Part 2

Mutta minkänäköinen se hepo oli oleva, joka oli tuova kaikki ne kauniit kapineet, joita hänen sydämensä halusi, jonakuna aamuna oven eteen, sillä kysymyksellä hän ei ollut koskaan kovaa pääkoppaansa erikoisesti vaivannut, mutta ei hän voinut sitä muullaiseksi kuvitella kuin nuoreksi ja koreaksi. Olihan esillä kylliksi sellaisia rakastuneita perijättäriä, jotka ikävöivin silmin vaaniskelivat komeata miestä ja kunnollista maanisäntää. Sellaisen hän myös varmasti voi saada, jonkavuoksi hänen ei siitä kohdasta tarvinnut ylimääräisesti huolehtia.

Kun sitten rouva Gerlach otti hänet palvelukseen tilalleen, ei hänen mieleensä johtunut ajatuksen varjoakaan siitä, että jo tässä ja näin pian oli hänen pyrkimyksilleen tullut päämäärä, vaan hän tajusi paikkansa sopivaksi ponnistuslaudaksi, jolta hän voi ottaa kelpo hypyn keskelle maailmaa. Mutta hänen kohtalonsa oli tahtonut toisin. Pimeydestä oli häntä kohtaan ojentautunut käsi ja kuljettanut hänet vieraalle maaperälle, ja eräs ääni oli hänen päänsä päällä huutanut: Ei askeltakaan tältä paikalta! Mitä olet tahtonut, se on tuleva osaksesi ja vielä lisäksi, mitä sinä et ole tahtonut etkä uneksinutkaan itsellesi. Täällä olet sinä seisova juurtuneena tähän maahan, ja kerran se on sinut peittävä, kun sinä olet sitä kylliksi muokannut. Ei askeltakaan etemmäs!

Mutta hän ei ollut kuullut ääntä päänalustansa luona, sillä hän oli mieleltään epäröivä ja kuten kuuro ja kun hän havahtui huumauksestaan, riippui hänen käsipuolessaan rouva, joka olisi aivan hyvin voinut olla hänen isoäitinsä.

Tämä asia oli näet käynyt seuraavalla tavalla. Eräänä kauniina kesäkuuniltana, kun ympäristön niityillä ja soilla sammakkojen kuorot kurnuttelivat välinpitämättömään, mykkään yksinäisyyteen käsittämättömiä säveleitään, istui rouva Gerlach puutarhapenkillä talonsa sivustalla ja kuunteli avainten kilinää, joka vielä tuon tuostakin kuului pihamaalta ja tallin luota ja ilmaisi hänelle, että hänen pehtorinsa oli viimeisellä kiertokulullaan talon ulkorakennuksissa. Oli tehty työtä myöhäiseen, sillä heinänkorjuu kiirehti ja kauniit ilmat olivat kallisarvoisia. Nyt lepäsi kaikki syvässä unessa ja kalvas hämy, joka tähän vuodenaikaan aina pysyttelihe yöllisellä taivaanrannalla, oli luoteesta, jonne aurinko oli yhdeksän aikaan painunut, siirtynyt jo kauvas pohjoiseen päin. Oli varmaankin kohta puoliyö käsissä.

Suloinen rauha valtasi yksinäisen vanhan rouvan hänen tuossa istuessaan kädet ristissä ja taaksepäin nojautuneena mietteisiinsä vaipuen. Eikö hänen oma ikäkautensa, jonka Herra jumala oli armossaan hänelle suonut, ollut aivan tämän uneksivan, hiljaisen iltahetken kaltainen? Aurinko oli jo aikaa sitten mailleen mennen lakannut lämmittäen valaisemasta, mutta tuulenhenki leyhki lauhana ja alhaalla taivaanäärellä viipyi viimeinen kajastus kuin auringosta. Mutta korkealla pään yläpuolella vaelsivat tähdet ikuista rataansa tummansinisen yötaivaan läpi, puutarhasta levittivät neilikat aivan yhtä kiehtovan suloista tuoksuaan kuin viisi vuosikymmentä sitten, ja ystävällisesti tervehti avainten kilinä pihamaalta kuin tahtoisi se lohduttaa: Ole rauhassa, sieluni! Sinä et ole yksin! Sinä olet hyvässä turvassa!

