Part 3

Niin vartioi rouva miehensä askeleita kateellisemmin kuin joku äiti, ja jos hän ei voinut aina olla hänen jäljissään, koetti hän jälkeenpäin kuitenkin lävistää hänet katseillaan saadakseen perinpohjin selville, mitä hänen sielussaan liikkui.

Eräänä päivänä, — he olivat olleet suunnilleen kaksitoista vuotta avioliitossa — ol; Meseck iskenyt silmänsä erääsen nuoreen palvelustyttöön, joka vast'ikään oli tullut talon palvelukseen. Tämä oli kookas ja vaaleaverinen, voimakaskasvuinen ja muodoltaan rehevä jota rehevyyttään hän uhmaten piti nähtävillä kun hän kävellessään taivutti päätänsä ja rintaansa taaksepäin ja huojutteli ruumistaan kupeiltaan. Silloin hänen katseensa näytti ylpeästi tarkastelevan hänen omaa rehevyyttään, kuin tahtoisi se sanoa: Näyttäkää minulle yksikään, joka voi vetää minulle vertoja! Kuka minut tahtoo tai kuka minua ei tahdo? Tehkäähän vaan yritys! Kentiesi te saattekin minut!

Ja kaikki yrittivät, mutta ei kukaan suoriutunut saamatta tuntuvasti kynsilleen. Sillä tuon viekastelijan katseet ja ryhti lupasivat enemmän kuin mitä hän tositeossa täytti. Hänen kasvonsa olivat pyöreämuotoiset ja pehmoset, huulet avoimet suuteluun, ja somasti kaartuivat korkealle kammatut hiukset kapean otsan ympärillä, mutta teräksensiniset silmät vilkkuivat keimailevina ja samalla kylminä. Piikatytöksi hän oli huomiotaherättävä ja harvinainen. Hänen emäntänsä eivät olleet häntä oikein kärsineet, hän vaihteli usein paikkojaan ja sai lopulta vaan vaivoin palveluspaikan. Niin hän eräänä päivänä osui tulemaan ulkotilallekin. Siellä tarvittiin juuri palvelijatarta, jonka tehtävänä olisi keittää miehille ja joka osaisi lypsää, mutta myöskin muuten olisi perehtynyt taloustoimiin, ja kun oli vaikeata saada palvelusväkeä tänne kaukaiseen yksinäisyyteen, niin päätti rouva Meseck, kaikista salaisista arveluttavuuksista huolimatta, ottaa tuon kauniin Augustan koetteeksi palvelukseensa, mutta heti ensimäisen epäilyksen synnyttyä ajaa hänet pois.

Tyttö puolestaan, sen vaistomaisen ymmärtämyksen avulla, joka niin usein yhdistää salaisesti kahta toisilleen vihamielistä naista, tissi aivan tarkoilleen, mitä hänellä oli odotettavissa emäntänsä puolelta ja oli sen mukaan sovitellut suunnitelmansakin. Hän oli väsynyt kiertelemään maita mantereita kartanosta toiseen ja tahtoi vihdoinkin pujoittautua johonkin lämpimään pesään pysyväisesti. Siihen tarkoitukseen näytti hänestä juuri Meseck'in kartano sopivalta. Mikä olisi helpompaa kuin riistää vanhalta rouvalta ja kiehtoa puoleensa tämän nuori aviomies? Miehen kanssa hän sitten kyllä osaisi sopia yhteisestä taistelusta, rouva-vanhusta vastaan ja tehdä viimemainitulle elämän niin karvaaksi, että hän muuttaisi manalle paljaasta suuttumuksesta. Silloin olisi paikka avoin ja senlisäksi tehtynä hyvätyö, kun tuo vanha noita, joka ei voinut kuolla, olisi tullut autetuksi hyvin-ansaittuun lepoon, mutta tämä paljon kärsinyt miesraukka taas olisi saanut nuoren, soman emännän. Tämä oli hän itse, — ja hän näki jo itsensä rouva Meseck'in laadullisena seuraajana, mahtava avainkimppu kupeella, kun hän seisoi runsasvarastoisessa ruokahuoneessa ja jakeli piioille vähäisinä annoksina leipää ja sianlihaa. Sillä taloudenhoidosta tahtoi hän itse pitää huolta, jotta siihen tulisi yhdenmukaisuutta, ja niinkuin _hän_ oli ennen nälkää nähnyt, niin tahtoi hän sitten hyvittää sen kostamalla samalla tavalla toisille.

