Part 3

"Älkäämme nyt syventykö siihen aiheeseen", sanoi Pelles. "Tyttäreni, ritari Bors, on hurmaantunut Lancelotiin. Voin sen kertoa teille yhtä hyvin, ennenkuin hän itse ehtii siitä puhua. Jos tahdotte tehdä minulle ystävänpalveluksen, taivuttakaa serkkunne olemaan tulematta tänne enää. En haluaisi, että tyttäreni saattaisi vieläkin itselleen ikävyyksiä niin mainion miehen kanssa — tarkoitan, ettei hän saattaisi ikävyyksiä Lancelotille."

"Jos hiemankaan välittäisit perheemme maineesta, isä, et esittäisi minua ritari Borsille tällaisilla sanoilla. Ihailen kyllä ritari Lancelotia, mutta kukapa ei niin tekisi?"

"Ihan oikein", sanoi Bors. "Me kaikki jumaloimme häntä."

"Sitä se ei ole — te ette tiedä", sanoi kuningas Pelles. "Kun hän oli täällä joku aika sitten, puhui tyttäreni hänelle tavattoman rohkeasti ja suoraan naisen ja miehen keskinäisestä suhteesta — tai oikeammin läheisimmästä suhteesta, ja ennen hänen lähtöään antoi tyttäreni hänelle toiveita, kuten luullakseni sanotaan. Koko hovi on epäilemättä kuullut kerrottavan minua kohdanneesta häpeästä."

"Jos luulette Lancelotin ryhtyvän levittämään juoruja jostakin naisesta", sanoi Bors, "ette tunne häntä. Tässä tapauksessa hänellä ei ole edes ollut aihetta salata asiaa. Te olette kohtuuton tytärtänne kohtaan."

"Olen pahoillani", sanoi Pelles. "Toivoisin olevani väärässä."

"Ritari Bors, kiitän teitä minulle osoittamastanne luottamuksesta", sanoi Elaine. "On sääli vaivata teitä perheväittelyillämme, mutta koska isäni on mennyt jo näin pitkälle, pitää hänen mielestäni esittää teille kaikki ne todistukset, joita hän luulee ratkaiseviksi. Se on ainakin huvittavaa eikä vahingoita minua ollenkaan."

"Luovutetaan se tehtävä ritari Borsille", sanoi kuningas. "Täällä naapuristossa asuu muuan ihailtava nuorimies, joka on kosinut tytärtäni. Eilen hän kertoi minulle erään jutun, jota en voi olla uskomatta, osaksi senvuoksi, että luotan häneen, mutta pääasiallisesti siksi, että hänen käytöksensä tukee tätä otaksumaa. Hän kertoi Elainen ilmoittaneen, että hän on toivottomasti rakastunut ritari Lancelotiin ja oli tunnustanutkin ritarille intohimonsa ja — minua hävettää, koska minun vielä pitää lisätä selostukseeni seuraava olennainen yksityiskohta — sanonut luulevansa, että hän vielä saisi synnyttää Lancelotille lapsen. Mutta tyttäreni väittää ritari Bromelin ymmärtäneen hänet kokonaan väärin tai vääristelleen asian, koska ritari Lancelot ei rakasta eikä ole koskaan rakastanutkaan häntä. Mutta Bromel on ihan varma siitä, että serkkunne on jollakin tavoin pelannut väärin. Hän odottaa sillan luona haastaakseen Lancelotin taisteluun. Menettelisikö hän niin, ellei hänellä olisi päteviä syitä siihen, mitä hän kertoi minulle?"

"Hän saattaa olla varma asiastaan, mutta kuitenkin väärässä", sanoi Bors. "Minä en ainakaan pane suurta painoa hänen arvostelulleen?"

"Tunnetteko hänet?" kysyi Pelles.

"Olemme kohdanneet toisemme. Luulen tuntevani hänet. Hän tarkoittaa hyvää."

