Part 1

RISTIN TIE

Runoja

Kirj.

AARNI KOUTA

Otava, Helsinki, 1922.

»-- Kaikki suuri tapahtuu hitaasti; ei edes rypäle eikä viikuna valmistu silmänräpäyksessä. Jos tähän vuodenaikaan virkkoisit; 'Tahdon nyt heti viikunan!' niin vastaisin, että siihen vaaditaan aikaa. Suo viikunapuun ensin kukkia, käydä sitten raakaleille ja sitten kypsyä. -- Ellei nyt edes viikuna valmistu silmänräpäyksessä eikä edes tunnissakaan, kuinka silloin voit vaatia, että ihmissielu kypsyisi niin lyhyessä ajassa ja vaivatta? Älä kuvittele sellaista mielessäsi, sanon sinulle!»

Epiktetos.

SISÄLLYS:

Graalin malja

HENKI JA AINE

Ruusu-Risti 1. Ristin tie 2. Opetuslapsi 3. Voitto Runo Henki ja aine 1. Aine 2. Henki

LUOVA SANA

Luova sana Sana Taide Milloin kypsä ihmiskunta? Se on täytetty! Saul

VALKEUS YÖSSÄ

Joulupuu Simeon temppelissä Valkeus yössä Vangittu valo Joulu-yö sankarin haudalla

KUOLEMAN PORTEILLA

Isäni muistolle Viisaat neltseet Deevojen laulu Golgatalla

SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...

Satu siintävä tähtien... Ylösnousemus Lucia »Lumimadonna» Lähtö Enemmän olet kuin elontyöni!

MAA-EMO

Maa-emo Auringolle Elon sähkö Sydänkesä Aurinkoinen syys

PILVIEN PIHOILLA

Lentoretki Kuolinlento

VÄINÄMÖINEN

Väinämöistuli Väinämöinen Vänrikin sankarit Kamppaileva Karjala Yön uhatessa Juhani Ahon muistolle

GRAALIN MALJA

Salass' on pyhän Graalin ylhäinen malja. Sen ympäri soitot ei soi, ei nalja,

ei nauru kaiu, vain vaieten ylväät pyhän temppelin nousevat valkeat pylväät.

Ikipuistot siimekseensä sen sulkee, sävel hartauden hämärässä sen kulkee,

soi kuin vesi suihkuvan lähteen, mi lankee solisten alas paadelleen. Sydän ankee

inehmon pimennossa on puiston, mi puhuu, taruaan tuhatvuotista hälle huhuu.

Humisten pyhät puut puhuvat tarun julki, hämäriin tuhatvuotten min temppeli sulki.

Pyhän maljan ne tietävät korkean mahdin, ne tuntevat sen kuninkaallisen vahdin.

Useammat vartijoiks' sen ovat halvat, ritarillisuus riitä ei, kalskuvat kalvat.

Se vaalijans' itselleen iäks vaatii, sitovat ikilait ritarillensa laatii.

Elämäks hänelt' ottaa ja vaatii se valan, hänen nähdä se suo olemuksensa salan.

Elämän yli hälle vallan se antaa, hänet korkeuteen ylimaalliseen kantaa.

Hänen eestänsä poistaa se ääret ja rajat, hänen nähdä suo luonnon se salaiset pajat.

Hänen nähdä se suo, mit' on vuossadat luoneet, pyhät luomisen työt sekä työnteko-huoneet.

Elämään iankaikkiseen silmät se avaa, sen eess' oman itsensä tuntohon havaa.

Epäpuhdas sen liekkejä nähdä ei saata, hän maasta on tullut ja etsii maata.

Ketä ei voi koskettaa elon saasta, ylös taivaille taasen hän nousevi maasta.

Hänen sielussaan tuli Graalin palaa, pyhän maljan tuon sydämeensä hän salaa.

HENKI JA AINE

RUUSU-RISTI

1. Ristin tie

Aniharvoin aurinko paistaa teille, jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille.

Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa. Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa

joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa, kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa.

Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa, ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa

tyköänsä pois arkana tahdo työntää, erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää.

Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä, ken tuomiota Iki-Herran ei estä.

Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan, ken käy olemustansa uudesti luomaan.

Ilomielin ristinsä alle hän taipuu, hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu.

Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran, hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran.

Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa, varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa.

Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää, hänen henkensä Korkeuksissa vain herää.

Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä, pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä.

Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat, pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.

2. Opetuslapsi

Hän kauan sitten jätti harhat elon, ain uupumatta kulki Päivää kohti, mi häntä niinkuin kirkastukseen johti, hän arvoituksist' elämän sai selon, hän kulki kuilut kuoleman ja yön, hän näki sarastavan aamunkoiton, aavisti taisteluiden jälkeen voiton, iäisten piirien hän näki työn.

Olento oudon Valon häntä johti, he yhdess' syvyydet ja huiput kulki. Avautui kaikki, mikä ennen sulki hält' olemuksens', seesteisenä hohti ylt' ympärillään luonto iäinen. Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa, min syvintä hän nähnyt ei ois salaa, hän oli kansalainen Kaikkeuden.

Hän kaikkialta haki kotimaata, hän ihmisessä näki pelkän veljen, näin aukaisi hän eestään joka teljen, ei mikään sitoa hänt' enää saata. Hän kaikkein auttajana aina on, milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä, hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä, jotk' kadottivat Elon Auringon.

3. Voitto

Hän maksanut on elon kalliit lunnaat, hän voittanut on kuoleman ja yön. Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat, iäiseen sopuun sointuu järki, syön. Ristinsä raskas ei oo enää kantaa, hän alati voi lahjoittaa ja antaa, rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee hengessään Voima voittamaton puhkee.

Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa päällänsä vaipumatta varjoon öin, se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa, se kaunistaa sen runsain ruusuvöin. Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan, säteillen seitsenkukka tulvii tultaan, kaikk' ympärillään väräilee ja elää. Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!

Iäinen Henki on, se taivaat täyttää, se muodot muovaa, uutta yhä luo, se voimat herättää ja niitä käyttää, läpäisee aineen, määrän sille suo. Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun, se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun, se kaiken olevaisen muotoon valaa, kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.

Se synnyttävi elon alkusolun, se kehityksen huippuun kaiken vie, me kunnes päässä pyhityksen polun seisomme, päättynyt on Ristin tie. Korkeimmat kehät sädehtien aukee, aineemme Hengen aurinkohon raukee, aurinkoon, joka tuliruusun tavoin säteillen työhön luomisen on avoin.

RUNO

Se unten herkimpäin on ikuistus, katoovan muotoon iäiseen se muovaa, sen yllä väikkyy outo kirkkaus, sen olemus on jumal'unta luovaa. Se juuriaan ei juonna ihmissukuun, luojansa nostaa jumalain se lukuun, mut syämistä käy sentään sydämiin, kohoaa maasta ylös taivaisiin.

Yön säteistä sen sisin sielu on, sen lieskoissa on taivaan tähtitulta, se liitossa on kera auringon, mut vieras silt'ei sille maan oo multa. Se maahan niinkuin kevään sade lankee, luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee, kohottaa katseen tähtitarhain taa. Pois murheet väistyvät, ja murheen maa.

Sielumme sisimmän se valaisee, maat oudot, jumalaiset meille näyttää, sen valoss' sateenkaaret säteilee, henkemme ikihehkullaan se täyttää. Uudeksi olemuksemme se muovaa, sen lentimet soi voitonvirttä luovaa, siipensä kohottaa se kimmeltäin yön halki taivaan tähtitarhaa päin.

HENKI JA AINE

1. Aine

Tulenliekki ihmisen henki on, säde luomisen loistavan auringon.

Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen, ajaks vaikka vangittu aineeseen.

Iät ollut, ja kestävä ikuisiin, itu, kätketty maa-emon uumeniin,

mut päänsä nostava päivää päin, sisar tähtien, yössä kimmeltäväin.

Veli Luojan valkean auringon, povess' outo kaipio tutkimaton.

Alas syöstynä yöhön ja aineeseen iät pyrkii se luomisen valkeuteen.

Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo, sädesillat siintävät maasta se luo

avaruuksihin, tähtitarhojen taa, koti kahleiden, harhojen sille on maa.

Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen, ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen.

Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päin jumaluuteen vihdoin yhtyvi näin.

2. Henki

Inehmon Henki, syösty yöhön aineen, kotiinsa täältä jälleen halajaa, se alta kahleittensa rautapaineen pihoille pilvein yhä palajaa. Se kammitsoista maisten harhain kauhun keveesti kohoo lailla uhrisauhun päin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa, mi palaavalle jälleen porttins' avaa.