Hänen valppaan henkensä silmäin eteen ilmaantui kuva nuoresta pehtorista, joka koskaan väsymättömänä innokkaana vielä kulki lyhdyin tarkastelemassa vajoja ja talleja, ja ennentuntematon varmuuden ja lujan luottamuksen tunne valtasi vanhan rouvan, kuin siveleisi rakas poika käsin hänen vielä tuuheaa tukkaansa. Kuinka huolehtikaan ja raatoikaan tuo nuori pehtori hänen palveluksessaan ja kuinka hän osasikaan lukea hänen silmistään jokaisen hänen toivomuksensa! Oma lapsi ei sitä olisi paremmin voinut! Mutta tämän siunauksen oli taivas häneltä kieltänyt. Nyt täytyi hänen hoitaa taloaan vieraitten ihmisten avulla, ja jos tuo nuori mies jonakin päivänä nuoruuden epävakaisuuden houkuttelemana päättäisi jättää talon, ei hän voisi häntä pidättää, hänen täytyisi tottua uusiin tuntemattomiin kasvoihin ja niin edelleen vaihdellen aina toisiin, kunnes hän vihdoin makaisi kirstussa ja tämä vanha maatila joutuisi sukulaisten käsiin, joita hän tuskin oli tuntenut eikä koskaan voinut kärsiä.

"Oi Jumala, miksi olet tämän minulle määrännyt!" kohosi hänen sisästään huuto taivaille.

"Minä tuon Teille avaimet, rouva Gerlach! Kaikki on kunnossa,"

Nämä pehtorin sanat säikähdyttivät pois hänen mietteensä. Tuossa hän seisoi hänen edessään, tuo leveä, kookas mies valtavine vartaloineen, joka melkein peloittavana ilmestyi yön hämäryydestä. Hetkisen tuntui vanhasta rouvasta kuin olisi aivan hänen vieressään äkkiä kohonnut maasta synkkä kohtalotar ja levittäisi varjoaan hänen elämänsä ylitse. Mutta kuullessaan sanojen tuttavallisen soinnun hän heti tointui. Siinä värähteli tuossa äänessä kunnioitusta ja alamaista mieltä, jota tuo komea mies oli osoittanut häntä kohtaan aina täälläolonsa ensi hetkestä saakka ja joka hiveli hellästi hänen ylpeätä sydäntään. Tuo suuri, jättiläisvoimainen mies kumarsi hänen edessään, hänen, vanhan, vaikkakin ei vielä pitkään aikaan harmaantuneen tai taloudenhoitoon kykenemättömäksi joutuneen rouvan edessä, ja tunnusti mielellään hänen nuorekkaan voimakkaan henkensä ylemmyyden. Eikö hän ollut kuin suuri, roteva, kuolemaan asti uskollinen bernhardilaiskoira, kun hän seisoi noin jykevin ryhdein ja silmissä yksinkertainen hyväntahtoinen ilme? Liikutuksen tuntein katsoi rouva häntä, tuota miestä, joka oli päivän läpeensä puuhaillut kotosalla ja pellolla ja tuli nyt saamaan selkoa seuraavan päivän tehtävistä.

"Ettekö halua istua tähän, Meseck?" kysyi hän, äänessään harvinainen hyvyyden sointu, ja viittasi häntä kädellään viereensä penkille.

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach, minä seison mielelläni."

"Elkäähän toki, Te olette varmaankin väsyksissä. Olettepa Te tänään kelpolailla raatanut! Onko heinät siis jo pian ajettu latoon?"

"Vielä neljä kuormaa huomenna. Aamiaiseen mennessä on kaikki tehty."

