Part 14

"Näen vain yhden asian selvästi", sanoi Ettard. "Te olette rakastunut."

"En ole sanonut sitä."

"Ette, mutta se on tarpeeksi selvää jokaiselle, ken ymmärtää. Se on juuri sitä rakkautta, jota sellainen sydän kuin teidän voi tuntea."

Galahad mukautui siihen aatteeseen, että hän oli rakastunut.

"Toivotan teille täydellisintä onnea", lisäsi Ettard.

"Kiitoksia", vastasi Galahad.

"Vaikka tietysti meidänlaisillemme luonteille sen paras puoli ei ole onni."

He ajattelivat tätä aatetta ääneti.

"Minä olen tavattoman taitava ennustamaan kädestä", sanoi Ettard. "Antakaa minun katsoa kättänne."

"En usko siihen."

"En minäkään, en täydellisesti, vaikka ennustukset joskus toteutuvatkin kummallisen tarkasti... Ei, vasen käsi, olkaa niin hyvä."

Hän kumartui tarkastelemaan Galahadin leveää kämmentä eikä valkoista povea voitu syrjäyttää, jos Galahad katsoi häneen ollenkaan. Kun Ettard kohotti äkkiä päätänsä, olivat Galahadin kasvot punaiset, ja hän katsoi avaruuteen.

"Hyväinen aika! Hyväinen aika!" sanoi Ettard. "Sydänviiva... Ehkä on parempi, etten kerrokaan teille mitään näkemästäni."

"Mitä siinä on?"

Ettard päästi hänen kätensä irti.

"Ei, se ei olisi rehellistä. Ja kuten jo sanoitte, kädestä ennustaminen on pelkkää hölynpölyä."

"Kertokaa minulle, mitä näitte."

Hän ojensi kätensä jälleen Ettardille.

"En haluaisi, mutta jos vaaditte, ettekä ota sitä vakavalta kannalta... Olette rakastunut teitä paljoa vanhempaan naiseen... tai piakkoin rakastutte... ei, olette jo ... ettekä voi mennä naimisiin hänen kanssaan."

"En haluaisikaan missään tapauksessa", sanoi Galahad.

"Se on hyvin jaloa rakkautta... kah, tässä on toinen... ja sekin on jaloa."

"Menenkö minä naimisiin hänen kanssaan?" kysyi Galahad.

"En voi vielä sanoa sitä varmasti."

"No niin, en tahdokaan."

"Se on kummallinen viiva... Suuri intohimo, sanoisin, ja sitten tämä toinen nainen... ja sitten se haihtuu näkyvistä täydellisesti... Ei voi tietää, mitä sitten seuraa."

"Tämäkin jo riittää", sanoi Galahad.

"Ennustinko oikein?" kysyi Ettard.

"En tiedä, kuka tuo toinen on, mutta ensimmäisestä puhuitte oikein."

"Tiesin sen, ritari Galahad. Olen niin iloinen, että jotakin niin kaunista on tapahtunut teidänlaisellenne luonteelle. Olette varmaankin hyvin onnellinen?"

"Kyllä", vastasi Galahad.

"Vaikka ette aio milloinkaan mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Ah, en voi mennäkään naimisiin hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta tietysti en sitä haluakaan".

"Ette tietystikään", myönsi Ettard. "Jos voin joskus auttaa teitä hieman, kiitokseksi avustanne minulle —"

Hän puristi vieläkin Galahadin kättä — mutta Galahad ei ollut varma, pitikö hän Ettardin kättä omassaan. Kaikissa tapauksissa hän ihmetteli, kuinka hän voisi vapauttaa kätensä. Silloin juolahti muuan onnellinen ajatus hänen mieleensä: hän kohotti Ettardin käden huulilleen ja painoi siihen kuivan ja aran suutelon. Hän oli vihainen itselleen huomatessaan, että Ettardin kädenselkä oli sierottunut.