Avautuu palaavalle tähtitarhat, sävelten teitä kun se saapuu vain, ei sido sitä maa, ei öiset harhat, on sillä lentimet näät jumalain. Ei alas varjoihin se vajoo illan, se löytänyt on tuollepuolen sillan, se saavuttanut taas on jumaluuden, se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden.

Sen alkulähteisiinsä jälleen liittää sävelten, runon rata aineeton, sen Hengen-hehku voimat uudet siittää, se uudelleen on Poika Auringon. Välille maan ja taivaan luo se siteet niin herkät kuin on heljät tähtikiteet, näin synnyttäen Hengen säveleitä se aineessakin astuu taivaan teitä.

Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan, se alhaalla jo astuu autuuteen; se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan, ei alistu kuin orja aineeseen. Se valtias on Hengen sekä aineen, kuin kantamana sävelien laineen se kulkee maahan oudon aamunkoiton, se aineess' sotien saa Hengen voiton.

LUOVA SANA

LUOVA SANA

Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi! alussa maailmoille muodon soi. -- Se muotoon kaiken ilmenevän muovaa, se jumalain on juurta, Voimaa luovaa.

Kaaoksen alku-yöss' se salamoi, maat, taivaat, Valon valtameret loi. Säen, jumalpätsistä mi sinkos yöhön, lepäävät luovat voimat pani työhön.

Maailmat loi, ja niitä hallitsee, loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee! Maat murskaa myös, ja raunioilla kerran jylisee sinisalamoina Herran.

SANA

Sana, taivaat mi loi, jumalallinen Järki, pimeän iki-yön joka ukset särki aluss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvun pyhän auringon nosti, ja tähtien luvun lukemattoman vahvuuden helmassa luki, rajat ainehen rasti, ja säihkyen puki tomun, maan elon välkkyvään valtiasverhoon. Sana, min tajunnassa ihmisen suvun syvä synty on, alkujen alku ja juuri. Sana luova, siunaava, säihkyvä, suuri, mi kätkenyt on idun tammen terhoon, maan uumenihin elon voiman, mi nostaa pimeästä pinnalle laihon laajan. Sana, sinkoova ukkosen välkkyvän vaajan, mi leimahtaa idän ääristä länteen, Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaa tihutyöt, virittää vihan jousen jänteen. Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa, hänen polkunsa päällä tähtenä hohtaa, Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa.

* * *

Sana kuolematon, jumalallinen valta, meret, maat joka täyttävi, sen Jumalalta suku ihmisten sai, välill' luodun ja Luojan side ainoa, jot' ole muille ei suotu. Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu, rakentaa ylt'ympärilleen ikisuojan, meret hallita, vallita maan sekä aineen, avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen, pihat pilvien nähdä, ja kuiluihin syöstä, omistaa hedelmät tuhatvuosien työstä, joit' yksikään hältä ei riistä, ei ryöstä. Vapauttaa vangitut henget hän voi, alas taivaista hän tulen siunaavan toi, Sanan, jonka valtaa ei vangita saata, joka yössämme loistaa ja lohduttaa maata.

TAIDE

Sen alku kaaoksen on tuollapuolla, sen syntysanat lausui luova Järki, sen olemus ei koskaan saata kuolla, se kaikkialla eestään esteet särki. Se aina etsii ilmennyksen alaa, sisintä hehkuaan se meilt' ei salaa, se jumalten on kaunein leikkikalu, sit' aineen puoleen luomisen vie halu.

Elämän voimalla se aineen täyttää, säteensä siunaten se siihen valaa, katoovaa työhön ikuiseen se käyttää, se pimeydessä liekehtien palaa. Iäiseen valkeuteen se meitä johtaa, auringot toisensa sen tiellä kohtaa, ajasta iäiseen se raivaa rataa, min yli öisten tähtein siinto sataa.

Muodoissa kimmeltää se lumikiteen, ylentää avaruuksiin templin ylvään, välille maailmoiden solmii siteen, pystyttää hartauden pyhän pylvään. Valloille ikuisille uhritulta suitsuttaa, kimmeltää kuin oudoin kulta, maan uumenissa joka uinuu untaan, kohoten kerran Valon valtakuntaan.

