Part 17

"Hän on poikani eikä rakastajani", sanoi Ginevra. "Me odotamme paljoa enemmän pojaltamme."

"Kun muistelen koko tarinaamme", sanoi Lancelot, "tuntuu kuin menettäisin järkeni. Luulin panevani vaaraan henkeni ja nimeni suuren rakkauden vuoksi. Pidin itseäni onnellisena saadessani tehdä niin. Mutta nyt en tiedä, mitä minulle on tehty. Olen kuin puinen shakkinappula, jota siirrellään sinne tänne pelissä — joku koettaa ratkaista tehtävää, mutta se ei ole minun tehtäväni... Jos haluat, että parhaat ystäväsi jättävät sinut, miksi olit niin ankara minua kohtaan Elainen tähden?"

"Milloin olen ollut ankara sinulle?"

"No niin — silloin penkereelläsi, kun hän oli kiertänyt käsivartensa kaulaani."

"Ole rehellinen, Lancelot — sinun käsivartesi olivat hänen kaulassaan."

"Se johtui ainakin hänen aloitteestaan."

"Hyvin mahdollista", sanoi Ginevra. "Hänen asemassaan olisin menetellyt samalla tavalla. Hän koetti riistää sinut minulta. Mutta olen vapautunut mustasukkaisuudesta, Lancelot. Hänellä täytyy olla harvinaisia ominaisuuksia, koska hän on voinut synnyttää Galahadin kaltaisen lapsen. Olen pahoillani, että olin niin töykeä hänelle."

"Elaine on nyt syrjässä. Senvuoksi luulet vapautuneesi mustasukkaisuudesta. Oman rauhani vuoksi aion pitää huolta siitä, ettet enää sairastu siihen tautiin."

"Ajattelen Galahadia", sanoi Ginevra. "Valitettavasti minun täytyi asettua sille kannalle hänen kanssaan sinua ja Elainea vastaan. Tosiaankin olisi suureksi avuksi, jos hän voisi ajatella äidistään niin hyvää kuin suinkin."

"Eikä isästään", sanoi Lancelot.

"Se on vähemmän tärkeätä. Hän on luultavasti saanut jo oppia sinulta kaikki, mikä suinkin on mahdollista, mutta minä haluan tukea hänen ihannettaan suuresti kunnioitettavan ja hurskaan elämän saavuttamiseksi."

"Sinulla ei ole sen enempää sydäntä kuin kalalla", sanoi Lancelot. "Jokainen sana, jonka sanot pojastani, loukkaa minua."

"Etkö voi ymmärtää?" kysyi Ginevra. "Me tulemme aina olemaan toisillemme sellaisia kuin tähän asti."

"Sano säntilleen, mitä tarkoitat", vastasi Lancelot.

"Rakastavaisia, etkö sanoisi niin? Voi, Lancelot, älä ole tyhmä! Koetan vain käsitellä rehellisesti tosiasioita. Etkö ole tarpeeksi jalomielinen voidaksesi kanssani suunnitella hänen parastaan?"

"Jos sinulla on jokin kelpo suunnitelma, menen niin pitkälle kuin haluat, Ginevra, mutta huomautuksesi ovat arvottomia sekä hänelle että meille. En halua niitä enää kuunnella. Mutta jos on olemassa jotakin, mitä voin tehdä, ilmoita minulle."

"Ajattelen, että hänen on parasta lähteä etsimään."

"Mitä?"

"Hänen pitää lähteä jollekin hyvin tärkeälle asialle — etsimään jotakin."

"Nyt olet ajatellut helppoa tehtävää. Kaiketi minun pitää keksiä se, mitä hänen pitää etsiä?"

