Part 3

Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli, se antoi aineen, Hengen vapauden, sen paahtehessa pohjan hanget suli, virittyi kannel vapaa, valtainen. Keväämme koitti, katosi pois kirsi, taas kansamme soi vapauden virsi, ei vainon valkeat, ei miekan melske, ei sävel sotien, vaan hengen helske.

Ei taiston tulet Väinämön oo tulta, vaan viisauden lujat luottehet, henkemme niiss' on yksin helein kulta, tietomme taika, taidon tuottehet. Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan, rakenna emme enää heikkoon hiekkaan. Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa, pimeyden voimien se teot salpaa!

VÄNRIKIN SANKARIT

Heimomme tietäjä ne kerran näki hengessään, esiin heidät loihti, loi. Maa vaarassa kun ol', sen sankarväki riemuiten viime verens' sille soi. Ne taistelivat ylivoimaa vastaan Sven Dufvat, Stoltit, Munterit ja muut, vaikk' kuolo tuloksena ainoastaan, unelmaa voiton hymys sentään suut.

He vaikkei voittaneet, niin voiton unten he hehkun jälkipolvillensa soi. Se uhmas valtaa pakkasten ja lunten, halk' aikain urhot siitä voimaa joi. Sen suojass' sankarrotu kasvoi, karttui äänettä hetkeänsä uottaen, ne sankarit, jotk' kalpaan vihdoin tarttui, maan vastaisuuteen, valoon luottaen.

Ne sankarit, jotk' kulki taiston teille, kun uhkas vieras sekä oma mies, ne, jotka vapauden voitti meille, kun solvattuna sammui kotilies, kun kaikkialla kasvoi väkivalta, kun orjuus uhkasi ja orjan ies, he tulen tempasivat taivahalta, he yksin silloin tehtävänsä ties.

He Dufvain, Stoltein, Munterein ol' juurta, he kamppaeli keskell' yön ja jään. Mit' unelmoitu tääll' ol' koskaan suurta, se heissä vihdoin puhkes elämään. Min hengessänsä näki runoniekka kansansa kunniata laulaissaan, sen teki vasta myöhäispolven miekka, mi vapautti kansan sekä maan.

KAMPPAILEVA KARJALA

Mykistyi käsissäs sävel kannelten, virity ei virttesi taika. Mikä sorti äänesi suloisen? Sävelen ole nyt ei aika! Sotahan sävelniekkasi suuret suori, iäkkäät urohot sekä sankari nuori, sotien sävel virtesi vienot salpaa, kätes käyttää nyt kylmänä iskevää kalpaa.

Sodit puolesta soittosi nyt sorean, sodit eestä virtesi vapaan. Näen taas kuten muinen sun kamppailevan, isien yhä isket sa tapaan! Isätkin sotahan Valon suorivat ennen, he soittelivat sotateillensä mennen, -- idän vartio ol' rotu Karjalan vakaa, sama vartio taas vapautemme takaa.

Sodi, Karjala, vartio lännen maan, koko ihmiskunnan on voittos. Sotivat isät, soittivat kanneltaan, ilo ihmisyyden on soittos. Sodi suorana, koskaan ei Karjala kaadu rotu laulujen, loihtujen maaksi ei maadu. Valon vuoksi on vuotanut Karjalan veri, hedelmät sinun töistäsi ihmisyys peri!

Pian helkkyy taas kantele polvillas, pian laulusi laaja taas kaikuu. Rotu Karjalan, suuri on kunnias, Valon vuoksi sun rautasi raikuu Vuoks ihmisyyden sun tapparas tultaan nyt tuiskavat, poikasi peittyvät multaan. Mut mullasta, maastakin turpeen alta kohoaa ylös taivaille laulusi valta.

Marrask. 26 p:nä 1921.

YÖN UHATESSA

Yö uhkaa, myrskysää idästä ukkospilviään taas nostaa. Voi miestä, pois ken jää, maan vapaus kun täytyy jälleen ostaa.

Voi miestä, joka myö halvasta veljiensä veren hinnan, kun hetki vaikein lyö, kun käytävä on kamppailemaan rinnan!

Kun miesten kuntoa maa, kansa, koti, vapautemme kysyy. Mies, joll' on tuntoa, nyt mielin vakain vartiossaan pysyy.

Hän katseen tyynen luo tuhoa, turmaa, kuolemaakin kohti, säikyttää minkään suo ei mieltään, voiton vuoksi kaikki tohti.

Verensä viimeisen vuoks veljesveren vuotaneen hän antaa, puolesta vapauden kaikkensa maalleen uhriksi hän kantaa.

JUHANI AHON MUISTOLLE

8. VIII. 1921.

Sinä tunsit korvet syntymämaan, sävelet salometsien sankkain, tarut taisit valkean, tuoksuvan haan, samosit laet vaarojen vankkain. Oli tuttavias veden, metsien väki, tuhatvuosien taa sinun silmäsi näki, näki kansasi ammoisen alkukehdon, pyhät puut näki, leppeän uhrilehdon, sävel virren miss' sointui, ja kantele soi, suvun suurimmat miss' syvät luotteensa loi.

Syvimmät rodun luotteet ilmi sa toit, tämän maan salat suurimmat hengessäs loit. Olit peltojen poika ja kulkija korven, tajusit sävelet ujon paimentorven, kuvasit kesäpäivää ja talven yötä, kera kansasi kärsit ja teit iät työtä. Ilojas ilot sen oli, murhees sen murheet, oli ylpeytes sen taistelut urheet, idän iskuja torjuit, sen hyytävää hallaa, sadot meiltä mi vie, sekä vainiot tallaa.

Katajaisen sa tunsit kansasi juuret, vakavimmat sen mietteet, sen miel'alat suuret. Matit korvessa tunsit, sen Liisat, sen Maiat, sinä Taikurit tiesit, ja taikurein taiat. Sinä, Taikuri suurin, mi pohjan jäässä hymysit kuten vain hymytään suven säässä. Isien pyhä puu sinun suullasi puhui, kevähän kevähästä se kertoi ja huhui, kevähästä, mi talvien takaa koittaa, kevähästä, mi kerran saapuu ja voittaa pyhän voittonsa kansalle laulun ja työn, joka yöss' sotien ikivallat lyö yön.