MILLOIN KYPSÄ IHMISKUNTA?

Milloin kypsä ihmiskunta? Milloin jumalien unta toteuttaa mainen kansa?

Silloinko, kun tieto, taito korkeimpaan on noussut kukkaan? Selvillä kun kaikki salat sill' on, konsa kaikki alat mahtaa voi se mahdillansa? Konsa hunaja ja maito kaikkialla vuotaa, hukkaan silt' ei mene pisaraakaan?

Tasapaino kun on vaakaan tunteen sekä järjen saatu, juurtunut kun luontoon raakaan lempeempi on luonnon-laatu?

Kuljettu on puoli tiestä silloin, muttei yltään iestä puistanut viel' ihmiskunta. Elä viel' ei jumalunta.

Milloin kypsä ihmissuku?

Silloin, kun ei enää huku toisen käden kautta kukaan. Kun käy kaikki määrään samaan, veljinä kun kaikki mukaan käyvät rauhaa rakentamaan. Kuollut kun on himo saaliin, yhtyneinä yhteen maaliin tähtää kaikki tulevaiseen.

Silloin uneen jumalaiseen yltänyt on ihmissuku, jok' ei koskaan sorru, huku.

SE ON TÄYTETTY!

Se on täytetty!

Ah, syvin hetki on lyönyt! sylihin sydänpäivän käy sydänyö nyt! sylihin elämän tyly kuolema taipuu. Se on täytetty! Täyttynyt korkein on kaipuu, johon tähdännyt on iät ihmisen suku. Se on täytetty! Tuskasta, tuskien alta iankaikkinen noussut on rakkauden valta. Se on täytetty! Ah, vihan yöhön ei huku polo kärsinyt, kärsivä ihmiskunta.

Se on täytetty!

Ristin juurella unta uneksii tulevasta sen valkeimmat sielut. Ovat täytetyt kolkoimmat kuilut ja nielut, välisillat on valmiina vastaisuuteen. Suku tuomittu katseensa taas jumaluuteen kohottaa tuhatvuosien tuskien yöstä. Katohon sitä koskaan ei jälleen syöstä, katohon väkivallan ja koston ja vihan, se kirkastetun sai hengen ja lihan.

Se on täytetty!

Maapallo hetkestä tästä jumalallisen Rakkauden elämästä osan sai, jota siltä ei riistää saata. Kadotuksehen syöstä ei ihmisten maata! Vapauttajan veri virrat väilyy iät ilmoissa sen, sydämissä säilyy säde auringoiden Auringon. Se on täytetty! Täytetty rakkauden on pyhin työ, joka kuoleman vallat murskas, johon ain rakentuu elo henkisin, hurskas, joka vieroo vihaa ja itsekkyyttä, rakentaa tulevaisinta ihmisyyttä!

Pitkäperjantaina 1921.

SAUL

Soita, David, soita, soita, murhetta ei henkein voita. Henkeni, mi Herran työhön valittiin, nyt vaipuu yöhön, joka ympärillein lankee.

David, soita, David, soita, mieleni on musta, ankee. Milloinkaan ei enää koita vapahtava päivä mulle, muinoin Herran voidellulle.

Syvemmälle yhä vajoo sieluni, sen siteet hajoo pimeään, min ääret kajoo ihmisten ei enää maita, eessä polku outo, kaita, min ei missään näy päätä. Tuonen varjoa ja jäätä, minne katseeni vain kiintyy. Silmähän vain yksin siintyy toivottuuden aukeet aavat. Kirveltävät kipeet haavat, jotka elo iski, saavat elinvoimain lamaan, lakoon. Kuvat hurjat kulkee, pakoon niit' en pääse, aivoissani suonet paisuu, veri sakoo, kuumeisesti sydän takoo. Pedon lailla raivoissani koetan ma kahleitani murtaa, mutta raivoon suotta. Viikot vaihtuu, vuosi vuotta seuraa, yhä kierrän samaa kehää, joka henkein lamaa.

Harppuasi, David, soita! Sieluni ei salamoita enää iske, ikivarjoon uppoo se ja unhon yöhön. Zebaothin kruunun tarjoon sulle, saata sit' en kantaa, kelpaa en ma Herran työhön, rikoin käskyänsä vastaan. Sit' ei saata anteeks antaa mahdit maiset, vallat taivaan, tuomittu oon iäks vaivaan kulkiessain elon rantaa. Kuolemalla ainoastaan Herran vihan sovittaa voin. Siksi kirveltävin haavoin kuljen, hourun yöhön vajoon. Katselen ma aamun kajoon, sammuu kirkas päivän kulta!