"Ei, minä keksin senkin. Mutta hänen pitää ratsastaa pois, hyvin etäälle tällä kertaa. Jos hän on poissa täältä, pienenevät hänen mahdollisuutensa kuulla meistä jotakin. Tosin hän saattaa kuulla huhuja muuallakin, mutta silmiemme edessä liikkuvat juorut ovat vaarallisimmat. Siinäkin tapauksessa, jos hän joskus saa sen selville, olen varma, että hän tahtoo lähteä pois täältä, ja se olisi vähemmän silmäänpistävää, jos ihmiset ovat jo tottuneet hänen poissaoloihinsa."

"Arthurilla on paljon tehtäviä hänelle", sanoi Lancelot.

"Hänen poissaolonsa johtuvat kyllä siitä."

"Se ei saa olla tavallinen tehtävä. Tahdon jotakin, mikä voi kehittää hänen luonnettaan."

"Noudata siinä omaa mieltäsi, jätän sen sinun huoleksesi."

"Ehkä hänen pitäisi lähteä johonkin uuteen villiin maahan", sanoi Ginevra, "ja panna se järjestykseen samalla tavalla kuin sinä ja Arthur teitte".

"Jos voit muistaa niin pitkälti taaksepäin", sanoi Lancelot, "oli kerran päivä, jolloin sanoit sellaista työtä raa'aksi ja alkuperäiseksi — ja kehoitit minua ryhtymään henkevämpiin yrityksiin. En voinut keksiä ainoatakaan, ja se todisti sieluni rajoitukset. Nyt et sinäkään voi keksiä mitään — vaivaat aivojasi kysymyksillä, mistä saisit jonkin valiotehtävän, luonteille parhaimman, ja lopetat siihen ehdotukseen, että poika tekisi samaa kuin minäkin. Siinä on sinunkin edistymisesi."

"Sinun pitää käsittää näiden molempien tapausten ero."

"Pitääkö minun?" kysyi Lancelot.

"Meillä on syy lähettää hänet pois. Hän sanoi minulle kerran haluavansa jäljitellä sinua ja kuningasta, ja minä sanoin, että hänen pitää hakea jokin villi maa ja panna se järjestykseen. Sanoin sen tietysti peloittaakseni häntä, mutta nyt olen siitä vähemmän varma. Ehkä hänen haaveensa voidaan saavuttaa vain jossakin uudessa maailmassa."

"Olet johdonmukainen tällä kertaa", sanoi Lancelot. "Vain jossakin uudessa maailmassa, missä elää uudenlaisia miehiä ja naisia."

"Olemme ainakin yhtä mieltä siitä", sanoi Ginevra, "ettei sitä voi saavuttaa täällä; Camelotissa. Me kuulumme tähän paikkaan, Lancelot, mutta ei hän."

"Minulla ei ole hyötyä", sanoi Lancelot, "sellaisesta hyvyydestä, jolla pitää olla erityinen suunta, ennenkuin se voi työskennellä. Tosiaankin annat minulle hyvin epäedullisen kuvauksen Galahadista. Hän tuntui minusta lupaavammalta, ennenkuin sinä paransit häntä."

II

Galahad tapasi Arthurin valleilta portin läheltä katselemassa, kuinka muurarit korjasivat vallia.

"Oletko valmis toiseen tehtävään?" kysyi kuningas.

"Ihan valmis", vastasi Galahad, "mutta toivon —"

"No niin, mitä toivot?"

"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä."

"Sano vain, koska kerran aloitit."

"Toivoin, että tästä tehtävästä tulisi todellinen."

Arthur murahti jotakin, mikä ei näyttänyt tarkoittavan mielihyvää.

"Ginevra sanoi minulle, että olet aika lailla loukkautunut. Tunnet nyt oman tarinasi."

"Niin, tunnen sen nyt", vastasi Galahad.

"Etkä hyväksy sitä, mikäli olen kuullut oikein."

"En hyväksykään."

Arthur tarkasteli häntä hymyillen tuikeasti.

"Nuori mies", sanoi hän, "eikö mieleesi ole juolahtanut, ettei se kuulu lainkaan sinuun?"

