Part 15

"Mahdotonta", sanoi Ginevra. "Hän oli täällä eilisiltana."

"Hän ei ole täällä nyt", sanoi Bromel. "Minulle on kerrottu hänen ratsastaneen pois tänä aamuna."

"Hän ei ole voinut ratsastaa kauas", sanoi Ginevra. "Hän palaa kyllä päivän kuluessa. Hän voi tulla sillä aikaa kun keskustelemme hänestä."

"Joka tapauksessa hän ei ole täällä nyt, kuningatar, ja sen vuoksi ajattelinkin teitä, koska teillä on hieman vaikutusvaltaa ritari Lancelotiin ja epäilemättä hänen poikaansakin. Jos vain tahdotte, voitte taivuttaa heidät hyvittämään ajattelemattomuutensa."

Ginevra ajatteli kauan aikaa. Liian kauan Bromelin mielestä. Hän pelkäsi erehtyneensä tullessaan sinne.

"Oletteko varma, että he ovat ajattelemattomia?" kysyi Ginevra.

"Kuningatar, en tahtoisi pitää heitä niin ilkeinä, että voisin luulla laiminlyöntiä harkituksi."

Kuningatar näytti saaneen uuden ajatuksen.

"Millainen on suhteenne tähän pulmaan, ritari Bromel? Olen unohtanut — oletteko Elainen veli?"

"En, kuningatar; olen vain muuan hänen naapurinsa. Kotini on Corbinin läheisyydessä ja olen tuntenut Elainen koko ikäni. Oikeastaan —"

"Muistan nyt", sanoi Ginevra. "Mitä sanomista teillä olisi ollut Lancelotille, jos hän olisi ollut täällä?"

"Olisin pyytänyt häntä palaamaan Elainen luo vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi. Ystävällisyys ei maksaisi hänelle juuri mitään, mutta Elaineen se vaikuttaisi hyvin piristävästi. Hän on tavattoman alakuloinen, kuningatar, ja eräinä hetkinä pelkään hänen joutuvan tuhoon. Hänen isänsä on kuollut, kuten ehkä olette kuullut, eikä hänellä ole muuta harrastusta elämässä kuin nämä molemmat miehet. Heidän poistuttuaan hänen luotaan hän nimittää itseään surkuteltavaksi, epäonnistuneeksi ihmiseksi. Hänen tilansa on mielestäni perin arveluttava."

"Hän vieraili kerran täällä hovissakin vuosia sitten", sanoi Ginevra. "Muistelen, että hän oli hyvin lumoava nainen."

"Hän on vieläkin lumoava", sanoi Bromel.

"Siinä tapauksessa ajattelen, että hänellä pitäisi olla paljon kosijoita — hänen olisi pitänyt mennä naimisiin ennen tätä."

"Kuningatar", sanoi Bromel, "pidän varmana, että te tiedätte hänen rakastavan ritari Lancelotia. Koska Lancelot ei halunnut mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän huolisi kenestäkään toisesta. Hän on luonteeltaan tavattoman uskollinen."

Kuningattaren silmät siristyivät melkein ilkeästi.

"Miksi ei ritari Lancelot halua mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Enpä uskaltaisi kysyä sitä häneltä."

Kuningattaren kasvot muuttuivat lempeämmiksi, ja hän vaipui hetkiseksi omiin ajatuksiinsa.

"Ritari Bromel", sanoi hän vihdoin, "mitä toivotte minun tekevän?"

"Jos te, koska voitte vaikuttaa ritari Lancelotiin, muistutatte hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa näissä oloissa on jokseenkin julmaa, uskon hänen osoittavan Elainelle edes hiukan huomiota, koska se tekisi Elainen onnelliseksi. Se, että Lancelot velvollisuuksiensa vuoksi pysyy hovissa tai on matkoilla, on kyllä Elainen tiedossa."

"Saanko kysyä, lähettikö hän teidät hakemaan Lancelotia?