Soita, David, hetkeks sulta lohdun saan, sa kruunun multa. Soita, hoivaa Herran tulta, heläjöivin hopeekielin soita, astu nöyrin mielin tielle, jolle Jahve johtaa askelesi, ylläs hohtaa iät Ylimmäisen tuli. Sydämesi siinä suli, taipui tahtos Herran tahtoon niinkuin kaarna merten vahtoon!

VALKEUS YÖSSÄ

JOULUPUU

Minut korvesta pirttihin kannettiin, mut korpeen mun juureni jäivät. Hopeat, korut oksille annettiin, niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät, ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä, ma haastan korpien hiljaista kieltä, huminaa salometsien, suurten ja sankkain, johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain.

Kohoamme kohdussa korpien vyön, pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön, humisee kesät, talvet yllämme tuuli, tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli. Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu, kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu, me yksin elämme iästä ikään, ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään, ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven, on kuolematon rotu korkean korven.

Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi, humisten ikilaulumme sentään soi, tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa, sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa, inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa, levon, rauhan toisen rinnasta raastaa, sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaa levittää ylt'ympäri, huokuen hyytä, kateutta karsasta, soimaa ja syytä.

Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha, syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha, lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys, herättää, hymyää kuten korkein hyvyys. Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme: tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme, teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa, elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa. Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu, vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.

SIMEON TEMPPELISSÄ

»Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään sanasi mukaan; sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi.»

Luuk. 2:29-30.

Pyhäkössä temppelin varronnut oon monet vuodet; mun henkeni kaipuu mua ohjannut on elon aurinkoon. Iäkäs olen, varteni vaipuu, povin hehkuvin Herraa oon sittenkin uottanut, lupaukseensa järkähtämättä ain luottanut, odotukseni vihdoinkin loppunut on, näen kirkkautensa nyt auringon!

Ikirakkaus tähtien tarhasta alas astui, nyt ihmissuku vapahdettu on aineen harhasta; joka etsii, hän Tieltä ei huku! Jumalallisen rakkauden täyttyi nyt työ, ota kuoleman katkesi, valkeni yö, valohon pimeästä käy ihmisen tie, Isän laupiaan luokse se jälleen vie.

Vajonnut oli henkemme aineeseen, himot askeleitamme vain johti, nyt kuljemme taasen kirkkauteen, Jumalaa, Elon alkua kohti. Kotihin vapahdettuina jälleen me riennämme, me toistemme tuskia, haavoja liennämme, tuli rakkauden ikivoimamme on, radan rastii se maast' ylös aurinkohon!

Ylistetty, sun liekkisi nähdä ma sain, olen nähnyt Rakkauden Herran, janoten jota mielin nääntyvin hain, ylistetty, kun saavuit sa kerran! Sinä voittanut kuolon oot kammoittavan, elo täyttävi tyhjyyden ammoittavan; lepohon nyt lasket sa palvelijas; elo, kuolema on Sinun vallassas!

VALKEUS YÖSSÄ

On kuin läpi maapallon aurinko loistais, vaikk' kylmä ja valju on viileä yö, on kuin kajo taivahan tyynenä toistais valon herruuden, välkkyvi tähtien vyö. Masennettu on yö! pimennossa ei piillä pyhä aurinko saa, ota säiläsi, viillä rata siintävä idästä läntehen hamaan! Joka katse nyt tähtäävi tähtehen samaan.

Joka katse tähtää nyt tähtehen Elon, katos halla, nyt karkonnut kuolema on. Ilo täyttävi rinnan, ei tuntehet pelon, ylivalta nyt ainut on auringon. Sydämet säde päivän nyt huumaa ja hurmaa, paha poistuvi, vahva ei heikkoa surmaa, väkivalta nyt väistyvi, jäljelle hyvyys jää niinkuin jää yöhön vain tähtinen syvyys.

