Part 2

Iäti vaelsimme me Auringon maita. Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita, -- hävis tieltämme näin joka sulku ja aita. Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet, ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet, Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi, olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi. Palamasta ei lamppumme liekit laanneet, me emme velttoina varroten maanneet, odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa, häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa.

Me heitimme yltämme maalliset verhot, keveästi kuin kimmeltävät tuliperhot kohosimme me tuollepuolen rajan, yli maan, vapahiksi kahleista ajan. Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutoo yön tähdet ja kuudan meille, ei putoo vähinkään timanteista sen, pelkkää tulta, valonvälkettä on olemuksemme kulta. Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa, maan oudon äärille meidät ne johtaa; -- me säästimme öljymme matkalla elon, senvuoks hopeat pyhän lamppumme helon hävittää hämärän sekä kuoleman pelon.

Me kuoloa emme ollenkaan tunne, elon kaikkialla vain kohtaamme, kunne avaruudessa kulkee tuikkiva tiemme. Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme. Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä, Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä. Olemuksemme kuin sädeseitti on hento, ei tunne kahleita henkemme lento. Joka hetki me varroimme tuloa Herran, sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran, maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin, niin outo on puhjennut valkeus öihin. Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää, Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää, edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa, vapahdettuina Henkemme laulut kajaa, säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan. Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan.

DEEVOJEN LAULU

[Deeva, sanskriitinkielinen sana, joka merkitsee »loistavaa», s.o. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.]

Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat, edessänne aukeaa luomisen tarhat. Kukin täällä on luoja, mielenne kuvat olennoituvat täällä ja toteutuvat, näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa, olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa. Eron tunnette välillä pahan ja hyvän, tulevan kehityksenne kätkette jyvän sisimpäänne täällä, te täällä luotte joka muodon, min taas alas aineeseen tuotte.

Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaa joka luotu vain kehityksensä matkaa monet vuostuhannet. On kaukana määrä, moni astutaan matkalla askele väärä. Tulijat polot murheen ja harhojen maasta! palava olennostanne aineen on saasta. Halujen, himojen tuli tultamme halaa, sädeloistossa Hengen pätsistä palaa pyhitettynä sielunne, jonka kulta säkenöi ylimaailmallista tulta.

Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä, iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä, sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen, jokamies jäsen on jumalallisen perheen. Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy, tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy. Jumalallinen työ avaruutemme täyttää, jokamiestä Mestari työhönsä käyttää. Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön, ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön, elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta, lähestyy Isän iäisen valtakunta.

Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää, työ taivaallinen tekemässä on tähkää: ylenee yli maapallon risti, mi loistaa veriruusuissa, joidenka hehku poistaa inehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen, häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen. Sen siunaavat käsivarret varjoo maanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo. Sen juurella murheen murtamat nyyhkii, joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii, kuten rakkauden, sopusoinnun syli sädehtii valotulvaa se maapallon yli.

Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää: työ Rakkauden tekemässä on tähkää!

GOLGATALLA

Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö läpi vahvuuden; vaipuu varjojen yö yli maan, tulisilmänsä aurinko sulkee, väristys läpi luonnon kaamea kulkee. Avaruuksissa myrskynpuuskat entää, jyristen kovat kalliot kahtia lentää, alas maahan palmut kuin korret taipuu; -- on kypsynyt ihmiskunnan kaipuu. Repeää pyhäkössä temppelin vaate, on täytetty maailmankaikkeuden aate, sotineet Valon Henget on viimeisen sodan, Elon Herra on murtanut kuoleman odan.

Elon, Kaikkeuden Herra, mi muodon halvan puki yllensä, särkenyt jälleen on salvan. Sitehet sido Hengen nyt ei jalopeuraa, soturit jumal-valkeuden Häntä taas seuraa. Juur ristillä pilkattu, voimaa vailla, kuningas iankaikkinen nyt Valon mailla, kuningas, joka aurinkojen radat johtaa, hänen kiireellään tulet tähtien hohtaa. Koko Kosmoksen elähyttävä voima, tosi Ihminen, tietävien jumaloima, Jumal-Rakkaus, hetkeksi vangittu lihaan, tien näyttävä rakkauteen, ei vihaan, elon, kuoleman voittanut ihmisten vuoksi, kaikk' ohjaava Isän istuimen luoksi.

Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö, meit' yllätä enää ei iäinen yö. Elo pallolla tällä tään koommin muuttui, jumalrakkauden itu maahan sen juuttui. Elostamme pois Golgatan verta ei pestä, valumasta sen virtoja kenkään ei estä, avaruuteemme niist' iäks jäljet jäivät, kohoaa inehmoin yli Risti yöt, päivät, elämän läpi matkamme maaliin se johtaa, läpi kuoleman silmäämme sammuvaan hohtaa.

13-16/1. 1922.

SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...

SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...

Olet kuin uni marmorin-hohtava mullen, satu siintävä tähtien.

Minä murhe, kärsimys katkera sullen, kato lehtien, jotka syksyn tullen vihurin kera kuolinkarkeloon lähtien vihannat kesä-puistomme hävittää, kedot kukkivat autioittaa.

Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa!

Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme, arimmat ajatuksemme tallasin lokaan, tylyn tungin orjantappuran okaan sydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin, ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin, minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan, oman itseni kaataen ainoastaan.

Sekä sun.

Osas sittenkään ollut ei unhoitetun, ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu. Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu. Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit, lumivalkean joutsenen lailla sa sousit Manan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uoma elämäin oli lämmötön, lemmetön luoma. Epätoivohon toivon muistoja toit, epäsointuhun kauneuden sointua loit. Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen, säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen.

YLÖSNOUSEMUS

Timantti puhtain, joka puhkes illan, eloni illan ensi varjon tullen! ma viime lauluni nyt laulan sullen, säteistäs solmin tuollepuolen sillan.

Et kiinnitä mua maahan etkä multaan. Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu, katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; -- iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.

Timantti kallein, loistos peittyi multa melskeessä elon turhuuksien turun. Sun näki silmä, suurentama surun, sun sisin siintosi on tuskain tulta!

Sa jumalten oot kallein leikkikalu, et turha, välkkyvä vain ajanviete. Sa syämen kärsineen oot syvin miete, sun säihkysi on sielus syvin halu.

Kimallat niinkuin kenttäin autuasten ens aamukaste; tienoot oudot näytät minulle, hehkullasi henkein täytät. Vavisten painan sinut syäntäin vasten.

Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen, säkenöit oudon jalokiven lailla. Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla, sa lahja elon ehtoon jumalainen.

Sun siintos askeleitain aina johtaa, maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan. Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan, sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!

LUCIA

Sa saavuit suortuvillas säteet yön, ah, talven tytti tähti-seppelpäinen! seuduista saavuit öisten tulten vyön, miss' siintää vahvuus outo, välkkyväinen.

Etäällä, korkealla kotis on, -- siell' loistaa tyynet tähtisaattoin tulet. Tienoilta kätköön käyneen auringon maan päälle, vieras valkee, vaiti kulet.

Halk' äänettyyden polkus pyhä käy, sa kuljet kimmeltävää tähtirataa, ei avaruudess' askeleitas näy, yön oudot säteet jälkes umpeen sataa.

Tähdestä tähteen kulkee sentään ties, sun askeleittes alla kiiluu kiteet! Silmiisi konsa katsoo mainen mies, sielunsa sitoo äänettyyden siteet.

Valoa pelkkää olemukses on, -- hän iäti on henkes valkeen vanki, unohtaa kukat, kesän auringon; harteilleen kasvaa hyy ja talven hanki.

Lucia, tähtitytti tyynen yön, et tunne päivänpaistetta, et kesää, sa Henki luova öisten tulten työn, ei sulla kodin lämpöä, ei pesää.

Sielussa yksinäisen suojan saat, sen täytät näyillä sa tähtitarhain. Vieraita sulle tuoksuvat on haat, vieraita kuvat ihmismielen harhain.

Lucia, suortuvillas säteet yön sa saavut, tulet tähti-seppelpäänä seuduista öisten vahvuuksien vyön, elämä syttyvä miss' uinuu jäänä.

H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921.

»LUMIMADONNA»

Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaa ruskeeta tulta, ripses roihut salaa. Autuuden aavistusta huules kuiskaa, kiireelläs kirkastuksen kehät palaa.

Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä, koruinas kiiluu öiset tähtitulet. -- Olentos säihkyy sentään suven säätä, sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet.

