Part 16

"Galahad, olen iloinen, että säälit sitä tyttöparkaa, jota Gawaine kohteli niin huonosti, vaikka minun täytyy sanoa, että hän oli tyhmä tappaessaan itsensä. Olen huolissani pelosta, että nämä uudet ja jalot haaveesi saattavat ehkä viekoitella sinut olemaan liian ankara hänelle rakkauden takia ja liian lauhkea arvostellessasi hänen itsemurhaansa."

"Tarkoitat, että hänen olisi pitänyt kestää seuraukset osana rangaistuksestaan."

"Galahad, en ole puhunut sinulle tällaisista asioista ennen, mutta en ole varma siitä, menettelikö tyttö väärin rakastuessaan Gawainea. Se kuulostaa siltä kuin Gawaine olisi tehnyt julmasti hylätessään hänet, mutta se onkin ainoa synti, josta olen varma. Tahdon, että sinusta tulee hyvä mies — muista, että minä olin äitisi ennen Ginevraa; tahdon, että sinusta tulee sellainen mies, joka uskaltaa panna vaaraan jotakin sen vuoksi, mitä toivoo koko sydämestään. Kuningattaren neuvo kuulostaa minusta hieman ovelalta ja varovaiselta."

"Eihän se ole ovelaa, kun toivoo ihmisten viettävän nuhteetonta elämää, vai onko?" kysyi Galahad. "Ilmaisin sen kaiketi taas huonosti — hän sanoo inhoavansa sellaisia miehiä, jotka vaipuvat noudattamaan turvallisia tottumuksiaan ja kokonaan unohtavat elää."

"Luulen meidän tarkoittavan samaa. Sillä ei ole väliä, kunhan vain muistat olla jalo. Jos ajattelet minua ollessasi hänen luonaan —"

"Ajattelen sinua usein, äiti."

"No niin, kun niin teet, ajattele ystävällisesti."

"Miksi en niin tekisi?"

"Koska minä kuulun vanhempaan sukupolveen. Olen juuri huomannut sen. Aatteesi hämmästyttävät minua hieman, ja senvuoksi sinun täytyy olla jokseenkin kylmä minun aatteitani kohtaan."

Galahad oli jo kauan aikaa halunnut mennä nukkumaan. Jotakin oli tapahtunut kodille tai hänelle, hän ei tiennyt kummalle. Sen täytyi olla, niinkuin kuningas oli sanonut, että lyhytaikainen oleskelu hovissa oli vanhentanut häntä äkkiä. Hän ei mielellään myöntänyt sitä, mutta ei ollut oikein vireessä — hän tunsi epäsointua kaikessa, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Oliko hänen isänsä tuntenut samaa? Senkö vuoksi ei kumpikaan heistä vieraillut Corbinissa?

* * * * *

Alice oli kattanut pöydälle herkullisen aamiaisen, mutta Galahad söi vähän, ja sitten hän ilmoitti äidilleen, että hänen täytyi lähteä paluumatkalle.

"Jää puoliselle, Galahad — et saa ruokaa matkalla."

"Alice panee kyllä evästä mukaani", vastasi Galahad, "ja ehdin Camelotiin päivälliselle".

"Tiedät itse parhaiten, mitä sinulta odotetaan", sanoi Elaine.

Kun hän oli valmis lähtemään, kumartui hän hevosen selästä suutelemaan äitiään.

"Tule kotiin niin usein kuin voit."

"Ratsastan tänne tulevalla viikolla — pyydän kuninkaalta luvan siihen. Mutta aion puhua isälleni sinun tulostasi hoviin."

"Myöhemmin", sanoi Elaine.

Hän katseli Galahadia ovelta, ja kun Galahad katsoi taakseen juuri ennen häviämistään näkyvistä porttitorniin, heilutti hän kättään ja hymyili.

Galahad ratsasti tunnin tai enemmänkin kovaa vauhtia. Silloin liittyi häneen sivupolulta tuleva ratsastaja, joka oli matkalla kuninkaan kaupunkiin. Tämä mies oli Gawaine.