Valon määrättömyys, joka heijastut yöhön, ikäs on lyhyt tuokio, hetkinen vain, jätät jälkesi sittenkin vuossatain työhön, povess' ihmisien elät piilossa ain. Ah, kerran on aikasi astua julki, tuhatvuosia valtias vaieten kulki, tuhatvuosia orjankaapua kantoi, valons', äänensä vaientaa yhä antoi.

Ja antavi ain, jyristen se ei haasta, alas käy kuten kyyhky se liihottain, maa vieras on sille ja mainen saasta, asukkaaksi se jää tykö puhtaimman vain. Läpi maapallon hälle se loistavi yössä, pitopöydässä juhlii ja arkien työssä. Elon halki tienviittana tyynenä hohtaa, Isän luo läpi kuoleman porttien johtaa.

VANGITTU VALO

Yhä vankina on valo auringon, meni mailleen jo marraskuussa. Hämäriss' sinertää lumihelmet ja jää, kevyt kuura kiiluvi puussa.

Säkenöi syvä yö, revon roihut lyö yli taivaiden sähköistä tultaan. Avaruus salamoi, yö hetkeksi voi ylt'ympäri puhjeta kultaan.

Salamoi syvä yö, ikitähtien vyö säkenöi tuhansin jalokivin. Ylös kuu kohoaa, valo sen kuvastaa kinoksiin kotikoivujen rivin.

Vaikk' kahleissa on säde auringon, koko kaikkeus kuitenkin hohtaa. Valo tähtien vyön läpi kuolonkin yön valonlähteille henkemme johtaa.

Valon lähdett' ei näy, mut esteettä käy läpi kaikkeuden henkemme vapaa. Sido ei sitä maa, valon siivet se saa, Isän istuimen ylhäällä tapaa.

Valon varjo on yö, vapauttaen lyö läpi yön säde huomenen koiton. Avaruus salamoi, koko kaikkeus soi ilolaulua valkeuden voiton!

JOULU-YÖ SANKARIN HAUDALLA

Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta, kimaltaa yllä tähtikirkas yö, yö rakkauden; -- ei raiu enää rauta, ei kalskahtaen kalvat enää lyö. Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta, kajastaa iäisyyden aamunkoi, ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta, kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi.

Soi joulukellot yössä avaruuden, yöss' syntyi jumalainen rakkaus, sytyttää mieliimme se toivon uuden, se liitost' uudesta on lupaus. Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki, yön tähtiin katseemme se kohottaa, rauhatta rintamme ei enää nyyhki, kiitämme korkeuden Jumalaa.

Ylistys olkoon korkeuden Herran, vanhurskas, vakaa mieli inehmon! Me kamppailimme, -- koittava on kerran seesteinen, tyyni aika auringon. Urohon unta, joka silmäns' sulki varjostaa kuusi valkee, kuurainen, yön juhlakellot soittavat nyt julki sanomaa hyvää rauhan, rakkauden!

KUOLEMAN PORTEILLA

ISÄNI MUISTOLLE

(Hänen paariensa ääressä.)

Kaunis kuin aurinko on, joka länteen laskien vaipuu, vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen, kaunis on muistosi niin, mut kauniimpi vieläkin kaipuu, mieliin mi mentyäs jää, jää elon murheeseen.

Murheen sa tunsit, tunsit, ah elon ankaran taiston, tietäen kuitenkin, ett' taistelu voittohon vie, näit ikivoiton sa kangastavan läpi elämän vaiston. Ah, yli päivien työn kangasti kaikkeuden tie.

Niin kävit, horjumaton, elon halki sa kuolemaa kohti, kuljit kirkkauteen, ah Isän laupiaan luo, muitakin matkalla ohjaten, Mestari kun sua johti, Mestari ainoa tuo, meille mi voimansa suo.

Kauniina siksi kuin päivä, mi länteen laskien vaipuu, vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen, kauniina kangastaa siks muistosi, kirkkaana kaipuu, mieliin mi mentyäs jää, jää elon orpouteen.

Ruotsinpyhtää, tammik. 22 p:nä 1921.

VIISAAT NEITSEET

Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saasta ole seurannut niitä ei myötämme maasta. Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku, elon tahroihin ei sädesiinto sen huku. Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhain olennot ihanat ikitähtien tarhain. Alahalta vain puoleksi löysimme majan, kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan, alati Elävän Veden lähdettä haimme, säkeneitä sen suonien juoda me saimme; -- elo meille vain oli ainaista iltaa, iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa.