Part 2

"Olen kuullut, että hän on oikeastaan ikävänlainen", sanoi Elaine.

"Minussa hän herättää harrastusta", sanoi Lancelot.

Elaine ei puhunut enää mitään. Kuu oli jo noussut korkealle, ja kuningas Pelles kiinnitti toisten huomiota siihen. Se oli Lancelotin mielestä hyvin kaunis.

"Toivon, että saamme pitää teidät luonamme jonkun aikaa", sanoi kuningas.

"Minun täytyy ratsastaa pois varhain huomisaamuna. Minun olisi pitänyt tehdä niin jo tänä iltana, mutta vieraanvaraisuutenne oli niin miellyttävä, etten hennonnut lähteä."

"Tapaan teidät aamiaisella", sanoi kuningas. "Milloin tahansa teille vain sopii."

"Minäkin tulen, ritari Lancelot", sanoi Elaine.

"Se ei ole tarpeellista, tytär."

"Ei", sanoi Elaine, "ei siksi, että se on tarpeellista".

IV

Lancelot oli jalkeilla ennenkuin hovikunta oli valmis tarjoamaan hänelle aamiaista. Elainekin nousi ennen isäänsä. Hän tuli alakertaan, lihava viiriäiskoira kintereillään, ja näki Lancelotin kävelevän puutarhassa edestakaisin juuri ikkunan kohdalla.

"Toivon teidän nukkuneen hyvin", sanoi Elaine.

"Mainiosti. Entä te?"

"En ole nukkunut koko yönä."

"Mitä ihmettä te sitten olette tehnyt?"

"Olen ajatellut."

"Ajatellutko?" sanoi Lancelot. "Isänne kertoi minulle teidän menevän siinä liiallisuuksiin, mutta ei ilmaissut teidän tekevän sitä öisin. Mitä te ajattelitte?"

"Teitä, ritari Lancelot. Tein kaksi päätelmää teistä. Ja nousin varhain kertoakseni teille toisen niistä."

"Miksi ei molempia?"

"Ensimmäisen jälkeen haluaisitte tuskin kuunnella toista."

"Millainen on ensimmäinen?"

"Rakastan teitä, ritari Lancelot."

"Te tarkoitatte —"

"Juuri sitä. Koska ette ehkä tule tänne enää ikinä, otaksuin parhaaksi, että kerron sen teille. Ellette rakasta minua, en joudu sen huonompaan asemaan, ja kaikissa tapauksissa tahdon mielelläni ilmaista sen teille... Oletan, ettette todella rakastakaan minua?"

"Puhuakseni suoraan", sanoi Lancelot, "niin en".

"En ehdotakaan avioliittoa", sanoi Elaine. "Vaatisin silloin tietysti liikaa. Mutta vain lempenne vähäksi aikaa?"

"En voi."

"Ettekö koskaan?"

"En koskaan."

"No niin, en aio luopua ajattelemasta teitä. Se kai on teille samantekevää?"

"Olen pahoillani tämän vuoksi", sanoi Lancelot.

"Teidän ei tarvitse olla. Tällaistahan saattaa tapahtua vaikka kelle."

Hän kumartui taputtelemaan vieressään seisovaa viiriäiskoiraa. Lancelot puolestaan katseli hänen auringon valaisemaa tukkaansa.

"Käyttäydyn tuskin soveliaasti huomauttaessani siitä", sanoi Lancelot, "mutta te olette kiihoittanut uteliaisuuttani. Sanoitte tehneenne toisenkin päätelmän."

Elaine suoristautui ja nauroi. "Niin, olen pahoillani, että olette rakastunut Ginevraan."

"Kuka kertoi minun olevan?"

"Se tekee pulmani ratkaisun niin vaikeaksi minulle — ymmärrätte kai sen?"

"Minkä pulman, Elaine?"

"Hyväinen aika, sen pulman, kuinka voittaisin rakkautenne — tai teidät. Luullakseni en minäkään voi saada kaikkea."

