Ristiaallokossa Kokoelma runoelmia
Chapter 3
Muut huoleti dogmeista taistelkoot, Ja saivarruksia punnitkoot. Minun noit' ei tarviskaan.
Minä lemmin kaikkia, kaikkeutta, Ja tutkien maata ja taivasta Oman rauhani taivaan saan.
IV.
Hedelmä vapauden On usko sydämmen; Ei kylmä uskonkappale. Vaan elämä on se.
HENGEN TASAVALTA.
Kun yksi hallitsi kansoja, Oli yksi kaikkien sortaja, Hän, ainoa puntari oikeuden, Oli holhoja ihmisten.
Tään yhden tahtoa tirannin, Joka »luojan armosta» valtoihin Oli päässyt kai, sitä seurattiin, Sen tahtoa peljättiin.
Jopa vihdoin muutama viisastui, Tämän yhden tahtohon kiivastui: »Ken valtahan tuommosen hirviön On päästänyt, heittiön?»
Näin huusi yksi. Ja toisetki Ne orjuudestahan virkosi: »Niin aivan! mistä hän oikeuden Sai sorroksi toisillen?»
Näin vihdoin kansa jo tulistui, Ylivaltijas sortui, kukistui. Maat' itse kansa nyt hallitsee, Muka onnesta nautitsee.
En huoli tuosta mä onnestaan; Oli ennen sortaja yksi vaan, Nyt joukkiot suuret, tuhannet, Lyö vangiksi aattehet.
Jos yht' en tahdo mä valtijaa, Satakuntaa myös en sortajaa. Ken kerran joutuvi kahleihin, Hän orja on kuitenkin.
Tasavaltaa hengen mä taistelen, Yksvaltaa järjen mä intoilen: Ain' olkoon yksilön vapaus Oma lausua vakuutus.
EN RAKASTA TYYNTÄ.
En rakasta tyyntä mä lahdelman, En lampea aallotonta! Ikävää on onnikin ainainen, Ykstoikkoist' aika on rauhainen, Jos myrskyjä ei ole ollenkaan Ei ollenkaan, Vaan kaikki on kiihkotonta.
Ei kuulune tyyneys maailmaan, On taistelu elämän ehto. Lepo, rauha ne enteitä kuolon on, On haudan kolkkous kiihkoton -- Tuli, into se suoraa on elämää Se on elämää, Jalon, suuren aattehen kehto!
IV. LEMPI.
LEMMITTYNI MUISTOKSI.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka, Voi ihanin ilmiö mun unelmain, Voi eloni toivo ja toimeni määrä, Miks riisti sun kohtalo rinnaltani?
Olin hukannut kaikki mä, toivon ja taivon, Halun nautintoon, elon iloni myös, Sinä yksin, impeni, olit mun kaikki, Sinä johdatustähteni synkässä yöss'.
Sinun kauttasi uskoin mä, uskoton heitto, Taas voimaan hengen ja siveyden, Sun tähtesi kannoin mä eloni taakan, Sun katsoin mä tuojaksi autuuden.
Ja niin tuli kohtalo kylmä ja jäinen Ja mursi mun toivoni ainoonkin: On poissa mun päivän' ja onneni ainut, On poissa mun kukkani kultaisin.
Kuin neitonen nuori, mi vuosia viisi On vuottanut kaukoa sulhastaan, On vuottanut vuosia säästäen, toivoin, Niin viestipä tuodaanki kuollostaan;
Kuin hellivä äiti, mi valvoen, soutain, On vaalinut armasta ainoistaan, On tuutinut turvoa, riemua äidin -- Niin seisooki tuoss' hänen haudallaan.
Sua niin olen itkenyt, impeni hertas, Itkenyt kaivaten päivät ja yöt, Voi miksikä kohtalo, miksikä toiveen Angervaiselta ainoan viet?
Nyt poissa on ponsi ja eloni tuoksu, Hän poissa, mi elolle arvoa soi, Mä varjona vaappuen muistoja uusin, En mennyttä loitsea eteeni voi.
Voi päiväni päivyt, voi onneni kukka, Voi ihanin ilmiö mun elämäin, Voi toivoni toivo ja toimeni määrä, Miks riisti sun kohtalo minulta näin?
