Part 4

Sillävälin kun rouva Meseck irtaantui yhä enemmän kaikesta maallisesta, kiintyi hänen miehensä yhä lujemmin maanviljelykseen, jokapäiväisen työn koneelliseen suorittamiseen ja renkien karkeaan, mutta terveelliseen ja lakkaamattomaan työskentelyyn. Aamuvarhaisesta myöhään iltaan pysyttelihe hän jalkeilla ja tarttui kaikkiin pikkuaskareihin, joiden yhteistuloshan juuri muodostaa ihmiselämän yleensä ja erittäinkin maamiehen elämän. Tuntui siltä kuin etsisi hän pakopaikkaa itseltään ja kiduttavilta ajatuksiltaan. Jokainen tallin ovenpielus, jokainen naula, jokainen lapio, jokainen auranvannas tuli hänelle rakkaaksi ja kalliiksi ja vähitellen kiintyi hänen sydämensä yhä lujemmin taloon, pihaan ja peltoihin. Niinpä hän pian ajatteli vaan, että hän oli alusta alkain ollut tämän kartanon isäntä, ja hänen peltonsa mustasta mullasta puhkesi kukkimaan hänelle lohdutuksen yrtti.

Senohessa hän vähitellen vanheni vanhenemistaan, vuodet vierivät hänen ohitseen niinkuin hänen kyntöhevosparinsa, jotka jo aamuhämärissä lähtivät reippaana ja rohkeina peltotyöhön ja palasivat illalla tuttuun talliinsa vaivaantuneina ja läpiväsyneinä, joutuakseen taas aamunkoitossa valjaisiin samaa matkaa varten. Päivä päivältä, vuosi vuodelta.

Ja tänään palautui aikojen kuluessa aviopari Meseck'in kahdeskymmenesviides hääpäivä.

Kello oli kahden seuduissa jälkeen puolipäivän. Painostava hiljaisuus kaartui kylän yli. Taivaalle oli kasautunut pilviä toinen toisensa yläpuolelle. Ei tuulen hengähdystäkään. Pajujen ja hedelmäpuitten lehdet riippuivat velttoina. Ilmassa leyhyi tulikiventapaista sumua ja vaikeutti hengitystä.

Mökkien ja tupasten mataloihin oviin nojaili odottavia vaimoja. Pellavatukkaisia lapsia vetelehti rappeutuneitten aitojen vierustoilla, mutta he eivät leikkineet nyt kuten tavallisesti eivätkä kirkunallaan kaiuttaneet ilmaa. Väsyneinä antoivat he päänsä painua alas ja tähystelivät rajuilmaa ennustavaa kellervää taivasta. Usein kuului joltakin pihalta kukon kieuntaa, jonka ääni sieltä kiiri syvänä ja surullisena sakean ilman läpi. Muutoin näytti kaikki nukkuvan, koirat, kanat, hevoset, lehmät, vieläpä kärpäsetkin, joita asettui satamäärin tupien likaisille ulkoseinille.

Eivätpä naistenkaan keskustelut tahtoneet nyt luistaa. Odotettiin tuleviksi Meseck'ien hopeahäävaunuja, joiden täytyi saapua kylään tältä, maantiestä syrjässä olevalta puolelta, ja joka tapauksessa mökkien ohitse. Kello kolme piti vihkimisen tapahtuman. Siihen ei siis voinut enään olla pitkää aikaa. Millaiseltahan parikunta olikaan yhdessä näyttävä? Vanhaa rouvaa ei oltu enään vuosiin kylässä nähty. Ainoastaan hämäräperäiset huhut kuiskailivat hänen eriskummallisesta elämästään ja puuhistaan kaukaisella ulkotilalla, jossa hän muka eleskeli kuin ilves kolossaan ja kuljeskeli unissa ihka elävänä. Sillä laajalti koko seudulla oltiin varmoja siitä, että hän oli salaperäinen olento, toisellainen kuin tavalliset ihmislapset.