Kuningas Pelles tuli ovesta niin nopeasti, että hänen jalkansa luiskahtivat, ja hän horjui, ennenkuin saavutti jälleen tasapainonsa.

"Olen pahoillani, että tulen näin myöhään, ritari Lancelot. Määräsin, että aamiaisenne piti olla valmiina puoli tuntia sitten, mutta he eivät herättäneet minua ajoissa. Mutta nyt se on jo pöydällä älkääkä missään tapauksessa menettäkö minuuttiakaan. Milloin teidän pitää tavata Arthur?"

V

Lancelot ja Arthur ratsastivat turnajaispaikkaa kohti tasangon laitaa pitkin metsän varjossa. Tasangon poikki vei toinenkin polku Lonazepiin päin, ja polun takaa alkoi toinen metsä. Auringonpaisteessa he saattoivat nähdä pari asestettua miestä, joiden välissä ratsasti nainen.

"Nuokin henkilöt ovat matkalla turnajaisiin", sanoi Arthur.

"Ovat varmasti", sanoi Lancelot.

"En tunne vaakunaa", sanoi kuningas, "ja näin kaukaa on mahdotonta nähdä, kuka tuo nainen on. Hänen tukkansa on musta."

"Niin onkin", myönsi Lancelot. "Hän on Iseult. Toinen ritari lienee Tristram, ja koska toinenkin näyttää yhtä voimakkaalta, luulen häntä saraseeni Palomidekseksi, Iseultin toiseksi rakastajaksi."

"Et suinkaan tarkoita, että hänellä on kaksi samalla kertaa?" kysyi Arthur. "Jos olisin sen tiennyt heistä —"

"Ah, en!" vastasi Lancelot. "Tristram on hänen rakastajansa, mutta Palomides jumaloi häntä ja luulen häntä jalommaksi mieheksi, jos muuten on eroa, koska hän ei saa mitään korvausta — eikä vastedeskään saa."

"Iseult ei tietystikään voi herättää toiveita saraseenissa", sanoi Arthur.

"Siinä on sittenkin jotakin", sanoi Lancelot. "Epäilenpä, koettaako Tristram kovastikaan kääntää häntä oikeaan uskoon. Mutta jos Palomides vaihtamalla uskontoaan voisi voittaa Iseultin omakseen, tunnustaisi hän syntinsä ensimmäiselle tapaamalleen papille. Mutta kristitty tai ei, hän on silti ihmeellinen ritari."

"Olen kuullut sanottavan Iseultia tavattoman kauniiksi", sanoi Arthur.

"Hän onkin kaunis, mutta oma puolisonne on paljon suloisempi."

He ratsastivat muutamia minuutteja äänettöminä.

"Olet siis nähnyt hänet?" kysyi Arthur.

"Olen nähnyt heidät molemmat", vastasi Lancelot.

"Itse olen nähnyt vain Ginevran", sanoi Arthur. "Minkä näköinen Iseult on?"

"Hänen tukkansa on musta, kuten huomasittekin, ja hänen ihonsa on valkoinen. Hänellä on huomiotaherättävät siniset silmät. Pitkät tummat silmäripset. Ne näyttävät kosteilta, ikäänkuin uisivat."

Nyt he ratsastivat jälleen parisataa kyynärtä ääneti.

"Haluanpa melkein ratsastaa tuon seuraavan kentän poikki", sanoi Arthur, "ja lausua molemmat ritarit tervetulleiksi turnajaisiimme".

"En tekisi sitä, jos olisin sijassanne", sanoi Lancelot. "Jos tervehditte heitä nyt, on teidän pakko ratsastaa matkan loppu heidän kanssaan, jolloin muut turnajaisiin saapuneet loukkautuvat kuullessaan teidän kunnioittaneen paria taistelijaa suojeluksellanne, kahta muukalaista, joista toinen on saraseeni."

"Olet tapasi mukaan ihan oikeassa, Lancelot. Silloin on parasta, ettemme ilmaise heille, keitä olemme. Olen sellaisella tuulella, että tahdon liittyä heidän seuraansa tuntemattomana, kypärinsilmikko ummessa, lausua kohteliaisuuteni naiselle ja hänen molemmille rakastajilleen ja ratsastaa sitten heidän edellään."

"Jos ratsastatte noiden miesten luo kypärinsilmikko ummessa ja jos vielä kaiken lisäksi puhuttelette naista ilmaisematta itseänne ensin Tristramille, aloitatte turnajaiset siinä paikassa. Tristram tai Palomides heittää teidät maahan satulasta."

"Tokkohan", sanoi Arthur. "Mutta minäpä pidänkin varani."

Hän ohjasi hevosensa kentälle iskien kannukset sen kylkiin.

"Jumalan nimessä, Arthur!" huusi Lancelot kiiruhtaen hänen jälkeensä. "Ajatelkaa, mitä teette! Vaikka voisittekin käsitellä noita miehiä, loukkaisitte Iseultia. Mutta ellette halua kunnioittaa häntä, ajatelkaa sentään hieman Ginevraa. Tämä ei tuottaisi hänelle vähääkään kunniaa. Ja paholainen vain tietää, mitä etuja siitä saatte. Katkenneen niskan ehkä."

"Tulen takaisin tuossa tuokiossa", vastasi Arthur. "Tarkoitukseni on hyvä, eikä kukaan ymmärrä sitä väärin."

"Olen seurannut teitä silloinkin, kun olitte järkevä", sanoi Lancelot. "Minun pitää auttaa teitä nytkin."

Päästyään kentän poikki he ratsastivat kovaa vauhtia Iseultin ja hänen miestensä jälkeen. Tristram ja Palomides kuulivat heidän tulevan ja pysähtyivät. Kun he näkivät Arthurin ja Lancelotin laskeneen kypärinsilmikkonsa alas, peittivät hekin kasvonsa ja odottivat hyökkäystä. Mutta Arthur hämmästytti heitä hidastuttamalla hevosensa vauhtia. Hän ratsasti käymäjalkaa tirkistellen silmikkonsa raoista Iseultia, ja Lancelot ratsasti hänen kintereillään katsellen tiukasti molempia keihäitä. Arthur unohti kokonaan tervehtiä ritareita.

"Hyvää huomenta, kaunis lady", sanoi hän.

"Hyvää huomenta", vastasi Iseult.

Arthur oli jo melkoisen matkan päässä, ennenkuin Tristram huusi hänelle.

"Kuulkaahan nyt, kuka sitten lienettekään, tämä ladyn kärsimä loukkaus koskee minuakin. En haluaisi mielelläni pistää teitä selkään. Kääntykää ympäri!"

Lieneekö Arthur kuullut vaiko ei, hän ratsasti vain tyynesti eteenpäin. Lancelot tiukensi polviensa otteen lujaksi ja piti keihästä valmiina.

"Olette raukkamaisen epäkohtelias!" huusi Palomides. "En minäkään haluaisi pistää teitä selkään, mutta ellette käänny, suuntaan iskuni siihen."

Arthur sai takaisin mielenmalttinsa niin ajoissa, että kuuli kavioiden kapseen, ja kääntyi ympäri juuri sillä hetkellä, kun Palomideksen onnistui syöstä hänet satulasta ja pudottaa ruohikkoon. Vihoissaan Palomides oli kannustanut hevostaan niin kovasti, ettei aluksi saanut sitä pysähtymään. Kun hän tuli takaisin, näki hän Tristramin kiipeävän satulaan ja Lancelotin puhelevan hänelle melko ystävällisesti. Arthurkin oli noussut satulaan jälleen, mutta näytti koko lailla huumaantuneelta. Nähdessään Palomideksen Lancelot houkutteli Arthurin syrjään.

"Mihin he ovat menossa, Tristram? Miksi laskit hänet menemään niin helposti?"

"No niin, ensiksikin", vastasi Tristram, "ellet olisi ratsastanut kentän poikki, olisit nähnyt pitkän ritarin käsittelevän minua ihan samalla tavalla kuin sinä hänen ystäväänsä. En ollut sellaisessa asemassa, että olisin voinut pidättää heitä. Sitäpaitsi selitti pitkä ritari, etteivät he olleet aikoneet olla epäkohteliaita. Hänen ystävänsä, sinun vastustajasi, kuuluu korkeaan säätyyn. Varmaankin he hirttävät sinut Lonazepissa senvuoksi, että kohotit kätesi Jumalan valittua vastaan, sinä kun olet vielä pakana."

"Mitä tarkoitatkaan?"

"Ritari, joka heitti minut satulasta, oli Lancelot. Tiesin sen samassa silmänräpäyksessä, kun hänen keihäänsä sattui minuun. Hänen anteeksipyyntönsä oli hänen luonteensa mukainen. Nyt voit kai arvata, kuka toinen oli."

"Kuka sitten?"

"Arthur, tietysti. He ovat eroamattomat."

"Se ei ole mahdollista", sanoi Palomides. "Arthur ei puhuttelisi naisia tiellä noin loukkaavalla ja tuttavallisella tavalla."

"Se mies oli Arthur", sanoi Tristram.

"Miksi hän ei puhutellut sinua tai minua?"

"Hän piti Iseultin ulkomuodosta enemmän."

* * * * *

Lancelot ja Arthur ratsastivat ääneti hyvän matkaa.

"Minun pitää tavata heidät jälleen", sanoi Arthur vihdoin.

"Keitä tarkoitatte?"

"Tristramia ja Iseultia."

"Teitä on vaikea tyydyttää", sanoi Lancelot. "Luulin teidän saaneen tarpeeksenne heistä koko iäksenne."

"Ei", vastasi Arthur, "minun pitää korjata väärinkäsitys. Saan kyllä tilaisuuden käydä heidän luonaan turnajaisten jälkeen."

"Pyydän, ettette tekisi sitä Se on vain pahaksi."

"Mutta ei varmaankaan miksikään vahingoksi. Tekoni oli tyhmä — vähin, mitä nyt voin tehdä, on selittää heille vaikutteeni. Menen heidän luokseen yksinäni muutamiksi hetkiksi."

"Yhä pahempaa", sanoi Lancelot. "Minun täytyy tulla mukananne sinne."

"Sanon jälleen", sanoi Arthur, "että menen puhuttelemaan heitä yksinäni".

"Ja minä toistan jälleen vielä paremmalla syyllä", vastasi Lancelot, "että minunkin pitää lähteä sinne katsomaan, että pääsette sieltä hengissä takaisin".

VI

Ellei Arthur olisi katsonut Iseultia, ei Galahad olisi syntynytkään. Tai ellei Bromel olisi tullut vielä kerran rukoilemaan Elainea. Tai ellei Bors, Lancelotin serkku, olisi sattunut ratsastamaan Pelles-kuninkaan linnan ohi.

Bromel, tietysti, oli tuskin tervetullut, mutta hänet oli kuitenkin päästettävä sisään.

"Ettekö ole muuttanut mieltänne ollenkaan?" aloitti hän.

"Ah, kyllä!" sanoi Elaine. "Olen paljoa järkevämpi — edistynyt tavattomasti. Mutta en haluaisi laskea siitä leikkiä. Olen pahoillani teidän vuoksenne, koska tiedän, miltä teistä tuntuu."

"Alatte ymmärtää", sanoi Bromel. "Saan kyllä lupauksenne jonakin päivänä. Voin odottaa."

"Sanoin tietäväni, miltä teistä tuntuu, mutta en tunne sillä tavalla teitä kohtaan. En rakasta teitä, Bromel. Olkaamme ystäviä. Voin nyt olla hellempi ystävä kuin ennen vanhaan."

"Ellette rakasta minua, niin mitä se merkitsee, että sanoitte muuttuneenne?"

"Väititte luonteeni muutamien puolien nukkuvan. No niin, ne kaikki ovat heränneet nyt. En halveksi enää rakkautta enkä avioliittoakaan. Haluaisin mielelläni lapsia itselleni."