Siihen oli tie tosin vielä pitkä, ja hän itse oli yhä ainoastaan köyhä palvelustyttö, jonka täytyi monasti laskeutua karkeaolkiselle vuoteelleen nurisevin vatsoin; silloin hän usein kiristeli hampaitaan, kun ei voinut astua askeltakaan likemmäksi päämääräänsä, vaikka oli jo ollut useampia kuukausia palveluksessa tilalla ja joka päivä joutui niin ja niin monasti herran nähtäviin. Tämä taas ei näyttänyt ollenkaan kääntävän häneen huomiotansa tai ei ainakaan ollut sitä tekevinään, — sillä niin paljon Augusta sentään luuli huomaavansa että Meseck heitti useasti sivultapäin kapeitten silmäluomiensa välistä sangen merkitsevän katseen hänen täyteläisiin, paijaisin käsivarsiinsa, kun hän heilauttamalla kaasi ruuanjätteitä ja perkeillä täytetyn sangon sikoruuheen tai hankasi hajanaisella pajuluudalla kyökin ruskeanpunaista tiilikivilattiata. Silloin tapahtui usein, että Meseck ikäänkuin sivumennen kosketti hänen käsivarsiaan tai hartioitaan, mutta kääntyi heti poispäin ja murahti olkansa takaa jonkun äreän käskyn. Sillä tavallisesti pistäytyi samassa hetkessä jostakin talon pimeästä loukosta esiin heidän eteensä rouva Meseck ja keskeytti väliintulollaan, heittäen heihin lyhyen, terävän katseen, kaiken enemmän toiminnan.

Niin kuluivat kuukaudet toistensa jälkeen ja kaikki lähenemisen mahdollisuus näytti vanhan rouvan valppauden vuoksi kadonneen. Tuskin koskaan jätti tämä kartanoa käydäkseen kylässä, eikä hän ollut läheisessä piirikaupungissa enään moniin monituisiin vuosiin käynyt. Niinkuin sotilas sodassa pysyttelihe hän vartiopaikallaan eikä väistynyt asemiltaan, vaikka teki tosin olon siinä itselleen helpommaksi kuin muut, sillä häntä vaivasi unettomuus ja hän huomasi tämän jonkinlaiseksi ajankulutuskeinoksi, samantapaiseksi kuin tulen kanssa leikitteleminen. Niin, missä muut olisivat murtuneet, siinä näytti tuo ikuinen ympäriinsä-kuljeskeleminen ja vaaniskeleminen teroittavan hänen henkisen silmänsä näkökykyä ja virkistävän hänen voimiaan uudelleen.

Mutta vihdoin eräänä päivänä tuli ratkaisu. Aivan äkisti, kuten ihmiset arvelivat. Mutta sen tiesi rouva Meseck itse parhaiten. Jo tuon päivän edellisenä yönä oli hän tuntenut, miten jotain näkymätöntä ja tuntematonta hiipi hiljaan hänen vuodettaan kohden, kun hän siinä makasi ja valppaan henkensä silmäin edessä käänteli elämänsä lehtiä yhden toisensa jälkeen. Yhdenmukaiset kynänpiirrokset peittivät näitä lehtiä, alkaen aina ensimäisestä, tuskin enään luettavasta, koukeroisen, madonsyömän folionidoksen sivusta nykypäiviin saakka, jotka ehkä vetäisivät viimeisen kynäpiirroksen koko tämän pitkällisen ja kuitenkin niin vaihtelua puuttuvan elämäntyön päätökseksi. Kuka sen tietää? Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja kyllästyneemmäksi kuin koskaan ennen. Lehti lehdeltä taaksepäin aivan loppumattomiin aina samat tyhjät sanat, aina sama yksitoikkoinen sisällys: elämisen täytymystä, aina yhä elämisen täytymystä ei mitään varten ja yhä vaan ei mitään varten, ainoastaan koska nyt kerran oli olemassa eikä voinut päästä pois, ennenkuin sai kutsun. Keneltä sai kutsun? Mihin sai kutsun?