"Hei, Galahad!" huusi hän. "Kuinka Ettard voi?"

"En ole tavannut häntä äskettäin, mutta luulen hänen voivan hyvin."

"Nämä pienet riidat ja erot", sanoi Gawaine, "ovat tavallisia varhaisemmilla asteilla".

"En tiedä, mistä puhutte", sanoi Galahad. "Olen käynyt kotona tervehtimässä äitiäni."

"Olisitte helposti voinut tehdä pahempaakin", sanoi Gawaine. "Toivoakseni äitinne jaksaa hyvin"?

Muuan heitä vastaan tuleva ratsastaja kiinnitti heidän huomionsa. Hän osoittautui ritari Bromeliksi, joka oli matkalla kotiinsa. He pysäyttivät hevosensa puhuakseen hänen kanssaan.

"Luulin sinun olevan vieraisilla äitisi luona, Galahad."

"Niin minä olinkin — lähdin juuri äsken Corbinista." Bromel oli sennäköinen kuin haluaisi sanoa jotakin lisää, mutta jokin esti hänet siitä. Hän ei näyttänyt niin iloiselta kuin tavallisesti.

"Hän asuu lähellä teitä, eikö niin?" kysyi Gawaine heidän jatkaessaan matkaansa.

"Kyllä", vastasi Galahad.

"Hän ei katsellut teitä ystävällisesti", sanoi Gawaine.

He ratsastivat jonkun matkaa ääneti.

"Hän keskeytti meidät", sanoi Gawaine. "Aioin kysyä, tarkoititteko, ettette ole riidellyt Ettardin kanssa?"

"En tietysti ole!"

"Olen iloinen kuullessani sen. Olipa se onni."

Galahad ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta. Gawaine kävi miettiväiseksi.

"Ihmettelen", sanoi hän, "miksi ei äitinne milloinkaan mennyt naimisiin".

"Mitä?" huudahti Galahad.

"Se ajatus ei ole lainkaan mahdoton", jatkoi Gawaine. "Bromel on luullakseni kyllin ihastunut häneen."

XI

"Oletteko luopunut minusta?" kysyi Ginevra. "On jo kulunut — kuinka monta päivää jo onkaan? — siitä, kun viimeksi osoititte kunnioitustanne kuningattarellenne oikean ritarin tapaan."

"Olen käynyt äitini luona", selitti Galahad.

"Olen kuullut, sen, mutta en teiltä."

"Kuningatar, kun kuningas käski minun lähteä, halusin sanoa teille jäähyväiset, mutta hän käski minun lähteä heti ja lupasi selittää asian."

"Milloin palasitte?"

"Pari päivää sitten, kuningatar."

"En ole tavannut teitä — minun oli tosiaankin pakko lähettää hakemaan teitä, saadakseni puhutella teitä hieman. Epäilemättä Arthur voi selittää senkin."

Hän ei näyttänyt niin ankaralta kuin hänen sanoistaan voi päättää. Hänellä oli yllään uusi ja viehättävä puku, ja Galahad ajatteli, kuinka paljon komeammalta hän näytti kuin hänen äitinsä.

"En ole pysynyt poissa senvuoksi, että halusin sitä."

"Ettekä myöskään siksi, että minä sitä toivoin! Siinä nyt näette, Galahad, ettette voi keksiä minkäänlaista pätevää puolustusta."

"Olen ollut hyvin onneton", sanoi Galahad.

Ginevra huomasi siinä jotakin huvittavaa.

"Otaksun Ettardin sulojen ahdistavan teitä. Epäilemättä näette hänestä unta."

Galahad ponnahti seisaalle kiihkeästi.

"Oletteko tekin samanlainen kuin muut?" kysyi hän.

Ginevra piilotti hämmästyksensä eikä ollut kuulevinaankaan huomautusta.

"Istuutukaa", sanoi hän. "Haluaisin tietää, miksi olette onneton."