Hän oli juuri päässyt tämän kunnianosoituksen puoliväliin, kun muut huvittelijat ilmestyivät penkereen päähän.

"Hyvä, Galahad!" huudahti Gawaine. "Nyt kai ymmärrätte tarkoitukseni, kuningatar? Tällä penkereellä ei kasva ainoatakaan hedelmäpuuta."

VI

Arthur käveli takaisin linnaan Lancelotin ja Borsin kanssa.

"Kuinka poikasi edistyy?" kysyi hän.

"Paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Hän oli melko nuori tullakseen tänne ja tunsi vain harvoja henkilöitä."

"Kun hän mielestäsi on valmis, lähetän hänet aluksi jollekin helposti toimitettavalle asialle."

"Hän oppii paljon oleskelemalla täällä hovissa, luulisin; mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka järkevästi hän käyttäytyisi vastuunalaisessa tehtävässä."

"Sen selville saamiseen on olemassa vain yksi keino", sanoi Arthur.

He jatkoivat matkaansa hetkisen.

"Mitä luulet hänen oppivan täällä?"

"Käyttäytymistä, ensiksikin", vastasi Lancelot. "Sitä, kuinka hänen pitää seurustella miesten ja naisten kanssa."

"Hänen pitäisi tietää, kuinka hänen pitää seurustella miesten kanssa", sanoi Arthur.

"Hän kaipaa luullakseni muutosta, vaikkei ole ollutkaan täällä pitkää aikaa", sanoi Bors. "Hän ei ole enää niin hullunrohkea kuin silloin ratsastaessaan rinnallani. Etkö ole huomannut, kuinka miettiväiseksi hän alkaa käydä, Lancelot?"

"Hän koettaa syventyä tähän uuteen elämään", vastasi Lancelot. "Se ei voi tapahtua yhdessä silmänräpäyksessä. Vielä muutamia viikkoja täällä, ja hän on hyvin perehtynyt."

"En ole varma siitä, haluammeko hänelle sellaista tulosta", sanoi Arthur. "Epäilen, onko hovi sopivin paikka sellaiselle pojalle itsensä löytämiseen. Hän kaipaa todellista maailmaa. Lähellä on liian paljon naisia."

"En voi kuvitellakaan sellaista hovia, jossa ei olisi naisia", sanoi Bors.

"Tarkoitat varmaankin, ettet tiedä sellaista", sanoi Arthur.

"No niin", sanoi Bors, "en usko haluavanikaan. Olen itsekin jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa heidän luomalleen ilmapiirille. Se hienostaa."

"En tiedä, onko meistä kukaan arvokas maailmalle hienostumisen vuoksi. Gawaine on hienostunut. En voi kuitenkaan luottaa häneen, ellei hän ole näkyvissäni."

"Gawainella on hyvätkin puolensa", sanoi Bors.

"Pidän hänestä hyvin paljon", sanoi Arthur, "mutta olen huomannut hänen hienostumisensa".

He olivat nyt saapuneet linnan luo ja kuulivat ääniä penkereeltä.

"Keitä siellä on, Bors?"

"Kuningatar hovinaisineen ja Galahad, luullakseni."

"No niin, lähdenpä sisälle... Siinä sen nyt näet, Lancelot — kuningatar ja Galahad."

"Kuningatar on ollut hyvin ystävällinen hänelle."

"Enkö sitä tietäisi? Senvuoksi hänen onkin parasta ratsastaa täältä pois joksikin ajaksi. Hänestä tulee muuten meidän muiden kaltainen näinä toimettomina päivinä. Luulen tuossa pojassa olevan jotakin alkuperäistä, ellei sitä turmella huonolla harjoittamisella. Hän kai kuluttaa suurimman osan ajastaan Ginevran luona, vai mitä?"

"Luulen niin."

"Lähetän hänet pois ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, Lancelot. Sinä ja minä kestämme paremmin innoitusta kuin hän."

VII

"En moiti teitä ollenkaan siitä, että olette tyytymätön minuun", sanoi Galahad.