Ei sentään, olihan valoa häntä ympäröivässä sankeassa pimeydessä. Yksi ainokainen tähti loisti lempeänä ja suloisena yön halki, kuka tiesi, kuinka kaukana, mutta hän huomasi kuitenkin, että hän oli tullut sitä yhä lähemmäksi elämänsä radalla, ja että hän jonakin päivänä tulisi pysähtymään aivan sen eteen, jossa hän sitten loistaisi kuten aurinko eikä koskaan sammuisi enään. Tämä oli luottamus johonkin parempaan maailmaan ja kauniimpaan elämään, jossa kaikki ne kukat tuoksuaisivat, joita hän täällä oli turhaan ikävöinyt. Sillä koleata ja viluista oli hänen ympärillään aina lapsuudesta saakka ollut. Iälliset vanhemmat, kun hän oli ilmestynyt myöhästyneenä ja pyytämättömänä taivaan lahjana, hoitivat häntä enemmän velvollisuudentunnosta kuin rakkaudesta, ainaisena täysikasvuisten sisarusten silmätikkuna, koska hän oli vähentävä heidän perintöosuuksiaan, sitten, kun nämä olivat lyhyessä ajassa toinen toisensa jälkeen rutostitappavan taudin surmaamina muuttaneet manalle, äkkiä koko tilan ainokaisena perillisenä ja siitä saakka ikäänkuin menetetyn lapsuuden korvaukseksi saaden iäkästen vanhempainsa puolelta nauttia ylenmäärin liian myöhäistä hellyyttä, kohta sen jälkeen joutunut orvoksi ja mennyt varhain naimisiin. Ja tämä hänen ensimäisen avioliittonsa pitkän pitkä tie! Kuinka paljon iloa hän olikaan odottanut tuosta sivullaan vaeltavasta miehestä, johon hän oli lapsellisen haaveellisuuden valtaamana liittynyt, jotta tämä valaisisi hänen kehittymättömälle hengelleen kaikkia tämän maailman himmeästi aavistettuja ihmeitä, ja kuinka kuivana ja paahtuneena lepäsikään nyt tuo tie, jota hän oli miehensä kanssa kulkenut, kauas, kauas taaksepäin, aina sinne saakka, missä se häipyi hämäryyteen! Kuinka turhia olivatkaan toiveet olleet! Ja turhaa kaikki, mitä hän oli elämältä uneksinut! Mutta hurjassa onnenjanossaan hän ei ollut pysähtynyt pyrkimyksessään, vaan oli yhä uudestaan ojentanut huuliaan juodakseen.

Ja nyt.... Eikö hän tuntenut, miten tuolta hämäryydestä jotain hiipi esiin ja kyyristyi hänen vuoteensa kulmalle? Oliko se kuolema, joka istui hänen vieressään ja laski kätensä hänen rinnalleen, niin että hänen henkeään ahdisti? Kauhistuneena kohoutui hän ylös ja pyyhki läähättäen hien kylmältä otsaltaan.

Ympärillä talossa vallitsi mitä syvin äänettömyys. Ainoastaan viereisessä huoneessa oleva kello jatkoi edelleen lohdutonta tikitystään, ilmaisten joka heilahduksella tulluksi yksi hetki likemmäksi loppua. Kuinka monta sellaista heilahdusta olikaan tarvittu, ennenkuin tähän hetkeen oli saavuttu, mutta nyt olikin varasto, joka kerran nuoruudessa oli näyttänyt tyhjentymättömältä, loppunut, ja viimeiset tikitykset kaikuivat loppuunkuluvan koneiston seiniin. Mutta vuoteellaan toisen seinän vierustalla nukkui kolmikymmenvuotias isäntä nuoruuden sikeätä unta, ja jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä jostain uneksi, uneksi hän ehkä siitä, että pääsee nyt pian vapaaksi vanhasta noidastaan. Silloin ryhtyy hän suurine, jykevine kourineen hoitamaan isänsä taloa ja kaikkea omaansa, jota hän oli tähän päivään saakka niin varovasti hoitanut ja sitkeästi säilyttänyt. Ja hän ottaisi itselleen nuorikon, jonka ensimäisenä tehtävänä olisi kääntää kaikki ylösalaisin, ja he molemmat nauraisivat rouva-vanhusta vielä hänen hautaansa, häntä, joka oli ollut niin tuhma, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jonka isoäiti hän olisi aivan hyvin voinut olla! Ja tämä kaikki voisi tapahtua jo huomenna tai ylihuomenna. Mutta hänen, rouva Meseck'in, hauta tulisi häviämään ja rikkaruoho sen päällä rehoittamaan. Sillä se uusi tulisi varmaankin pitämään tarkkaa huolta siitä, että vanhuksen muisto kasvaisi umpeen ja häviäisi jäljettömiin. Ja jospa se olisikin juuri Augusta, joka tänne asettuisi hänen jälkeensä ja ottaisi haltuunsa hänen vuoteensa!

Vuoteessaan istuvan vanhuksen ruumista karsivat kuumat ja kylmät väreet, kun nämä ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Miksi hän olikaan ottanut taloon tuon röyhkeän, keimailevan naikkosen! Nyt oli onnettomuus tapahtunut tai voi kuitenkin minä hetkenä hyvänsä tapahtua. Tosin hän ei ollut vielä saanut vaanituksi mitään epäilyttävää, mutta kuka tuntee nuoruuden ja himokkaisuuden salatiet, ja joka tapauksessa oli tuo läpikavala nainen tarkoitellut rehevää, komeaa isäntää. Ja Meseck? Hän kyllä ottaisi vastaan, mitä hänelle tarjoutuisi. Hän tulisi juomaan, tutkimatta suuresti pikarin sisältöä. Mitä hän, vanhus, voikaan sitten hänelle antaa! Tiesikö Meseck mitään siitä kaikesta äidillisestä hellyydestä, jota hän hänelle tuhlasi? Hän käytti sen' hyväkseen niinkuin olisi se ollut aivan itsestäänselvää, ja meni tiehensä. Ja hän pelkäsi rouvansa katsetta. Minkätähden? Koska hän odotteli rouva-vanhuksen kuolemaa ja huomasi, että hänen ajatuksensa olivat paljastuneet, kun hän koetti kestää rouvan katsetta. Siinä juuri oli asian ydin! Tämä oli se salaisuus, jota Meseck oli sydämessään hautonut ja koettanut häneltä piiloitella. Mutta vanhus oli viisaampi kuin hän ja hän kyllä sen vetää vielä päivänvaloon. Heti paikalla tahtoi hän huutaa Meseck'in hereille ja kysyä häneltä asianlaitaa.