"Jos hän tietäisi minun tulleen tänne, ajattelisi hän minun tehneen hänelle vääryyttä. Hän ei itse koskaan esitä toista pyyntöä Lancelotille eikä hänellä ole pienintäkään aavistusta, että minä teen sen hänen puolestaan."

"Silloin te olette jalo mies."

"Jaloko, kuningatar?"

"Ritari Bromel, olen kuullut teitä mainittavan Elainen ensimmäiseksi rakastajaksi. Nähtävästi te rakastatte häntä vieläkin. Pyydätte minua vaikuttamaan ritari Lancelotiin. Jos teen niin ja hän tottelee, käyvät mahdollisuutenne voittaa Elaine omaksenne hyvin pieniksi. Tai ehkä ette huolikaan hänestä enää."

"Minun ei pitäisi vaivata teitä henkilökohtaisilla asioillani", sanoi Bromel, "mutta olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaankin häntä. Jos hän ottaisi minut miehekseen nyt, tulisi minusta kuningaskuntanne onnellisin mies. Mutta hän ei yksinkertaisesti huoli minusta."

"Otaksun, että hänen ja Lancelotin välisestä suhteesta voi syyttää Lancelotia", sanoi kuningatar. "En voi antaa anteeksi Lancelotille sitä, että hän petti tytön."

"Ei, kuningatar. Minun on pakko ilmoittaa sen olleen suurimmaksi osaksi Elainen omaa syytä. Siihen aikaan ajattelin toisin, mutta se johtui siitä, että olin katkerasti pettynyt, ja oli niin helppo syyttää Lancelotia. Mutta Elaine kertoi minulle itse, mitä hän aikoi tehdä, ennenkuin teki sen. Juuri senvuoksi taistelin ritari Borsin kanssa. Olette ehkä kuullut kerrottavan siitä?"

"Muistelen kuulleeni", vastasi kuningatar. "Ja te rakastatte häntä vieläkin?"

"Kyllä, kuningatar."

Kuningatar katsoi häneen, ja hän kohtasi tämän katseen värähtämättä. Hänen mielestään näyttivät kuningattaren kasvot hyvin surullisilta.

"Kerroitte koettaneenne hakea Galahadia, koska Lancelot oli poissa. Saanko kysyä, mitä asiaa teillä oli Galahadille?"

"Vain samaa, kuningatar. Tahdoin, että hän pistäytyisi äitinsä luona silloin tällöin, päästämättä äitiään siihen luuloon, että hän on kokonaan poistunut äitinsä elämästä. Hän on niin nuori, ja hänellä on toistaiseksi niin vähän tekemistä, että hänellä on vähemmän tekosyitä laiminlyöntinsä puolustukseksi. Koska en tavannut häntä, toivon teidän käyttävän vaikutusvaltaanne häneenkin, kuningatar. Se ei ole niin mutkikasta kuin hänen isänsä kanssa — hänellä ei ole mitään mahdollista riitaa äitinsä kanssa, ja poikana hän on velvollinen kunnioittamaan häntä."

"Onko siis Lancelot riitaantunut Elainen kanssa?"

"Hän teki Lancelotille jonkun kepposen", sanoi Bromel. "En tiedä tarkalleen millaisen, mutta hän kertoi itse tehneensä Lancelotille vääryyttä. Se kaikki on jo mennyttä. Pääasia on, että hänellä on suuremmat oikeudet Galahadiin kuin Lancelotiin."

"Mutta jos ymmärrän teitä oikein, ajattelette edullisemmaksi, että Lancelot lähtee sinne?"

"Se tekisi hänelle enemmän hyvää — ja ajattelen hänen parastaan", vastasi Bromel. "Hän pitää Galahadista, mutta ei ole rakastanut koskaan ketään muuta kuin Lancelotia. Hänet kasvatettiin melko itsekkääksi — sillä ei ole väliä, kuinka suuresti rakastan häntä, minun on kuitenkin pakko tunnustaa se. Mutta senjälkeen kun hänen ainoa intohimonsa osui Lancelotiin, on häntä rohkaistava niin paljon kuin suinkin. Jokaisen pitää rakastaa jotakuta. Olen arvellut, että hänen rakkautensa Galahadiin ehkä onkin vain keino, jolla hän tahtoo saada luokseen Lancelotin."

