Part 4

"Miksi ei sinun palattuasi?" kysyi Ginevra. "Oletko sinä kuningas vaiko hän? Kun menin naimisiin kanssasi, olit hyvin pirteä. Olenko minä syynä muutokseen? Sinä annat määräyksiä, jotka eivät aina ole järkeviä, ja Lancelot panee ne toimeen. Vaikka olet vielä nuori, laiminlyöt ruumiisi harjoittamisen, et voi istua enää hevosesi selässä niin vakavasti kuin ennen. Kysyit, onko mitään huvittavaa tapahtunut ajanvietteeksi. Olen huvikseni ajatellut samanlaisia ajatuksia kuin nämäkin ovat. Kun määräät Lancelotin töittesi suorittajaksi tai sallit hänen toimia suojelijanasi, eikö mieleesi lainkaan juolahda, että hän ehkä —"

"Ginevra, en ole aavistanutkaan, että olet mustasukkainen Lancelotille. Luulin sinun pitävän hänestä yhtä paljon kuin hänkin sinusta. Älä myrkytä häntä kohtaan tuntemaani ystävyyttä. Hän on minua etevämpi ja on aina ollut. Jos olisin niin huono kuin sanot, pysyisikö hän uskollisena?"

"Jos hän on luonteeltaan uskollinen, ei hän petä sinua koskaan", sanoi Ginevra. "Ehkä hän muistelee menneitä vuosia, joista ei vielä olekaan kovin pitkälti aikaa."

"Olet vielä heikko, Ginevra, ja minä olen väsyttänyt sinut kokonaan. Parasta on, ettemme puhu tästä mitään enää, Mutta ennenkuin menen, haluan kertoa sinulle hauskan uutisen Lancelotista."

"Sanoit edottavasi Tristramia, kunnes Lancelot tulee takaisin. Missä hän nyt on?"

"Hän on täällä — palasimme yhdessä — mutta aion lähettää hänet toiselle asialle Pelles-kuninkaan luo."

Ginevra säpsähti kuullessaan nimen, mutta Arthur ei huomannut sitä.

"Et voi arvata uutista."

"Kuinka voisinkaan?"

"Lancelot on vihdoinkin rakastunut. Toivoin aina, että hän rakastuisi, mutta hänessä ei näyttänyt olevan minkäänlaista romantiikkaa. Nyt on puhe Elainesta, Pelles-kuninkaan tyttärestä."

"Sepä hauskaa!" sanoi Ginevra. "Milloin hän kertoi sen sinulle?"

"Hän ei kertonut sitä minulle itse — kuulin sen eräältä Bromel-nimiseltä nuorelta mieheltä, joka kohtasi Gawainen. En voi näyttää toteen, onko kosiskelua jatkunut jo kauan aikaa, vai alkoiko se vasta silloin, kun hän kävi siellä juuri ennen turnajaisia. Mutta Bromelin puheista päättäen on sitä jatkunut jo kauan aikaa. Hän halusi itse saada Elainen omakseen ja syytti Lancelotia tytön varastamisesta, jolloin Bors kuritti häntä solvauksesta. Nyt hän haeskelee Lancelotia pyytääkseen anteeksi. Sattumalta hän tuli uskoneeksi tarinansa Gawainelle. Jos Lancelot koetti pitää sen salassa, on Bromel nyt kostanut."

"Sinä et ole puhutellut Bromelia itse?"

"En — Gawaine kertoi sen minulle."

"Se ei ole ehkä tottakaan. Gawaine tahraa nykyään mielellään sinun ja Lancelotin mainetta."

"Milloin on hän tehnyt niin?"

"Hän kertoi tuon jutun Palomideksesta."

"Mutta sehän oli totta", sanoi Arthur. "Ja epäilemättä on tämäkin totta. Et näytä haluavan kuulla hyviä uutisia Lancelotista. Olen käsittänyt kokonaan väärin tunteesi häntä kohtaan."