"Mutta istukaahan nyt kuitenkin!"

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach. Minä voin aivan hyvin seistä."

"Mutta miksi ette kuitenkaan istu?"

"Kun se ei sovi. Koska Te olette rouva ja minä vaan pehtori."

"Mutta kun Teistä tulee kerran herra, mitä Te silloin teette? Seisotteko vielä silloinkin? Tai ettekö _haluaisi_ tulla herraksi?"

Meseck tuijotti älyämättä tuota vanhaa, kunnioitusta herättävää rouvaa. Hän luuli huomaavansa, että tämä hiljaa hymyili, mutta hän ei voinut yön hämärässä saada täyttä selkoa hänen kasvoistaan. Hän oli aina esiintynyt rouvan läheisyydessä ainoastaan kunnioitusta täynnä, eikä ollut koskaan uskaltanut hänen kanssaan puhua sanaakaan yli sen, mitä hänen palvelijatoimensa vaati. Nyt ei hän tiennyt miten menetellä, kun tuo outo kysymys tuli hänen vastattavakseen. Senvuoksi piti hän parhaana olla vaiti, eikä puhunut mitään.

"No, Te ette vastaa ollenkaan? Ettekö tahtoisi kerran päästä tämän maatilan isännäksi? Tai eikö Teitä ollenkaan haluta?"

"Haluan kyllä..." nauroi Meseck kainona ja oli nyt kadottanut kokonaan johtolangan käsistään.

"Mutta?"

"Te taidatte tehdä minusta pilaa", tokaisi hän hämillään ja raapasi korvantaustaa.

"En minä tee ensinkään pilaa! Minä otan asian aivan vakavasti! Minä olen jo kauvan itsekseni tuuminut, että minun pitäisi vielä kerran mennä naimisiin kun minä vaan löytäisin miehen, jolla olisi hyvät ja rehelliset aikeet minun ja myös maatilani suhteen. Ei _käy_ päinsä näin. Isäntä täytyy olla. Minäkään en voi kaikesta huolehtia. Ja pehtoriin, vaikka hän olisi kuinkakin kunnollinen, ei kellään ole oikeata kunnioitusta. Katsokaas, Otto, Te olette vielä nuori ja minä melkein jo vanha rouva, mutta jos rakas Jumala suo minulle terveyttä, ja sitä hän on tähän saakka pyytämättäkin suonut, minä en tahdo tekeytyä paremmaksi kuin mitä olen, mutta minä vedän vielä monelle nuorelle vertoja. Ensi viikolla on vuosi siitä, kun Te tulitte tilalleni. Minä olen koko ajan pitänyt Teitä silmällä ja minä voin sanoa, että Te olette hoitanut tilaa paremmin kuin oma isäntä olisi voinut. Niin niin, Teidän ei tarvitse ollenkaan pudistaa päätänne. Minä tunnen Teidät paremmin kuin Te ehkä itsekään tunnette itseänne, ja niinpä minä sanoin itselleni, että miksi eivät kerran nuori ja vanhakin voisi liittyä yhteen, kun molemmilla on hyvä tahto tehdä siten toiselle oikein ja Jumala antaa siihen siunauksensa. Eikä Teillekään, Otto, se asia olisi pahaksi. Te saisitte naimiskaupassa sievosen maatilan, velattoman ja hyvässä kunnossa, jollaista ette kotonanne 'kukkulalla' ole saanut unissakaan nähdä. Sehän on Teille kuitenkin pääasia. Enkö olekin oikeassa? Mitä Te enempää tahdotte? Siispä punnitkaa asiata! — Ettehän Te puhu mitään?"

Herra Meseck ei todellakaan puhunut mitään. Maapohja huojui hänen jalkojensa alla. Mutta hänen ympärillään säteili kesäyön bengaalintapaiset valot, niinkuin silloin kun piirikaupungin sotilasyhdistys poltteli bengaalitulia Sebanvoiton kunniaksi, ja niitten keskellä näki hän Gerlach'in tilusten muhkeat niityt ja voimakaskasvuiset savipellot, suurenmoiset ladot ja tiilikiviset tallit, täyteläistä karjaa ja uudenuutukaisia tarvekapineita, mutta asuinrakennuksen huippupäädyssä valaistun, läpinäkyvän osoitekilven, jossa kirjoituksen: _Meseck'in kartano_.