"Mitä teille onkaan tapahtunut?"

"Senhän kerroin jo teille. Olen järkevämpi."

"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?"

"Ei mitään."

Bromel alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hän pysähtyi vihdoin tornin ikkunan viereen. Sitten hän katseli jonkun aikaa ulos.

"Kun olin täällä viime kerran", sanoi hän, "laittoi isänne taloa kuntoon Lancelotille. Hän saapuikin tänne, luullakseni?"

"Kyllä."

"Hän on varmaankin hyvin vaikuttava persoonallisuus", jatkoi Bromel. "Puhuin tyhmästi hänestä silloin, mutta kadehdin teiltä mahdollisuutta puhutella häntä."

"Minäkin kadehdin itseäni", vastasi Elaine. "Olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä jälleen. Hän viipyi täällä vain yhden yön."

"Tahtoisitteko kertoa minulle, minkä näköinen hän on?" kysyi Bromel. "Tunnustan olevani utelias."

"Pitkä — tumma — syvät silmät — paljon arpia kasvoissa. Hän on viisikolmattavuotias ja — no niin, hyvin vaikuttava persoonallisuus."

"En usko noita hänestä levitettyjä juttuja", sanoi Bromel.

"Tekisitte viisaammin, jos uskoisitte, koska ne ovat tosia", sanoi Elaine. "Hän on Ginevran rakastaja."

"Silloin olen pahoillani", sanoi Bromel.

"Niin olen minäkin", sanoi Elaine.

"Tehän ennen ajattelitte, että se oli oikein."

"Niin ajattelen nytkin, mutta olen silti pahoillani."

Bromel tuli takaisin hänen luokseen.

"Olette siis varmempi kuin koskaan ennen, ettette tahdo mennä naimisiin kanssani?"

"Paljoa varmempi."

"Siinä tapauksessa tiedän, mitä on tapahtunut."

"Niinkö?"

"Olette kohdannut jonkun toisen."

Elaine tarttui koruompelukseensa, koetti neuloa siihen pari kolme pistoa ja pani sen jälleen syrjään. Bromel katsoi häneen. Elaine katsoi takaisin niin tiukasti kuin suinkin.

"Oletan, ettei minulla ole oikeutta kysyä sitä teiltä", sanoi Bromel vihdoinkin.

"Mitä sitten?"

"Sitä, oletteko kohdannut jonkun toisen."

"Ah, sellainenko tuo kysymys olikin? Luulin teidän todenneen jotakin. Olette tietysti ihan oikeassa."

"Siinä tapauksessa se mies on Lancelot."

"Kukapa muu?"

"Ja rakastaako hänkin teitä?"

"Teidän ei olisi pitänyt esittää tätä kysymystä. Mitä vastaisinkaan, ellei hän rakastaisi? Teidän pitää otaksua, että hän rakastaa. Mutta todellisuudessa on asian laita päinvastoin."

"Lorua!" sanoi Bromel. "Jos hän rakastaisi teitä, sanoisi hän sen teille, mutta mistä tiedätte, ettei hän rakasta teitä."

"Hän sanoi sen minulle", vastasi Elaine. "Minusta tuntui yleensä parhaalta kysyä sitä häneltä."

"Kysyittekö häneltä, rakastaako hän teitä?"

"En voinut keksiä muutakaan keinoa, saadakseni siitä selkoa."

Bromel tuijotti häneen kuin jähmettyneenä.

"Älkää katsoko minuun noin, Bromel. Aioin olla pahoillani teidän tähtenne, mutta te pakotatte minut vielä nauramaan. Olen pahoillani itsenikin vuoksi. Kerranko teille koko tarinan?"

"Luullakseni ei mikään nainen tahdo levittää sellaisia uutisia itsestään", vastasi Bromel.

"Erehdyin siis. Luulin teidän voivan säilyttää salaisuuden", sanoi Elaine. "Olette jälleen oikeassa. Hyvästi, Bromel. — Ettekö aiokaan lähteä?"