Nämä ajatukset saivat hänen vanhat, kuihtuneet kätensä puristumaan nyrkeiksi. Hän kuunteli hetkisen tähystellen nukkuvaa miestänsä kohti. Mutta mitä tämä merkitsi? Ei hiiskahdustakaan kuulunut pimeydestä hänen korviinsa. Ei näyttänyt mitään liikkuvan tai olevan valveilla. Äänetön hiljaisuus kaikkialla ympärillä. Tai erehtyikö hän? Oliko hän hereillään? Näkikö hän unta? Lähenevä kuolemako se jääkylmin henkäyksin hänen kasvojaan hiveli, niin että hänen tajuntansa tylsistyi? Hän tahtoi huutaa, mutta ei ääntäkään noussut hänen rinnastaan. Niinkuin kouristustaudin valtaamana hän istui vuoteellaan ja kuunteli kaula kuroitettuna. Ja jospa hänen miehensä todellakin olisi noussut vuoteeltaan ja salaa hiipinyt pois? Jospa hän olisi käyttänyt hyväkseen rouvansa nukkuma-aikaa hiipiäkseen palvelustytön luo kamariin, mutta hän itse, rouva, makasi täällä, voimattomana kulkemaan hänen jälkeensä, kuolinvuoteellaan, ypöyksin ja hyljättynä taistellen äänetöntä, kauheata taistelua kuoleman kanssa. Ja aamulla aikaisin löydettäisiin hänet kylmänä ja kalpeana vuoteellaan. Silloin voisivat nuo molemmat, jotka nyt keskenään pitivät ilojaan, periä hänet ja ilkkuillen nauraa häntä. Kirotut olkoot he!

Vanhuksen tajunnan voimat pettivät ja uupuneena vaipui hän taaksepäin tyynylle.

Seuraavana aamuna, kun hän pitkän unettoman yön jälkeen avasi silmänsä, tunsi hän olonsa helpommaksi. Mutta kun hän aikoi lähteä liikkeelle, huomasi hän, että hänen jalkansa eivät täyttäneet tehtäviään. Hänen täytyi istuutua nojatuoliin, muutoin olisi hän kaatunut. Tämä oli samanlaista heikkoutta kuin yöllä oli ollut.

Hänen miehensä tuli sisään ja puheli hänen kanssaan. Rouva vastaili niukasti ja tutkisteli hänen kasvojaan, mutta ei voinut saada selville, oliko hän nähnyt, unta vai ei. Meseck kysyi, oliko noudettava lääkäri. Rouva kiitti ja kielsi sitä tekemästä. Tämä sairaus ei merkitse mitään. Siitä kohtauksesta, joka hänelle oli yöllä tapahtunut, ei hän puhunut sanaakaan.

Hänen miehensä meni ulos. Kun rouva oli yksin, palasivat ajatukset takaisin, nuo kauhistuttavat ajatukset, jotka vielä tulisivat tekemään hänet hulluksi. Talossa supistiin ja kuiskittiin. Jotain salaperäistä hiiviskeli ympäriinsä ja pujahteli ovien ja seinien kautta. Nähtävästi tehtiin nyt suunnitelmia hänen kuolemansa varalta.

Älkäähän vielä! sähisi hän purren hampaitaan yhteen. Hän kysyi Augustaa. Tyttö kuului olevan kasvitarhassa perunoita kuokkimassa. Oliko herra pellolla? Ei, hänkin kasvitarhassa.

Rouva Meseck luuli huomaavansa, miten palvelustyttö pidätteli nauruaan. Sen hän tahtoi saada pois piioistaan. Hän käski tuoda itselleen koukkusauvan ja ojentautui suoraksi. Siinä nähtiin taas kerran vanhaa, sitkasta elinvoimaa! Ei enään jaloissa jälkeäkään heikkoudesta! Hän tahtoi vaan saada varmuuden. Sitten kuolla! Taikka mieluummin jäädä eloon ja nähdä heidän kaikkien vaipuvan hautaan!

Ulkona kasvitarhassa seisoi herra Meseck nojautuen päärynäpuuta vasten. Hänen edessään maassa oli Augusta polvillaan ja kokoili vast'ikään kuokkimiaan perunoita karkeaan esiliinaansa. Hänen vieressään oli kuokka muokatulla multakasalla. Äänettömänä toimitti hän työtään eikä katsonut kertaakaan ylöspäin, mutta huomasi kuitenkin, miten Meseck'in silmät häntä tähystelivät.

Meseck oli häntä usein ennen moittinut siitä, että hän jätti aina niin paljon perunoita maahan, jotka sitten sitä uudestaan kynnettäessä nousivat ylös mädäntyneinä.. Isäntä tahtoi hänelle nyt kerrankin osoittaa, miten sellainen työ oli oikein tehtävä. Nyt hän vielä seisoskeli siellä pitämässä huolta siitä ettei maahan jäisi yhtäkään noista ruusunvärisistä palleroista.

"Nyt olisi hyvä tilaisuus", ajatteli Augusta itsekseen, "rouva-vanhus herpaantunut ja sairas ja ties kuinka pian jo kirstussakin! Paras aika! Nyt tai ei milloinkaan!"

"Miksi herra minua niin tähystelee?" kysyi hän yht'äkkiä ikäänkuin sattumalta alhaaltapäin, muuttamatta sitävarten asentoaan tahi keskeyttämättä hetkeksikään perunain poimimista.

Meseck oli hämmästynyt. Sisukas tyttö tuo! Hän ei tiennyt, pitikö hänen sivaltaman tuota rohkeata veitikkaa pitkin lihavata, pyöreätä selkää kepillään vai mitä hänen muuten piti tehdä.

Hän vilkuili tyttöä silmillään. Tämä oli yhä polvillaan maassa, mutta oli kohottanut päätään hiukan häntä kohden ja piteli laidoista kiinni esiliinaansa, jossa perunat olivat. Hän oli saanut työnsä tehdyksi. Hitaasti kohoutui hän polvistuneesta asennostaan seisaalleen, kunnes oli ojentanut koko täyteläisen, tukevan vartalonsa suoraksi ja seisoi lyhyen matkan päässä Meseck'istä.

"Miksi herra minua tähystelee?" kysyi hän toistamiseen ja katsoi häntä uhmailevasti silmiin. Hänen silmänsä säihkyivät hurjaa intohimoa. Hänen palava hengityksensä sekoittui Meseck'in hengitykseen.

"Enkö minä sitten saisi?" huudahti tämä äkkiä änkyttäen, "sitävartenhan sinä oletkin täällä!"

Ja samassa hän sieppasi tuon suojattoman tytön luokseen ja kietoi raudanvankat kätensä hänen tukevain vyötäistensä ympäri. Päästäen puoleksi tukahdutetun huudahduksen vaipui tyttö häntä vastaan ja heidän välistään vyöryivät ruusunväriset perunat syösten hujan hajan muhealle pellolle.

Tuossa asennossa seisoivat he pari silmänräpäystä kädet kiedottuina toistensa ympäri ja kieriskellen aamupäivän kirkkaan auringon valaisemina. Kömpelö, kookas isäntä kohosi vielä päätä pitemmälle tuota suurikasvuista naista, jota hän nyt kohotti ylöspäin eteensä ja koetti saada läheiselle puutarhapenkille. Juopumuksentapainen tylsä huolettomuus huumasi hänen tajunsa. Hän ei enään nähnyt eikä kuullut mitään. Hän unhoitti kuka ja missä hän oli. Hän tunsi vaan joustavan vartalon käsivarrellaan.

Samassa hetkessä kuuli hän äkillisen, läpitunkevan huudahduksen aivan korvansa juuressa. Samalla myös tyttökin voimakkaasti ponnistaen riistäytyi irti hänen käsistään, heitti ikäänkuin mielipuolena kauhusta esiliinansa päänsä yli ja juoksi, niin nopeasti kuin jalat voivat häntä kiidättää, suoraan perunamaan yli kasvitarhanportista ulos.

Meseck painoi huumaantuneena kädellään otsaansa ja hieroi tylsäkatseisia silmiään. Tuossa seisoi muutamia askeleita hänestä, koukkusauvaansa nojaten, kirkkaitten auringonsäteitten valossa vanha rouva Meseck, sanattoman uhkaavana, niinkuin yöllinen ilmestys, joka vielä kerran on hautansa pimennosta noussut ylös päivänvalon, vallatakseen väkivoimin oikeutensa elämään.