"Etkä ole", vastasi Ginevra. "Olen iloinen hänen puolestaan, jos hän vain tulee onnelliseksi. Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin jo kauan aikaa sitten. Mutta tässä huhussa on jotakin kummallista — jos hän rakastaa Elainea, miksi hän ei kerro sitä meille — kerro sitä ainakin sinulle?"

"Ehkä hän kertookin vielä", sanoi Arthur. "Liitto olisi kunniaksi molemmille. Pelles on kunnon mies, vaikka hänellä ei olekaan huumorintajua. Olen kuullut, että hänen vaimonsa oli etevä nainen. Hän kuoli nuorena. Mitään syytä ei ole olemassa, miksi tytöstä ei tulisi oikeata vaimoa hänelle."

"Ei lainkaan mitään syytä", sanoi Ginevra, "jos Lancelot rakastaa häntä".

"Tietysti", sanoi Arthur, "olen aina ajatellut Lancelotin rakastuvan naiseen, joka on kotoisin jostakin maailman harvinaisesta kolkasta, johonkin ainutlaatuiseen kaunottareen — Iseultin kaltaiseen ehkä. Hänen kohtalonsa tuntui viittaavan siihen. Mutta jos hän on rakastunut, vahvistaa se vain sitä otaksumaa."

Ginevra istui nojaten päätänsä syvän tuolin selustaan. Hänen silmänsä olivat ummessa. Arthur totesi, kuinka sairas hän todellakin oli. Hän nousi poistuakseen Ginevran luota. Ginevra aukaisi silmänsä.

"Oletko nähnyt tämän Elaine-nimisen tytön?" kysyi hän.

"Koetan muistella. Luultavasti en. Hän pysyttelee enimmäkseen kotonaan."

"Onko Bors tullut takaisin? Haluaisin kuulla hänen selityksensä."

"Niin minäkin. Hän palaa tänne viikon kuluttua. Hän voi kertoa sen meille, ellemme mieluummin kysy sitä Lancelotilta itseltään."

"Aioin kysyä sitä häneltä", sanoi Ginevra sulkien silmänsä jälleen. Arthur lähestyi ovea.

"Sanoitko lähettäväsi hänet toiselle asialle?"

"Kyllä. Jos hän on jonkinlaisessa suhteessa Elaineen, haluan edistää sitä. Hän ehkä haluaakin ratsastaa sinne. Asialla ei ole kyllä mitään kiirettä, mutta tahdon suoda hänelle tilaisuutensa. Eikö minun pidä tehdä juuri niin?"

"Luullakseni sinun pitää", vastasi Ginevra. "En tiedä olenko ajatellut häntä sellaisen asian yhteydessä?"

"Jos mielestäsi on parempi olla häntä lähettämättä sinne, on vielä aikaa."

"Ei, anna hänen mennä. Jos hän rakastaa tuota naista, ei mikään voi pidättää häntä poissa sieltä, ja jos jonkun on autettava häntä, on parasta, että auttaja olet sinä."

"Pelkään keskustelleemme liian kauan aikaa", sanoi Arthur. "Olen ollut ajattelematon kuten tavallisesti."

"Ennenkuin Lancelot lähtee, haluaisin puhutella häntä."

"Toivon hänen uskovan salaisuutensa sinulle", sanoi Arthur.

"Tietääkö hän mitään Borsista ja Bromelista?"

"Kuinka hän voisi?"

"Gawaine on ehkä kertonut hänelle — tai Meliagrance."

"Oletko vieläkin huolissasi Meliagrancen vuoksi?"

"En huolissani, vaan en luovu mielipiteestäni", vastasi Ginevra. "Se mies ei ole minun eikä sinunkaan ystäväsi, jos vain osaan päätellä oikein."

IX

"Elaine", sanoi kuningas Pelles, "tämä ajattelematon käytöksesi alkaa tuottaa tuloksia. Uskon ritari Lancelotin kuulleen kaikki Bromelilta."

"En ole vastuussa Bromelista, isä — hän ei kuulu käytökseeni."

"Ehkä hän sentään kuuluu. Hyvin suuressa määrin sitäpaitsi. Hän esittää sinut oikeassa tai väärässä valossa ratsastellessaan maan halki ja selostaessaan hurjia puheitasi. Olen juuri saanut ritari Lancelotilta viestin, joka näyttää kohdistuvan sinuun. Hän saapuu tänne parin päivän kuluttua toisessa asiassa ja pyytää tavata vain minua."

"Nähtävästi jokin yksityisasia", sanoi Elaine.

"Ehkä, mutta varmasti uskon hänen toivovan, ettei häntä enää — voin ehkä sanoa — saatettaisi hämmennyksiin tai kiedottaisi pauloihin."

"Miesraukka!" sanoi Elaine. "Miksi hän antautuu tähän vaaraan?"

"Kuningas lähettää hänet. Asia ei ole yksityinen — vaikeutena olet sinä, Elaine. Viesti on eriskummainen, he eivät tavallisesti koskaan lähetä sanaa edeltäpäin."

"Kun hän tuli tänne viime kerralla, tiesit hänen tulonsa ja laitoit linnan kuntoon."

"Sain vain sattumalta kuulla siitä."

"No niin", sanoi Elaine, "arvaileminen ei hyödytä mitään. Kysyn häneltä miksi hän halusi tavata vain sinut."

"Päinvastoin", sanoi hänen isänsä, "pidän hänen toivoansa käskynä. Huomenna saat matkustaa linnaamme Caseen. Se ei ole kaukana, ja lähetän sinne muutamia palvelijoita panemaan kaikki kuntoon sinua varten. Huvittele siellä, kunnes Lancelot on matkustanut pois, ja jos hän kysyy sinua, ilmoitan sinun olevan matkoilla jossakin kaukana. Bromel ei saa enää toista tilaisuutta juoruamiseen."

"Ei hän saisikaan missään tapauksessa", sanoi Elaine. "Kiitos vain viisaasta järjestelystäsi, isä."

"Sinun on parasta lähteä heti aamulla", sanoi Pelles.

"En aio lähteä ollenkaan", vastasi Elaine. "Se ei olisi turvallista. Käyttäydyn paljon paremmin täällä, kun sinä pidät minua silmällä."

"Olen pitänyt sinua silmällä jonkun aikaa, ja tulokset ovat osoittautuneet huonoiksi", sanoi Pelles. "Ole valmis matkaan huomisaamuna."

"Et suinkaan tarkoita karkoittavasi minut talosta vain senvuoksi, että Lancelot tulee tänne?"

"Tarkoitan juuri sitä."

"No niin, en halua lähteä."

"Kuten haluat", vastasi Pelles. "Siinä tapauksessa aion itse huvittaa Lancelotia tuolla toisessa linnassani. Tämä on kyllä mukavampi, mutta toinenkin ehkä kelpaa."

"Aiotko lähettää minut pois joka kerta, kun hän tulee tänne?"

"Puhun nyt tästä erityisestä vierailusta. Ellet sinä lähde, lähden minä."

"Jos kunnioitat perheemme mainetta niin suuresti", sanoi Elaine, "etkö voi huomata, että varovaisuutesi on naurettava? Teen sopimuksen kanssasi, isä — anna minun jäädä, ja minä lupaan sinulle, etten puhu hänelle sanaakaan."

"Mahdotonta! Jos hän olisi täällä, puhuisi hän sinulle."

"Luuletko, että hän todella niin tekisi?"

"Älä suututa minua, tytär. Hänen olisi pakko puhutella sinua kohteliaisuudesta ja kun sinäkin kerran pääset alkuun, en voisi hillitä sinua."

"Jos olisit äitini", vastasi Elaine, "kertoisin sinulle kaiken sen, mikä sydäntäni painaa. Sinä käsittäisit siitä, ettei minun sovi poistua."

"En ole äitisi", sanoi Pelles. "Mutta jää tänne, kun kerran sitä tahdot. Minä lähden."

"Polvistun eteesi!" huudahti Elaine. "Salli minun jäädä ja puhutella häntä sinun kuultesi. Tiedän paremmin kuin sinä, kuinka paljoa paremmassa turvassa silloin olen."