"Luulen, että ymmärrätte häntä paremmin kuin kukaan muu", sanoi Ginevra. "Selostuksenne hänestä on ainakin ensimmäinen, joka on saanut minut uskomaan. Ja mitä pyyntöönne tulee... olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettei miesten sovi hylätä Elainea, mutta meidän on hyvin vaikea sekaantua tähän asiaan. Onneksi ette tavannut kumpaakaan heistä. Galahad ei olisi ymmärtänyt — epäilen, onko hänellä pienintäkään aavistusta äitinsä oikeasta suhteesta hänen isäänsä, enkä tiedä, mitä hän tekee, kun hän saa sen tietää. Jos olisitte puhunut tästä Lancelotille, olen varma, että hän olisi loukkaantunut. Kaikissa tapauksissa, Elaine itse on valinnut."

"Niinkö, kuningatar? Ihmettelen sitä. Tietysti ajattelemme mielellämme, että elämämme on omissa käsissämme, ja epäilemättä sen pitää ollakin, jos olemme järkeviä. Mutta otaksukaa, ettei hän ollutkaan järkevä. Otaksukaa, ja se onkin totta, että hän oli kasvanut tekemään juuri sitä, mikä häntä miellytti, saamatta kärsiä siitä. Tälläkin kertaa hän teki, mikä häntä miellytti, jossakin merkityksessä, mutta se ei ollutkaan sitä, mitä hän toivoi."

"Ja teidän mielestänne meidän pitää maksaa toisten erehdyksistä?"

"En sano, että meidän pitää, kuningatar, mutta me teemme niin tavallisesti."

"Oletan", sanoi Ginevra, "että jos se olisi tehtävä jälleen, Elaine ei olisi entistä järkevämpi".

"Ei olisikaan, koska hän rakastaa Lancelotia."

Ginevra nauroi.

"Olette rehellinen mies, ritari Bromel, huolimatta siitä, kuinka väitteillenne käy. Luulen Elainen olleen sokean naapurinsa hyvyydelle. Mitä pyyntöönne tulee, koetan auttaa teitä. Älkää toivoko liikaa — epäilen, voinko taivuttaa ritari Lancelotia. Ehkä minun ei pitäisi koettuakaan. Hän ei saa tietää teidän tulleen tänne siinä tarkoituksessa, jos vain voimme salata sen häneltä. Asia on arkaluontoinen, koska se koskee häneen. Mutta puhun siitä Galahadille. En tiedä kuitenkaan, mille kannalle hän asettuu. Minua huolestuttaa se, että ystävyytenne, vaikka onnistuisimmekin, voi korjata asian vain vähäksi aikaa. Elleivät he välitä Elainesta, kuka voi pakottaa heidät siihen?"

"Täydellisesti totta", sanoi Bromel. "Olen ajatellut sitä, mutta on parasta, että teemme voitavamme tällä haavaa ja luotamme tulevaisuuteen. Jos Elaine kuolisi sydämen murtumisesta tai toivottomuudessaan tappaisi itsensä, emme tekisi oikein syyttäessämme siitä Lancelotia tai Galahadia. Mutta he menettäisivät maineensa maailman silmissä — ihmiset sanoisivat heidän laiminlyöneen Elainea, ja he molemmat syyttäisivät itseään. Haluan torjua uhkaavan hetken ja antaa lopun pitää huolta itsestään."

"Elaine ei tee itsemurhaa", sanoi Ginevra. "Hän ei ole sitä lajia."

Bromel seisoi odottaen, mutta kuningattarella ei ollut enää mitään sanomista.

"Olisi tietysti parempi, kuningatar, jos ritari Lancelot ottaisi asiakseen —"

"Mitä?"

"Lähteä viemisille Corbiniin."

"Ritari Bromel... luulen selittäneeni teille asemani tarkasti. En voi pyytää Lancelotia enkä ketään toistakaan miestä aloittamaan rakkaussuhdetta, saatikka sellaisen naisen kanssa, jota hän inhoaa, ja vielä vähemmän, jos mahdollista, sellaisen naisen kanssa, joka on häväissyt hänen nimensä. Hänen pitäisi epäilemättä lähteä sinne. Sanon vain, etten voi pyytää häntä."

"Valitettavasti olen ehdottanut sellaista, mikä tuntuu teistä vastenmieliseltä", sanoi Bromel, "mutta luulin ritari Lancelotin olevan suuressa kiitollisuudenvelassa teille ja tottelevan mielellään ehdotustanne".

"Te hämmästytätte minua, ritari Bromel! Miksi luulette hänen olevan kiitollisuudenvelassa minulle?"

"Lähetitte sanan hänelle, kuningatar, että hän tulisi puolustamaan teitä ritari Meliagrancea vastaan."

"Niin tein, ja hän pelasti henkeni. Mutta sehän tekee minusta hänen velallisensa. En voi sanoa sen enempää."

"Kuningatar, jos voitte suoda minulle anteeksi, niin Elaine ajattelee — ei, minulla ei ole oikeutta sanoa sitä. Mutta kun lähetitte hakemaan häntä puolustajaksenne, riistitte hänet Elainelta. Hän oli tyytyväinen oleskeluunsa Corbinissa, mutta kun hän ratsasti pois sieltä toimittamaan asiaanne, ei hän koskaan palannut."

"Ymmärrän", sanoi Ginevra. "Elaine ajattelee minun riistäneen hänen onnensa. Ellen olisi lähettänyt hakemaan hänen rakastajaansa, ei hän olisi jäänyt yksin."

"Hän ajattelee, ettette pane häneen mitään arvoa, kuningatar, ja tuskinpa sitä voi odottaakaan. Mutta te voitte huomata, kuinka Lancelotin hovivelvollisuudet ovat tulleet hänen ja Elainen väliin."

"Ritari Bromel, en todellakaan näe mitään sellaista. Näen vain ajattelemattoman tytön, joka on joutunut ilkeään pulaan, ja hienon miehen, joka mukaantui ajattelemattoman tytön houkutuksiin, ja suopean, mutta ei kovinkaan järkevän ystävän, joka ajattelee, että sellaisetkin asiat voidaan vielä korjata. Meidän pitää antaa sen asian kehittyä omalla tavallaan. Puhun siitä Galahadille."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Bromel. "Sanon nyt jäähyväiset."

"Mihin aiotte lähteä?" kysyi Ginevra. "Corbiniinko?"

"Ei, kuningatar, vaan omaan kotiini. Ette ole koskaan nähnyt sitä. Se on pieni kartano. En luule kuninkaankaan pysähtyneen sinne."

"Mutta varmaan olette käynyt täällä ennenkin — ainakin silloin, kun teidät lyötiin ritariksi."

"Kuningas Pelles löi minut ritariksi kauan aikaa sitten kotona. Hän oli liiankin jalomielinen, mutta hän ja isäni olivat ystäviä ja hän ajatteli — no niin, minulla oli hänen lupansa mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa. Mutta hänellä ei ollut suurempaa vaikutusvaltaa Elaineen kuin minullakaan."

"Ymmärrän koko tarinan nyt", sanoi Ginevra. "Ansaitsette paljoa suuremman onnen, kuin useimmat meistä."

"Olen hyvin tyytyväinen ylimalkaan", sanoi Bromel. "Saan aina lohtua siitä ajatuksesta, kuinka harvojen tapaamien! miesten tai naisten kanssa haluaisin vaihtaa paikkaa. Todellisuudessa en kenenkään."

Ginevra hymyili.

"Olette kaikkea muuta kuin hovimies", sanoi hän, "ja epäilemättä —"

Arthur seisoi ovella.

"Tämä on ritari Bromel, Arthur, muuan Galahadin äidin naapuri. Sen perusteella, mitä hän on kertonut minulle, luulen, että Galahad on ollut hieman välinpitämätön. Hänen pitäisi mennä vierailemaan äitinsä luo."

"Niin pitäisikin", myönsi Arthur.

"Puhun hänelle siitä heti, kun hän tulee tänne. Tiedätkö, missä hän on?"

"Kyllä. Hän on lähtenyt vieraisille äitinsä luo."

"Eikä hän maininnut minulle siitä halkaistua sanaakaan."

"Hän tahtoi sanoa jäähyväiset, mutta minä sanoin hänelle vieväni ne perille", sanoi Arthur. "Lähetin hänet matkalle tänä aamuna. Sinä ja ritari Bromel olette ihan oikeassa. Minulla oli sama aate itsellänikin."

X

Kun Galahad ratsasti pihalle, seisoi Elaine ovella juttelemassa Alicen ja ovenvartijan kanssa. Galahad koetti esiintyä niin arvokkaasti kuin oli nähnyt muidenkin vieraiden tekevän. Hän hillitsi nauramishalunsa ja laskeutui satulasta maahan hieman varovasti.

"Taivaan nimessä!" huudahti Alice. "He ovat lähettäneet hänet takaisin jo!"

"Ei", huomautti Galahad, "he —" mutta muistikin samalla, miksi hän oli tullut sinne.

Elaine suuteli häntä molemmille poskille ja näytti vastahakoisesti päästävän hänet irti. Galahad puristi hänen kätensä omaansa, kun he kävelivät halliin. Alice seurasi tietysti heitä, ja ovenvartijakin tuli niin lähelle, että kuuli keskustelun.

"Oletpa kiltti poika muistaessasi minua", sanoi Elaine.

"En olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka iloinen hovielämä olisi haihduttanut meidät kaikki mielestäsi."

Hän auttoi Alicea varustusten riisumisessa ja työnsi sitten Galahadin istumaan.

"Meillä on paistia puoliseksi", sanoi Alice. "Hänen lempisipulinsa kera."

"Paisti on mainio, Alice", sanoi Galahad, "mutta ilman sipulia tällä kertaa, ole niin hyvä".

"Hän ei pidä sipulista, se on selvää", sanoi Elaine.

"Kuka ei pidä, äiti?"

"En tiedä vielä. No niin, hovielämä miellyttää kai sinua, vai kuinka?"

"Se on loistavaa! Sinun pitäisi nähdä, äiti, kuinka siellä eletään — ja sinä rakastaisit kuningatarta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että on olemassa sellainen nainen."

"Hän on hämmästyttävä", myönsi Elaine. "Ymmärrän hänen kohdelleen sinua hyvin."

"Tietysti. Hän sanoo tuntevansa kuin olisin hänen oma poikansa."

"Ei ole turvallista vaatia sen enempää keltään naiselta", sanoi Elaine. "Kuinka isäsi jaksaa?"

"Hyvin, luullakseni. Hän on ratsastanut jonnekin — en ole nähnyt häntä pariin kolmeen päivään."

"Otaksun, että Ginevra tuntee olevansa äiti hänellekin", sanoi Elaine.

"Hän pitää isästä, luullakseni", vastasi Galahad, "mutta ei näytä olevan läheisissä suhteissa häneen. Et voi aavistaakaan, kuinka kylmäkiskoinen isä on hovissa, ei lainkaan niin toverillinen kuin täällä. Otaksun sen johtuvan hänen vastuunalaisuudestaan."

"Kuka pitää huolta vaatteittesi pesusta?" kysyi Alice, "Olen aina halunnut tietää, kuinka se toimitetaan suuressa kartanossa."

"Ne ihmiset, jotka siistivät huoneen, ottavat vaatteet mukaansa ja tuovat ne takaisin — ainakin enimmät. Olen menettänyt kaksi parasta paitaani, äiti."

"Luulin sinun sanovan, että kuningatar paikkaa vaatteesi", sanoi Elaine. "Se olisi aito äidillistä."

Galahad halveksi ivaa.

"Mitä uutta tänne kuuluu?" kysyi hän.

"Ei mitään. Elämme entiseen tapaamme niin hyvin kuin suinkin voimme ilman sinua."

Galahad hämmentyi todetessaan, ettei ollut kaivannut äitiään.

"Oletteko jo ottanut osaa taisteluun, nuori herra?" kysyi ovenvartija. "Luulin teidän matkustaneen hoviin taistelemaan kaikkia vastaan."

"Meillä on ollut siellä yhdet turnajaiset", vastasi Galahad.

"Otitko sinä osaa niihin?" kysyi hänen äitinsä.

"Kyllä. Minulla ei ollut siinä paljoakaan tekemistä."

"Isäsi ja kuningas eivät tietysti kamppailleet kanssasi", sanoi Elaine.

"Mutta kuningas lähettää minut oikealle asialle, jos suoriudun hyvin tästä."

"Mistä?"

"Hän käski minun palata tänne tervehtimään sinua ja kertomaan kaikesta, mitä olen tehnyt, ja sitten hän antaa minulle jonkin tärkeän tehtävän."

Elainen kasvot synkistyivät.

"Luulin aluksi sinun palanneen omasta tahdostasi."

"Äiti, tiedät minun tulevan mielelläni takaisin, mutta en ole ollut vielä poissa pitkää aikaa."

"Se ei tunnu sinusta siltä", sanoi Elaine. "Alice, sinun on parasta mennä katsomaan paistia."

Alice ymmärsi vihjauksen, ja ovenvartijakin seurasi häntä ulos huoneesta.

"Et ole terveen näköinen", sanoi Galahad. "Oletko sairastanut?"

"Olen ollut hieman huonossa kunnossa", vastasi Elaine, "mutta nyt olen jälleen terve. Viikon tai parin kuluttua olen ihan entiselläni. Kuningatar on siis hyvin ystävällinen sinulle?"

"Tavattoman ystävällinen. Melkein joka päivä hän juttelee kanssani tunnin verran."

"Missä?"

"En tiedä, mitä tarkoitat, äiti."

"Tapaatko sinä sattumalta hänet puutarhassa joka päivä?"

"Ei, vaan hänen huoneessaan tornissa. Menen tavallisesti sinne iltapäivisin."

"Hän ei ehkä pidä siitä, Galahad — sinun tulee varoa vaivaamasta häntä."

"Hän käski minun tulla."

"Joka päiväkö?"

"Niin."

"Luuletko sen olevan järkevää, Galahad? Ihmiset saattavat ruveta puhumaan sinusta — voivat sanoa sinun pitävän hänestä liian paljon tai koettavan saada hänen suosiotaan puolellesi. Hän ei kai tapaa muita miehiä joka päivä, vai tapaako?"

"No, no, äiti, siinä ei ole mitään väärää! Ei kukaan puhuisi hänestä."

"Minähän sanoinkin: sinusta."

"Ei ole mitään aihetta siihen. Olen oppinut häneltä paljon ja menen sinne mielelläni. Hän on sinua vanhempi, eikö olekin?"

Elaine istui katsellen pojan kasvoja.

"Otaksun, että kohtaat kuninkaankin joka päivä."

"Päivällisellä", sanoi Galahad, "ja joskus muuallakin. Hän on hyvin toimelias. Hän ei puhu paljoa, mutta on silti hyvin suopea minulle."

"Entä isäsi?"

"Kun hän on siellä, opettaa hän minua ohjaamaan hevosta tai käyttämään keihästä, mutta suurimman osan ajasta hän on jossakin matkoilla."

"Olen iloinen, että saat edes hieman oleskella hänen seurassaan. Hänellä on kai sinulle paljon enemmän sanomista kuin kuninkaalla?"

"Tuskin. Hän sanoo vain, mikä on tarpeellista, kyselee minulta hommiani ja milloin olen puhutellut kuningatarta viimeksi — siinä onkin melkein kaikki."

"Otaksun, ettei hänellä ole aikaa puhella paljon Corbinista."

"Ei ainakaan vielä."

"Ymmärrän", sanoi Elaine. "Ginevra pitää siis yksinään huolta keskustelusta... Mistä hän sinulle juttelee, Galahad?

"Tulevaisuudestani — mikä minusta tulee. Pidän hänestä senvuoksi niin paljon, että hänellä on jaloimmat ihanteet, mitä milloinkaan olen kuullut. Hän tietää minun menestyvän tarpeeksi hyvin taistelijana, mutta sanoo tahtovansa, että minusta kehittyisi ihan uudenlainen mies, sellainen, jollaisiksi hänen mielestään miesten pitäisi kehittyä sivistyneemmässä maailmassa — niin etteivät he riitelisi naisista ja tuhlaisi tarmoaan sellaiseen — ymmärrät kyllä tarkoitukseni — vaan seuraisivat jotakin loistavaa mielikuvaa loppuun saakka. Kunnes tapasin hänet, ei minulla ollut aavistustakaan, kuinka ilkeältä tavallinen elämä minusta tuntui — hän pani minut tajuamaan oman makuni."

"Mitä sinä nimittäisit tavalliseksi elämäksi?"

"No sitä, jota miehet tavallisesti viettävät, kosiskellen naisia, ja niin edespäin."

"Ja Ginevrako auttaa sinua kohoamaan sen yläpuolelle?"

"Äiti, hänellä on hurmaava tapa saada minut käsittämään sen uran jalous, jolle hän toivoo minun antautuvan. Nyt voin ymmärtää, miksi sanotaan hänen innoittaneen miehiä, kuten isääni ja kuningasta."

"Ovatko he esimerkkejä siitä, mitä hän haluaa?" kysyi Elaine.

"Tietysti, mutta hän näyttää ajattelevan, että vielä voisi olla jotakin — en tahdo sanoa parempaa — mutta ehkä olisi helpompi seuraamalla heidän esimerkkiään edistyä oikein pitkälle."

Elaine istui tarkastellen häntä. Hänen katseensa teki Galahadin epämääräisesti levottomaksi.

"Sinun on parasta laittaa itsesi kuntoon päivällistä varten", sanoi Elaine. "Huoneesi odottaa sinua — samassa kunnossa kuin lähtiessäsi."

Aterian aikana Elaine ei kysellyt häneltä Camelotin elämästä, vaan huvitti häntä kotiuutisilla, sitten lähettäen hänet kuluttamaan iltapäivänsä kartanon muiden miesten seurassa, jotka kaikki olivat uteliaita näkemään hänet ja ylpeitä hänen alkavasta merkityksestään suuressa maailmassa. Mutta illalla hän istui Elainen vieressä kaari-ikkunan ääressä ja katseli puutarhaa.

"Kuinka kauan voit viipyä luonamme?"

"Kuningas salli minun itseni määrätä ajan", vastasi Galahad. "Luulen, että lähden paluumatkalle huomenna. Hän lupasi lähettää minut tärkeälle asialle, ja haluan kiihkeästi mennä takaisin sinne. Toivoakseni saan piakkoin ratsastaa tätä tietä pitkin usein, äiti."

"Silloin on hauskaa tavata sinua", sanoi Elaine. "Olen ajatellut sitä, mitä kerroit kuningattaresta. Galahad, en ollut kuvitellut sinua muuksi kuin pojaksi. Kuinka hän tiesi sinun harrastavan rakkausasioita?"

"Enhän minä niitä harrasta."