"Luvallanne poistun, nyt kuningatar. Kerron sen teille joskus toiste."

"Ei, se on liian tärkeää", sanoi kuningatar. "Kertokaa nyt."

Galahad istuutui vastahakoisesti, kuten näytti, eikä osoittanut halua puhua enempää.

"Olisin mieluummin puhumatta siitä — nyt, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Sillä ei ole mitään tekemistä hovin kanssa."

"Tiesin, ettei poissaolonne johtunut persoonallisista syistä", sanoi Ginevra. "Isänne sanoo teidän kohtelevan häntä vielä pahemmin. Kun hän aikoi puhutella teitä eilen, vannoi hän teidän kääntäneen hänelle selkänsä ja kävelleen pois."

"Kyllä", vasaasi Galahad, "minä käänsin hänelle selkäni".

Hän huomasi vastauksensa säikähdyttävän kuningatarta.

"Galahad, ette suinkaan ole riidellyt isänne kanssa?"

"En luullakseni. En ainakaan vielä."

"Me olisimme kaikki hukassa, jos niin tapahtuisi."

"En halua riidellä hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta se ei liikuta ketään, vaikka niin tekisinkin".

"Se liikuttaa minua", sanoi kuningatar, "isäänne ja teitä Galahad, tapasitteko äitinne terveenä?"

"Hän voi hyvin, luullakseni. Hän oli ollut sairaana, mutta ei pahasti."

"Mutta oliko vierailunne niin hauska kuin olitte toivonut?"

"Kyllä vierailu", vastasi Galahad, "mutta paluumatkalla—"

"Mitä silloin tapahtui?"

"Kuulin jotakin, mutta kerron sen teille joskus toiste."

"Tietysti, ellette halua kertoa, en tahdo mitenkään pakottaa teitä siihen", sanoi kuningatar.

"Haluan mieluummin kertoa sen teille kuin kellekään toiselle. Tehän olette ainoa ihminen, jolle voisin sen hiljaa sanoa. Mutta jolloinkin toiste."

"No niin, odotan jotakin arvokasta, kun suostutte vetämään verhon syrjään", sanoi Ginevra. "Olette valmistellut sitä merkillisellä tavalla."

"Se koski ihmisiä, joita olen pitänyt suuressa arvossa", sanoi Galahad, "enkä voi kunnioittaa heitä enää".

"Se ei ehkä ollut totta", sanoi kuningatar. "Varminta on, ettei usko kaikkia hovissa liikkuvia juoruja."

"Pelkään sen olevan totta, kuningatar."

Kuningatar epäröi hetkisen.

"Se on ikävää, ja jos se on totta, toivon, ettei se koske minua. Minusta ei tuntuisi lainkaan hauskalta, jos saisitte tietää vikani, Galahad."

Galahad hymyili, ja tällä haavaa näytti hänen tavallinen: onnellisuutensa palaavan.

"Se on niin ikävää kuin suinkin. Jos se koskisi teitä, olisi se varmasti silkkaa valhetta."

Ginevra katseli häntä tarkkaavaisesti. Galahad luuli hänellä olevan mielessä jotakin, mistä ei voinut päättää, sanoisiko sen vai ei.

"Galahad, tiedän, mitä olette kuullut. Ja arvaan sen ilkeän henkilön nimenkin, joka on viitsinyt kertoa sen teille."

"Kuulin sen sattumalta, erehdyksestä", sanoi Galahad. "Mies saa kiittää teitä siitä, että hän on vielä hengissä. Ellen olisi muistanut sanojanne, olisin tappanut hänet heti paikalla."

"Mitä minä sanoin?"

"Muistatte kai puheenne voittamisesta silloinkin, kun ollaan väärässä. Päätin ottaa selon siitä, olinko oikeassa, ennenkuin iskin häntä Nyt ei sille enää voi mitään."

"Se koski äitiänne."

"Niin."

"Ja isäänne."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Kaikki tietävät sen täällä, Galahad."

Se näytti huojentavan Galahadin mieltä, että kuningatar, tiesi sen.

"Silloin voitte ymmärtää tunteeni, kuningatar... Ja olin juuri luvannut äidilleni tulla hänen luokseen jälleen ensi viikolla."

"Ja teistä tuntuu vaikealta lähteä sinne nyt, eikö niin?"

"En tietystikään voi lähteä sinne", sanoi Galahad. "En lähde hänen luokseen enää milloinkaan."

"Ettekö ole liian hätäinen? Voitte ehkä vielä lähteä sinne mielellännekin, kun tämä uutinen ei enää järkytä mieltänne."

"En unohda sitä", sanoi Galahad, "En suostu."

"Ja senkö vuoksi käänsitte isällenne selkänne!?" kysyi kuningatar.

"Niin. Minulla ei ole enää hänen kanssaan mitään tekemistä."

"Galahad", sanoi kuningatar, "ehkä se johtuu siitä, että olemme turmeltuneita, mutta emme saa arvostella isäänne niin ankarasti. Se oli kummallinen juttu. Hän on ainoa, joka voi kertoa sen teille jos haluaa. Hänen ystävänsä ymmärtävät sen tapahtuneen jonakin tuollaisena hetkenä, jolloin jalokin mies voi olla heikko. Se pahoittaa mieltänne, tietysti, mutta se ei ollut teidän syytänne, ja epäilen, onko se todella haitannut teitä millään tavalla. Mutta tärkein asia on, ettette epäile — eikä kukaan meistä epäile, — isänne luonnetta."

"Ettekö tekään?" kysyi Galahad. "Kuinka arvostelette äitiäni?"

"En tunne äitiänne oikein hyvin", vastasi Ginevra. "Olemme vain kerran keskustelleet hieman kauemmin toistemme kanssa. Hän on ehkä kertonut siitä."

"Ei koskaan", vastasi Galahad.

"Se on tietty, ettei hän ole halunnut. Keskustelumme koski tätä samaa aihetta. Ilmaisin inhoavani sitä, mitä hän ja isänne olivat tehneet ja mitä he luullakseni vieläkin tekivät."

"Kas vain, että hän halusi puhella siitä!"

"Jos pidän parempana olla häntä arvostelematta", sanoi Ginevra, "johtuu se myös siitä, etten tiedä tarpeeksi. Tällaiseen asiaan liittyy aina jotakin hämmentävää. Kun nainen joutuu vaikeuksiin miehen kanssa, moitimme miestä siitä, että hän on tehnyt naiselle vääryyttä, mutta naiset ovat yleensä sitä mieltä, että mies on viekoiteltu joissakin epäedullisissa oloissa, ja ne naiset, jotka pitävät hänestä, ovatkin siitä ihan varmat. Äitinne kaipasi nähtävästi isänne rakkautta, vieläpä epäsäännöllisellä tavalla, ellei voinut saada sitä muuten. Jos hän sai, mitä hän halusi, ei teidän tarvitse olla pahoillanne hänen tähtensä."

"Mutta he eivät ole naimisissa", sanoi Galahad. "Miksi isäni ei mene naimisiin hänen kanssaan vielä nytkin? Miksi, hän antaa äitini oleskella siellä yksinään kuin häpeisi? Ymmärrän nyt, miksi meillä oli niin omituinen koti."

"Ehkä häntä hävettääkin syystä tai toisesta", sanoi kuningatar. "Mutta silloin ei olisi edullisempaa heille kummallekaan eikä varsin kunnioitettavaakaan, että isänne menisi naimisiin hänen kanssaan, ellei siinä ole rakkautta."

"Eikö ole rakkautta?"

"Uskon äitinne rakastaneen Lancelotia enemmän kuin Lancelot rakasti häntä, jos äitinne sai hänet omakseen joksikin aikaa, johtui se vain siitä, että äitinne teki hänelle jonkin kepposen. Millainen se kepponen lienee ollutkin, pitää isänne sitä pahana. Voittehan ymmärtää sen."