"Huomisaamuna, sanoin äsken." Kuningas katsoi häneen. "Voit vallan mainiosti nousta seisaallesi polviasennostasi. Olen tehnyt päätökseni."

Elaine nousi hyvin iloisena. "Olet pakottanut minutkin tekemään päätökseni. Epäilin hieman, mutta tiedän nyt tahtoni. Minä lähden. Sinun olisi pitänyt todella sallia minun jäädä, jotta olisin voinut puhdistautua hyvällä käytöksellä Lancelotin nähden. Mutta nyt en halua käyttäytyä säädyllisesti ollenkaan. Tahdon erota kaikessa niin paljon kuin suinkin sinusta. Luulen kykeneväni järjestämään sen. Haluan —"

"Älä puhu minulle tuolla tavalla", sanoi Pelles. "Olet menettänyt itsehillintäsi kokonaan."

"Ah, en kokonaan vielä!" vastasi Elaine. "Mutta sillä ei olisikaan väliä. Aiot pitää minua silmällä, jos ymmärrän sinut oikein."

"Niin aionkin."

"Voimakeinoillako? Sinun järkesi minun järkeäni vastaan."

"Ihan niin."

"Äiti raukkani!" sanoi Elaine. "No niin, mahdollisuudet eivät siis ole niinkään huonot."

X

"Ginevra!" huudahti Lancelot.

Ginevra istui korkeaselustaisessa tuolissa, jollaisen he olivat kantaneet puistoonkin hänelle. Lancelot kiiruhti huoneen poikki ojennetuin käsivarsin, mutta Ginevra ei tehnyt minkäänlaista liikettä tervehtiäkseen häntä. Lancelot pysähtyi. Ginevra näytti kalpeammalta nyt kuin silloin ulkosalla.

"En osannut lainkaan aavistaa, että sinä olet vielä noin sairas", aloitti Lancelot.

"Olen ihan terve."

"Ginevra, olemme olleet niin kauan aikaa erossa toisistamme —"

"Niin, aika on tuntunut pitkältä, ja olemme kaivanneet sinua täällä. Arthur on kertonut minulle turnajaisista. Tyydyttivätkö ne sinuakin?"

"Eivät", vastasi Lancelot.

"Olen pahoillani. Miksi eivät?"

"Sinä et ollut siellä."

"Kaikki sanovat niin. En todellakaan ollut siellä."

Lancelot ihmetteli, mitä hän tarkoitti. Ginevra nojasi päänsä tuolinselustaan — temppu oli hänen keksimänsä — ja ummisti puolittain silmänsä.

"Mikään ei sujunut siellä täydellisesti oikein", sanoi Lancelot.

"Niin paljon olen minäkin saanut selville."

"Mitä tarkoitat, Ginevra?"

Ginevra suoristautui äkkiä korkeassa tuolissaan ja katsoi suoraan häneen.

"Jos vain petät minut, loppuu rakkautemme. Ja luulen sinun pettäneen minut jo."

"Pettänytkö sinut? Mitä sanotkaan?"

"Tiedät sen vallan mainiosti. Ymmärrät kai, mitä rakkautemme tarkoittaa. Jos aiot kulkea samaa tietä kuin Arthur, en voi käyttää sinua mihinkään."

Lancelot istuutui penkille seinän viereen.

"Ginevra, mitä olenkaan tehnyt tai jättänyt tekemättä?"

"Et kai tiedä sitä?"

"En laisinkaan."

"No niin, esimerkiksi, sinä kohtaat Tristramin ja Iseultin — sinä ja Arthur väijytte heitä tiellä ja ahdistatte heitä heidän teltassaan."

"Menin kuninkaan mukana molemmilla kerroilla. Miksi olet vihainen?"

"Etkä olisi mennyt kummallakaan kerralla, jos olisit ollut yksinäsi?"

"En varmastikaan!"

"Juuri senvuoksi olen vihainen. Molemmat tapahtumat olivat häpeäksi teille. Teit jotakin sellaista, minkä tiesit alhaiseksi."

"Ginevra, minun oli pakko seurata häntä. En lainkaan halua puhdistautua hänen kustannuksellaan, mutta hän oli päättänyt mennä."

"Lancelot, meidän oli saavutettava tämä hetki ennemmin tai myöhemmin, ja olen iloinen, että saavutimme sen, ollessamme vielä nuoria. Sinun pitää valita joko Arthur tai minut. Suhteemme on jo tarpeeksi omituinen — sinä olet rakastajani ja kuitenkin olet ylpeä uskollisuudestasi häntä kohtaan. Et voi olla uskollinen molemmille. Jos vieläkin tunnet rakkautemme oikeutetuksi, rohkaise mielesi, mies, ja vastaa seurauksista. Mutta jos haluat mieluummin olla uskollinen Arthurille — no niin, erehdyit suuresti ryhtyessäsi kosiskelemaan hänen vaimoaan."

"Sanon tätä odottamattomaksi vastaanotoksi", sanoi Lancelot. "Et kerro minulle kaikkea, mikä mieltäsi painaa. Mitä onkaan tapahtunut? Kosiskella hänen vaimoaan?! Siten se ei alkanut."

"Tarkoitatko minun kosiskelleen sinua?"

"Sydämemme eivät kaivanneet mitään kosiskelua", vastasi Lancelot. "Ja mitkä ovat nuo rakkautemme seuraukset, joista vaadit minua vastaamaan, paitsi kunnioitustani sinua kohtaan?"

"Nämä lauselmat ovat tavattoman hyviä", sanoi Ginevra. "Ja se on paha merkki. Ollessani tavallisella tuulellasi et ole ollenkaan kaunopuheinen. Tiedät, miksi antauduin sinulle. Voin rakastaa vain yhdenlaista miestä — sellaista, joka eroaa muista tässä maailmassa, joka rakentaa jotakin, joka alituisesti edistyy. Luulin kerran Arthuria sellaiseksi."

"Minä puolestani", sanoi Lancelot, "en ole koskaan myöntänyt vastakohtaa. Sinun on pakko se todeta. Rakastin sinua sinun itsesi vuoksi enkä kehittääkseni sinua, kuten sinä näytät rakastaneen minua, enkä lausumalla arvosteluja miehestäsi."

"Se, miksi rakastit minua, ei merkitse juuri mitään nyt", vastasi Ginevra. "Te molemmat näytitte eroavan suuresti toisistanne, mutta olettekin hyvin toistenne kaltaisia. Olisin yhtä hyvin saanut olla onneton Arthurin kanssa. Kun huomasin hänen olevan tyytyväisen itseensä voimatta kuvitella minkäänlaista uraa, silloinkaan, kun ehdotin sitä hänelle, en voinut auttaa häntä enää millään tavalla. Käännyin silloin sinun puoleesi saadakseni elää. Luulin voivani saavuttaa elämän sinun avullasi — saatoin haaveilla, ja sinä voit loihtia esille näyn — yhdessä olisimme voineet, välittämättä Arthurista, säilyttää hänelle kuningaskunnan ja nimen. Ah, Lancelot, luuletko, että olisin antautunut sinulle, ellei tämä olisi ollut ainoa toivo sielujemme pelastukseksi?"

"Tämä oli varmasti sinun käsityksesi siitä", vastasi Lancelot.

"Ihan niin! Sellainen oli aatteeni, jota sinä et enää kannata."

"Minähän olen aina ajatellut sitä eri tavalla, Ginevra. Halusin yksinkertaisesti sinua omakseni, niin kiihkeästi, että olin petollinen parhaalle ystävälleni, enkä mielelläni ajattele sitä, mutta toivon sinun löytävän tuon, mistä olet niin paljon puhunut — purkauksen tarmokkaisuudellesi kaikesta siitä, mitä olen pannut toimeen. Olen sinulle kiitollisuuden velassa kaikesta. Olen koettanut seurata aatettasi. Kun kerroin sinulle kerran, kuinka äärettömästi kalpaan poikaa itselleni — kaipaan todella vieläkin — poikaa, jolla olisi minun nimeni, sanoit sinä, että hyvien töiden täytyy olla lapsiamme ja että lapsiakin siitetään turhaan, ellei niistä kehity vanhempiaan etevämpiä ihmisiä. Alituisesti jotakin parempaa, sanoit sinä."

"Ymmärsit minua ennen", sanoi Ginevra. "Miksi olet muuttunut?"

"En ole muuttunut."

"Sepä hullua — tiedät kyllä muuttuneesi. Seuraat nykyään Arthuria kaikenlaisiin kahnauksiin, joissa varmasti menetät maineesi ja vaikutusvaltasi. Jos hän halusi katsella Iseultia, miksi sinunkin piti lähteä mukaan?"

"Jos luulet hänen rakastuneen Iseultiin —"

"Tristram ehkä ajattelee niin, mutta en minä", vastasi Ginevra. "Arthur ei ole rakastunut keneenkään. Hän kaipaa vain vaihtelua — hän on vain poikanen vielä. En luule sinunkaan rakastuneen Iseultiin. Nyt ei ole puhe siitä. Mutta kun kuningas tekee tyhmyyksiä, seuraat sinäkin häntä ja teet samoin. Annat hänen määrätä, pitääkö sinun käyttäytyä jalosti vaiko hyvin tyhmästi."

"Ginevra, ellen olisi lähtenyt hänen mukaansa tuona ensi kertana, olisi Palomides tai Tristram tappanut hänet, ennenkuin he olisivat saaneet selville, kuka hän on. Senjälkeen pidin velvollisuutenani varjella häntä. Salli minun kertoa sinulle tämä juuri siksi, että rakkautesi kuuluu minulle — hänen vaimonsa rakkaus — enhän voi olla saapuvilla, katselemassa, kuinka hänelle tehdään pahaa. Minun täytyy suojella häntä hieman itsenikin vuoksi, sillä ellen tekisi niin ja jos hänet tapettaisiin, pitäisi minun ajatella, kuinka kiihkeästi olin toivonut hänen kuolemaansa."

"En toivo Arthurin kuolevan", sanoi Ginevra. "Mistä oikeastaan puhutkaan? Mutta minullakin on omatunto. Ainoa puolustukseni on, että sinusta rakkautemme avulla on tullut paras kaikista elävistä miehistä — tai ajattelin ainakin niin. Kun tulos on sellainen, voidaan yhteiselämällämme sanoa olleen jonkin päämäärän, nimittää sitä melkein pyhäksi. Muussa tapauksessa olisimme vain pettureita, jotka piilottavat syntinsä, enkä silloin haluaisi enää olla missään tekemisissä kanssasi."

"Mutta ensin koetin kieltää Arthuria ja sitten pelastin hänet. Eikö se ollut oikein?"

"Voit päätellä sen siitä, mitä miehet ajattelevat sinusta", vastasi Ginevra. "He sijoittavat nyt sinut Arthurin kanssa samaan luokkaan. He sanovat, että te kaksi ahdistitte Iseultia julkeina naisten tavoittelijoina, ja luulevat Tristramin käyneen epäluuloiseksi. Miksi sinun pitäisi suojella Arthuria häneltä itseltään? Et sitä kuitenkaan voi. Anna hänen olla sellainen kuin hän on. Ole sinäkin oma itsesi. Silloin sinun ja hänen välisensä ero tulee ilmeiseksi. Ehkä hänkin häpeää niin, että palaa järkiinsä. Mutta asioiden ollessa näin sinä vain kiihoitat hänen mielettömyyttään."

"Jos aion jäädä hänen kuningaskuntaansa", sanoi Lancelot, "pitää minun totella häntä".

"Komensiko hän sinut mukaansa puhuttelemaan Iseultia? Luulen, ettei hän tehnyt sitä. Sinun on valittava joka tapauksessa. Joko rakkautemme, unelmamme luoda jotakin — tai kuuliaisuus Arthurille ja hänen itsetyytyväisyydelleen."