"Koska tunnette hänet", sanoi kuningas. "Voimme ehkä lähettää hänelle sanan, että hän tulisi tänne päivälliselle. Hän on luullakseni nyt tuolla sillan luona."

"Eikö siitä tulisikin onnellinen sovinto?" sanoi Elaine.

"Kun vain haluat sitä, isä, voit varmasti —"

"Ratsastin juuri äsken sillan kautta", sanoi Bors. "Hän ei ole siellä."

"Ehkä se onkin yhtä hyvä", sanoi Pelles. "Tämä asia järkyttää häntä yhtä kovasti kuin minuakin. Elaine, annatko sinä päivällismääräykset, vai annanko minä?"

"Anna sinä, isä. Teet sen paljoa taitavammasti kuin minä."

"Olen luonanne jälleen kolmen minuutin kuluttua, ritari Bors", sanoi Pelles ja hävisi näkymättömiin ovesta.

"Otaksun teidän ymmärtäneen", sanoi Elaine. "Isäni on hölmö."

"En ole koskaan ajatellut sitä hänestä."

"Ajatelkaa nyt. Toivon, ettette tappanut Bromelia."

"Ah, en!" sanoi Bors. "Hän koetti vain viivyttää minua, siinä ei ollut mitään sen vakavampaa. Hänen mieltään vaivaa jokin asia."

"Niin vaivaakin. Mitä teitte hänelle, ritari Bors?"

"Lähetin hänet pyytämään Lancelotilta anteeksi tekemiään syytöksiä."

"Minua koskeviako?"

"Niin."

"Silloin saa koko hovi kuulla sen."

"Se ei juolahtanut lainkaan mieleeni", sanoi Bors. "Erehdyin lähettäessäni hänet sinne."

"Eikö mitä! Lancelot saa tietää, etten ole unohtanut häntä", sanoi Elaine. "Rakastan häntä todellakin, ritari Bors, ja juuri siksi Bromel ja isäni saattavat minut pulaan. Lancelot on syytön kaikkeen muuhun paitsi omaan viehätysvoimaansa."

"Olen nähnyt tällaista tapahtuvan ennenkin", sanoi Bors. "Lancelot ymmärtää kyllä. Toivokaamme, ettei ritari Bromel pääse Ginevran puheille."

VII

Vaikka Ginevra oli ollut sairas, ei hänen kauneutensa silti hävinnyt. Hänen viehkeytensä oli sitä lajia, joka ei johdu niin paljon ulkomuodosta tai ihonväristä, pitkästä, uhkeasta vartalosta, meislatuista kasvoista tai ihmeellisestä hiusten sädekehästä kuin sisäisen hengen jonkinlaisesta kiihdyttävästä voimasta. Jokainen tunsi, ettei tämä nainen terveenäkään ollut koskaan levollinen — ei enempää kuin mikään muukaan liekki. Hänen hillitty arvokkuutensa oli saavutus.

Hän oli istuutunut puutarhansa nurkkaan, jota linnan muuri suojeli. Ollen vielä liian heikko pitkiin kävelyretkiin hän voi ainakin kuluttaa kesäpäivän ruusujen ja muiden kukkien läheisyydessä sellaisten ritarien ja aatelisnaisten seurassa, joiden kanssa hän saattoi keskustella, tai keskustelun katketessa katsella laajaa maaseutua, jonka takaa niityt ja metsät siintivät. Lady Anglides, joka oli hänen tyttöaikainen ystävänsä, seisoi hänen vierellään, ritari Ector pysyi kunnioittavan matkan päässä, ja ritari Gawaine lepäsi ruohikossa Ginevran jalkojen juuressa. Agravaine ja Meliagrance pelasivat shakkia kirsikkapuun varjossa. Agravaine oli voiton puolella. Meliagrance oli asettaunut niin, että saattoi katsella Ginevraa.

"Turnajaisia", sanoi Gawaine, "voidaan pitää kokonaan epäonnistuneina".

"Epäonnistuneinako?"