ANNETTELLE.
Synkkyyden jos saisit syksyn yöltä, Mustuutensa Hornan onkelolta, Merten syvänteeltä pohjattuuden -- Näist' et konsaan synkkää pohjattuutta Saisi Annetteni tumman silmän.
Kirkkauden jos lainaat kristallilta, Lähteen silmäkkeeltä puhtautensa, Itse auringolta lämmön voiman -- Näist' et lämpöö, kirkkautta saisi Armaan Annetteni lemmenkatseen.
Lainaa pehmoisuus sä untuvalta, Ota hienous päivän auterelta, Sametilta hento höyhen-nukka -- Saa et konsaan hellää hienoisuutta Oman Annetteni poskipäiden.
Ota mettä suusta mehiläisen, Kostontyydykkeeltä nautintonsa, Viehkeytensä ensi suukkoselta -- Viehkeyttä hurmaavaa et saisi, Mik' on Annetteni rusosuulla.
Nälkään nääntyvältä leipä riistä, Viime toivo epätoivoiselta, Armaat aartehensa saiturilta -- Sitä murhetta et heille saata, Kuin jos multa Annetteni veisit.
SUUKKOSTEN KESKESSÄ.
Olet impeni hempeä, herttainen Minut ammon jo hurmannut; Mikä lienee tenhova voimas sun, Sitä ain' olen aatellut.
Olet kaunis, kauniita muitakin on, Ihaninkaan tuskin sä liet, Mut silmissäin, sulo daimooni, Sinä kaikilta voiton viet.
Olet kaunis, niin surumielinen myös, Vaan vallaton toisakseen -- Tuo vaihtelevainen luontees lie Minut saanutki orjakseen.
Noin parhaillansa kun istuttiin Sylitysten ja suudeltiin, Sydän sydäntä vasten kun sykkäili, Samat tunteet kun tunnettiin.
Sinä silloin äkkiä irtausit Minun hellästä huostastain, Kävit murheelliseksi ja kyyneilit Ja huokasit, huokasit vain.
Mitä mietit? Onnea meidän nyt Sinä äkkiä epäilit: Kesä hempein synkeän syksyn tuo -- Niin perhoni pelkäilit.
Vaan vaikkapa maillehen päivyt saa, Toki koittaa se uudestaan, Valon vuorottaisuus ja pimeyden Sehän juuri on siunaus maan.
Olet kultani tuossa mun kaltainen, Olet kukkanen nurmikon, Joka illoin kylpevi kyynelissään, Vaan aamulla kuiva jo on.
Tuollaisena juur sua lemminkin. Sua suudella taas mun suo: Ihanaisinta mannaa maailman Ovat huultesi ruusut nuo!
KOITTAA JÄRKI JÄYKKÄ OLLA.
Kaikkialla maailmassa Löytyy ristiriitaisuutta: Kuinka ois mun laulelmissa Järjen johdonmukaisuutta?
Koittaa järki jäykkä olla, Saada miehen päähän mieltä; Mutta tunne, tuulten lapsi, Vaatii vallan toista kieltä.
Sadat kerrat kyllä päätin, Ett'en puutu tyttölöihin, Heiltä kun en heitaleilta Saanut unta päiviin, öihin.
Mut kun mustasilmän immen Näin mä taaskin ruususuissa. Kaikki järjen jäiset tuumat Suli lemmen suuteluissa.
Lemmen tunnelainehissa Mielelläni näätten viihdyn, Silmäparin mustan vuoksi Kiehahdan ja liekkiin kiihdyn.
Ja kun lemmin, lemmin niin mä, Jott' on lempi kaikki mulle; Vertoja ei maine, arvo Vedä lemmensuutelulle!
Hurmauksen huumiosta Voiton sentään järki saapi; Miettii maita, maailmoita, Nautinnoille naurahtaapi:
Mit' on lempi? Mitä onni? Mit' on ihanaisin impi? Tieto, totuus, selvä järki Muka näit' on kallihimpi.
Mut kun mustasilmän immen Nään mä taaskin ruususuissa, Kaikki järjen jäiset tuumat Sulaa lemmen suuteluissa.