Sua saartaa kaikkialla luonto karu, jok' askelettas kiertää kipu, surma. Siks laupias oot niinkuin joulun taru, sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma.

On kiirees kirjaeltu linnunradoin, käyt maaliis kipenöivää tähtitietä, tulia yön on ympärilläs sadoin, et hengetöntä hetkeä sa vietä.

Synnyttää sielus joka hetki tulta, pyhiä aatokses luo auringoita, sinulta elämän ah saamme, sulta, luovassa voimass' ykskään sua ei voita.

Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee, hangissa vaalit valtaa suven suuren. On elos iankaikkinen ja uhkee, kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren.

Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissa vain voimakkaammin välkehdit ja palat. Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa, elämän, rakkauden sa tunnet salat.

Uudenvuodenpäivänä 1922.

LÄHTÖ

Et viipynyt vierelläin, kuten tähti olemuksesi loistava luotani lähti, olit ylhäinen liiaksi maalliseen majaan, tuvan vain näen tyhjän, ja pöytäni vajaan.

Toki en kapinoi, valittaa olis väärin, ei autuutta laskea voi ajanmäärin, sama hetkenkö viivyit vai tuhat vuotta. Sotimaan ikivaltoja vastaan käy suotta.

Lumo kauneutes yhä sieluni täyttää, liki lienet tai loitolla, aina vain näyttää kuin luotani oisit sa vaaksan päässä. Tuless' syämeni onko vai lieneekö jäässä?

Siroutta ma siunaan sun kättesi somain, hyvin tiedän, että et koskaan oo omain, hyvin tiedän, että et suo mulle suuta. Leluiks lapset vain pyytävät tähtiä, kuuta.

Tai lienenkö lapsi, mi varjoja tapaa, sua saavuta en, toki henkein on vapaa. Sätehillä oon tähtien leikkiä lyönyt, mua yllätä koskaan ei tähdetön yö nyt.

Olet päiväini, öitteni paistavin tähti, olentos vaikk' kauaksi luotani lähti; sinun loistosi täytti mun pirttini vajaan. Säde siinnostas runoniekan jäi majaan.

ENEMMÄN OLET KUIN ELONTYÖNI

Enemmän olet mulle kuin on elontyöni, pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos. Olet mulle päiväini paiste, ja yöni ikirauha on suuri ja siunaava sulos!

Elämän runo oot, olet täyttymys unten ikikaipauksen, pyhä, säihkyvä soihtu! Olet askel yllä unhojen lunten, elon sammumaton, salaperäinen loihtu.

Elämän sätehet toit kuoleman yöhön, syvimmät olemukseni selvitit salat, loit tahtoa taistoon ja tarmoa työhön. Tulenpatsaana ain elon-yössäni palat!

Pyhä patsas oot elämän ikitulen, yli aarteiden kätkettyjen salamoit sa. Palat huikaisten, eessäsi silmäni sulen, kumarrun tomuhun. Ah, kaikkeni loit sa!

Runon kauneuden pyhän kaipuun sa täytit, elämän salat suurimmat poves sulki. Yli yön elämän iankaikkisen näytit, salat kuoleman haastoi sun huulesi julki.

Enemmän olet mulle kuin on elontyöni, pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos. Olet mulle päiväini paiste, ja yöni ikirauha on suuri ja siunaava sulos!

MAA-EMO

MAA-EMO

Maa-emo mahtava, kaitsija, kantaja, ah, elonantaja kukkea-kulma. Oot ikinuori, ain yhä nuortuva kellervä-suortuva laihojen kullan. Toisinaan voit tyly olla ja julma! Voit vavisten vihanpuuskassa syöstä pursuavat tulivirrat ja työstä ihmisien lopun tehdä, mullan antimet niin hävittää, ett' tienoon autioks teet, talot, töllit voit kaataa. Mut inehmot väsymättömät raataa kunnes peittyvät parmaasi vienoon vihreään verhoon versovain tarhain.

Ehtymätön poves on, emo parhain. Myöhään ja varhain, kuullossa kuun, kiloss' auringon armaan paisuvan parmaan kuormaa kullan-välkkyvää kannat. Suot elon kaikille, kaikille annat antimes, ain olet työssä, et lepää, lahjojas meiltä et milloinkaan epää. Kasvatat korkeat korvet, ja sankat suot salot nousta. Säät rae-rankat lannista ei sua, vuoretkin vankat, vyöttämät jään, katat laitumiks karjain, ain ylös huipuille hyisien harjain käy jäkälää poro etsimään. Marjain runsaus maat, mäet, mättähät peittää.