"Mikä?"

"Esivanhempiesi käyttäytyminen."

"Ei esivanhempieni tietystikään, mutta se vaikuttaa tunteihini vanhempiani kohtaan, jos he —"

"Jolleivät he aina ole päässeet omien hyveittesi tasalle. Tarkoitatko sitä?" kysyi Arthur.

"En, luullakseni", vastasi Galahad. "Minulla oli suuret ajatukset isästäni ja äidistäni."

"Niin on minullakin omista vanhemmistani", sanoi Arthur. "Ajattelen niin hyvää isästäni, että olen tuhlannut monta tuntia toimeliaasta elämästäni arvatakseni, kuka hän oli."

Galahad näytti perinpohjin hämmästyvän.

"Sinä ja minä olemme samassa veneessä", sanoi kuningas, "paitsi sitä eroa, jonka juuri mainitsin. Kasvaessani ajattelin isäkseni vanhaa ritari Ectoria, sitten kuulin olevani Utherin poika ja sitten, että äitini oli siihen aikaan varmasti ollut Cornwallin herttuan vaimo. Mikä tarinani muunnos lienee tosi, en tiedä."

"Tunsitte kai äitinne?" kysyi Galahad.

"Igrainenko? Kyllä varmasti. Hän oli erikoisen hyvä nainen."

"Mitä ajattelette hänestä?"

"Ajattelen, että hän oli äitini", sanoi Arthur. "Mitäpä muuta?"

"Minun kannaltani se ei ole niin yksinkertaista", sanoi Galahad. "Tunteeni äitiäni kohtaan oli erikoinen."

"Minun piti lähettää sinut kotiisi tapaamaan häntä", sanoi kuningas, "etkä vieläkään pidä sitä sopivana tehtävänä".

Galahad mietti hetkisen.

"Olin onnellinen täällä", sanoi hän, "ja ehkä olin itsekkäästi välinpitämätön, mutta minulla oli hyvin suuret ajatukset vanhemmistani."

"Tietysti sinulla oli, tai muussa tapauksessa en olisi päästänyt sinua puheilleni", sanoi Arthur. "Ja sinun pitää ajatella heistä hyvää jälleen, tai muuten karkoitan sinut täältä. Minulla ei ole mitään hyötyä sellaisesta miehestä, joka ryhtyy tuomitsemaan isäänsä ja äitiään."

"En vaadi oikeutta tuomita heitä."

"Vai et? Kuulin sinun luvanneen äidillesi tulla hänen luokseen jälleen tällä viikolla, mutta olet pysynytkin poissa sieltä, koska hän ei muka sovi seuratoveriksesi. Näyttää kuin olisit julkisesti kääntänyt selkäsi isällesikin etkä ole puhutellut häntä senjälkeen."

Galahad punastui ja näytti hieman nololta.

"Olet ehkä hankkinut itsellesi jonkun hyvän ominaisuuden, josta en tiedä", sanoi Arthur, "ja joka suo sinulle oikeuden seurustelupiirin tarkastelemiseen siten, että erotat lampaat vuohista, mutta jos minulla olisi sellainen oikeus, en käyttäisi sitä".

"Ettekö tahtoisi karttaa ihmisiä, jotka ovat tehneet vääryyttä, ja liittyä niihin, jotka viettävät nuhteetonta elämää?"

"Ellemme puhelisi vanhemmistasi, olisin samaa mieltä kanssasi", vastasi Arthur, "mutta vain sillä edellytyksellä, että näytät minulle selvästi, kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein, ja että, kun liityt valitsemaasi pyhimysryhmään, he eivät tunne hyvyyden keskimäärän alentuneen. Mutta mitä vanhempiisi tulee, otaksun, ettet edes lapsena tuottanut huolta äidillesi?"

"Kyllä minä tuotin", vastasi Galahad.

"Teit joskus väärin, kuten inhimillinen olento ainakin, vai mitä?"

Galahad tunsi hieman loukkautuvansa siitä, että kyseleminen oli näin alkeellista.

"No niin, aioin kysyä, karttoiko äitisi sinua?"

"Se ei ole sama asia", sanoi Galahad. "Olinhan häntä nuorempi."

"Ja vanhempasi ovat sinua vanhemmat. Se on oikein. Miksi anteeksianto pitäisi olla hyve vanhemmissa, mutta ei nuorissa? Sanon sinulle, nuori mies, että äitisi ja isäsi ovat jalompia ihmisiä kuin sinä. Heillä on suurempi sydän ja jalommat ajatukset."

Galahad oli muserrettu, mutta ei silti uskonut.

"Kuningas Arthur", kysyi hän, "ajatteletteko, että vanhempani tekivät oikein?"

"Tarkoitatko, oliko se oikein sinulle?"

"En, vaan oliko se oikein heidän puoleltaan?"

"Et käsitä mitään helposti. Ymmärrän kyllä, kuinka olet vastuunalainen omasta käytöksestäsi ja kuinka sinun pitää vastata siitä, mitä luovutat lapsillesi; mutta kuinka esivanhempiesi, lähimpien tai kaukaisimpien, synnit voivat vaivata omaatuntoasi — no niin, sitä en kykene käsittämään."

"Luulin heitä täydellisiksi", sanoi Galahad.

"Saisit hävetä silmät päästäsi, ellet olisi niin ajatellut ja vieläkin ajattelisi. Mutta täysikasvuisen miehen pitää olla hieman hölmö, ellei hän tiedä, että meillä kaikilla on vikoja. Vanhemmissasi, kuten muissakin ihmisissä — en uskalla sanoa, kuten sinussa — on sekaisin hyvää ja pahaa. He tulisivat onnellisiksi, jos voisit täydentää heidän elämänsä hyvällä puolella — kehittymällä sellaiseksi, mitä he eivät voineet olla. Tahtoisitko mieluummin rangaista heitä heidän erehdyksiensä: vuoksi?"

Kun Galahad katsoi kuninkaaseen, oli hänen kasvoissaan Elainen omaa vilpittömyyttä.

"Sen jälkeen, mitä olette sanonut, tunnen olevani pieni ja itsekäs — enkä kuitenkaan voi taivuttaa itseäni katumaan, että vihaan heidän tekoaan."

"No niin", sanoi Arthur, "ellet koeta olla pieni etkä itsekäs, seuraa loppu itsestään. Se ei ole kokonaan sinun syytäsi."

"Kun tulin hoviinne", sanoi Galahad, "tahdoin olla isäni seurassa, tietysti, mutta toivoin samalla saavani oleskella teidän lähellänne. Minulla ei silloin ollut aavistustakaan kuningatar Ginevrasta. Olin kuullut hänen nimensä, mutta en koskaan toivonut saavani todellisuudessa tutustua häneen tai saavuttaa hänen ystävyyttään. Toivon kuitenkin saavani suorittaa enemmän tehtäviä palveluksessanne, kuningas Arthur, ja iloitsenkin senvuoksi tästä uudesta tehtävästä. Käyntini äitini luona ei ollut sellainen palvelus kuin tarkoitan. Toivoin saavani harjoitusta aseiden käytössä, halusin ottaa osaa turnajaisiin ja muuhun sellaiseen, kuten isäni ja te ennen teitte."

"Eikä enää ole turnajaisia — siksikö olet pahoillasi?"

"Enkä pahoittele", vastasi Galahad. "Mutta täällä ei todellakaan ole turnajaisia. Ei sen koommin kun yhdet juuri tuloni jälkeen tänne."

Arthur tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.

"Kun isäsi ja minä aloitimme, emme olleet sinua paljoa vanhempia... Olisitko pitänyt tuosta villistä elämästämme, ennenkuin meistä kaikista tuli sivistyneitä?"

"Kuningas Arthur, luulin saavani tutustua täällä juuri siihen."

"Ja sensijaan oletkin saanut kuluttaa aikasi sisällä ja opetella keskustelemaan. Kuulehan nyt, Galahad, jos palautan entisen sotakurimme ja vaadin ritareitani muuttumaan sellaisiksi ratsastajiksi ja taistelijoiksi, jollaisia he olivat ennen, tahdotko auttaa minua samalla tavalla kuin isäsikin teki, ennenkuin täällä oli liian monta naista?"

"Pitäisin siitä", vastasi Galahad.

Arthur puristi hänen kättään, ja kun he seisoivat siinä innostuksensa lumoamina, olisi ollut vaikeata sanoa, kumman kasvot näyttivät nuoremmilta.

"Minäkin pitäisin siitä", sanoi kuningas. "Sinä ja minä voimme sen tehdä. Tästä alkaen ryhdymme elämään miesten maailmassa. Tiesin, että nämä sisäiset teoriat olivat epäterveellisiä. Nyt voit näyttää minulle, kuinka suoriudut melko vaikeasta tehtävästä, ja kun palaat, aloitamme heti. Järjestämme turnajaiset Winchesteriin, ja elleivät naiset pidä siitä, saavat he jäädä kotiin."

Galahad toivoi saavansa taistella oikealla puolella, mutta katsoi parhaaksi olla ilmaisematta omantuntonsa vaatimusta liian pian.

"En tahdo sanoa, ettet ole mitään oppinut hovista, sen nykyiselläänkin ollessa", sanoi Arthur. "Nämä äskeiset huolet ja yllätykset ovat opettaneet sinulle enemmän kuin nyt voit sanoakaan. Mutta me olemme tottuneet liian helppoon ja laiskaan elämään, ja entinen onnellisuutemme on haihtunut olemattomiin. Sinä ja minä lähdemme hakemaan sitä ja tuomme sen takaisin. Kun puhuit, kuten teit, Galahad, näin sinun olevan minun lajiani. Ellen olisi tyhmä, olisin huomannut sen jo ennenkin."

"Kuningatar Ginevra on ollut niin hyvä ystävä, ja hän on niin järkevä", sanoi Galahad. "En tahdo olla kiittämätön hänen hovilleen, koska täällä ei mielestäni ole vietetty mitään pahaa elämää."

"Mutta kuitenkin pidät toista elämää parempana?"

"Kyllä."

"No niin, ole kiitollinen Ginevralle kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksesi, ja myös äidillesi ja isällesi. Ajattele hyvää menneisyytesi hyvistä puolista ja käännä uusi lehti — se on minun tapani katsella asioita. Mutta nyt tehtävään — et suinkaan pelkää sen vaikeutta?"

"Koetelkaa minua", sanoi Galahad.

"Sinun pitää ehkä tappaa mies tällä kertaa. Siitä ei ole suurta vahinkoa, vaikka niin teetkin, mutta ehkä se ei olekaan tarpeellista. Käytä älyäsi. Nyt on puheena pari niin hävytöntä lurjusta, etten ole mokomista kuullut muutamiin vuosiin. Luulin maan vapautuneen heidänlaisistaan roistoista. Sinun pitää ratsastaa erään hyvän ystäväni, herttua Lianourin, linnaan. Emme ole kuulleet hänestä sanaakaan moniin kuukausiin. Lähetin sinne sananviejän, joka ei ole palannut. Lianourilla on hyvännäköinen tytär. Muuan huhu on juuri kantautunut korviini — mutta voimmehan yhtä hyvin kävellä takaisin linnaan. Sillä aikaa kerron sinulle koko asian."

III

Galahad oli menossa Ginevran torniin. Ettard seisoi pienellä parvekkeella penkereen kohdalla katsellen, kuinka iltapäivän aurinko loisti seudun yli. Galahad ei ollut häntä näkevinään, mutta Ettard huusi hänelle:

"Onko koskaan nähty mitään noin kaunista?"

Galahad pysähtyi hetkiseksi vain näyttääkseen, ettei hän pelännyt Ettardia.

"Kynnetyt pellot hämmästyttävät minua aina", sanoi hän. "Vuosi vuodelta unohdan, kuinka kaunista ja ruskeaa kynnetty maa on. Ihmisellä ei ole milloinkaan tilaisuutta unohtaa metsää."

"Mutta tehän ratsastatte aina sen siimeksessä", sanoi Ettard. "Kuinka siis voisitte sen unohtaa?"

Galahadin mieleen juolahti, että Ettardin täytyi tietää hänen ratsastaneen sen läpi vain kerran —tai kahdesti jos laski matkan Corbiniin edestakaisin.

"Tuntuu ikävältä, että alatte ratsastaa pois, kuten muutkin miehet, ritari Galahad. Täällä hovissa on niin yksinäistä, kun te lähdette luotamme. Toivoin, ettei teistä tulisi sellainen."

"Millainen minusta pitäisi tulla?"

"Voisitte pysyä täällä luonamme", vastasi Ettard "Täällä pitäisi olla mies tai parikin, jotka voisivat elää taistelematta alituisesti. Silloin olisi naisillakin jokin tehtävä tässä maailmassa."

"Luulenpa että heillä varmasti jo onkin jokin tehtävä", sanoi Galahad.

"Ette ole kovin kohtelias tänä iltapäivänä", sanoi Ettard.

"Miksi en? Eivätkö naiset innoita miehiä tekemään parastaan? Eivätkö saavutuksemme tuota heille kunniaa?"

"Missä kuulitte tuon?" kysyi Ettard

Galahad ei pitänyt tästä sävystä. Ettard oli vallaton ja sitäpaitsi näytti laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan Hän toivoi, että olisi jatkanut matkaansa.

"En ole ikinä voinut innoittaa ketään", jatkoi Ettard "Ehkä vika on minussa itsessäni. Mutta jos innoitan jotakuta miestä, niin ensimmäinen asia, jonka hän toimittaisi näyttääkseen innoittamiseni vaikuttaneen, olisi kai se, että hän nousisi hevosensa selkään ja poistuisi luotani."

"Jos jäisimme tänne, ette ylpeilisi meistä", sanoi Galahad.

"Jos rakastaisin miestä, ei hän voisi jäädä luokseni liian pitkäksi aikaa", sanoi Ettard.

"Niin, jos rakastaisitte. Luulin teidän puhuvan miehistä ylimalkaan."

Molemmat katselivat kynnettyjä ketoja hetkisen, ja Galahad ajatteli, että hänen oli parasta paeta.

"Aiotteko jo lähteä?"

"Minun pitää tavata kuningatarta", vastasi Galahad.

"Pitää!" toisti Ettard. "Siinä tapauksessa harras pyyntöni oli turha."

"Mikä pyyntö?"

Ettard nauroi ja Galahad kääntyi takaisin katsomaan, mistä se johtui. "Olette kummallinen poika", sanoi Ettard. "Ehkä hyvin syvämielinenkin. En saa teistä selvää. Odotin täällä saadakseni puhutella teitä."

"Miksi?"

"Siksi vain."

"Niin, mutta miksi?"

Ettard nauroi jälleen. He katselivat toisiaan.

"Luulen olevani tyhmä, Ettard, mutta en tiedä, mitä tarkoitatte."

"Ette ole tyhmä — olette ihmeellinen", sanoi Ettard. "Pidän teistä siksi, ettette ymmärrä. Tarkoitin yksinkertaisesti vain sitä, että on hauska tavata ja puhutella teitä. Syvennytte tämän jälkeen kaiketi tärkeihin tehtäviin kaukana luotamme, ja tulemme siis tapaamaan toisiamme hyvin harvoin, minkä vuoksi toivoin näitä muutamia minuutteja. Olen iloinen, että sain ne, vaikka pelkäsittekin puhutella minua."

"Enkä pelännyt", väitti Galahad.

"Eikö ole ihme, että kuuluisa mies, joka on lähdössä taisteluun — kai louhikäärmeitä vastaan tällä kertaa? — pelkää puhutella yhtä ainoaa vaarallista naista!"

"En pelännyt, olin vain kiireissäni", sanoi Galahad. "Minulla on tärkeä sitoumus täytettävänä."

Hän oli hyvin vihainen, kun Ettard nauroi.

"Huusin teille", sanoi Ettard. "Kuullessanne pahaenteisen ääneni ette uskaltanut täyttää tärkeää sitoumustanne. Pelästyitte varmaankin niin kovasti, ettette voinut lähteä juoksemaan."

"Sanokaapa, mistä te oikeastaan puhutte?" kysyi Galahad.

"Ette ole kohtelias tänään, ritari Galahad. Kiusoittelin vain teitä senvuoksi, että siitä asti, kun kuningatar näki teidän suutelevan kättäni, olette karttanut minua kuin ruttoa."

"Se ei ole ollut syynä", vastasi Galahad. "Tarkoitan —"

"Mitä?"

"En voi selittää. Saatte ajatella minusta mitä haluatte Mutta minun olisi pitänyt olla kohtelias... Kuulkaahan, Ettard, kaikki, mitä sanotte, kuulostaa melkein aina hyvin ystävälliseltä, mutta te lausutte sen sellaisella äänenpainolla, että se panee minut tuntemaan —"

Ettard katseli kynnettyjä ketoja ja odotti, että hän jatkaisi.

"Ette todellakaan ole vielä rakastunut, huolimatta siitä, mitä ennustin kädestänne. Jonakin päivänä te rakastutte, mutta nyt ette osaa vielä sen kieltäkään kuullessanne sitä puhuttavan. Katsokaa, ritari Galahad, olen kasvanut sellaisessa maailmassa, missä miehet ja naiset puhuvat ikäänkuin olisivat rakastavaisia — ja joskus he ovatkin."

"Niin se on, luullakseni", sanoi Galahad. "Minussa ainakaan ei ole paljoa sellaista ainesta. En perinyt sitä — ja luulenpa olevani siinä isäni kaltainen."

Ettard ei voinut uskoa kuulleensa oikein.

"Isännekö kaltainen?"

"Niin. Hän ei ole tunteellisempi kuin minäkään."

"Kuinka yksinkertaiseksi minua oikeastaan luulette, ritari Galahad? Te laskitte tietysti leikkiä. Isänne on ihanteellinen rakastaja."

Galahad perääntyi, ikäänkuin Ettard olisi lyönyt häntä. Hänen kasvonsa punastuivat.

"Hänen on täytynyt olla äitini rakastaja kerran, koska olen hänen poikansa. Mutta sitten hänellä on ollut hyvin vähän tekemistä äitini kanssa. Aion tulla hänen kaltaisekseen — lukuunottamatta tuota tapausta, joka opetti hänelle niin paljon ja niin kalliista hinnasta. Mutta minua hämmästyttää, että tahdoitte viitata äitiini."

"Ritari Galahad, hän ei ole koskaan juolahtanut mieleenikään. Mitä te oikein ajattelette minusta? Tarkoitin hänen suurta rakkauttaan!"

"Hänellä ei ole mitään sentapaista", sanoi Galahad.

"Eikö isänne ole rakastunut? Pitääkö minun uskoa, ettette tiedä sitä?"

"Ettard, minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin vihjailette."

Ettard näytti pelästyneeltä ja hyvin katuvaiselta.

"Olen tehnyt teille suurta vääryyttä, ritari Galahad. Olen — olen vain kiusoitellut teitä."

"Ettard, onko isäni nyt rakkaussuhteessa johonkin naiseen?"