Niin oli sitten käynyt. Hän oli, ujosti lausuen myöntyvänsä tarjoukseen, ojentanut kätensä rouvalle, oikein tietämättään miten ja miksi. Mutta se oli tapahtunut eikä ollut enään muutettavissa, käyköön sitten niin, että hänen aviopuolisonsa lyhyen ajan kuluttua — niinkuin tuskin muuta voi odottaakaan — palajaa ensimäisen miesvainajansa luo ja jättää hänelle, toiselle miehelleen, tuon kauniin tiluksen perinnöksi. Sitten, vasta sitten, ei yhtään hetkeä ennemmin, saisi hän rajattomana isäntänä tällä maatilalla hallita ja senohessa, jos vaan ei tämä kovin kauvan kestäisi, ajatella vielä toista nuorempaa aviopuolisoa, joka korvaisi hänelle sen, mitä hän ensi kerralla oli jäänyt vaille.

Siihen saakka ei voinut iankaikkisuutta olla. Vanhus oli jo ehtinyt mahdollisimman kauas. Hänen vielä jäljelläolevat vuotensa olivat luetut, ja kuitenkin... Harvinainen vastakohtaisuus! Meseck'in vähäiseen ymmärrykseen oli juurtunut suuri kunnioitus tuota merkillistä vanhaa rouvaa kohtaan, joka vielä piti pystyssä päänsä ja selkänsä suorana, niin paljon kuin vuodet olivatkin sitä painaneet, ja vielä katsoi terävine silmineen suoraan aurinkoa kohti silmiä räpyttelemättä. Tuota tuskin hän, Meseck itse, kykeni suorittamaan, vaikka hänellä silmien paikalla oli kasvoissa vaan kaksi vaontapaista aukeamaa, joitten kautta pääsi valoa virtaamaan vaan vähän ja jotka tekivät hänelle helpommaksi aurinkoa kohti katsomisen. Mutta tuolla seitsenkymmenvuotiaalla rouvalla taas oli suuret, epämääräisen tummanväriset vielä usein tulta leimuavat silmät, jotka näyttivät tunkeutuvan aina sielun pohjaan saakka. Joka tapauksessa pelkäsi Meseck niitä, eikä olisi uskaltanut niiltä ryhtyä mitään salaamaan. Sillä rouvan ei tarvinnut muuta kuin tarkastella häntä niillä, voidakseen arvata mitä hän ajatteli, ja voi Meseck'ille sanoa, mitä tämä ei oikein itsekään vielä selvästi tiennyt.

Sellainen oli asianlaita ollut jo kun hän juuri oli tänne tullut ensiksi, ja sellaiseksi se jäikin senkin jälkeen, kun hän jo aikoja oli ollut naimisissa rouvan kanssa. Hän oli riippuvainen, alamainen, välimies herran ja rengin välillä, joka sai käskyt ylhäältäpäin ja toimitti ne edelleen alaspäin, tehdäkseen taas toiminnastaan tiliä ylimpään paikkaan. Vieraan omaisuuden hoitaja, ei muuta mitään. Pehtori yhä kuten ennenkin; eroitus oli vaan siinä, että hän ennemmin oli saanut vapaana herranaan "ottaa lapikkaan nousua", kun ei hänen enään sopinut olla paikassaan, ja koettaa onneaan muualla. Mutta nyt täytyi hänen kiltisti pysyä paikallaan, odotella ja pitää asemansa kestävästi, muuten kärsisi koko hänen kaunis suunnitelmansa haaksirikon, ja olisi ollutkin parempi olla kokonaan antautumatta tuollaiseen onnenongintaan, kuin nyt, kun päämäärä jo ehkä oli ampumamatkan päässä, hätiköimisellä pilata koko asia. Kerran täytyi kuitenkin tämän asiaintilan lakata, ja vaikkapa siihen vielä menisi muutamia vuosia niin olihan hän vielä nuori ja voi hankkia itselleen korvausta.

Mutta monasti riehuivat hänessä rajattoman raivon myrskyt, jotka nousivat hänellä aina kurkkuun saakka ja huumasivat hänen mielensä. Silloin tuli kaikki hänen silmissään viheriäksi ja siniseksi ja tuo suuri raskas ruumis alkoi hoiperrella. Sellaisina hetkinä olisi hän voinut yhdellä nyrkiniskulla musertaa ihmisen tai yltyä raivoon itseään vastaan, jos käsillä ei sattunut olemaan ketään, jota vastaan hän olisi voinut riehua.

Nuoruudesta saakka oli hänessä uinunut tämä äkkipikainen vihastuminen ja oli herännyt silmittömiin raivonpuuskauksiin, kuten petoeläin, jonka nenää kutkutellaan. Kotikylässään oli hän senvuoksi tunnettu ja pelätty ja myöskin uudessa paikassa oli hän heti hankkinut itselleen tarpeellista arvonantoa, kun hän kerran iski erästä uppiniskaista renkiä, joka nauroi häntä vasten naamaa, jollakin rautaesineellä päähän, niin että tämä kaatui ääntä päästämättä maahan ja oli kantamalla vietävä pois paikalta. Siitä saakka varottiin ulkotilalla häntä ärsyttämästä ja hänen käskynsä suoritettiin vastustelematta. Työväestön silmissä oli hän todistanut kykenevänsä isännäksi.

Tosin ei hän siten voinut estää monia salaisia pilkkapuheita hänestä ja hänen avioliitostaan leviämästä, ja rengit ja naapurit käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen takanapäin kepposia tuolle nuorelle aviomiehelle, joka menemällä naimisiin vanhan rouvan kanssa oli hankkinut itselleen sievosen maatilan.

Lieneekö se nyt ollut tuo synkkä tietoisuus hänen hullunkurisesta asemastaan tai tyytymättömyys odotukseen, lieneekö se ollut aavistus vääräänjohtuneesta elämänkäsityksestä tahi tämä kaikki kaikkeen tähän syynä... Useammin kuin ennemmin ja aina yhä useammin uudistuivat Meseck'in sydämessä nämä silmittömän raivon purkaukset, jotka hänen mielensä synkistyttivät ja vaikuttivat kiihoittavasti nenään kuin verihöyryt.

Kun hän siten mitättömien aiheitten johdosta muserteli pöytiä ja tuoleja ympärillään ja takoi päätään seinään, silloin uskalsi vaan yksi ainoa ihminen lähestyä häntä. Se oli hänen puolisonsa. Hänellä oli ehdoton vaikutusvalta häneen. Yksi katse hänen silmistään oli kylliksi saattamaan Meseck'in yhdessä hetkessä tajuntaan. Silloin hän laski kätensä alas, pyyhkäsi sentään myös kädellään epäjärjestykseen joutuneet hiukset matalalta otsaltaan ja katseli ympärilleen kuin havahtuisi hän hurjasta unesta. Ja hän oli taas tuo taipuisa ja alamainen mies kuin kerran ennenkin, kun hän oli ensi kerran joutunut tämän kartanon alueella vallitsevan lumovoiman vaikutuksen alaiseksi.

Melkein taikauskoinen kammo, joka vuosien vieriessä vielä lisääntyi, vallitsi hänessä aina rouvansa läsnäollessa ja jätti hänet ainoastaan niiksi ajoiksi, jolloin hän seisoskeli ulkona pellolla työmiesten luona ja raikas tuuli hänen poskiaan hiveli. Silloin tunsi hän olonsa helpommaksi ja vapaammaksi ja kokosi rohkeutta tulevien päivien varalle. Mutta usein hän myös kiristeli hampaitaan eikä käsittänyt, miksi hän oli niin kauan tyytynyt tähän orjuuttavaan asemaan ja miksi hänen yhä edelleen piti siihen tyytyä. Silloin tuntui hänestä kuin pitäisi hänen kääntää selkänsä kartanolle ja juosta niin kauas kuin hänen jalkansa jaksoivat kantaa, yhä eteenpäin loppumattoman tasangon yli, aina tuonne saakka, missä taivas ja maa sulivat yhteen ja kaikki sumeni harmaaksi usmaksi. Siellä vasta alkoi todellinen maailma, jonne hän aina oli ikävöinyt ja jonne hän ei ollut koskaan päässyt.

Mutta kun hän noin oli mietteisiinsä vaipunut, silloin havahdutti hänet taas todellisuuteen jonkun rengin ääni, joka pyysi määräyksiä, ja kovassa työssä lakkasi ahdistus, kohta uudestaan taas herätäkseen. Kuitenkin häntä aina hillitsi jokin näkymätön voima ja saattoi hänet illan hämärtäessä synkkänä ja alakuloisena kotia lampunvaloon ja hyvinkatetun pöydän ääreen.

Kunpa hän vaan olisi voinut ravistaa yltään pois sen selittämättömän lumouksen, joka yhä aina hänen jäseniään jäykisti heti kun hän pistäytyi pellon ja kartanon auringonvaloisesta eloisuudesta talon etehisen totiseen hämäryyteen ja hänen rouvansa asteli hänen luokseen jostakin sopesta, ylhäältä rappusilta tai alhaalta kellarista.

Hänen rouvansa? Meseck tuskin sai tuota sanaa lausutuksi. Hänen rouvansa kuului kaukaiseen, vieraasen sukupolveen, josta hän jo nuoruudessaan oli kuullut kerrottavan niinkuin jostakin aikoja sitten hävinneestä menneisyydestä. Hänen isänsä vanhemmat, jotka hän oli tuntenut enään vaan vanhoina raihnaisina ihmisinä, lienevät varmaankin kuuluneet jokseenkin samaan sukupolveen. Heitä oli jo aikoja sitten peittänyt nurmi. Mutta tämä rouva, joka oli voinut heidän kanssaan käydä koulua, kuljeskeli vielä reippaana ja väsymättömänä hienon lujan koukerokeppinsä avulla pitkän asuinrakennuksen kyökit, kellarit, varastohuoneet ja kamarit läpeensä, portaita ylös ja portaita alas, niinkuin pahan hengen vainoomana, joka ajoi hänet vuoteelta kello kahden aikaan yöllä lyhyen levon jälkeen ja pidätteli häntä koko pitkän päivän myöhäiseen likelle puoliyötä jalkeilla palvelustyttöjen pelkona.

Ja tämä levoton vanhus, joka veti vertoja jokaiselle miehelle komentelemisessa, tarkastelemisessa ja silmälläpidossa, joka huolehti koko taloudenhoidosta ulkona ja sisällä ja häntä itseään, Meseck'iä, kuletti talutusnuorasta luisine käsineen kuin mitä hyvänsä tyhmää lasta, tämä oli hänen vihitty rouvansa; tämä oli Meseck'ille käsittämätöntä ja tuli yhä käsittämättömämmäksi joka päivä, jonka rouva eteni inhimillisen rajapyykkien ulkopuolelle.