Kuin taruna joutui lastenlasten kuuluviin kertomus vanhasta rouvasta, joka ei kuolla tahtonut, ja joka päivä, jonka hän vanhemmaksi eli, lisäsi niitten ihmeitten lukua, joita hänen elämänjuoksuunsa liitettiin. Hänen nimeään mainiten saatiin lapset vuoteille ja vieläpä täysikasvaneetkin tunsivat vienojen väreitten ihoaan viiltävän ajatellessaan, että hänet voisi joskus yöllä kohdata ulkona, kun hän kierteli kartanonsa ympärillä ja siellä tutki tähdistä, kuinka pitkä aika hänellä vielä oli elettävänä. Ainoastaan hyvin harvat tunsivat häntä ulkonäöltä. Nyt piti hänen esiintymän kylässä ilmielävänä ja tuleman ihmisten nähtäviin täydessä päivänvalossa.

Taivas tosin laati kasvoilleen aivan oman ilmeensä sen näytelmän ajaksi, jota senkin nyt oli muitten mukana katseltava. Tuo tulikiventapainen loiste, joka reunusti paksujen pilvikasojen partaita ja heijasti taivaankannelle vaaleata valoa, soveltui niin hyvin yhteen tuon miltei satavuotiaan vanhuksen synkän olemuksen kanssa. Ukkosen jyristessä ja salamain leimahdellessa oli hän viettävä hopeahäitään, niinkuin olisi Herra julmistunut tuohon uhkarohkeaan naiseen, joka näytti hänen valtaansa uhmailevan, ja jylisten huutaisi hänelle alas ukkospilvistään: "Mitä sinä minulta tahdot? Minulla ei ole mitään tehtävää sinun kanssasi." Jo kuultiin hänen jylhän äänensä etäältä kaikuen jyrisevän ja lyhyitten väliaikojen kuluttua taas häipyvän.

Ja nyt kuului nopeasti kiitävien vaunujen kolinaa leveältä karjanlaitumille vievältä tieltä, joka myös johti takamailta kylään. Pölypilviä kohahti ylös ilmaan ja painautui jälleen maahan. Kaikista tuvista pistihe ulos odottelijain päitä kuroittautuen niin kauas kuin mahdollista. Joka taholta kuului suhinaa ja kuiskintaa. Kuuli, miten vaunut vierivät nopeasti yhä lähemmäs, mutta kaikkia esineitä verhoavan sumun takia ei mitään näkynyt. Itse luontokin näytti olevan häpeillään ja tahtovan peittää tiheällä verholla tuon hullunkurisen näytelmän.

Mutta silloin sujahtivat leijailevien pölykasojen keskestä esiin vaunut ja kohta niitten jälestä toiset. Ja ensimäisissä, jotka kahden voimakkaan, ruskean hevosen vetäminä kiisivät ohi kuin raivostuneina, nähtiin vilahdukselta valkokauluksinen mies, jolla oli päässä leveälierinen sylinterihattu, ja hänen vieressään istuvan jonkun kummallisen, kokoonvajonneen olennon, josta ei päässyt selville, oliko se ihminen vai vaatenyytti. Tämä oli morsiuspari, ja toisissa vaunuissa istui kaksi vanhempaa sekä yksi nuorempi herrasmies, joilla samaten oli sylinteri päässä ja jotka nähtävästi olivat herra Meseck'in sukulaisia. Mutta heidän takanaan umpenivat polypilvet taas läpinäkemättömäksi muuriksi.

"Ravintolaan! He ajavat ravintolaan!" huusi muudan suuri, puolikasvuinen pojanvintiö, jolla oli nuoren miehenarvon merkkinä veres puukoniskun jättämä arpi vasemmassa poskessa.

"Ravintolaan! ravintolaan!" kaikui huuto edelleen pitkin riviä. Seuraavassa hetkessä alkoi miehiä, naisia ja lapsia, niin paljon kuin heitä oli tupien eteen kokoontunut, juosten rientää läheistä ravintolaa kohden hyökäten kuin hurja metsästysseurue vaunujen jälkeen.

Väkijoukko oli todellakin oikeassa. Herra Meseck oli toivonut, että ensin poikettaisiin ravintolaan ja toimitettaisiin hevoset ja vaunut ensiksi suojaan lähenevältä ukkosilmalta, ennenkuin lähdettäisiin kirkkoon.