"Olette hyvin armollinen", vastasi kuningatar. "Olen iloinen, ettette moiti minua."

"Tarkoitan", sanoi Galahad, "että olen masentunut ajatellessani, mitä olen tehnyt. Mutta sittenkin ajattelen, ettette ymmärrä, tai muussa tapauksessa ette olisi niin vihainen."

"Näin teidän suutelevan häntä."

"Hänen kättään", korjasi Galahad.

"Olen antanut liian suuren arvon viattomuudellenne", sanoi kuningatar. "Mistä sitten suutelot alkavat, kun on puhe teistä? Näin teidän suutelevan häntä."

"Se ei ollut oikeastaan suutelokaan, vaan pikemminkin kunnianosoitus."

Ginevra purskahti nauruun, mutta lopetti äkkiä.

"Oletan teidän vaihtaneen salaisuuksia keskenänne?"

"Kyllä."

"Galahad, luulette, etten ymmärrä tätä, mutta tiedän enemmän tuosta keskustelusta kuin te. Tiedän enemmän naisista. Kun varoitin teitä, tunsin pelin jokaisen käänteen."

"Ette ole oikeudenmukainen Ettardia kohtaan, kuningatar — hän oli ystävällinen ja myötätuntoinen, ja me —"

"Miksi hänen piti olla myötätuntoinen? Ette suinkaan ollut joutunut minkäänlaisiin hankaluuksiin, vai olitteko?"

"Tarkoitan meidän todenneen, että luonteemme ja ihanteemme ovat melkein samanlaiset."

"Toivoakseni eivät ole", sanoi Ginevra. "Sallikaa minun näyttää teille, kuinka hyvin tiedän, mitä tapahtui. Hän oli uskovinaan teille jonkun sydämensä suurimman salaisuuden."

"Hän uskoikin sen minulle."

"No niin, en kysy teiltä hänen sanojaan, koska se ei olisi oikein, mutta kysykää itseltänne, Galahad, uskoiko hän todella teille mitään. Älkää olko millännekään! Pääasia on se, että te silloin tunsitte tarvetta kertoa hänelle jotakin omasta puolestanne, ja se antoi hänelle tilaisuuden imarrella teitä kuuntelemalla tarinaa sisäisestä elämästänne. Hän kiersi teidät pikkusormensa ympärille. Hän pani teidät puhumaan liian paljon ja suutelemaan vielä kaiken hyvän lisäksi."

"En luottanut häneen — en ainakaan täysin."

"Ellette täysin, niin kuitenkin luotitte", sanoi Ginevra.

"Ei, hän ennusti minulle kohtaloni vasemmasta kädestäni ja kysyi sitten, oliko hän osunut oikeaan."

"Jos tietäisitte, kuinka alkuperäinen tuo menetelmä on, ette tuntisi itseänne lainkaan imarrelluksi", sanoi Ginevra. "Se oli kai kuin hampaiden kiskomista."

"Kuningatar", sanoi Galahad, "ellei teillä ole ollenkaan myötätuntoa Ettardia kohtaan, en ymmärrä, miksi hän palvelee teitä".

"Miksi ei? Kaikki naiset ovat samanlaisia, rakas poika — miesten läsnäollessa kaikki naiset toimivat melkein samalla tavalla. Osaan kaikki nuo Ettardin tekemät temput, mutta tahdon, että teistä kehittyy poikkeuksellinen mies, jota ei mikään erota, eivät naisetkaan, siitä elämästä, johon olette oikeutettu."

"Mutta, kuningatar, en tunne tehneeni mitään niin erittäin pahaa. Tiesin, ettette pitäisi siitä, ja siksi olenkin pahoillani, että niin tein, mutta en ymmärrä, mikä siinä on siveellisesti huonoa."