Meseck'in ruumista viilsivät jääkylmät väreet, niinkuin olisi hänen, elävän ihmisen, käteensä tarttunut joku haamu ja tahtoisi viedä hänet mukanaan.

Mutta ensi kauhun hälvettyä valtasi hänet hetkessä raju halu asettua vastarintaan sekä hurja raivo.

"Mitä, sinähän olit olevinasi sairas ja kuitenkin vakoilet", ärjyi hän. "sinä ilkiö! Teeskentelee voidakseen paremmin vakoilla! Ilkiö!"

Nyrkki kohotettuna aikoi hän käydä vanhuksen kimppuun, mutta taaskin, kuten niin usein ennen, saivat tämän silmät, jotka nyt aurinkoon päin kääntyneinä säihkyivät läpikuultavan vihreinä kuin kissan silmät, hänet peräytymään.

Tuossa hän seisoi, vanhus, joka Meseck'iltä oli viekoitellut hänen elämänsä, eikä Meseck uskaltanut käydä häneen käsiksi surmatakseen hänet. Hänen täytyi antaa käsiensä herpautuneina retkahtaa sivulle ja ikäänkuin paikolleen jähmettyneenä kuunnella vanhuksen sanoja.

"Te olette kai minut jo pyyhkineet laskuistanne pois?" sanoi hän. "Näetkö nyt, kuinka suunnitelmasi ovat epäonnistuneet? Teidän laskelmanne perustuu perinpohjaiseen erehdykseen, sinun ja tuon naikkosen. Minä voin sinulle sanoa olevani vielä aivan elinvoimainen. Minä vedän kyllä vielä kahdelle vertoja! Nyt olen taas kerran tullut siitä vakuutetuksi! Sitä minä olenkin aina ajatellut! Sinä odottelet ikävöiden minun kuolematani! Siihen perustuu koko sinun suunnitelmasi! Älä erehdy, rakas Otto! Minä en väisty vielä pitkään aikaan näyttämöltä! Sitä mielihyvää minä en anna sinun tuntea! Saadaanpas nähdä, _kumpi_ meistä saattaa toistaan hautaan! Ehkäpä sinä vielä menet sinne ennen minua! Mutta tämän minä ennustan sinulle; jos minä ennemmin kuolenkin kuin sinä, niin _pian_ se ei tule tapahtumaan! ja kun se kerran tapahtuukin, niin ei siitä sinulle tule olemaan mitään hyötyä, sen minä takaan! Minä en tahdo haudassani saada mitään rauhaa, ennenkuin sinä olet tullut minun jälkeeni sinne! Ja vaikka minun pitäisi palata joka yö yhä uudelleen ja seisoa käärinliinaan kietoutuneena sinun vuoteesi vieressä, tekisin senkin, sillä minun _jälkeeni_ et sinä saa ottaa ketään enään vaimoksesi! Minä pakoitan sinut tulemaan jälkeeni! Nyt sinä tiedät, mitä sinulla on odotettavissa! Älä iloitse minun kuolemastani! Minun kuolemastani ei sinulle lähde mitään apua!"

Hän puhui tämän kaiken synkällä, soinnuttomalla äänellä, ja puutarhan hedelmäpuiden oksilla visertelevien lintusten sävelet sekoittuivat iloisina siihen kaameaan kiroukseen, jolla rouva-vanhus oli kietonut tuon nuoruusvoimaisen miehen itseensä elämässä ja kuolemassa.

Vielä samassa hetkessä piti Augustan, palvelustytön, panna kokoon kapineensa ja lähteä taas maailmanrantaa kiertelemään. Hän oli yritellyt vastaväitteitä ja uhannut aikovansa, jos hänet ajetaan pois, kaikkialla toitottaa seikkailuaan.