Hänen äänensä sävy herätti hänen vierellään nukkuvan lihavan viiriäiskoiran. Se nousi ja käveli Bromelia kohti.

"Tule takaisin tänne, Arthur, ja pane maata!" komensi Elaine. Koira totteli.

"En tahdo lähteä", sanoi Bromel, "ja haluaisin kuulla kaikki, mitä ikinänsä tahdotte kertoa minulle".

"Se tuottaa nyt vähemmän huvia", vastasi Elaine. "Hetki on haihtunut. No niin, en aio kietoa sitä mihinkään salaperäisyyden verhoon. Se on hyvin yksinkertaista. Muutamia päiviä takaperin en rakastanut ketään, mutta nyt rakastan Lancelotia. Sanoin sen hänelle ja luonnollisesti hän vastasi sen olevan mahdotonta. Hän ei ilmaissut minkäänlaista syytä, mutta tietysti voin arvata sen. Uskon kuitenkin saavani hänet omakseni lopulta, koska Ginevra ei voi saada häntä."

"En ymmärrä teitä ollenkaan."

"Lancelot sanoi, ettei kukaan, joka ei halua lapsia itselleen, rakasta oikein."

"Mitä sillä on siinä tekemistä?"

"Siitä johtuu kaikki."

"Olen järkyttynyt ylenmäärin."

"Niin kai, Bromel."

"Onneksi siinä ei ole mitään vaaraa. Vain yksi laji naisia voisi tehdä jotakin sellaista."

"Nuoko, joilla on äidinvaisto?"

"Luonnotonta! Teillä ei ole äidinvaistoa. Te vain himoitsette Lancelotia."

"No niin, lupaan teille, etten ehdota sitä hänelle, ellen tiedä hänen hyväksyvän sitä. Älkää olko huolissanne minun vuokseni, Bromel — onnistun siinä vielä jollakin tavalla."

Jälleen Bromel käveli hitaasti edestakaisin huoneessa ja katsoi lattiaan.

"Käsittelette sitä asiaa tavattoman tyynesti", sanoi Elaine, "enkä voi unohtaa kaikkia niitä tunteja, jotka olette tuhlannut minulle. Meistä on tullut hyviä tovereita määritellessämme vain sydämeni tuskia. Pelkään olevani itsekäs."

Bromel pysähtyi ja katsoi häneen.

"Se ei tekisi teitä onnelliseksi."

"Mikä ei tekisi?"

"Se, että saisitte lapsen."

"Bromel, kuinka loukkaavia sanoja te nyt laskettelette huuliltanne!"

"Se ei tekisi teitä onnelliseksi, Elaine."

"Mutta se tekisi hänet onnelliseksi."

"Eikä tekisi! Sellainen koe saattaisi teidät molemmat suureen kurjuuteen."

"Se ei ole mikään koe. Muistakaa, kuinka usein se on tapahtunut ennenkin. Miehet ja naiset ovat eläneet täällä maailmassa jo kauan aikaa."

"Se on tapahtunut ennenkin, mutta tulos ei ole koskaan ollut hyvä. Lancelot muistaa sen kyllä. Tahdotteko kertoa minulle, tietääkö hän jo jotakin suunnitelmistanne?"

"Ei sanaakaan. Olen puhunut siitä vain teille, Bromel. Voisitte turmella koko asian, jos varoittaisitte häntä."

"Ei kannata varoittaa. Hän saattaisi ehkä ajatella, ettei se ole minun asiani missään tapauksessa. Mutta vanhana ystävänä luulen, että minun pitää kertoa tästä kaikesta isällenne niin paljon, että hän tietää olla varuillaan."

Elaine laski molemmat kätensä tuolin käsipuille, vaipui sitten takaisin siihen ja katsoi häneen.