Kun tämä siten yöllä nousi vuoteeltaan ja pukeutuneena koreakukkaiseen turkkilaiseen yövaippaansa kuljeskeli huoneissa ja käytävissä, niin oli kuin kulkisi pitkä menneisyys hänen takanaan ja hänen ympärillään, olleen ja hävinneen muodostama pilvi, aavemaisten varjojen rykmentti, jossa Meseck luuli loppupäässä tuntevansa myös kuolleen edeltäjänsä hengen. Silloin kammostutti häntä, niinkuin kammostutti palvelustyttöjä, joiden makuukamarin ovelle rouva ylösnousun merkiksi koputti, niin että kaiku kumeasti vieri koko uinuvan talon läpi, ja Meseck'in mieleen hiipi ajatus siitä, miten hän ehkä itsekin kerran tulisi tässä aaveitten rivissä toisten kanssa tanssielemaan tuon rauhattoman vanhuksen ympärillä ja tekemään henkilökohtaista tuttavuutta edeltäjänsä kanssa, näyttäytyäkseen yhdessä hänen kanssaan satavuotiaan vanhuksen kolmannelle miehelle ja taas myöhemmin heidän molempain kanssa neljännelle miehelle ja niin edelleen loppumattomiin. Sillä tämän rouvan miehet näyttivät olevan kuin ikivanhan saarnipuun lehdet, jotka puhkeavat kevätauringon paisteeseen, syysmyrskyissä lakastuneina putoavat maahan ja asettuvat loppumattomana jonona toistensa sijaan. Puu itse seisoo pystyssä, synkänharmaana ja lahonneena, ojentaen ylös myrskytaivasta kohti huojuvat käsivartensa, kuin synkän kauhun valtaamana siksi ettei itse voi kuolla.

Niin, tässä oli Meseck'istä asian kauheus ja varsinainen perustus siihen, miksi kammo, joka hänen ensi kertaa nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen oli karsinut hänen selkäpiitään ajan kuluessa yhä kasvoi, eikä haihtunut. Rouva ei näyttänyt vanhenevan. Eräälle varmalle asteelle oli hän saapunut: kasvot olivat hiukan kurtistuneet, vartalo jonkunverran käynyt kumaraksi, tuuheisiin hiuksiin ilmaantunut pari hopeista suortuvaa lisää, mutta ei liian useita; ja vielä olivat kaikki hampaatkin säilyneet. Ja sellaiseksi hän jäi. Vuosien pitkään ei hänessä ollut huomattavissa mitään muutosta. Aika näytti liukuvan hänen ohitseen jälkiä jättämättä. Kun hän ei kuljeskellut talossa tai pihalla, tavattiin hän puutarhasta, jossa hän kaivoi lapiolla ojaa vihannespenkkien ympärille, tai istui jossakin ikkunanurkassa edessään keltapilkkuisiin siannahkakansiin sidottu kirja, jota hän, lehden toisensa jälkeen kääntäen, lueskeli vitkalleen. Tavallisesti se oli joku kansantajuinen filosoofinen tai luonnontieteellinen kirjoitus sielun kuolemattomuudesta tai maailmankaikkeuden rakenteesta, ja aina vuosisadan alkupuolelta sekä jonkun unhoittuneen kirjailijan tekemä; kaikki nämä kirjoitukset olivat osia vaatimattomasta perhekirjastosta, jotka siirtyivät sukupolvelta toiselle, painettuina suurin jäykin kirjaimin ja tukevalle paperille.

Lapsuudesta saakka oli vanhuksella ollut kiintymystä kirjoihin, eikä hän voinut niitä nytkään unhoittaa. Koska hän oli pitkänäköinen, käytti hän lukiessaan silmälaseja. Niin hän istuskeli hiljaa usein tuntikausia ja seurasi rivi riviltä etusormellaan tai sukkapuikolla, niinkuin ei hän tahtoisi antaa yhdenkään sanan tuosta kallisarvoisesta sisällyksestä joutua hukkaan. Silloin avautuivat hänen sielulleen aavat, oudot näköalat, ja tuo etsivä henki vaelteli elämän synkkyyksien läpi kunnes lepäsi jossakin autuaallisessa maanääressä jossa vihdoinkin valautui rauhaa ja huojennusta levottomimpaankin sydämeen. Kun hän noin istuskeli uppoutuneena syvälliseen mietiskelemiseen ja pohtimiseen, oli hän täydelleen vanhan, viisaan huuhkajan näköinen, joka suurine pyöreine silmineen läpäisee ympäröivän yön synkkyyden ja selvittelee salaisuuksia, jotka jokaisen muun katseille jäävät selviämättömiksi.