"Te ette ollut siellä, kuningatar."

"Jos vain jaksaisin", vastasi kuningatar, "niin nauraisin. Ettekö te koskaan viisastu?"

"En voi väittää sitä", keskeytti ritari Ector.

"Puhutteko minun terävyydestäni?" kysyi Gawaine.

"Puhun turnajaisista. Kuningattaren poissaolo pahoitti mielemme, mutta turnajaiset olivat silti ihmeelliset."

"Olivatko ne? Ensi päivä, jolloin Palomides tappoi Lancelotin hevosen, ei minusta ollut minkään arvoinen."

Ginevra katsoi häneen.

"Tapettiinko siellä Lancelotin hevonen?"

"Se ei ollut hänen paras hevosensa", vastasi Ector.

"No niin, saraseeni tappoi sen kaikissa tapauksissa."

"Tappoiko Palomides sen?"

"Kyllä, kuningatar, se mies, joka seuraa aina Iseultia — hänen nimellinen rakastajansa. Hän on Lancelotin kilpakosija ja on ollut mustasukkainen hänelle alusta saakka."

"Mutta Lancelot on liian voimakas hänelle", sanoi Ginevra.

"Ihan niin. Se oli juuri näyttäytynyt todeksi, mutta Palomides heitti keihäänsä menemään, tarttui miekkaansa, katkaisi Lancelotin keihään, ikäänkuin se olisi ollut parsanvarsi, ja sivalsi hevosen kaulan melkein poikki."

"Nuo itämaiset miekat ovat teräviä", sanoi Ector.

"En ole tiennytkään, että sellainenkin on sallittua turnajaisissa", sanoi Ginevra.

"Ei se olekaan. Voittaja saa kyllä tappaa miehen, mutta ei hevosta. He selittivät myöhemmin säännöt Palomidekselle. Mutta hevonen kuoli sillä välin."

"Siitä ei nyt kannata puhuakaan", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat suurenmoiset. Lancelot ei ole koskaan kunnostautunut paremmin; kuningas oli tietysti vieläkin oivallisempi, Tristramkin oli tiellä. Hyvä Jumala, millainen mies!"

"Minua huvittavat selostuksenne kuninkaan saavutuksista", sanoi Gawaine. "Teidän mielestänne hän siis onnistui mainiosti kaikessa muussa, paitsi siinä, että hänet heitettiin satulasta maahan?"

Agravaine ja Meliagrance keskeyttivät pelinsä ja katsoivat kuningattareen. Kuningatar pysyi tyynenä, mutta tuntui kuluvan hyvän aikaa, ennenkuin hän puhui.

"Gawaine, oletteko vihainen ritari Ectorille siitä, ettei hän imartele minua, vai siitäkö, että hän on teitä rohkeampi? Viis siitä, ritari Ector! Jos Arthur olisi täällä, olisi hän ensimmäinen myöntämään, että useimmat teistä ratsastavat paremmin kuin hän."

"Moitteenne pitäisi musertaa minut kokonaan, kuningatar, mutta en ole lainkaan lannistunut. Oikeastaan olemme samaa mieltä. Ector on rohkeampi. Todellisuudessa liiankin rohkea. Hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että kuningas putosi hevosensa selästä."

"Ei ainakaan turnajaisissa", väitti Ector.

"No niin, hieman ennen sitä. Se on sama asia. Tuo saraseeni jälleen, kuningatar. Hän on vihoissaan Arthurillekin."

"Eikä ole", väitti Ector.

"Onpahan! Agravaine oli kuullut uutisen eräältä mieheltä, joka oli kuullut Palomideksen puhuvan siitä."

"Gawaine", sanoi Ginevra, "epäilen, huvittaisiko teitä enemmän suora käsiksikäyminen asioihin".

"Kaikissa tapauksissa", sanoi Ector, "toisena päivänä kannatti olla paremmin mukana. Tristram vaihtoi varusteensa ja tuli kentälle valepuvussa, ja miehet koettivat vuorotellen taistella muukalaista vastaan niin kovasti kuin suinkin saadakseen selville, kuka hän on, ja saivatkin. Se oli hilpeää leikkiä."

"Oli kylläkin", myönsi Gawaine, "mutta sitten vaihtoi Palomideskin varusteitaan ja kävi hänen kimppuunsa kuolemaa halveksien. Kuinka te selitätte sen? Ja silloin ratsasti Lancelot kentälle hyvin tyynesti — ettekö muista sitä — ja Palomides väistyi syrjään luovuttaen Tristramin hänelle. Luulin heidän tappavan toisensa, ennenkuin he saivat selville, keitä he olivat."

"Hyväinen aika. Lancelothan ihailee Tristramia", sanoi Ginevra. "Hän olisi pahoillaan, jos kohottaisi kätensä Tristramia vastaan, erehdyksessäkin. Luulin hänen pitävän Palomideksestakin."

"Lancelot on ehkä suutuksissaan hänelle siitä, että hän heitti kuninkaan satulasta", sanoi Gawaine.

"Mutta miksi Palomides riitelisi sekä Lancelotin että Arthurin kanssa?" kysyi Ginevra.

"Agravainen kuulema juttu valaisee sitä asiaa."

"Gawaine", sanoi kuningatar, "näen teidän tahtovan, että kysyisin, millainen tuo juttu on. Kertokaa se, jos se tekee teidät onnellisemmaksi."

"Ah, ei, ei, se ei ole tärkeä — ja ehkä se ei ole tosikaan, kuten äsken sanoitte. Tuntuu ikävältä, ettei sitä saada mitenkään selville."

"Saadaanpahan! Kun Arthur tulee takaisin, kysyn sitä häneltä. Hän kertoo sen minulle."

"Olin unohtanut, kuinka helposti te voitte saada selville totuuden, kuningatar", sanoi Gawaine. "Miksi ette tiedustele Lancelotilta, millainen hänen suhteensa Iseultiin on? Se voisi ehkä selittää, miksi Palomides on mustasukkainen."

Meliagrance keskeytti pelinsä ja meni sellaiselle paikalle, mistä saattoi kuulla paremmin. Agravaine liittyi häneen. Ginevra ei näyttänyt huomaavankaan heitä.

"Gawaine", sanoi hän, "en ole todennutkaan, kuinka ilkeä kieli teillä on. En ole koskaan ennen luullut teitä pelkuriksi. Viskatkaa itse tuo kysymyksenne Lancelotille päin silmiä. Kysykää häneltä, kun me kaikki kokoonnumme tänne nauttimaan haastattelusta."

"Teidän käskystänne, kuningatar, kysyn sitä häneltä", vastasi Gawaine. "Saanko ilmoittaa hänelle tekeväni sen teidän käskystänne?"

Meliagrance purskahti nauruun, mutta keskeytti, kun kuningatar katsoi häneen.

"En tiedä, kuinka me ryhdyimme puhumaan tästä aiheesta", sanoi Ector. "Turnajaiset olivat hienot. Gawaine tekee sattumasta salaperäisen jutun. Kuningas kohtasi heidät matkallaan turnajaisiin —"

"Ketkä hän kohtasi?"

"Tristramin, Iseultin ja Palomideksen, kuningatar. Palomides, tuntematta vastustajaansa, hyökkäsi kuninkaan kimppuun. Arthur ei olisi kierähtänyt satulasta, jos hän olisi ollut varuillaan. Turnajaisten jälkeisenä iltana kuningas ja Lancelot menivät Tristramin telttaan. Seurasin heitä sinne. Agravaine liittyi minuun matkalla. Tapasimme heidät puhelemassa keskenään mitä ystävällisimmin."

Meliagrance selvitti kurkkuaan. "Oliko Palomideskin siellä?"

"Ei, Tristram ja Iseult vain."