Mutta Meseck ei epuuttanut käskyään. Häntä peIoitti vaimonsa, kuten kaikki muutkin naiset, mutta erittäinkin hän, jonka kanssa hänen nyt oli kärsivällisesti vaellettava taival aina päiviensä päättymiseen saakka ja vielä sittenkin iankaikkisuuden ääriin asti; tämä oli hänestä epäämätön varmuus, yhtä ehdoton tosi kuin kuolema itse.

Tästä päivästä saakka hän alkoi vähitellen vanheta. Alistuvammin kuin koskaan ennen taipui hän rouvansa voimakkaamman hengen edessä. Ainoastaan hurja raivonpuuska ilmaisi usein, mitä hänen sisällään kiehui. Silloin riehui hän kuin eläin, joka turhaan ravistelee aituuksensa rautatankoja. Mutta siitä ei hänen asemansa muuttunut. Hänen kahleensa kestivät ja hänen täytyi taipua. Niin hän rauhoittihe aina uudelleen.

Vähitellen syntyi hänessä jonkinlaista uteliaisuutta saada nähdä, kumpi heistä tulisi kauemmin kestämään. Mutta juuri sen tapauksen varalle, että hän eläisi kauemmin kuin hänen rouvansa, ei hänellä ollut mitään toivoa, sillä tiesihän hän, ettei tämä tulisi silloin suomaan hänelle mitään rauhaa ja että hän tulisi hänet pian noutamaan luokseen. Tämä ajatus johtui hänen mieleensä ikäänkuin ajankuluksi, kun hän seisoi pellolla pitäen silmällä työväkeään. Hänestä se oli niinkuin kilpa-ajoa, eroitus oli vaan siinä, että heidän kilpa-ajossaan se voitti, joka hitaammin ajoi ja älysi päästää toisen aina edelleen. Ja tämä edellepäässyt, jonka voimat liian nopeaan kuihtuivat, oli hän, Meseck itse. Hän tunsi selvään, kuinka hänen pyrkimyksensä laimenivat ja hänen tarmokkuutensa veltostui.

Mutta tuo ikivanha rouva näytti sitävastoin tuon kauhean aamun jälkeen vielä kerran virkistyneen ja nuortuneen. Se oli ollut hänen kaikkien elämänvoimiensa koetushetki. Nyt, kun oli taistelussa voittanut, vaelsi hän reippaana yhdeksännettä vuosikymmentään kohti. Herra Meseck hämmästyi usein hänen ripeyttään ja vireyttään katsellessaan häntä syrjästäpäin, sillä suoraan silmiin hän tuskin enään uskalsi häntä katsoa.

Niin, vielä korkeimmalla iällään rouva Meseck sai syttymään viimeisen intohimonsa. Ei enään ihmisiin tai häntä ympäröivään elämään. Se kaikki oli käynyt kalpeaksi hänen silmissään, vaikkakin hän siitä vielä velvollisuuden ja vanhan tottumuksen vuoksi huolehti. Mutta hänen sydämensä kääntyi nyt tähtiä kohden ja hänen silmänsä tutkistelivat kirkkain öin tähtitaivaan ihmeitä.

Jo varhain olivat hänen katseensa kiintyneet tarkkaamaan tähtien toisiinsayhtyviä ratoja ja niiden ikuisia muotoja, mutta nyt alkoi hän perusteellisemmin syventyä yön vaihteleviin ja kuitenkin aina samansuuntaisiin näköaloihin ja opiskella kirjoistaan yksityisten tähtien nimiä sikäli kuin ei niitä ennaltaan tuntenut. Usein oli hänen tapana kuvailla mielessään, miten tuolla ylhäällä rajattomissa korkeuksissa eleli samanlaisia olentoja kuin hän itse loistelevilla ja välkkyvillä taivaankappaleilla, ja häntä ylensi ajatus, että siellä oli korkeampia, jumalankaltaisia olioita, joiden luo hän itsekin oli kerran kohoutuva, kun hän oli pudistanut jaloistaan maan tomut.