Niin kävi sitten tuo huima hääajo molempien olkikattoisten, vinojen tupasten muodostamien huonerivien kautta, ohi vihreillä köynnöksillä peitetyn kyläkirkon juhlallisen, avoimen oven, kyläkirkon, jonka huipukas torni kohosi rajuilmassa omituisen kelmeänä taivasta kohden, ohi kallistuneitten hautuumaanristien äänettömän rauhanalueen ja kaihoisain, ikäänkuin hautakumpua syleilemään asetettujen surusaarnien, ohi ällistelevien kyläläisten tunkeilevan joukon, kunnes he äkkinäisellä tempauksella pysähdyttivät hevoset matalain ravintolarakennusten eteen. Hevoset korskuttelivat kuolaimiaan, niin että vaahto roiskui ympäriinsä nutuille ja hameille. Paksu pölykerros peitti kirkkaiksi hangattuja ajoneuvoja ja vast'ikään maalattuja aisoja, ja miesten vanhantapaiset, juhlalliset hatut näyttivät harmaaseen verhoon käärityiltä.

Äänettöminä ympäröivät ällistelijät molempia ajoneuvoja. Ei kukaan uskaltanut liikahtaa tai ääntä päästää, sillä häävieraiden, mutta etenkin itse Meseck'ien, kasvoilla oli jotakin, joka viisastelunhaluisimmaltakin riisti halun ja sulki suun.

Herra Meseck oli vanhentunut. Kerran niin komea, suora vartalo oli painunut etukumaraksi. Kookas pää oli piiloutunut syvään yhä vielä leveitten hartiain väliin. Sylinterin laidan alta oli harmaantunut tukka valahtanut mustan takinkauluksen päälle. Silmät tähystelivät puoleksi sulkeutuneina ja pyörivät levottomina vilkkuen huolten uurtelemista kasvoista.

Hän nousi kankeasti vaunuista ja ojensi rouvalleen kätensä. Tämä nojautui siihen vapisten ja saapui vaivaloisesi alas maahan. Kaikkien katseet olivat häneen kiintyneet. Tämä oli siis se ulkotilan vanhus, jonka hartioita lähes satavuotinen aikakausi painoi. Kylässä oli tosin vielä pari yhdeksänkymmenvuotiasta ja lisäksi muutamia kahdeksankymmentä vuotta täyttäneitä, mutta ne eivät olleet enään pitkiin aikoihin lähteneet ulos ahtaista tuvistaan ja nuoremmilta he olivat jo jääneet unohduksiin. Sitävastoin tämä rouva antoi vielä kylälle ja laajalti sitä ympäröivälle seudulle puheenaihetta ja istuutui vielä vaunuihin sekä ajoi taas hetken kuluttua takaisin, näyttääkseen koko maailmalle, ettei hän vielä hetikään ajatellut kuolemata.

Omituisen mielialan sai aikaan tuo iäkäs, koukistunut vartalo ja nuo suuret, tehoisat silmät, jotka olivat miltei ainoa, mikä oli ennen niin kauneista, hienopiirteisistä kasvoista jälelle jäänyt. Kaikki muu noissa kasvoissa oli kurtistunutta, kuihtunutta ja pienentynyttä ja niitten keskeltä pistihe oikea terävä linnunnokka, mutta sen yläpuolella säteilivät vielä silmät viimeistä väsähtynyttä iltaloistettaan, niinkuin hän olisi siirtäytynyt pois ympärillä seisovain läheisyydestä kaukaisiin, vieraisiin etäisyyksiin.

Ja kun hänen vanhat, uupuneet jalkansa nyt koskettivat vakavaa maanpintaa, silloin näytti rouva-vanhus kadottavan vielä kerran raihnautensa ihmisten silmissä. Verkalleen ojentautui hän suoraksi ja kohotti päätänsä uhmaavan ilmeen herätessä hänen kasvoillaan, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Minä olen teitä kaikkia koko pitkän elämäni ajan halveksinut, minä halveksin teitä vielä tänäänkin. Sitten hän asteli miehensä käsivarteen nojaten hitain askelin ravintolan herrasväenhuoneesen.

Mutta väkijoukossa, joka ulkona oli häntä tähystellyt, heräsi ikäänkuin aavistus siitä, että tämä vanhus oli vielä elävä kauemmin kuin moni heistä, joka nyt seisoi kerskailunhaluisena kahdella voimakkaalla jalallaan, — ehkäpä myös hänen omassa miehessäänkin.