Kaikkialla maailmassa Löytyy ristiriitaisuutta, Kuinka ois mun laulelmissa Järjen johdonmukaisuutta?
NEIDON MIELET.
I.
Uljas on Suomelan kankahan koivu, Kaunis ja uljas on harjulla mänty, Uljaampi näitä on korvessa kuusi. Kaikista uljain, kaunihin myöskin Onpi mun mielessä lemmitty sulho.
II.
Lyhyt on Suomessa talvinen päivä, Lyhempi Pohjolan kesäinen yöhyt, Lyhythän myöskin on nuoruuden aika. Lyhinpä sentään on immestä ilta, Jonka hän sulhonsa sylissä viettää.
III.
Pitkä on syksyen tähdetön ilta, Pitkä on talvisen päivyen puhde, Pitempi Pohjolan kesäinen päivä. Kaikista näistäpä pisin on sentään Sulhoa vuottavan impyen aika.
IMPENI.
I.
Kaunis on kesäisen iltaman rusko, Kaunis on nurmella mansikan marja, Kaunis on onnekas orvokin kukka. Kauniimpi näitä on muistossa sentään Poi'alla lemmitty, ihana impi.
II.
Sinerv' on lampuen läikkyvä laine, Sinervä lähtehen aalloton pinta, Sinervä lemmikin hempeä kukka -- Kaikkia näitä on sinerväisempi Armahan impeni lempeä silmä.
III.
Puhdas on Pohjolan vilpeä ilma, Puhdas on juokseva laaksosen virta, Puhdas ja kaino on kielosen kukka. Puhtaampi näitä on armahan immen Tuntehin puhtain aaltoova rinta.
ENSI VUOKKO.
Kasvoi laakson ensi nurmikolla Valkovuokko, suven ensimmäinen. Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu, Suloinen ja hertas kukka itse.
Tuli immyt, nuori, ihanainen, Vallatonna leikki kukkaisilla: Vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa, Kunnes kuivunehen luotaan heitti.
Vihantana versoi taimi nuori Pojan sydämmessä ensimmäinen. Raitis, puhdas oli lemmen tunne, Nuortea ja reipas nuorukainen.
Tuli immyt, nuori, ihanainen, Vallatonna leikki sydämmillä: Taimen taittoi, helli rinnoillansa, Kunnes kyllästyi ja luotaan heitti.
TUOMMOINEN TYTTÖ ON MIELEEN MUN.
»Ton sein est le trône d'amour!» _Chénier_.
Kas tuommoinen tyttö on mielehen mun Jok' on intoa, tunnetta, tulta! Ja nuo sysimustat silmäsi sun Ovat vienehet järkeni multa -- Tuo paisuva rintas se onnea tietää Ja huulesi viehkeät suutelon sietää -- Kas tuommoinen tyttö on mielehen mun, Jok' on intoa, tunnetta, tulta!
Mua lemmit sä, Annette, sen minä nään, Elä peittele turhia multa -- Etelättäret kaikki ne lemmessään Ovat pelkkää tunnetta, tulta -- Kai yhtehen luonto lie aikonut meitä, Elä lempesi liekkiä, armaani, peitä! Kas tuommoinen tyttö on mieleeni mun, Jok' on intoa, tunnetta, tulta!
Sinä viulunsoittaja, soittele vain, Minä tanssin impeni kanssa, On leimuva lempi mun rinnassain, Vaan olkohon ahjossansa, Me kunnekka jäädään kahden illoin, Voi autuutta onnen ja lemmen silloin! -- Kas tuommoinen tyttö on mieleeni mun, Jok' on intoa, tunnetta, tulta!
VIERAALLA MAALLA.
»Le ciel est si bleu, Le miel est si doux...»
Ylhäällä tuolla on Ranskan taivas Ja Ranskan luonto on ympärilläni, Ja vienoa kieltähän viehkein impi Mun korvaani kuiskivi vierelläin.
On tummenpi taivas kuin Suomessa konsaan Ja lämpöisempi on luontokin tää Ja lehmusten oksilla rastahat laulaa Ja leivoset lennossa helkyttää.
Ja tummempi tukka on immellä tällä Ja mustempi silmä ja pyyteinen Ja tunnetta täynnä ja tulta on rinta Ja kuumina polttavat suukkoset sen.