"Mutta hän neuvoi sinua, ettet olisi samanlainen kuin ne miehet, jotka kosiskelevat naisia. Minun mieleeni ei olisi koskaan pälkähtänyt jutella sinulle sellaisista asioista."

"Ehkä olisi, äiti, jos olisit elänyt hovissa. Olen kertonut sinulle, kuinka paljon pidän sikäläisestä elämästä — mutta olen saanut tietää myös eräitä vastenmielisiä asioita, joita joskus sattuu noiden ihmisten joukossa. Siellä kerrotaan parista kolmesta uljaasta miehestä, kuten Gawainesta, että he rakastelevat naisia, jos naiset sallivat sen tapahtua, ikäänkuin he olisivat naimisissa. Ja siellä onkin sellaisia naisia. Kuulin hirvittävän jutun Gawainesta, että hän muutamia vuosia sitten oli käyttäytynyt sillä tavalla erästä sievää tyttöä kohtaan, ja tyttö oli synnyttänyt lapsen. Sitten tyttö tietysti tappoi itsensä."

"Kuinka hirmuista!" sanoi Elaine. "Miksi hän tappoi itsensä?"

"Hän ei voinut elää sellaisen häpeän jälkeen. En ymmärrä, kuinka Gawaine kehtaa katsoa ihmisiä silmiin. Mutta juuri sitä kai kuningatar ajatteli, kun hän neuvoi minua oikealle uralle."

"Pitäköön hän huolta omista asioistaan", sanoi Elaine. "Poikani ei kaipaa neuvoja häneltä."

"Se oli pelkkää ystävällisyyttä hänen puoleltaan — sinä käsittäisit sen, jos kuuntelisit häntä", sanoi Galahad. "Selostan sen huonosti, mutta kun hän puhuu minulle, tunnen itseni paljoa voimakkaammaksi — en voisi tehdä mitään ilkeää pitkään aikaan jälkeenpäin."

"Hän on epäilemättä ystävällinen — puhuin ajattelematta", sanoi Elaine. "Olen kiitollinen hänen harrastuksestaan sinua kohtaan. Mitä isäsi ajattelee hänen neuvoistaan?"

"En tiedä."

"Etkö ole keskustellut siitä hänen kanssaan?"

"En. Hänellä on niin paljon hommaa, ja sitäpaitsi olisi niin vaikeata keskustella sellaisista pulmista isän kanssa, koska hän näyttää olevan niin korkealla niiden yläpuolella."

"Luulen hänen huomanneen ne jalkainsa alla", sanoi Elaine.

"Älä vieraannu hänestä, Galahad."

"Nyt kun lähden toimittelemaan asioita, tapaan häntä ehkä useammin", sanoi Galahad. "Kuningatar ei hyväksy taistelua, vaan pitää sitä jäännöksenä vanhoilta villeiltä ajoilta ja haluaa, etten taistelisi ollenkaan, ellen ole oikeassa."

"Emme rupea riitelemään näistä mielipiteistä", sanoi Elaine. "Taisteleminen on aina näyttänyt julmalta tai naurettavalta. Isoisäsi oli tavallisesti hyvin vihoissaan minulle, kun sanoin niin. Ihmettelen, mitä hän ajattelisi pojastani, taistelijasta, joka on jo miehen kokoinen."

"Äiti", sanoi Galahad, "olen ollut hyvin itsekäs. Ehkä isäkin on ollut samanlainen. Olen ajatellut sitä palattuani kotiin. Sinun olisi pitänyt päästä hoviin jo aikoja sitten. Sinä kuulut sinne. Miksi et voisi lähteä sinne minun kanssani?"

"Olen ollut hovissa", vastasi Elaine. "Palaan sinne joskus katsomaan, kuinka sinä edistyt, mutta en nyt — se on liian aikaista. Tulen sitten, kun sinusta tulee hyvin kuuluisa mies. Nykyään sinä et tarvitse minua — sinulla on kuningatar."

"Haluaisin niin mielelläni viedä sinut sinne mukanani."