Tämä olikin viimeinen sitä epäilemään. Vieläpä hän sitä toivoikin ja piti itseään pelin menettäneenä. Hän oli tänään synkeässä mielentilassa. Varhain aamulla oli hän noussut ylös ja astellut ulos pellolle. Siellä oli levällään niin laajalla alalla kuin hänen silmänsä ulettuivat näkemään äskettäin leikattu vehnä, vuoden runsas anti, jota hänen sydämensä hellien ajatteli ja jonka hyväksi hän oli monet hikipisarat vuodattanut, ja hänen sydämestään nousi taivasta kohti valitus, että sen piti näin surkeasti ainaisen sateen takia mädätä ja pilautua.

Ja tämä vanheneva mies, jonka viimeinen toivo ja ilo hänen niittynsä ja laidunmaansa, viljansa ja peltonsa olivat, oli hätäisin kiirein ryhtynyt auttamaan väkeään märkien lyhteitten aukomisessa ja kuivumaan levittämisessä.

Mutta päivän kuluessa oli hänen mielensä tullut yhä raskaammaksi, aivan niinkuin taivaankin kasvot peittyivät ja synkkenivät. Jos ei Jumala mitään ihmettä tekisi, puhkeaisi hirmuinen rajuilma ja lioittaisi uudelleen kaiken. Ja sellaisella hetkellä pitäisi hänen nousta vaunuihin ja jättää talo ja työt silleen, lähteäkseen tuon muumion kanssa, jota nähdessään hän sai hengenahdistuksen, hopeahäitään viettämään.

Hän seisoi vierashuoneen ikkunan ääressä ja tähysteli yhtämittaa mustanuhkaavata myrskytaivasta. Hänen oli surku mielessään. Hän pureskeli alahuultaan ja tuijotti synkälle kyläkadulle, jossa nyt oli tuuli noussut myllertämään ja lennätteli pölypatsaita ylös taivasta kohti. Porttikäytävässä näki hän sukulaistensa seisovan ja huolestuneennäköisinä päätä pudistelevan. Kuka tietää, mistä he nyt puhuvat. Ehkä hyvinkin siitä nurjasta onnesta, joka häntä oli vainonnut koko hänen elämänsä ajan. Nyt he voisivat hänelle nauraa vasten naamaa. He olivat jääneet pieniksi eläjiksi, mutta mitä oli hän, jolla oli suuri maatila? Ei niinkään paljoa kuin he. Ja nyt oli häneltä rakkainkin omaisuus hukkaan joutumassa.

Ensimäinen salama välähti. Järeä ukkosenjyrähdys seurasi. Sadepisarat ja rakeet alkoivat rätisten pieksää ikkunaruutuja.

Huoneessa ei ollut ketään muita kuin hän ja vanha rouva, jonka kanssa hänen tänään oli vahvistettava uudestaan eliniäkseen liittonsa. Ei kumpikaan heistä lausunut sanaakaan. Ravintolanisäntä oli tullut sisään onnittelemaan, mutta nähdessään Meseck'in synkän katseen oli hän heti vetäytynyt pois.

Taivaalta, joka nyt oli yltyleensä harmaaseen peittynyt, virtasi vettä kuin saavista kaataen. Ikkunan ääressä seisova mies tunsi, miten hänen päätään huimasi. Yhdessä hetkessä hän näki yhtämittaa välähtelevien salamain heleänkirkkaassa valossa koko väärään suuntaan ohjautuneen elämänjuoksunsa, aina ensi päivästä saakka, — siitä oli tänään viisikolmatta vuotta — jolloin hän oli asettunut uhmailemaan Herraa Jumalaa tekemällä luonnottoman liiton tuon kirotun noidan kanssa, kautta kaikkien niitten vuosien, joina hän jo oli kärsinyt rangaistusta tuosta kevytmielisyydestään, tähän hetkeen asti, jolloin taivaan kosto täydellisinnään purkautui hänen ja hänen rakkaimman omaisuutensa päälle. Näitten ajatusten hänen mieleensä hiipiessä täytyi hänen tukea itseään pysyäkseen pystyssä. Äkkiä tunsi hän, miten hänen rouvansa käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Meseck kääntyi ympäri jääden mulkoilemaan rouvaansa; mutta ei sanaakaan lähtenyt hänen huuliltaan. Vanha, synkeä raivo kiehui taas hänen sisässään synnyttäen pinnalle voimakkaita kuplia. Hänen silmänsä tuijottivat verenkarvaisin reunuksin.

"Minkänäköinen sinä oletkaan!" huudahti vanhus. "Tulehan toki tajuihisi! — Ei auta mitään!"

Meseck osoitti ulospäin. Hänen kätensä vapisi. Hän tahtoi puhua, mutta sai änkytetyksi vain käsittämättömiä sanoja.

"Kuka sitä voi auttaa! Mitä Jumala lähettää, se täytyy ihmisen kestää. Jumala rankaisee meitä meidän syntiemme vuoksi. Kaikki tulee jälleen hyväksi!"

Rouva Meseck puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti ja katsoi miestään vakavasti tuijottaviin silmiin.

"Sinä olet vikapää kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen! Sinä kummitus, sinä....!" mylvi Meseck yhteen menoon ja kohotti jättiläisnyrkkinsä ylös uhaten sillä vaimoaan, samassa kun salama ukkosen kauheasti jyristessä iski aivan talon läheisyydessä.

Päästäen kauhistuneen huudahduksen kimmahti vanha rouva taaksepäin miehen iskua välttääkseen ja vaipui kuin voimatonna tuolille istumaan.

Raivostuneen miehen isku oli tavannut tyhjään. Seuraavassa hetkessä oli hän jo täydessä tajunnassaan. Hän näki vanhuksen kauhistuneet silmät puolihämärässä huoneessa häntä kohden välähtelevän ja häntä tuijottavan. Rouvan huulet mutisivat hiljaa, mutta Meseck ei ymmärtänyt mitään. Ehkä se oli viimeinen kirous, jonka hän kohdisti hänen ja hänen elämänsä tuhoksi.

Silloin syöksyi Meseck mielettömän kauhun ajamana ulos, hänen jäljestään paukahti ovi lukkoon.

Rouva Meseck istui huumaantuneena hetken ja odotteli. Vähitellen selveni hänen tajuntansa uudelleen. Yksi ainoa ajatus väikkyi hänen mielessään: _Tällainenko_ hänen päiviensä loppu! Oliko hän tämän taivaalta ansainnut?

Äkkiä riuhtaistiin ulkoapäin ovet auki.

"Rouva Meseck! Rouva Meseck! Älkää säikähtäkö! On jotakin tapahtunut!"

Ravintoloitsija seisoi kynnyksellä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Rouva-vanhus nousi hitaasti ylös tuoliltaan, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmänsä tuijottivat kuin tajuttomina tuota pientä miestä, jonka hyvinvoivat kasvot olivat tulleet tuhkanharmaiksi.

"Teidän miehenne on hirttäytynyt tallissa ovenpieleen! Ovat hänet juuri ottaneet alas. Tuossahan ne jo tuovatkin häntä! Pitääkö lähettää tohtoria noutamaan?"

Rouva ei vastannut kysymykseen mitään. Hänen mieleensä välähti kummallinen ajatus, jota hänen piti pohtia. Nythän hän oli kuitenkin kestänyt _vielä_ kauemmin ja _hänen miehensä_ oli vaipunut hautaan ennen häntä. Hänen kirouksensa oli toteutunut. Herra oli häntä kuullut. Hiljainen riemuntunne, kuin jostakin viimeisestä voitosta johtuva, sai häntä kohottamaan päätänsä ja rintaansa.

Mutta kun sitten Meseck'in sukulaiset kantoivat tämän huoneeseen kuolleena, kaksi miestä kantaen päänpuolelta ja yksi jalkapuolelta, ja laskivat hänet alas lattialle, silloin vaipui rouva Meseck kokoon kuten lahonnut taula.

"Onneton nuorukainen!" jupisi hän yhtämittaa. "Onneton nuorukainen! Onneton nuorukainen!"

Ja sitten pitkän, pitkän hetken kuluttua, jolloin hän liikahtamatta katseli kuolleen jäykkiä kasvoja, tunkihe syvältä hänen povestaan esiin huudahdus, kuin viimeinen armonpyyntö:

"Kunpa kuitenkin olisi jo niinkin kaukana! Oi Jumala! Kunpa olisi jo niinkin kauas ehtinyt!"

Ja vanhoista, kuivuneista lähteistä syöksähtivät silmiin yht'äkkiä nuoruusvuosien kuumat kyynelet.

Mutta ulkona välähtelivät etäällä viimeiset salamat, ja kirkontornista kaikuivat juhlakellojen hitaat lyönnit, kutsuen hopeahäiden viettoon.