"Se, mihin se voisi johtaa", sanoi Ginevra. "Oletteko te sellainen mies, joka voidaan taivuttaa tekemään kaikkea, mitä nainen haluaa? Se on pääasia! Kauniit kasvot ja viehättävä ruumis voivat viekoitella useimmat miehet harhapoluille, vaikka he luulevatkin olevansa riippumattomia — naisten ei tarvitse tehdä muuta kuin näytellä itseään heille, ja he alkavat kuvitella naista joko henkiystäväkseen tai ennakolta määrätyksi myötätuntoiseksi toverikseen. Senjälkeen on kaikki mahdollista. Tietysti on olemassa sellaistakin rakkautta, jota ankarimmatkin kadehtivat, mutta se on hyvin harvinaista, Galahad. Juuri sellaiselle rakkaudelle teidän pitää säästää itsenne. Useimmat miehet ovat mukaantuneet — no niin, olen jo sanonut sen. Senvuoksi me tunnemme sääliä, joka on melkein halveksimista, kaikkia niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka eivät ole rakastaneet jalosti. Voi väittää sen olleen luonnollista, mutta kaikissa tapauksissa tämä sanontatapa ilmaisee heidän tehneen vain sen, mihin luonto on heidät pakottanut."

"Mutta, kuningatar", sanoi Galahad, "ettekö tiedä, että melkein kaikissa kertomuksissa kuuluisista ritareista ja kauniista naisista he rakastuvat toivottomasti toisiinsa?"

"Olen kuullut siitä", vastasi Ginevra.

"Ettekö te tekisi niin?"

"En tahdo, että te tekisitte niin. Olette harvinainen persoonallisuus, Galahad, ja teidän esimerkkinne merkitsee paljon."

"En tietystikään mene naimisiin — sanoin Ettardillekin niin."

"Ettardin mielestä se on varmaankin ylitsepääsemätön este."

"En ymmärrä teitä", sanoi Galahad.

"Sanoitte, ettette mene naimisiin", sanoi Ginevra.

"Ei, en aio ruveta munkiksi enkä paeta elämää enkä tuomita muita, vaikka he menevätkin naimisiin —"

"En minäkään", sanoi Ginevra.

"Koetan vain olla hieman — kuinka sanoisinkaan — hieman — tarkoitan, että sielu on se ainoa osa meistä, joka saattaa kestää tarkastuksen."

"Saattaakohan se?" sanoi Ginevra. "Galahad, en tahdo, että käsittäisitte väärin, mitä olen sanonut. Tahdon, että teistä kehittyisi erinomainen, mutta ei mikään luonnoton mies. Haluan mielelläni suojella teitä sellaisilta naisilta, jotka tekisivät teistä hölmön, mutta teidän täytyy rakastaa — teillä täytyy olla joku intohimo ja mielikuva elämässänne."

"Kaikki, mitä olette sanonut minulle hoviin tuloni jälkeen, on avannut silmäni mielikuvalle. Koska se, mitä ihmiset nimittävät rakkaudeksi, panee heidät tekemään vihamielisiä tekoja ja koska rakkaus siinä merkityksessä on parhaimmillaankin jotenkin eläimellistä, en halua olla missään tekemisessä sen kanssa. Koetan rakastaa kaunista käyttäytymistä."

"Siinäkin on muuan vaara", sanoi Ginevra.

"Siinä tapauksessa luovun kaikesta", sanoi Galahad. "Luulin, ettei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Tiedän, miltä teistä tuntuu", sanoi Ginevra. "Teissä herää katkeruus niitä sovitteluja ja ristiriitoja vastaan, joita nimitetään kohtaloksemme."

"Se ei ole ikinä juolahtanut mieleeni enkä ole varma, mitä se tarkoittaa", sanoi Galahad. "Koetan elää sen aatteen mukaan, joka teillä on minusta, eikä minun nyt tarvitse tehdä muuta kuin ottaa selko siitä aatteesta. Tietysti minun ei olisi pitänyt suudella Ettardin kättä, koska ette pidä siitä. Mutta muun puolesta en tunne itseäni rikolliseksi. Ette hyväksy naisia ettekä rakkaussuhteita. Hyvä on, koetan karttaa molempia. Ja kuitenkin te sanotte sen olevan vaarallista, että ihminen koettaa elää nuhteetonta elämää."