"Kertokaa isälleni, jos haluatte. Varoittakaa häntä tulevista lapsenlapsistaan. Te ette ehkä voikaan säilyttää salaisuutta missään tapauksessa. Häntä hämmästyttää huolehtiminen, jota te osoitatte hänen perheensä onnelle. Ilmoittakaa hänelle rukkasten saaneena kosijana tuntevanne, että hänen jälkeläisensä ovat teidän vallassanne. Todella, Bromel, teillä on paljon väärin sovitettua rohkeutta. Kun isä on selvittänyt välinsä kanssanne, luuletteko minun kunnioittavan teitä enemmän sen vuoksi, että olette pettänyt luottamukseni?"

"Teidän ei tarvitse syyttää minua", vastasi Bromel. "Lancelot on varastanut sen rakkauden, joka oikeastaan kuului minulle. En varoita häntä — epäilemättä hän tietää, mitä pitää tehdä, ja on imarrellut teidät jollakin tavalla ajattelemaan, että olette valloittamaisillanne hänet. Teistä tulee hänen uhrinsa, näen sen nyt. Selitän sen isällenne ja lähden sitten hakemaan Lancelotia ja vaadin hänet taisteluun kanssani."

"Toivoin teidän saavan nauttia pitemmästä elämästä. Kertokaa vain Lancelotille tietävänne, että hän on minun rakastajani, ja katsokaa, mitä teille silloin tapahtuu. Minähän sanoin teille hänen kuuluvan Ginevralle. Mutta tehkää, kuten haluatte. Ystävyytemme on lopussa, enkä aio uskoa teille enää mitään tämän jälkeen."

"En halua riidellä kanssanne, Elaine —"

"Emmehän me toki riitelekään. Olemme vain lakanneet olemasta ystäviä. Ennen eroamme olen sanonut teille sen, mitä luulette parhaaksi kielitellä naapureille."

"Varoitan isäänne, että Lancelot koettaa houkutella teitä", sanoi Bromel, "ja sitten aion asettua tuon sillan päähän tuolla, jonka kautta Lancelotin on pakko ratsastaa tullessaan teidän luoksenne. Aion selvittää välini hänen kanssaan."

Elaine nauroi. "Mutta, Bromel, hän ei tule. Saattaa käydä niin, etten näe häntä enää ikinä. Ette suinkaan tarkoita sitä, että aiotte odottaa siellä päiväkausia?"

"Kun olen puhunut isällenne, ryhdyn selvittämään välejäni rakastajanne kanssa."

* * * * *

Se onnistui kuitenkin niin, ettei hänen tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Myöhään seuraavana iltapäivänä ritari Bors ratsasti sitä tietä pitkin ja lähestyi siltaa. Bromel pysäytti hänet.

"Olette pitkä mies", sanoi hän, "ja melko vaarallisen näköinen. Luulen teitä odottamakseni mieheksi."

"Olette ehkä oikeassa", sanoi Bors. "Onko ystävällänne jokin erityinen nimi?"

"Sukkeluutenne ei hyödytä nyt mitään, ritari Lancelot" sanoi Bromel.

"En ole ritari Lancelot", vastasi Bors, "mutta jos voin tehdä teille jonkun palveluksen, olen hänen sukulaisensa".

"Hän on sukunsa suurin lurjus", sanoi Bromel. "Olisin mieluummin kohdannut hänet, mutta sillä välin voitte tekin kyllä kelvata."

Ritari Bors katsoi häneen hetkisen ääneti. "Lancelot ei ole lurjus, ja hänen perheensä muita jäseniä, jos laskette niihin kaikki serkut, kuten minutkin, on niin paljon, ettei heistä voida väitellä yksityiskohtaisesti. Olen pahoillani, että olette kallistanut korvanne hänestä levitetyille valheille."

"Enkä ole", sanoi Bromel. "Hän on varastanut erään kokemattoman nuoren naisen sydämen täällä — voinpa melkein sanoa suojelemattoman naisen, paitsi sitä suojelusta, jonka minä voin hänelle antaa. Hän aikoo saattaa tytön häpeään, ellen estä häntä siitä. Älkää pudistako minulle päätänne tuolla tavalla, ellette halua taistella."