Kun kesän aurinko kultansa heittää kentties ylle, niin kypsyvi heelmät, täyttyvi työsi ja tahtosi teelmät. Maa-emo mahtava, ah elonantaja, kaitsija, kantaja. Sun kamarallasi kehtomme kiikkuu, polkumme liikkuu, hoivissas elontaipaleen kuljemme, kunnes suljemme silmämme uupuneet lepohon kerran, kunnes raukee ruumiimme, ah, poves silloin aukee sulkien meidät huomahan Herran.

AURINGOLLE

Pyhä, valkea, valtava aurinko! lukemattomat vuossadat liidimme jo kehäkulkua ympäri silmäsi siinnon. Edelleen yhä liidämme, pistettä kiinnon, levon ei radallemme oo laisinkaan luotu, kipenöivä, kiihkeä kierto vain suotu. Läpi yön, pimeän, ikipakkasen, jään avaruutehen syöksymme tähdittyvään.

Ylt'ympäri vain avaruuksien yö, kipinöitänsä auringot kaukana lyö, välähtää vasamat elon syttyvän, uuden, radat luomisen aukeavat, jumaluuden, iki-Hengen, mi maailmat muotoihin muovaa, tulenvirttänsä yössä laulavi luovaa.

Ylt'ympäri vain avaruuksien yö, joka hetki jatkuvi luomisen työ. Joka hetki Henki aineeseen liittyy, yhä tähtitarhoja uusia siittyy, syliss' yön, pimeän elo puhkeevi kukkaan, pisaraa mene pienintäkään ei hukkaan, ei lankea milloinkaan kuoleman aatot, salamoi sydänyöss' iki-aurinkosaatot.

Pyhä aurinko, voimasi valtava vie elämään yhä meitäkin, aukee tie edessämme halki vahvuuden öiden, läpi tähtien tuikkivain, välkkyväin vöiden. Lukemattomat vuossadat liitänyt lie maa ympäri silmäsi siunaavan siinnon. Tukikohdan Hengessä löydämme, kiinnon, levon pistehen, ah, pyhä, paistava lies. Iki-Henkeä kohti vie meitä sun ties!

Vuodenvaihteessa 1922.

ELON SÄHKÖ

Säkenet elon valtavan sähkön läpi luonnon taas salamoi, kukat puhkee, kussa ne kulkee, sävel lintujen ilmoissa soi, avaruuksien syttyvi jäihin pyhä aurinko, elpyvi maa, kuten morsian hohtava häihin se itsensä kaunistaa.

Kukat kulmillensa se kietoo, sitelee siniseppeleet, purot valkohuntuina vaahtoo, häälaulua laulavat veet. Jumaluuden laulua luovaa, sävel jonka on loppumaton, joka muotoja uusia muovaa. Iankaikkinen, ah elo on!

Niin syvästi joskus se herpoo, kuten iäksi kuollut se ois; vain hetki, ja haihtuvat harhat, Manan varjot on väistyneet pois. Iäks kuoleman varjot hukkuu sylihin elon auringon; kuten luonto, mi talven nukkuu, niin henki on myös inehmon!

Säkenet elon oudon sähkön salamoi olemuksessa sen, ei alkua, loppua sillä, se voima on ikuinen. Joka ruohossa, korress' se elää, solun täyttävi jokaisen, -- se henkenä iäti helää yli tyhjyyden kuilujen.

Keväällä 1921.

SYDÄNKESÄ

On kuin valon hohtavin huntu leviäis yli metsäin ja maan, kesän kypsän tuoksuva tuntu kedot täyttäisi kukkasillaan. On kuin pyhä, valkein soisi sävel kentiltä autuuden, valon Herran viestiä toisi alas vangeille ainehen.

Sävelet valon vaikeimman taivaan väräjöi läpi kaikkeuden yön, ne luovat lohtua vaivaan, niit' uottavat orjat työn. Ne liitävät kuin valon kyyhkyt, ne vaivamme virvoittaa, ne lientävät orpojen nyyhkyt, ne kahleemme kirvoittaa.

Ne katseemme vie valon puoleen, unohtuu pimeys sekä jää, sätehensä ne heittävät huoleen, ne tähtinä kimmeltää. Valonairuet oudosta maasta, miss' säihkyy ainainen koi, teit' ei voi seurata saasta, valo teitä vain seurata voi!

Suven siunaavan sulotuntu olemustanne kuvastaa, on henkenne hohtava huntu, min kätkössä uinuu maa. Välisiltana hengen ja aineen alas astutte aineeseen, ja lailla laulavan laineen kohoatte taas korkeuteen.

Ruotsinpyhtää, kesäk. 11 p:nä 1921.

AURINKOINEN SYYS

Kuin talven valtaa peljäten aurinko hehkuu syksyinen.

Puun lehdet puhkee purppuraan sen kera kilvan loistamaan.

Levolle illan tuuli käy. Ei pilven varjoakaan näy,

ei liiku lehti, oksa, puu, kirkastumistaan kirkastuu

kaupungit, kylät, metsät, maa, kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.

Vöihinsä valo varjoton verhonnut kaikkeuden on.

Valkeuden Herra taivaistaan nyt saapuu maata siunaamaan.

Aurinkosaatoss' saapuu hän, Jumala valon, elämän.

Miss' astuu, syttyy tähtivyö, edestään väistyy kuolo, yö.

Kuin kerran aluss' aikojen työ jatkuu jälleen luomisen.

Taas kaikuu: »Syämeen inehmon iäinen valkeus tulkohon!»

Ja sydämiimme syttyy koi, yön halki joka salamoi.

Heräämme valoon, elämään kuin yötä ei ois ensinkään.

Ei hävitystä, kuolemaa; -- kaikk' ihmeellisen hohteen saa.

Kaikk' uppoo outoon valohon kuin loistoss' syksyn auringon.

PILVIEN PIHOILLA

LENTORETKI

(Santahaminassa, toukok. 13 p:nä 1921.)

Aurinko yllä, ja allamme maa! Kohoaa, kohoaa avaruutehen ain yhä korkeammalle kone, halki ilmojen nuolena kiitävä. Kedot, kukkulat jäävät jalkojen alle. Yhä korkeammalle ja korkeammalle! Alapuolella pilvenhattara liitävä, yli pilvien, usvien, auringonsumun sylihin ylä-ilmojen jäätävän humun kohoaa kone kiitäen päivää päin läpi ilmojen kirkkaina kimmeltäväin.

Yhä korkeammalle ja korkeammalle, meri, mantereet jäävät jalkojen alle! Sinertää alapuolella siintävä laine, yläpuolella, ympäri ilmava aine, ohut, jäätävä, min läpi säihkyen sataa tuhannet sätehet tulivirtojen lailla kutoen merenpinnalle auringon rataa. Avartuu vedet välkkyvät määrää vailla, näy saarta ei, salmea, niemekettä, vain taivasta pelkkää ja välkkyvää vettä. On kuin inehmon olis haihtuneet surut, humisten syvät soi iankaikkiset urut, heläjää sävelet avaruuksien soiton, pyhät, korkeat, puhtaat kuin valkeuden koiton, sävel valtava kuin elon alkavan yöstä, hopean helähdys ikitähtien vyöstä, säen, syöksyvä auringon ainaista rataa, ylähältä mi lohtuna lempeenä sataa yli maan, läpi yön valon väyliä luoden, valon valkeiden valtojen viestejä tuoden.

Edelleen läpi ilmojen kiihtyen kiitää kone vain. Hajahattarat allamme liitää, ylös hetkeksi hyökkää, ja jälleen haihtuu, katoaa meri, maisema toiseksi vaihtuu. Kohoaa meren helmasta kallioranta, petäjikköä kasvaa sen karkea santa, kohisten lumivalkeat kuohut lyö kiviin. Puut järjestyvät pian ryhmiin ja riviin, satamiss' alusten liput kirjavat liehuu, vilisten väenpaljous allamme kiehuu. Leviää torit alla ja kaupungin kadut, kapeat kuten hangella suksien ladut, kimaltaa pyhät temppelitornit ja nirkot, taloryhmät, puistojen puut sekä kirkot, keot kuin kerikansan ja muurahaisväen.

