttunut! sai Leshnev hetken vaiettuaan ja ehdottomasti alentaen ääntään, sanotuksi.

— Niin sanovat, vastasi Rudin antaen katseensa liidellä pitkin huonetta. — Vuosien työtä!... Mutta te olette entisellänne. Kuinka Aleksandra... puolisonne voi?

— Kiitoksia, — hyvin. Mutta mikä kohtalo teidät tänne tuo?

— Minutko? Siitä tulisi pitkä juttu. Juuri tänne tulin oikeastaan sattumalta. Hain erästä tuttavaa. Olen muutoin hyvin iloissani...

— Missä te syötte päivällisen?

— Minäkö? Enpä tiedä. Kai jossakin ravintolassa. Minun täytyy tänään lähteä täältä.

— Täytyykö?

— Täytyy. Minua pitää mennä maalle asumaan.

— Syökäämmepä yhdessä päivällinen.

Rudin katsahti ensi kerran Leshneviä suoraan silmiin.

— Vai pyydätte te minua kanssanne syömään? sanoi hän.

— Kyllä, Rudin. Vanhaan, toverilliseen tapaan. Tahdotteko? En luullut tapaavani teitä täällä ja Jumala ties milloin taas tapaamme. Emme huoli erota sillä tavalla!

— No hyvä. Minä suostun.

Leshnev painoi Rudinin kättä, huusi palvelijan luokseen, tilasi päivällisen ja käski asettaa samppanjapullon jäähän.

Päivällisen aikana Leshnev ja Rudin syventyivät puhumaan ylioppilasajoistaan. Heidän mieliinsä muistui kaikenlaisia asioita ja henkilöitä, — sekä eläviä että kuolleita. Alussa Rudin ei puhunut mielellään; mutta tyhjennettyä muutaman viinaryypyn, lämpeni hänen verensä. Vihdoin lakeija toi sisään viimeisen ruokalajin. Leshnev nousi sulkemaan ovea, palasi sitte takaisin pöydän ääreen ja istuutui vastapäätä Rudinia, nojaten leukansa molempiin käsiinsä.

— No, alkoi hän: — nyt teidän pitää kertoa minulle kaikki, mitä teille on tapahtunut senjälkeen kuin teidät näin.

Rudin katsahti Leshneviin.

"Hyvänen aika", mietti Leshnev — "kuinka hän on muuttunut, raukka!"

Rudinin kasvot eivät olleet paljonkaan muuttuneet, varsinkaan siitä ajasta, jolloin näimme hänet asemalla, vaikka lähenevän vanhuuden leima jo oli ehtinyt painua niihin ja vaikka ilme niissä nyt oli aivan toinen. Toisin vilkkuivat nyt hänen silmänsä; koko hänen olennossaan, noissa milloin hitaissa milloin äkillisissä ja kylmissä liikkeissä, tai hänen keskeytyneissä puheissaan ilmaantui ääretön väsymys, salainen, hiljainen katkeruus, jonka niin helposti saattoi eroittaa tuosta puoleksi teeskennellystä surumielisyydestä, jolla hän muinoin keikaili, niinkuin nuorten tapa on, vaikka heissä uhkuu toiveita ja itseluottamusta.