Galahad nousi seisaalle ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Mutta sitten hän äkkiä muistikin, missä hän oli, ja istuutui jälleen paikalleen.

"Pyydän anteeksi, kuningatar, mutta pahemmin olen sekaisin nyt kuin tullessani tänne. Vaikeuteni näytti niin voittamattomalta, etten halunnut puhella siitä; mutta mieleeni ei ikinä juolahtanut, että te ette ajattele sitä yhtä pahaksi kuin minäkin ja että te tuomitsette äitini ja puolustatte isääni. Siten voisi vain Gawaine puhua."

"En puolusta kumpaakaan, mutta he ovat teidän vanhempanne. Eikö olisi parasta katsella asiaa niin edullisessa valossa kuin suinkin, koska kerran puhun siitä teille?"

"Mutta kuinka sitä voi katsella edullisessa valossa? Heistä ei olisi pitänyt tulla vanhempia, kun he eivät olleet naimisissa — eihän ollut muuta kuin ilkeä synti heidän puoleltaan rakastaa toisiaan tai olla rakastavinaan. Eikö oma rehellinen mielipiteenne ole sama?"

Ginevra oli hieman hidas vastaamaan tähän kysymykseen.

"Kyllä tässä erityisessä tapauksessa, Galahad. Jos olisitte ollut läsnä niissä eri tilaisuuksissa, jolloin olen lausunut isällenne ajatukseni siitä, ette sanoisi minun puolustavan häntä tai äitiännekään. Mutta kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän alkaa hänestä tuntua siltä kuin jaloa rakkautta voisi olla sellaistenkin ihmisten välillä, jotka eivät ole naimisissa. Heidän pitäisi tietysti olla aviopuolisoita, mutta rakkaus on jaloa."

Galahad kalpeni.

"Tekin olette siis muuttunut!"

"Olen mitä?"

"Kuningatar, siitä ei ole vielä pitkää aikaa, kun olitte tyytymätön minuun senvuoksi, että suutelin Ettardin kättä. Selititte minulle, mihin se voi johtaa. Jos minusta tuntuu vaikealta antaa anteeksi isälleni, johtuu se opettamistanne tai vahvistamistanne tunteista. Olen teille kiitollisuudenvelassa siitä mielikuvasta, joka minulla on puhtaudesta ja voimasta. Haluatteko, että unohtaisin sen nyt? Tehän tiesitte vanhempieni suhteen silloin, kun annoitte minulle mielijohteen tuomita heitä."

"Olette koskenut asian ytimeen", sanoi kuningatar. "He ovat kaikissa tapauksissa vanhempanne. Jäisivätkö ihanteeni kauniiksi teille, jos käyttäisin niitä kiihoittimina isäänne ja äitiänne vastaan?"

"Teidän ei tarvitse kiihoittaa minua", vastasi Galahad. "Kammoan heitä nyt — olen katkaissut välini heidän kummankin kanssa."

"Aiotte siis olla täydellisesti johdonmukainen suhteessanne oikeaan ja väärään silloinkin, kun se tuomitsee omat vanhempanne?"

"Ellen olisi, niin kuinka se sopisi oikeuden ja vääryyden mittapuuksi?" vastasi Galahad. "Jos annan anteeksi omille vanhemmilleni ja tuomitsen jonkun muun, olisiko se parempaa kuin taisteleminen sillä puolella, jonka tiedän vääräksi?"

"Niin, olette todellakin johdonmukainen", sanoi kuningatar. "En ole huomannut tätä piirrettä teissä ennen."

"Kuningatar, mieltäni pahoittaa se, ettei se näy olevan teille mieluista."

Ginevra nousi, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin. Galahad tiesi vallan hyvin, ettei tämä liike johtunut tavallisesta hellyydestä, eikä Ginevran kasvojen kaipaava ilme merkinnyt sellaista vetoamista, jolla hänen äitinsä ehkä oli kääntynyt Lancelotin puoleen.

"Sanokaa minulle, Galahad", sanoi Ginevra, "merkitseekö se ihanne, josta olemme unelmoineet, teille nyt enemmän kuin isä ja äiti?"

"Merkitsee", vastasi Galahad. "Näen nyt, etteivät isäni ja äitini ole antaneet minulle paljoa, mutta tämä ihanne antaa minulle jotakin, minkä vuoksi kannattaa elää."

"Minä opetin teille sen ihanteen", sanoi Ginevra.

"Niin teitte. Olen siitä kiitollinen teille, kuningatar."

"Jos joskus huomaisitte minun tehneen väärin ihanteemme mukaan arvosteltuna, pysyisittekö johdonmukaisena ja tuomitsisitte minutkin?"

Galahad näytti ajattelevan tätä kysymystä perin joutavaksi. Hän hymyili, mutta kuningattaren kasvoissa oli jotakin, mikä muutti hänet totiseksi jälleen.

"Kuningatar, en halua laskea leikkiä sellaisesta asiasta."

"Kumman tekisitte? Älkää pettäkö minua."

"Pysyisin uskollisena ihanteelleni", vastasi Galahad.

"Ja hylkäisitte minut?"

"Niin."

"Galahad, sanoitte, etten pidä tästä johdonmukaisuudestanne. Olitte kokonaan väärässä — ihailen sitä. Olen vihdoinkin onnistunut. Jos olen kohteliaisuudesta sanonut jotakin, mikä panisi Lancelotin synnin äitinne kanssa näyttämään vähemmän ilkeältä, karkoittakaa se ajatuksistanne. Vihatkaa sitä, mitä he tekivät. Jos eläminen heidän kanssaan taivuttaisi teidät vähitellen puolustamaan heitä, erotkaa heistä nyt. Ja jos joskus teen jotakin arvotonta, teille ja minulle arvotonta, luvatkaa, että luovutte minusta heti ehdottomasti ja ikuisiksi ajoiksi."

"Mutta, kuningatar —"

"Luvatkaa, Galahad!"

"Jos välttämättä vaaditte, lupaan, mutta —"

"Pitäkää nyt lupauksenne, ja teistä tulee mainiompi mies kuin isästänne. Teidän pitää lähteä jonnekin joksikin ajaksi — pyydän sitä kuninkaalta."

"Mutta pitäisin avustanne, kuningatar —"

"En voi opettaa teille enää mitään", sanoi Ginevra. "Jos pidätte lupauksenne, olette oppinut kaiken sen, mitä milloinkaan tulen tietämään."

Neljäs osa

GALAHAD JA ETSINTÄ

I

Arthur ja hänen hovikuntansa kävelivät puistossa puolisen jälkeen.

"Kuningatar, mitä olette tehnyt Galahadille?" kysyi Gawaine. "Emme ole nähneet häntä hänen palaamisensa jälkeen."

"Minulla ei ole aavistustakaan siitä", vastasi kuningatar. "Missä hän on, ritari Lancelot?"

"Galahadilla on omat päähänpistonsa", vastasi Lancelot.

"Ah, sellaisessa tilassako hän onkin?" sanoi Gawaine. "Siitä pojasta puhutaan vielä paljon."

"Miksi?"

"Hänestä kehittyy mainio sydämien murtaja. Näistä vakavista nuorukaisista, joilla on korkea siveellinen päämäärä, tulee aina vaarallisimpia."

"Senkö vuoksi te olette niin vaaraton?" kysyi kuningatar.

Hän huomasi tämän keskustelun suututtavan Lancelotia.

"Haluaisin vaihtaa muutamia sanoja kanssanne", sanoi hän, "tästä pojastanne. Tuolla on penkki... Tiedät tietysti, mikä häntä vaivaa."

"En ole lainkaan varma siitä."

"Olet kyllä. Noudatin hänet luokseni eilen."

"Entä sitten?"

"Hän tietää kaikki Elainesta ja sinusta."

"Kerroitko sinä hänelle?"

"Lancelot!"

"Kuka muu olisi uskaltanut kertoa?"

"Hän sanoo saaneensa tietää sen sattumalta. Hän ei tietysti halunnut mainita henkilön nimeä — mutta luulen hänen kuunnelleen jonkun miehen puhetta."

"No niin, sille ei nyt voi mitään", sanoi Lancelot. "Hänen piti saada se tietää. Onko hän syvästi loukkaantunut? Sen tähdenkö hän ei halua puhutella minua?"

"Niin, hän tuntee haavoittuneensa. Hän sanoo, ettet sinä eikä hänen äitinsä enää kuulu hänen ihanteihinsa."

"Todellako?" kysyi Lancelot. "Aikooko hän tuomita meidät?"

"Hän on jo tuominnut."

"Kun hän oppii enemmän elämästä, käy hän suopeammaksi", sanoi Lancelot. "Hän on vielä niin nuori. Olipa paha, että hän kuuli sen niin pian. Selitit tietysti hänelle asian oikein, vai mitä?"

"Luulen tehneeni sen. Sanoin mitä suinkin voin puolustukseksesi — selitin, että siitä voi syyttää vain Elainea, ja väitin, että melkein kaikilla miehillä on heikot hetkensä."

"Olisit voinut tehdä jotakin vielä parempaa, Ginevra, ja oikeudenmukaisemmin."

"Kenties olisin. Soisin, etten olisi ollut niin ankara Elainelle... Lancelot, miksi et mene hänen kanssaan naimisiin Galahadin vuoksi?"

"Tiedät, etten halua, tai muussa tapauksessa et ehdottaisi sitä. Jos tekisin niin, vihaisit minua."

"Elaine säälittää minua, Lancelot. Luulen ymmärtäväni hänet nyt. En tuomitse häntä kokonaan."

"Et kokonaan, vaan kuitenkin vielä tarpeeksi", sanoi Lancelot. "Rakastan sinua, Ginevra, mutta tunnen sinut."

"Tunnetko? Olisi ollut parempi, jos olisin koettanut taivuttaa Galahadia rakastamaan enemmän äitiään — jos olisin taivuttanut hänet uskomaan, ettei Elainea sovi moittia, että sinä teit hänelle vääryyttä. Se olisi ollut avuksi pojalle. Et olisi välittänyt siitä, vai olisitko?"

"Enkö olisi!" sanoi Lancelot. "En tehnyt hänelle vääryyttä, vaan hän sekaantui tahallaan meidän onneemme avoimin silmin."

"Lancelot, Galahadin kaltainen poika tuomitsee jokaisen vääryydestä naista kohtaan, mutta ei ymmärrä, kuinka nainen on voinut tehdä vääryyttä sinulle."

"Kun nyt olet tällaisella anteeksiantavalla tuulella", sanoi Lancelot, "et nähtävästi välitä siitä, että hieman kostat minulle minun kustannuksellani. Ulota minuunkin hieman tuota samaa jalomielisyyttä, jota jakelet Elainelle."

"Puhun siitä vain siten kuin sinäkin tekisit, olen varma siitä, jos keskustelisit Galahadin kanssa. Et suinkaan moittisi hänen äitiään?"

"Jos minä itse otan syyn niskoilleni tai jos sinä syytät siitä minua, on siinä suuri ero."

"Niin kyllä", sanoi Ginevra, "mutta sinun pitää ottaa koko syy niskoillesi heti. Galahadin pitää ajatella niin hyvää kuin suinkin äidistään. Onnettomuudeksi en ajatellut sitä ajoissa, vaan annoin hänelle toisen vaikutelman, että vääryyttä kärsinyt puoli olitkin sinä."

"Ylistän jalomielisyyttäsi. En halua menettää poikani ystävyyttä."

"Lancelot, olen hyvin peloissani — katsohan, olen opettanut hänelle sen, mitä koetin opettaa sinulle."

"Epäilemättä. En voinut ymmärtää, mitä se oli, ja nyt, kun hän puhuu minulle, hän on kuin ulkomaalainen, jonka kieltä en osaa."

"No niin, näet siis pulman. Koetin näyttää hänelle Elainen kanssa tehdyn työsi lieventävät puolet, mutta heti oli selvää, että jos saan hänet taivutetuksi, teen tyhjäksi kaiken sen, mitä olen saanut aikaan — hänestä tulisi vain tavallinen viisasteleva, ihanteensa menettänyt nuori mies, jonka voimat ovat haihtuneet. En voinut niin tehdä. Olisin silloin menettänyt ainoan mahdollisuuteni jalon sielun kehittämiseen. Rehellisesti puhuen, Lancelot, hän aikoi äkkiä kauhistuen paeta sinua ja Elainea ja syntiäsi, ja minun oli pakko valita hänen kauhunsa haihduttamisen ja hänen ihanteensa välillä, ja senvuoksi kehoitinkin häntä jatkamaan täydellisyyteen pyrkimistään, vaikka hänen pitäisikin karistaa tomu jaloistaan päästäkseen eroon sinusta ja äidistään. Mitä muutakaan voin tehdä? Sanoin hänelle, että kauhuntunne oli oikea — ja että hänen pitäisi sitä viljellä."

"Oli kerran aika", sanoi Lancelot, "jolloin todella luulin sinussa olevan tunnetta ja ystävällisyyttä ja joku määrä rakkauttakin minua kohtaan".

"Se on totta", sanoi Ginevra. "Yhdessä merkityksessä en ole rakastanut ketään toista niin suuresti kuin sinua. Mutta Galahadia rakastan toisella tavalla, häntä ainoastaan. Olen valmis uhraamaan sinut ja kenet muun tahansa tässä maailmassa saadakseni varmuuden siitä, että hänestä tulee sellainen kuin hänessä on ainetta."

"Jos olisi puhe omasta uhrautumisestasi, Ginevra, tuntisit ehkä eri tavalla."

"Mutta minä aionkin uhrautua. Mitä häneen tulee, ei asemaamme voi puolustaa. Näen sen hetken tulevan. Galahad ei ole muuta kuin mies, joka on syntynyt edelle ajastaan. Hän saa nyt tietää kaikki sinusta ja minusta, ja olen varma, ettei hän sitten enää halua puhutella minua."

"Hän ei saa tietää sitä", sanoi Lancelot. "Ei kukaan uskalla kertoa sitä hänelle. Menen siitä takuuseen."

"Etkö luule, että hänen ehkä pitäisi saada se tietää?"

"Ginevra, kuinka on laitamme? Oletko palannut siihen mielentilaan, että kadut rakkauttamme? Tai oletko samaa mieltä papin kanssa, että se joka suhteessa, oli syntiä?"

"En kadu sitä eikä se ole syntiä meille, vaan hänelle se tulee olemaan. Luulen saaneeni hänet sille kannalle, ettei hän voi mitenkään antaa meille anteeksi. En milloinkaan uskaltanut toivoa, että voisin saada toimeen niin paljon. Kummallista, että uutinen sinun ja Elainen suhteesta edisti hänen kehittymistään niin nopeasti."

"Haluat siis, että hän saa selville meidänkin suhteemme, menettääksesi hänet?"

"En halua menettää häntä", vastasi Ginevra, "mutta tietysti se olisi oikea tulos. Sinäkin ymmärrät sen varmasti."

"Olen ehdottomasti sokea moiselle täydellisyydelle! Jos olisin sen ymmärtänyt, olisin tyydyttänyt sinut jo kauan aikaa sitten, mutta en ole ikinä käsittänyt ihanteittesi tarkoitusta. Galahadilla on nähtävästi taipumusta siihen. Hänestä olisi pitänyt tulla sinun rakastajasi."