Vilahtaa jo rinne vihreän mäen, hämärtää läpi terhenien salo sankka, jalan alla koivikko korkea, vankka. Läpi kenttien käy joen hopearihma, putouksen yllä kultainen vihma värisee vesihelmien, tanssien, telmien kedon kukkivan kautta ne eespäin ryntää. Talonpoika peltomaatansa kyntää, lato laidassa vihreän niitun puuntaa.

Yli metsän ja maan kone kulkunsa suuntaa, keveään, keveämmin entistä kiitää, pian laineiden harjoilla jälleen liitää. Urut ilmojen ylhäisten soimasta lakkaa, väsyneesti, kuin uupuen potkuri hakkaa, kohahtaa vesi vaahtoinen, kimmelpää, satamaan kone mykkänä seisomaan jää.

KUOLINLENTO

(Sanoman saapuessa majuri Mikkolan ja luutnantti Durchmannin tuhosta Alpeilla.)

Ihmisen ei jalka astu kätköön hautakammionne, kumpunne ei koskaan kastu kyynelistä, kohtalonne vyöryyn jään ja lunten hukkuu, katoo öisten kuiluin sumuun, vuosisadat siellä nukkuu, häipyy vuorivirtain humuun.

Vilinässä vuorivirtain syöksyy syvään kuilun yöhön niinkuin lastu kevyt, irtain, joka joutuu vetten vyöhön, ajelehtii, hetken häilyy ryöpyissä ja vaahtoon vajoo, tyynnä taivas päällä päilyy, pärskeet rannan paasiin hajoo.

Uskalsitte ylvään lennon alttiiks antain elon urheen. Surma särki siiven hennon, vieri kotiin viesti murheen. Poiss' on urhot! turhaan kysyy miks ja missä katkes matka? Vait on vuoret, vaiti pysyy, kertomust' ei kenkään jatka.

Alppivirrat yksin pauhaa, kuuluu kuilun yöstä kumu. Sankareille laulaa rauhaa vuorten vapaan tuulen humu, kertoo tarun urhoin työstä, jot' ei kuullut, nähnyt kukaan. Kohoo maine kuilun yöstä, kiitää kauas tuulten mukaan.

VÄINÄMÖINEN

VÄINÄMÖISTULI

6. XII. 1920.

Joka suomalaisen se rinnassa palaa näkymättömän liekin lailla, se päivään pyrkii, se herruuteen halaa, se valtaa ei olla voi vailla. Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi, hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi, tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi, pojat sen viluhun valituksetta hyytyi, mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan, mi puhkeeva kerran ol' liekkeihin, kultaan.

Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä, mut henkensä tulta he vaali. Povess' ollut heillä ei soimaa, ei syytä, oli kaukana vain elonmaali. Sisin hehku valonsa sittenkin loi tuhatvuosien taa, sekä voimansa soi yhä kestää, minkä vain harvat kestää, omalt' tieltä meit' yksikään voinut ei estää. Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta, me uljuutta emme säästäneet, verta.

Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä, salast' ohjas se esiin ja julki. Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä, tukenamme maan Hengetär kulki. Se voitosta voittohon joukot vei, sen tiellä estettä ollut ei, kukin käytti miehen mieltä ja kättä, kävi eespäin suorana, pelkäämättä, kun kypsänä läikkyi henkemme laiho, satavuosien kun oli täyttynyt kaiho.

Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata, salass' ain poven pohjass' se palaa, yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata, yhä intoa mielihin valaa, roduks Hengen meidät se kasvattaa, -- me emme halpoina kulkea saa. Sytytämme ihmisen korkeat soihdut, tutut meille on vanhat ja uudet loihdut, rodun henkisen työt yhä täytämme, tulisäilää Väinämön käytämme.

VÄINÄMÖINEN

Hän oli ennen kuin ol' Suomen suku, hän tajunnassaan heimons' unelmoi, ol' hälle tuttu luote, loihtu, luku, siks hengessään hän Hengen kansan loi. Ei kansaa, joka vainon teitä kulki, vaan rodun, joka salat saattoi julki, mi laulut laati, suori suuren soiton, mi kamppaeli eestä valon voiton.

Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden, vuossadat vaikka kantoi kahleita, se tuntenut ei ääntä itsekkyyden, se palveli vain valon valtoja. Se olemusta etsi jumaluuden, se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden, se tulevaa loi suuruutensa aikaa. Se toteutti Väinämöisen taikaa!