Vaan miksikä nyt juur' Suomea muistan, Muistan sen neitoa, taivasta. Ja miksikä nyt niin selvähän tunnen: Tää kaikki on sentähän vierasta?
_Toukokuulla_ 1890.
MUSTAT SILMÄT.
Tiesin kyllä ammoin, että Silmät ovat sielun peili, Tiesin, että niissä juuri Hengen syvyys kuvastuupi -- Vaan en tiennyt ennen, että Silmät on kuin viepä rimpi: Niihin jos sä vaivut kerran, Ijäks päiviks uppoot sinne.
JOS TOHDIT JA TAHDOT.
Jos tahtonet tyyntä ja rauhaa vaan Ja mökkiä lahden pohjukkaan, Kuss' myrsky ei konsaan raivoo,
Jos pelko sun valtaa, kun vain näät, Ett' vinkuen rientävät tuulispäät, Ja pilvet jo peittää taivoo;
Jos säikkynet huolia rinnallain, Ja itkenet vaaroja vaikertain, Elämässä kun aina ne kohtaa,
Jos lietoa lempinet, hiljaisaa, Ken ulapoillen ei konsaan saa, Vaan rantoja purtensa johtaa;
Jos huimaa päätäs jo ai'e tuo, Ett' pyrkiä Alppein huippujen luo, Kuss' kukkaset Alppein tuoksuu,
Ja henkees nuorta jos arkailet, Ja maata jos siksi sä konttailet, Ett'ei sua langeta juoksu;
Jos niin on, impeni, tahtos sun, Jos tohdi et käydä sä taisteluhun, Eron teemme jo paikalla tässä.
Mut uljuutta jos sun rinnassa on, Jos tohdit sä elämän aallokkohon Mun kanssani purtes heittää,
Jos tuon sinä tohdit ja tahdot sen, Kas silloin laskemme riemuiten, Vaikk' aaltoja vahtokin peittää.
Ja jos joku kohtais onnettuus, Niin laitamme, että on into uus Taas tuotakin vaaraa vastaan.
Kun toisihin aina me turvautaan Ja parhaiten kun me taistellaan. Niin auttavi luojaki lastaan.
Ken Alppeja nosta ei jaksakkaan, Hän ei näe Alppein ruusujakaan, Ei tunne se tuoksua noiden.
Ja tyynestä nauttia mahdoton on, Kun myrsky ja tuuli on tuntematon Ja läikkynä aallokkoiden.
Siis pelkosi turha sä luotas luo Ja rohkeudellen sä sijaa suo, Ja tuultua tuntees anna!
Näin intoa saat, näin voimistut, Näin vanhasta vallan sä vapaudut, Ja pystyssä pääsi sä kanna!
NIIN VARMASTI.
Niin varmasti kuin päivää seuraa yö, Niin varmasti kuin käypi kuolon työ, Niin varmasti kuin rantaan laine lyö Ja myrskyn raivotessa louhta syö --
Niin varmasti mun sydämmeen sä jäit, Niin varmasti sä rauhan sieltä veit, Niin varmasti mun toivottomaks teit, Kun leikkinäs vain lempeäni peit.
KAIKKI KAIKESSA.
Mä sua muistan, mitä muistellenkin, Vaikk' luulen miettimättä olevain -- Mä sua etsin, minne kulkenenkin, Vaikk' luulen määrättä mä kulkevain Nään sinut aina, kunne katsonenkin Ja vaikka silmät suljen umpehen, Ja äänes kuulen, mitä kuunnellenkin, Jos menneet korvatkin ois lumpehen Sä olennoksein käynyt olet näin Sinutta unta vain on elämäin.
DAIMOONI.
En tiedä mä ken sinä olletkaan Mun impeni vieras vento, Sua nähnyt en ennen mä koskonkaan Sysikutrinen kaunotar hento!
Mut sen minä tiedän: katseesi vain Kun silmiini sattui kohti, Niin alta se kulmain kaareuvain Niin kummasti säihkyen hohti.
Ja liekkihin joskus se välkähtää Sysimustien kulmien alta Kuin ukkosen nuolen tenhottu pää Löis synkältä taivahalta.