"Tietysti ei, Galahad, paitsi ehkä äitiinne. Puhuin vain päättömiä hyvin epähienosti. Olen äärettömästi pahoillani."

"Kuka se nainen on, Ettard?"

"Siitä ei ole mitään apua, Galahad — ette voi kiskoa hänen nimeään minusta."

Galahadin kasvot olivat kalpeat, mutta hän näytti muuttuneen raudaksi. Hänen äänensä oli yhtä vakava kuin katseensa ja kätensä.

"Jos kerran on niin, on se niin... Saan sen kyllä selville... Kysyn Ginevralta."

"Hyvä Jumala! Kaikkea muuta, mutta ei sitä!"

"Miksi ei?"

"Koska se ei ole totta. Valehtelin teille, Galahad. Jos jatkatte tätä typerää ilkeätä puhettani tahraatte isänne nimen hänen nimensä kanssa. Voi, kuinka pahoillani olenkaan, Galahad — niin pahoillani!"

Galahad kääntyi lähtemään.

"Tuskinpa olette niin pahoillanne kuin minä", sanoi hän.

"Saanko sanoa viimeisen sanan, ritari Galahad?"

Galahad pysähtyi.

"Kun sanoin häntä rakastajaksi, ylistin häntä. Mutta te näytätte ottavan sen toiselta kannalta. Useimmat ihmiset ajattelevat, ettei voi olla mitään niin ylevää ihailua kuin sellaisen miehen rakkaus. Monet naiset panisivat siitä autuutensakin vaaraan."

Galahad odotti, oliko Ettardiila vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän jatkoi hitaasti matkaansa. Ettard katseli ketojen yli kaukaista metsää kohti, mutta ei nähnyt mitään.

* * * * *

Ginevra katseli ikkunastaan samaa maisemaa. Ei hänkään nähnyt sitä. Hän oli ollut apealla mielellä muutamina viime päivinä. Galahad oli niin kuohuksissaan, ettei nähnyt kuningattaren huolestunutta ilmettä.

"Odotin teitä aikaisemmin", sanoi kuningatar.

"En voi puolustaa epäkohteliaisuuttani, kuningatar. Minut pysäytettiin matkalla, mutta minun ei olisi pitänyt mukaantua siihen... Otaksun teidän tietävän, että lähden matkalle jälleen huomenna."

"Kuningas puhui minulle jotakin piakkoin tarjoutuvasta uudesta tehtävästä, ja isänne kertoi teidän lähtevän huomenna. Hän on hyvin ylpeä teistä, Galahad."

Galahad kumarsi hieman, ikäänkuin hänen isänsä olisi ollut läsnä. Hänen kielensä tarttui kiinni hänen kitalakeensa.

"Viekö matkanne teidät jonnekin äitinne läheisyyteen?" kysyi Ginevra.

"Ei, kuningatar."

Kuningatar hymyili heikosti.

"Galahad, huolimatta siitä, mitä sanoimme silloin eräänä päivänä, ajattelen, että teidän pitää vierailla hänen luonaan. Tehän lupasitte niin tehdä."

Galahad kumarsi jälleen kevyesti.

"Hyvä on", sanoi Ginevra, "jääköön se asia tällä haavaa".

"Olette hyvin ystävällinen, kuningatar."

Seurasi painostava hiljaisuus:

"Galahad, miksi tulitte tänne tänä iltapäivänä?"

"Osoittaakseni teille kunnioitustani — kuten aina olette sallinut minun tehdä matkalle lähtiessäni."

"Osoittakaa sitä sitten", sanoi kuningatar. "En ole koskaan nähnyt teitä näin mykkänä."

"Pyydän anteeksi", sanoi Galahad. "Kun lähdin liikkeelle, halusin kertoa teille tästä uudesta tehtävästä —"

"Vaadin, että se on jonkinlaista etsintää", sanoi kuningatar.