"Puhutte kuin isänne", sanoi Ginevra. "Antakaa minun selittää: hölmömäistä on antautua naisten johdettavaksi, kuten useimmat miehet antautuvat — ja mitä rakkauteen tulee, on tyhmää arvostella liian huonoksi elämän tavallista kulkua, ja hyvin hienon miehen pitäisi pystyä tuntemaan hyvin jaloa intohimoa."

"Kuinka siihen päästään?" kysyi Galahad.

"Siihen ei ole mitään ohjetta — jokaisen täytyy aikaansaada se itse väsymättömällä työllä. Mutta kun te sanoitte rajoittavanne pyrkimyksenne kauniiseen käytökseen, pelkäsin teidän menevän kokonaan palasiksi, niin että olisitte vain vaaraton, tyhmä henkilö."

"No niin, jos se on tyhmyyttä —"

"Ehkä aioitte sanoa, ettei Ettard ole tyhmä. Ei hän olekaan. Galahad, varoitan teitä kahdesta asiasta heti, kahdesta ihan erilaisesta vaarasta. Toinen on se alhainen viehätys, jota ehkä erehdytte luulemaan rakkaudeksi. Sekin on jo kyllin arveluttavaa laatua. Mutta toinen on pahempi — mielen veltostuminen, se väsymys, joka joskus saa valtaansa hiljaiset luonteet. Useimmat nuoret miehet aloittavat uransa kaikenlaisilla haaveilla, ei välttämättä sellaisilla kuin te, vaan haaveilla ylimalkaan. He lopettavat useinkin pyhittäen koko tarmonsa kauniille käytökselle. He siis raukeavat noudattamaan tavaksi tulleita tottumuksiaan, kaikki heidän päivänsä ovat samanlaisia, ja he iloitsevat siitä, että ne toistuvat ilman edistymisen tuottamia tuskia tai epämukavuuksia."

"Silloin he ovat oikeastaan jokseenkin tavallisia", sanoi Galahad, "jos voivat mukaantua niin helposti".

"Niinkö luulette?" sanoi Ginevra. "Olen sattunut elämässäni pitämään hyvin paljon kolmesta miehestä, joissa kussakin oli suuruuden ainesta. Ensimmäinen pääsi juuri rajoille tyytyen sitten saavuttamiinsa tuloksiin. Toinen meni paljoa pitemmälle, mutta hänkin mukautui juurtuneihin tapoihin ja lakkasi kuvittelemasta. Se vaara uhkaa teitäkin, Galahad. Oletetaan nyt, että jos te seuraatte tätä kieltäytymisihannettanne, voiko se suoda teille ja muille mitään todellista onnea, vaikka se pelastaisikin teidät erehdyksistä ja surusta? Jos käännätte selkänne elämälle, ette voi kehittyä."

"Mitä tapahtui kolmannelle miehelle?"

"Ette ole vastannut vielä kysymykseeni", sanoi Ginevra.

"Mikä se oli? Kuinka kauan aion edistyä? En tiedä, kuningatar, mutta koetan harrastaa jalompia asioita — voin luvata sen — enkä tee muita onnettomiksi."

"Ettekö todellakaan?" sanoi Ginevra. "Silloin teistä tulee kokonaan uudenlainen mies. Käsitättekö, kuinka vaikeata se tulee olemaan? Jos esimerkiksi jokin tyttö rakastuu teihin tulisesti, kieltäydytte te vastaamasta hänen tunteeseensa, peläten, että teette jonkun onnettomaksi. Mutta hän voi kuolla, kun hänen sydämensä murtuu."

"Ihminen ei kuole sydämen murtumisesta", vastasi Galahad. "Ette usko sitä itsekään."