"Jos hän käskee minua, täytyy minun totella."

"Vastoin parempaa tietoasiko?"

"Niin."

"Siinä tapauksessa eroamme nyt. Jos vain hän saa ohjata elämääsi, tiedän kyllä, millaisen lopun se saa."

"Ei ainakaan pahaa."

"Ei kunniakastakaan. Muistelen, millaisen otaksuin sinusta tulevan, ja teeskentelen luulevani, että olet vieläkin sellainen. Mutta en välitä kutsua sinua luokseni enää."

Lancelot odotti hetkisen ennenkuin vastasi.

"Odotat liikoja minulta, Ginevra, ja se on koko vaikeus. Ellet olisi odottanut liikoja Arthurilta, rakastaisit häntä vieläkin. Olet jo väsynyt minuun, joten sillä ei ole paljoakaan väliä, mitä teen tai jätän tekemättä."

"Odotin enempää", sanoi Ginevra, "kuin teistä kumpikaan on jaksanut suorittaa, jos sellaisia toiveita voidaan sanoa liioitelluiksi. Kun menin naimisiin Arthurin kanssa, luulin hänestä kehittyvän kuuluisan miehen, mutta —"

"Hän olikin kuuluisa mies."

"Samaa olet sanonut ennenkin. Olemme eri mieltä, kuten tavallisesti. Ehkä voimme olla yhtä mieltä siitä, että rakkautemme alkoi toivosta luoda sinulle jonkinlainen ura."

"Ginevra, rakkautemme alkoi, koska rakastin sinua — muuta en tiedä. Sinulla oli kyllä aikomus tehdä minusta jotakin, ja pelkäsin sinun pettyvän."

"No niin, minä olenkin pettynyt."

Lancelot odotti jälleen hetkisen.

"Ginevra, otaksu, että pääasiassa olen samaa mieltä kanssasi. Sen mukaan, mitä olemme ajatelleet, ei keskinkertainen elämä voi olla onnellista. Mutta et ole näyttänyt minulle minkäänlaista pelastusta siitä."

"Tarkoitat siis minun erehtyneen — en ole innoittanut sinua tarpeeksi. Kuten tahdot."

"Olet hätäinen — salli minun selittää tarkoitukseni. Neuvot minua vetäytymään syrjään, kun hän tekee tyhmyyksiä. Mutta kun hän käskee minuakin tekemään tyhmyyksiä — ei, en tahdo väittää sitä — hänen käskynsä eivät ole koskaan olleet tyhmiä. Mutta kun hän käskee jotakin, mitä en jostakin syystä halua tehdä —"

"Mitä esimerkiksi?"

"Minun ei tarvitse lausua sinulle esimerkkejä, Ginevra."

"Mutta minä vaadin sinulta niitä Arthurin vaimona. Ajattele tätäkin erääksi hänen pyhäksi käskykseen."

"En voi ajatella esimerkkiä juuri nyt."

"No niin — luulen, ettet voikaan. Toivoin sinun voivan. Toivoin sinun sanovan, ettet enää toistamiseen lähde mielelläsi vierailemaan Pelles-kuninkaan tyttären luo. Arthurhan on juuri äsken käskenyt sinun ratsastaa sinne."

"Pelles-kuninkaan tyttären luoko?"

"Arthur tietää tarinan, ja niin teen minäkin. Hän iloitsee siitä, että vihdoinkin olet löytänyt naisen, jota voit rakastaa. Hän lähettää sinut tälle matkalle senvuoksi, että saisit nähdä tytön jälleen."

"Tämä poikkeaa suuresti siitä, kuinka itse ymmärsin hänen määräyksensä", vastasi Lancelot.

"Nuo määräykset eivät merkitse mitään. Matkustat sinne tervehtimään häntä."

"En tiedä lainkaan, mitä olet kuullut", sanoi Lancelot, "mutta sanon sinulle rehellisesti, etten rakasta Elainea".

"Niin, se juuri on tytön nimi", sanoi Ginevra. "Tarina on tosi."