"Kuinka ystävällistä oli keskustelu teidän poistuessanne sieltä?" kysyi Meliagrance.

Ector epäröi hetkisen ja kääntyi Agravainen puoleen.

"En voi arvostella sitä", sanoi Agravaine. "En kiinnittänyt huomiotani siihen. Iseult on niin kaunis, etten voinut keskittää ajatuksiani mihinkään muuhun."

Meliagrance teki liikkeen molemmilla käsillään kämmenet ylöspäin, ikäänkuin asia olisi todistettu.

"Eivät Arthur ja Lancelotkaan voineet. Erittäinkään Lancelot. Siinä koko juttu."

Ginevran huulet jäykistyivät sekunniksi, mutta sitten hänen väsyneet kasvonsa vääntyivät hymyyn, ikäänkuin hän olisi pitänyt tästä huomautuksesta.

"Iseult on nähtävästi sellainen henkilö, jota kannattaa katsella", sanoi hän. "Heti kun voimistun, pitää meidän saada hänet tänne luoksemme Palomideksesta huolimatta."

"Mutta haluaakohan kuningas heitä tänne?" jatkoi Meliagrance itsepäisesti. "Se ei olisi mikään sovelias vierailu kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut."

"Mitä sitten on tapahtunut? Olen valmis kuuntelemaan, jos joku teistä tahtoo selittää monet vihjauksenne."

Ei ainoakaan puhunut mitään. Ginevra näytti niin riutuneelta ja kuumeiselta, että Anglides kumartui hänen puoleensa ja sanoi jotakin hiljaisella äänellä.

"Ei nyt!" huudahti kuningatar. "Jään tänne, kunnes saan asian täydellisesti selville. En ole koskaan ennen Arthurin hovissa kuunnellut tällaisia viittauksia. Puhuvatko he todellakin kuninkaasta? Hänenkö vaimoaan he huvittavat?"

"Minä ainakin", sanoi Meliagrance, "puhun Lancelotista. Huhu kertoo hänen ihailevan Iseultia. Siinä ei ole mitään luonnotonta tai häpeällistä. Kukaan ei viittaa siihen, että Iseult tahtoisi ottaa hänet Tristramin sijaan."

"Ja minä", sanoi Gawaine nousten ruohikolta ja puhdistellen tomua vaatteistaan, "puhun kuninkaasta. Epäilen, ovatko hän ja Tristram hyviä ystäviä nyt. Tuona iltana teltassa Tristram oli epäkohtelias veljelleni — sanoi Agravainea Lamorakin murhaajaksi tai ainakin osalliseksi siihen. Jos Agravaine on murhaaja, olen minäkin ja niin on kuningaskin pitäessään meitä viattomina."

"Miksi te ette voi selostaa rehellisesti tapahtumaa?" huusi Ector. "Tristram oli Lamorakin ystävä ja väittää Lamorakin kaatuneen suuren väijyksistä hyökkäävän ylivoiman uhrina eikä tasapäisessä taistelussa. Hän sanoo tuota odottamatonta päällekarkausta epäritarilliseksi, ja Lancelot on samaa mieltä hänen kanssaan. Niin on kuningaskin, varmasti. Luulitteko todellakin voivanne läpäistä nämä turnajaiset kuulematta arvostelua siitä, mitä teitte viime vuonna? Tristram on epäilemättä huolissaan Iseultin ja itsensä vuoksi; kuinka hän voisi tietää, mitä sellaisessa maassa saattaa tapahtua, missä yksi tuollainen päällekarkaus on tehty?"

"Ymmärrän teidän olevan oikeassa, ritari Ector", sanoi Ginevra. "Turnajaiset olivat varmasti erinomaiset."

"Mitä te miehet ajattelette?" kysyi Anglides. "Tulitteko tänne tiedustelemaan kuningattaren vointia? Oliko aikomuksenne ilahduttaa häntä?"

"Tulimme juuri sitä varten", vastasi Ector, "mutta olemme tehneet sen väärällä tavalla. Kuningatar, teidän ei kannata kiinnittää huomiotanne näihin juoruihin. Tulette iloiseksi, kun pakotatte meidät sanomaan jäähyväiset."

"Ainoa asia, josta en pidä", sanoi kuningatar, "on se, että kuulen teidän riitelevän tai hakevan riitaa. Mitä ikinä Arthur tehneekin, on se hyvin tehty — te kaikki tiedätte sen — ja Lancelot on samanlainen kuin aina ennenkin. Gawaine, te olette liian suuressa kiitollisuudenvelassa kummallekin voidaksenne olla uskoton."

"En minä olekaan uskoton, kuningatar. Olen päinvastoin kuninkaan uskollisimpia ystäviä. Olen selostanut vain tosiseikat."

"Väitättekö sitäkin uskollisuudeksi?" kysyi Meliagrance. "Oletteko ajatellut, kannattaako sellaisia tosiseikkoja ollenkaan selostaa?"

"Oletteko ajatellut kuningatarta? Tahtoisin sen mielelläni tietää", sanoi Anglides. "Puheenne tekisi voimakkaankin ihmisen sairaaksi, saati sitten toipilaan."

"En ole enää mikään toipilas, Anglides", sanoi Ginevra. "Tämä keskustelu on palauttanut minulle enemmän tarmoa kuin uskoin itsessäni olevankaan... Kenen kanssa te äsken puhelitte, ritari Ector?"

"Kuningatar, portilla on muuan nuori muukalainen, joka hakee ritari Lancelotia. Hänellä on jokin viesti ritarille, jota hän ei halua ilmoittaa kellekään toiselle. Hän vaatii tietoa, milloin Lancelot tulee takaisin tai mistä hänet nyt voidaan löytää."

"Haluamme mielellämme vastata noihin kysymyksiin itse", sanoi Ginevra.

"Ehkä hän tulee Iseultin luota", sanoi Meliagrance. "Tai Tristramin."

Ginevra ei näyttänyt kuuntelevan häntä. "Mikä tuon nuoren miehen nimi on, ritari Ector?"

"Hän nimittää itseään ritari Bromeliksi. Otanpa selville, mistä hän tulee."

"Se ei ole tarpeellista. Otan selon siitä itse, jos te miehet vain sallitte minun niin tehdä. Käske hänet tänne puutarhaan, Anglides. Te muut saatte mennä tiehenne."

VIII

Ginevra oli jälleen ihan entisellään Arthurin palatessa kotiin. Hän kuuli Arthurin sydämellisen naurun linnanpihalta ja kuunteli hänen nopeiden askeltensa kaikua leveiltä portailta. Kun kuningas koputti hänen oveensa, oli hän valmis lausumaan puolisonsa tervetulleeksi.

"Et voi aavistaakaan, kuinka onnellinen olen saadessani nähdä sinut jälleen, Ginevra. Ja sinä näytät terveemmältä, paljoa terveemmältä."

"Ah, minä olenkin jo ihan terve! Kuulin kerrottavan, että turnajaisesi olivat suurenmoiset."

"Hyvin kiihoittavat", vastasi Arthur asettuen istumaan sohvan päähän. "Tristram ja Palomides toivat niihin vaihtelua."

"Olen iloinen, että ne sujuivat toiveittesi mukaisesti. Millaisia uusia sankaritöitä he siellä suorittivat?"

"Ah, ilman heitä olisi siellä suoritettu vain tuttuja tekoja. En kuitenkaan voinut nauttia siellä."

"Miksi et, Arthur?"

"Kaipasimme sinua."

Puhuessaan hän katsoi tarkasti kuningattareen ja tämän hymyillessä näytti tyytyväiseltä.

"Ja sitäpaitsi Tristram ilmoitti minulle kantavansa kaunaa Lamorakin viime vuonna tapahtuneen kuoleman vuoksi. Agravaine oli saapuvilla hänen puhuessaan."

"Olen pahoillani Lamorakin vuoksi", sanoi Ginevra. "Ja suruissani, että Tristram on vihoissaan. Toivoin, että turnajaiset olisivat olleet kaikin puolin hauskat."

"Ne olivat enemmänkin kuin tyydyttävät enimmältä osaltaan. Liioittelen vaikeuksia toistamalla niitä."

Hän istui tarkastellen kuningatarta hetkisen, nauttien nähtävästi näkemästään sellaisen miehen tapaan, joka on tyytyväinen oloonsa omassa talossaan. Kuningatar kohotti katseensa ja vastasi hänen hymyynsä.

"Arthur, etkö sinäkin ajattele näiden turnajaisten täyttäneen jo tarkoituksensa? Miehet ottavat ne liian vakavalta kannalta. Tulevatko ne aina tuottamaan vaikeuksia?"

"Olet puhunut tästä ennenkin, tietysti. Ei, luulen niitä päinvastoin hyödyllisiksi."

"Miksi, Arthur? Kun asutit maata, saatoit taistella oikeiden asioiden puolesta, ja turnajaiset soivat hyvää harjoitusta, mutta nyt —"

"Ne suovat sitä vieläkin, Ginevra. Tunnen mielipiteesi ja olen pahoillani, etten voi yhtyä niihin. Iloitsen rauhasta. Emme olisi saavuttaneet sitä koskaan, ellemme olisi tienneet, kuinka taistellaan."

"Minäkin iloitsen rauhasta", sanoi kuningatar, "mutta emmekö voisi aloittaa joitakin tärkeämpiä tehtäviä nyt, kun olemme lopettaneet sodat? Ei kai rauha ole päämäärämme, vai mitä? On kai olemassa muutakin, mitä voisimme edistää?"

"Uskon, Ginevra, että rauha itse on edistystä. Elleivät turnajaiset kelpaakaan muuhun tarkoitukseen, pitävät ne ainakin miehet terveinä — suovat hyvää harjoitusta."

"Harjoitustako? Mutta niissähän tapetaan miehiä."

"Niin, ne ovat raakoja jolloinkin, mutta miehiä tapetaan satunnaisestikin, vaikka he eivät koskaan ottaisi osaa turnajaisiin."

"Kun puhut terveydestä, ajattelet luullakseni heidän ruumiitaan", sanoi kuningatar. "Miehesi ovat vajoamaisillaan juorujen ja ärtyisyyden tottumuksiin."

"Toiset juoruavat, ja toiset ovat ärtyisiä", vastasi kuningas. "Joukossa on aina muutamia mitättömiä henkilöitä. Heihin ei kannata suuttua."

"Eikö silloinkaan, kun he puhuvat sinua — omia miehiäsi vastaan?"

"He eivät uskalla."

"Eivätkö uskalla? Kun olin puutarhassa eräänä päivänä, tulivat Gawaine ja Meliagrance muutamien muiden kanssa tiedustelemaan vointiani. Pelkästä jonkin tärkeän puheenaiheen puutteesta he kertoivat minulle Palomideksen heittäneen sinut maahan hevosesi selästä. Oli kerran sellainenkin aika, jolloin ei ainoakaan miehistäsi olisi uskaltanut myöntää sitä itselleenkään, ei vaikka se olisi ollutkin totta. Nyt he kertoivat sen minulle."

"He kertoivat vain totuuden."

"Toivoin heidän valehdelleen."

"Ei, halusin nähdä, miltä Iseult näyttää, tahtomatta ilmoittaa hänelle henkilöllisyyttäni, minkävuoksi ratsastin heidän luokseen kypäränsilmikko ummessa. Kun Palomides hyökkäsi kimppuuni, en ollut valmis, mutta ehkä se ei olisi vaikuttanut asiaan. Hän on voimakas mies."

"Olen kovin, kovin pahoillani, Arthur."

"Ah, mutta minäpä en ole! Sillä ei ole väliä."

"Päinvastoin. Häpäiset itsesi tyhmällä käytökselläsi."

"Tyhmällä tai ei, olen kuitenkin iloinen, että tein niin. Miehen pitää päästää luontonsa valloilleen silloin tällöin. Jos olisin samanlainen säädyllisyyden harras puolustaja kuin sinäkin, olisin yhtä hermostunut. Olet liian pidättyväinen."

Kuningatar odotti hetkisen, ennenkuin puhui jälleen.

"Siinä tilaisuudessako siis Tristram puhui Lamorakista? Hän saattoi syystä kyllä olla kiukuissaan."

"En puhutellut Tristramia silloin, vaan vasta seuraavana päivänä."

"Oliko Lancelot mukanasi?"

"Hyväinen aika, kyllä! Hän oli ihan takanani. Hän heitti Tristramin satulasta, ja me ratsastimme tiehemme, ennenkuin Palomides ehti ahdistaa meitä jälleen."

"Jos Lancelot ratsasti tiehensä, kuten sanoit", sanoi Ginevra, "ei hän paennut vaaraa. Hän oli kai hyvin häpeissään?"

"Hän ei hyväksynyt sitä, että ratsastin heidän ohitseen. Hän väittää, että minun olisi pitänyt puhutella Tristramia. Hän vastusti menoani heidän luokseen seuraavana iltana, vaikka tulikin kanssani suojelemaan minua — tai suojelemaan ehkä sinua. Hän pelkää minun menettäneen sydämeni Iseultille."

"Gawaine väittää sitä teistä molemmista."

"Ymmärrän. Juuri se on järkyttänyt sinua."

* * * * *

"Ei", sanoi Ginevra, "jos sinä ja Lancelot ihailette Iseultia, pitää teidän tehdä se avoimesti. Sanoin miehille, että niin pian kuin olen tarpeeksi terve, kutsun Tristramin ja Iseultin tänne, missä me kaikki voisimme puhutella heitä. Toivoin sinun kutsuneen heidät jo."

"Parasta on ajatella sitä asiaa toistamiseen", sanoi Arthur. "Iseultissa ei ole mitään vikaa — hän on hyvin hieno, komea nainen — hyvin paljon sinun näköisesi, Ginevra, paitsi sitä, että hänen tukkansa on musta, ja kuvittelen häntä tyynemmäksikin. Mutta Tristram on tavattoman töykeä. Hän ei voisi tulla toimeen miestemme kanssa."

"Eikö siinä ole jotakin vikaa, elleivät miehemme voi käyttäytyä säädyllisesti vierasta kohtaan? Kutsu heidät molemmat tänne. Älä kiellä sitä minulta."

"Tristram ei halua tulla, olen varma siitä, Ginevra. Hän pelkää jotakin. Ei luullakseni kuitenkaan Lancelotia."

"Miksi menit puhuttelemaan häntä toistamiseen?"

"Pyytääkseni heiltä anteeksi — ja tahdoin nähdä Iseultin. Ratsastaessani heidän ohitseen edellisenä päivänä en todellakaan voinut arvostella häntä. Hän on kaunis nainen. Sanoin sen hänelle, mutta Lancelot lisäsi tiukasti, että sinä olet vielä kauniimpi."

"No niin, te molemmat näytätte koettaneen kovasti tehdä Tristramin onnelliseksi", sanoi Ginevra.

"Virhehän se oli ja kokonaan minun vikani", sanoi Arthur.

"Puhukaamme hauskemmista asioista. Onko mitään huvittavaa tapahtunut?"

"Olen tullut toimeen melko hyvin eikä täällä ole tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Arthur, sinun pitäisi saada Tristram tänne vain noiden huhujen kumoamiseksi."

"Ajatelkaamme sitä tarkemmin. Hän ei tule, mutta mehän voisimme kutsua hänet osoittaaksemme hänelle suosiotamme. Kun Lancelot palaa, lakkaa juoruaminen."