Kuitenkin hän puhui harvoin siitä, mikä häntä syvimmin liikutti. Kenelle hän olisikaan voinut avata sisäisen elämänsä? Hänen ympäristönsä oli tylsää ja typerää. Näistä mataloista otsista, joita hän ympärillään näki, kilpistyi jokainen hienompi sana takaisin voimattomana. Hänen miehensä ei ollut hänelle muuta kuin myöhäänkehittynyt lapsi. Hänen ensimäinen avioliittonsa oli jäänyt hedelmättömäksi, niin kiihkeästi kuin hän olikin toivonut lasta. Ehkä oli tämä toteutumaton toivomus noussut hänelle päähän, koska hän oli tullut omituiseksi ja kummalliseksi ja käyttäytyi tavalla, jota ei kukaan hänen ympärillään käsittänyt. Nyt oli hän korkealla iällään mennyt naimisiin nuoren kehittymättömän miehen kanssa, korvatakseen siten lapsen puutteen. Hänen mieheensä kohdistui hänen äidillinen huolenpitonsa. Ensimäiselle miehelleen hän oli ollut aviovaimo, — vaikkakin hänellä oli ollut monta tyydyttämätöntä mielihalua — hän, tämä komea, rehevä nainen, tuolle sairalloiselle, aina itsestään huolehtivalle pikku miehelle, jossa hän oli rakastanut enemmän opettajaa kuin miestä. Nyt oli tuo kaikki sammunutta ja kuollutta, mutta niinkuin olisi jokin salainen voima häntä pakoittanut korjaamaan nuoruutensa erehdyksen ja korvaamaan hinnasta mistä hyvänsä laiminlyöntinsä, oli hänen vaalinsa osunut tällä kertaa terveeseen, punaposkiseen, minkään tietämistuskan heikentämättömän elinvoiman täyttämään mieheen.

Taaskin traagillinen erehdys! Liian myöhäistä! Tuo toinen mies ei voinut seitsenkymmenvuotiaalle enään tarjota sitä, mitä viisi vuosikymmentä aikasemmin ensimäisen miehen olisi pitänyt olla ja mitä hän ei ollut. Nyt se oli ohi! Oikea hetki oli mennyt! Tämä nuori mies oli hänen silmissään korkeintaan vain suuri, tuhma, typerä lapsi, jota hän itse ei ollut kertaakaan sylissään kantanut, ja josta hän ainoastaan hyvinä hetkinään voi kuvitella, että se oli hänen omansa. Silloin hän hoivasi ja lellitteli häntä äidillisellä hellyydellä ja pisti hänen suuhunsa parhaat palat.

Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän kantoi salaisesti sydämessään äänetöntä vihankaunaa miestään kohtaan ja vartioitsi hänen jokaista liikettään kademielisellä epäluuloisuudella. Sillä rouva huomasi kyllä, että ainoastaan jonkunlainen eläimelle ominainen alistuvaisuus ja samalla pelko hallitsi häntä ja voi joka hetkessä muuttua vastakohdakseen. Mutta silloin olisi kaikki menetettyä, sen rouva tiesi. Senvuoksi ei Meseck saisi koskaan päästä tajuamaan omaa merkitystään. Hänen piti jäädä tuomittuna seisomaan sille paikalleen, jolle hän, rouva Meseck, oli hänet asettanut. Niinkuin eiäintenkesyttäjä nainen täytyi hänen lakkaamatta pitää miestään silmällä ja milloin hyvyydellä milloin ankaruudella pakoittaa häntä pysymään velvollisuuksissaan. Senjälkeen kun Meseck oli häneen kerran tottunut, ei hänen mieleensä saanut juolahtaa mikään vieras ajatus, varsinkaan ei mikään vieras nainen.