"En ole koskaan ennen tuntenut taistelua näin tarpeettomaksi", vastasi Bors. "Koko juttu on naurettava. En tiedä, kuka olette, enkä aavista, kuka se nainen on, jos häntä on olemassakaan. Epäilen, että olette hieman mieletön."

"Olen ritari Bromel, ja se nainen on Elaine tuolla linnassa."

"Ette suinkaan tarkoita Pelles-kuninkaan tytärtä?"

"Ajattelin teidän tuntevan hänet", sanoi Bromel.

"Tunnen Pelles-kuninkaan", sanoi Bors. "Ehdotan, että menemme sinne yhdessä ottamaan selville, mikä on hätänä."

"Minne meidän pitäisi lähteä yhdessä?" huusi Bromel. "Ette pääse tämän sillan toiseen päähän, ellette tapa minua. Olette yhtä petollinen kuin Lancelotkin. En tahtoisi luottaa kumpaiseenkaan."

"Olen pahoillani, että teistä tuntuu siltä", sanoi Bors, "mutta jos haluatte saada selkäänne —"

Hän peräytti hevostaan muutamia metrejä ja ratsasti sitten kovaa vauhtia ritari Bromelia kohti, jonka uljuus oli epäkäytännöllistä lajia, paitsi kuvitelmissa. Borsia melkein nauratti. Muutamia työkkäyksiä vain, ja Bromel oli hänen armoillaan.

"En tahtoisi mielelläni tappaa teitä", sanoi hän, "mutta niin käy, ellette peruuta solvauksianne".

"Peruutan ne, mutta ne voivat ehkä olla tosiakin."

"Huomautin jo olevani pahoillani", toisti Bors aukaisten Bromelin kypärin nauhat.

"Peruutan ne", sanoi Bromel.

"No, tämä kuulostaa jo paremmalta", sanoi ritari Bors sallien hänen nousta seisaalleen.

"En huomaa tässä mitään naurettavaa", sanoi Bromel.

"Olette oikeassa", vastasi Bors. "Tässä ei ole teille mitään naurettavaa. Saatte pitää henkenne vain yhdellä ehdolla: ratsastakaa suoraan hoviin, hakekaa Lancelot käsiinne ja pyytäkää häneltä puheitanne anteeksi."

Bromel lupasi — tarjoutuipa vielä vannomaan sen miekkansa kahvan nimessä.

"Hyvä on", sanoi Bors. "Nyt te lähdette matkalle suoraan tuon sillan kautta hakemaan Lancelotia."

Hän katseli hetkisen Bromelin matkan edistymistä ja kääntyi sitten Pelles-kuninkaan linnaa kohti.

* * * * *

Pelles otti hänet vastaan samassa suuressa hallissa, missä Lancelotia oli huvitettu. Kun Elaine kuuli, että Bors oli Lancelotin serkku, liittyi hän heihin.

"Olen iloinen saadessani teidät vieraakseni, ritari Bors", sanoi kuningas. "Kuinka terveeltä te näytättekään! Toivoakseni ei teitä pysäytetty tiellä?"

"Ei sillä tavalla, että siitä kannattaisi puhua", vastasi Bors.

"Sillan poikki oli siis mielestänne helppo päästä?" jatkoi kuningas.

"Kyllä. Sillassa ei ole mitään vikaa, vai onko?"

"Ei", vastasi kuningas. "Silta on tyydyttävässä kunnossa. Oletteko tavannut etevää serkkuanne viime aikoina?"

"Enpä juuri — en mennyt Lonazepiin", vastasi Bors. "Kuulin vain hänen ja Tristramin kunnostautuneen siellä. Mutta sehän on niin heidän tapaistaan."

"Oliko Iseult siellä"? kysyi Elaine. "Minunkin piti lähteä sinne isän kanssa, mutta siitä ei sittenkään tullut mitään."

"Teidän olisi pitänyt matkustaa sinne. Niin, luulen Iseultin olleen siellä."

"Ritari Lancelot ihailee häntä, vai mitä? Kun hän oli täällä, puhui hän Iseultista."