"En ole koskaan kuollut siitä syystä, mutta jokin toinen nainen ehkä kuolee", sanoi Ginevra. "Voi käydä niin, että kaunis käytöksenne saattaa sellaisesta naisesta näyttää itsekkäältä tavalta suojella omia tunteitanne. Olen aina ajatellut, että todella urhoollinen mies saattaa säilyttää ihanteensa vetäytymättä syrjään elämästä."

"No niin, alan jo uskoa tämän kaiken olevan liikaa minulle", sanoi Galahad. "Olen kovasti hämmentynyt. En ymmärrä, kuinka nuo molemmat voidaan toteuttaa samalla kertaa."

"Voisin väittää onnistuneeni siinä —"

"Sepä se, kuningatar, te olettekin ainoa sellainen henkilö!"

"Ei, Galahad, mutta olen varma, että se on juuri sitä, mitä meidän pitää koettaa. Jos minulla olisi poika, toivoisin hänelle ensiksikin voimakkaan ja terveen ruumiin. Se tarkoittaa voimakkaita intohimoja, Galahad — voimaa kaikkeen sellaiseen, mitä ruumis panee ihmisen ajattelemaan. Tahtoisin, että kaikenlainen kauneus kiihdyttäisi häntä — ei ainoastaan huvittaisi, vaan kohottaisi. Toivoisin tämän kiihkon hänessä muuttuvan niin peloittavaksi ja uuvuttamattomaksi, että koko hänen elämänsä sen toisesta päästä toiseen olisi kuin pelkkää tuleen syöksymistä. Tavalliset miehet pelkäävät tietysti sitä tai heillä ei ole voimia sen ylläpitämiseen. Muutamat heistä iloitsevat todellakin heikkoudestaan sentähden, että se suo heidän olla turvassa. Mutta sellainen mies, josta puhun, vaikka kiihko kovaksi onneksi saattaakin johtaa hänet monelle eri suunnalle — voi yrittää syöstä heti mihin tuleen tahansa. Valitkaa vain yksi haave, Galahad, ja olkaa uskollinen sille, mutta älkää sanoko, että kaikki ne asiat, jotka päätitte jättää suorittamatta, olivat välttämättä pahoja; älkää tehkö valintaanne helpommaksi teeskentelemällä, että teidän päätöksenne johti ainoaan mahdolliseen nuhteettomaan elämään. Toivon teidän rakastavan kaikkea, mitä sopii rakastaa, vaikka luopuisittekin suurimmasta osasta siitä — säilyttäkää ruumiilliset nautinnot, mutta pitäkää itsenne kurissa."

"Se kuulostaa vaikealta", sanoi Galahad, "vaikka tietäisinkin, mitä valitsen. Ette maininnut siitä mitään."

"En tiedä sitä", vastasi Ginevra. "Mutta olen varma, että meidän pitää jättää maailma kiihoittavampana jälkeemme kuin mitä se oli tänne tullessamme. Kauniimpana, enemmän sellaisena, että se herättää harrastusta."

"Ja siinä pitää olla enemmän sitä, mistä meidän tulee kieltäytyä", sanoi Galahad.

"Ehkä tarkoitankin juuri sitä", sanoi Ginevra. "Ette suinkaan tahtoisi tehdä sitä vähemmän kauniiksi senvuoksi, että voisimme saada sen kokonaan omaksemme?"

"No niin, koetan tehdä parhaani", sanoi Galahad. "Olen iloinen, että sain kuulla tämän teiltä, johon täydellisesti luotan. Jos tämä on se keino, jonka avulla teistä on tullut sellainen kuin nyt olette, kuningatar, on se oikea keino minullekin."

"Voi, älkää ottako minua esikuvaksenne! Mutta se on oikea keino... Galahad, muistakaa, että se on oikea keino, vaikka pettyisittekin minusta."

Galahad nauroi.

VIII

"Oletko hoitanut hevostasi?" kysyi Arthur.

"Kyllä; satula ei ollut oikein kohdallaan eilen", vastasi Galahad. "Pelkäsin selän hieroutuneen rikki."

"Oliko se?"

"Ei, pesimme sen puhtaaksi, ja hevonen on terve tänä aamuna."

"Hyvä! Tahdon, että lähdet toimittamaan erästä asiaani."

Poika punastui mielihyvästä. Arthur katsoi häneen hetkisen.

"Tule tuonne nurkkaan, missä on varjoisaa."

He kävelivät linnan pihan poikki ja istuutuivat lavitsalle suuren hallin ikkunoiden alapuolelle.

"Luuletko olevasi valmis ratsastamaan pois yksinäsi?"

"Kyllä", vastasi Galahad.

"Tässä on puhe muustakin kuin taidosta ratsastaa ja taistella. Näillä asioilla liikkuessasi vaaditaan sinulta kohteliaisuutta ja hienotunteisuutta. Katsohan, kun me lähetämme lähettilään hovista jonnekin, pitää saada jotakin toimeen; mutta asia ei onnistuisi, jos vain antaisimme määräyksiä."

"Miksi te epäonnistuisitte?"

"Ihmiset eivät tottelisi niitä."

"Tehän voisitte tietysti pakottaa heidät siihen."

"Mutta se olisi sotaa", sanoi Arthur. "Puhun hallinnosta. Jos annan sinulle jonkun viestin vietäväksi jollekin vasallilleni, pitää sinun jättää se hänelle sellaisella tavalla, ettei hän otaksu sitä miksikään käskyksi, mutta kuitenkin tottelee. Sinun pitää puhutella häntä — tarkoitan jokaista heistä — hänen omassa talossaan enkä halua, että hän tuntee itsensä jonkinlaiseksi orjaksi. Mutta toiselta puolen en halua lähettää kellekään tarpeetonta viestiä."

"Ymmärrän", sanoi Galahad. "Ehkä voisin onnistua paremmin, jos tuntisin miehen, jolle puhun — hänen omituisuutensa, ne asiat, joita minun pitää tai ei sovi mainita."

"Saat ne kyllä selville toimittaessasi tehtävääsi", sanoi Arthur. "Juuri sitä tarkoitankin hienotunteisuudella. Olet ehkä oppinut sitä hieman täällä seurustellessasi naisten kanssa."

Galahad päätti olla vastaamatta.

"Mieheni ovat mainioita silloin kun pitää tapella", sanoi Arthur, "mutta paitsi isääsi, ei minulla ole senkään vertaa hienotunteisuutta, että he voisivat lausua syntymäpäiväonnittelun hevoselle. Toivoakseni sinä olet taitavampi siinä."

Galahad ihmetteli vieläkin, mikä sopisi oikeaksi vastaukseksi.

"Ovatko naiset hemmoitelleet sinut pilalle?" kysyi Arthur.

"En luule, kuningas, sillä naiset ovat olleet minulle ystävällisiä."

"Niinpä tietenkin. Mutta toivon, etteivät he ole täyttäneet päätäsi aatteilla, kuinka sinun tulee käyttäytyä — millaiselle uralle sinun pitää antautua, ja niin edespäin."

"Luulen alkavani ymmärtää, millaiseksi mieheksi haluan tulla", vastasi Galahad. "Olen suuressa kiitollisuudenvelassa kuningattarelle hänen antamastaan avusta."

"Tämä asia on tärkeä, jonka olen varannut sinulle", sanoi Arthur. "Oletan, että voit lähteä matkalle heti?"

"Milloin vain käskette."

"No niin", sanoi Arthur, "pue varusteet yllesi, satuloi hevosesi ja ole valmis ratsastamaan tuosta portista viidentoista minuutin kuluttua."

Hän nousi seisaalle, ja Galahadkin ponnahti pystyyn.

"Olen valmis. Mutta ette ole ilmoittanut minulle, minne pitää ratsastaa."

"Odotan sinua täällä", vastasi Arthur. "Satuloi hevosesi. Ilmoitan sinulle asian, kun lähdet matkallesi."

Niinä muutamina minuutteina, jotka Galahad viipyi poissa, Arthur käveli edestakaisin. Muuan ohikulkeva tallimies kosketti lakkiinsa, mutta kuningas ei huomannut sitä. Hän kohotti katseensa äkkiä kuullessaan kavioiden kapsetta. Galahadin haarniska oli uusi ja vieläkin kiiltävä. Kypärän silmikko oli ylhäällä, ja kiihkeät kasvot näyttivät erittäin nuorilta.

"Olen valmis matkaan", sanoi hän.

"Hyvä on. Sinun pitää ratsastaa äitisi luo."

"Äitinikö luo?"

"Corbiniin", vastasi kuningas. "Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut. Jää sinne päiväksi tai pariksi, niin pitkäksi aikaa kuin näyttää parhaalta. Ole hienotunteinen."

"Hyvä on", sanoi Galahad. "Ja millainen on viesti?"

"Sinä", sanoi Arthur.

"Kuningas Arthur, ette suinkaan karkoita minua pois hovista? Olenko tehnyt jotakin, mikä on tuottanut teille pettymystä?"

"Ah, et!" vastasi kuningas. "Tule takaisin milloin haluttaa, ja täällä on sinulle muita tehtäviä. Mutta sinä et ole tavannut äitiäsi tulosi jälkeen tänne, ja hänen ilahduttamisensa tekee sinulle hyvää, ja saat taas nauttia kotielämästä senjälkeen, kun ensi kerran olet katsellut maailmaa."

"Minun olisi pitänyt sanoa jäähyväiset kuningattarelle."

"Minä sanon ne hänelle sinun puolestasi. Hän ymmärtää kyllä."

IX

"Kuningatar", sanoi Anglides, "täällä on muuan mies, joka haluaa puhutella teitä. Sanoin teidän olevan toimessa, mutta hän sanoo luulevansa teidän suovan hänelle tämän suosionosoituksen. Hänen nimensä on Bromel, ritari Bromel."

"Olen kuullut sen nimen jossakin", sanoi Ginevra. "Missä se olikaan? Ah, luulenpa nyt muistavani! Niin, otan hänet vastaan, Anglides."

Kun Ginevra jäi yksikseen, otti hän kaapistaan pienen kuvastimen hankkien varmuuden siitä, että hänen tukkansa esiintyi edukseen. Kun Bromel astui huoneeseen, istui hän korkealla valtaistuimellaan ja pujotteli kultalankoja pieneen koruompelukseen.

"Ette suinkaan muista minua?" kysyi Bromel.

"Kyllä, täydellisesti. Olen usein muistellut monta vuotta sitten tapahtunutta keskusteluamme."

"Otan vapauden pyytää kerran vielä harrastustanne, kuningatar, mutta te voitte tehdä palveluksen eräälle alamaisellenne ja ehkä suotte rohkeuteni anteeksi kuultuanne asiani. Se koskee epäsuorasti ritari Galahadia."

"Niinkö?" kysyi kuningatar.

"Ehkä minun pitää selittää heti, että se koskee hänen äitiään", sanoi Bromel. "Kuten tiedätte, palasi ritari Lancelot hoviin joku aika sitten eikä ole käynyt Corbinissa sen jälkeen. Elaine suree kovasti hänen poissaoloaan, niin kovasti, että luulen sen lopulta vaikuttavan hänen terveyteensä. Eikä siinä ole vielä kaikki. Ritari Galahad, jota hänen äitinsä jumaloi, seurasi ritari Lancelotia tänne, eikä hänkään ole sen jälkeen vieraillut kotonaan. Tulin muistuttamaan ritari Lancelotille näitä asioita, mutta hän on poissa jollakin matkalla. Silloin aioin puhua siitä ritari Galahadille, mutta hänkin on poissa."