"Jos ottaisin asian vakavalta kannalta, menettäisin järkeni", sanoi Lancelot. "Joitakin loruja on kantautunut korviisi, ja sinä olet mustasukkainen, syytät minua uskollisuudestani Arthuria kohtaan ja väität rakkautemme loppuvan tähän. Etkö voi käsittää minun suhdettani siihen? Elainen tarina on tavaton."

"Eikä ole!"

"Mutta se on täydellisesti viaton."

"Pidän parempana, etten kuuntele sitä."

Lancelot seisoi katsellen häntä, mutta hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Lancelot käänsi hänelle selkänsä ja käveli ovea kohti.

"Toivon sinun jatkavan tätä lemmenkauppaa hienotunteisemmin kuin olet aloittanut."

"Se ei ole mikään lemmenkauppa eikä siitä ikinä sellaista tulekaan. Olen tavannut tytön vain kerran elämässäni — ei, kaksi kertaa — käydessäni vierailemassa hänen isänsä luona. En odota näkeväni häntä milloinkaan enää."

"Uskallatko vannoa, ettet puhuttele häntä seuraavan vierailusi aikana?"

"Uskallan."

"Älähän nyt sentään, Lancelot. Pelasta jotakin haaksirikosta. Mitä tahansa muuta, mutta sinusta ei saa tulla valehtelijaa. Arthurilla ei ole mitään muuta tarkoitusta lähettäessään sinut sinne kuin se, että voisit kohdata sen tytön."

"Ginevra, mikäli hän on kertonut minulle ja mikäli minulla on oikeus ajatella, hän lähettää minut sinne toimittamaan erästä asiaa, joka ei lainkaan koske Elainea. Viivyn siellä vain vähän aikaa ja olen lähettänyt sanan hänen isälleen, että tahdon tavata vain hänet. Elaine pysyttelee epäilemättä huoneessaan."

"Hyvin tavatonta!" sanoi Ginevra. "Miksi teit niin?"

"Kaukana siitä, että rakastaisin tyttöä, mutta tahdon mieluummin olla häntä tapaamatta."

"Onko hän niin vastenmielinen?"

"Luulen häntä hyvinkin viehättäväksi."

"Silloin varmaankin pelkäät häntä. Pelkäätkö menettäväsi hänelle sydämesi?"

"No niin, se kuulostaa mielettömältä", vastasi Lancelot, "mutta hän on rakastunut minuun ja koska en vastaa samalla tavalla, pysyttelen mieluummin syrjässä. Ajan mittaan hän kyllä unohtaa sen."

Ginevra nauroi. Sitten hän katsoi Lancelotiin, ollen pitkän aikaa vaiti.

"En tietystikään voi näyttää hämmästyneeltä senvuoksi, että hän rakastaa sinua. Se ei olisi kohteliasta. Mutta ihmettelen, kuinka tiedät sen niin varmasti parin tavallisen kohtaamisen jälkeen."

"Hän sanoi sen minulle itse."

"Mitä?"

"Hän pyysi minun lempeäni — ei avioliittoa, vaan lempeäni. Ilmoitin hänelle sen olevan mahdotonta."

"Oliko siinä kaikki?"

"Oli."

"Minä puolestani olisin odottanut hänen sanovan, että hän valloittaa sinut ennemmin tahi myöhemmin kaikesta huolimatta."

"Hän sanoikin jotakin sellaista."

"Niin he aina tekevät", sanoi Ginevra. "Ja useimmiten se käykin niin. On olemassa sellaisia miehiä, jotka alistuvat sen naisen rukouksiin, jota he eivät rakasta. Mies riemuitsee oman jaloutensa tunnosta... Elainen on erinomaisen hauska kuulla viestisi hänen isälleen."

"En käsitä sitä."

"Hyväinen aika! Hän tietää siitä sinun muistelevan häntä ja aavistaa sinun pelkäävän niin kovasti, ettet uskalla kohdata häntä. Et pelkäisi ollenkaan, ellet epäilisi omaa päätöstäsi vastata kieltävästi."