Mut että ne voivat viehättäin Myös loistaa, näin minä kyllä, Kun katsees tuonoin loit mua päin Jumalaisella hymyilyllä.
Ja silloin mä lämpöä suoniin sain Ja silloin mun syttyi rinta, Ja tunteet kiihtyi riehahtain Kuin myrskyllä merten pinta.
Nuo silmäsi mustat ne lämmittää Tulikuumalla säihkymisellä, Vaan mieltäni myöskin ne peljittää Niin synkällä syvyydellä.
Luo kosken jos kuohuvan tullut on Ja katsovi hyrskyjen vuohon, Niin huimaa päätä ja arvaamaton Veis voima jo nieluun tuohon.
Niin myös, sysimustiin silmiis sun Kun katselin kerran taaskin, Näin aattelin: noiden liekkiin mun Tekis mieleni ainiaakskin!
HÄN HUOMAA EI.
»Miks ruskoposkesi kalpenee, Miks sortuu äänesi soinnukas, Miks kirkas katseesi raukenee? Mun ystävä hoi, tuo lausupas!»
Muut kaikki multa he kysyy näin -- Niin tuttavat mun kuin ystäväin -- Mut yksin hän, syy kaiken tään, Ei huomaa muutosta ensinkään.
SEN JO TIEDÄN.
Miss' on se impi, jonka lemp' ei sammu, Vaikk' sammuu tähdet onnen taivahan! Min sydän sykkii vain sen hellemmästi, Kun näkee toivon päivän tummuvan?
Miss' on se impi, jonk' ei silmä kostu, Vaikk' uhkaa kurjuus ynnä kolkko yö? Ja joka kurkistaissa kuolemankin, Tyvennä kaulahani kätens lyö?
Ken nähdä myrskyn voipi ruhjovaisen Ja taivon salahmoista välkkävän? Ken voipi lempii sekä anteeks' antaa, Jos rikkoisinkin tiellä elämän?
Se ken ja missä? Sen jo tiedän kyllä, Mut sanois en, jos autuus annettais: Näät silloin kiitäisitte kilvan sinne, Mä ehk'en autuuttani omaks sais!
VERTAUKSIA LUONNOSTA.
Kuin aurinko soppehen synkimpään Elähyttävän lämmön tuo Ja helmasta hiedan ja routeikon Elon muotoja uusia luo Pois häätäen ainehet tuormion tuojat Ja loihtien esille elämän suojat --
Niin lempesi laskihe virkistäin Eperoivahan sieluun mun, Hedelmättömän hiedan ja routeikon Sai kukkien kasvuhun Pois poistaen pilvyet mustan mielen Lepolaululla lemmen ja sydämen kielen.
Kuin ilmatar keuhkojen huokoisiin Saa kaikkea puhdistain, Avarruttavi aitoja rinnan sun Ja mieltäsi tuullottain Pois häätävi ilmoa ummehtunutta, Elähyttävi luontoa laimentunutta --
Niin tunkihe raittiina rakkautes Mun rintahan ryönäiseen; Sydän syttyi, sykki jo virkumpaan Ja sieluhun syksyiseen Sai hellivän henkäys päivyen uuden, Elähyttävän ilman ja toivokkuuden.
Kuin verkkona vyöhye hermoston Hienoisena haarautuu, Yliympäri tunnetta kuljettaa Sekä hengeksi hienontuu Elimistöä halliten tirannin lailla Siteillä sitkeillä voimakkailla --
Niin lempesi laajaksi laajentui, Joka hermon se hallitsee, Minut pelkäksi tunteeksi liu'ensi Ja niin minut vallitsee, Että nyt jos leikkinet kanssani kulta, On vuoteeni hauta ja peittoni multa.
_Toukokuulla_ 1890.
PÄIVÄN NOUSTESSA.
Valahti päivän kulta ylitse harjanteen, Valaisi vaarat, notkot, ja vetten sarjanteen, Ja soiden huuru haihtui Ja autereeksi vaihtui Ja ilma seijastui. Tuhannet tummat varjot tuo aurinkoinen loi, Tuhannet kukkaisetkin se lymyst' ilmi toi Ja rannan raidat, hongat, Ja loittonevat longat Ne järveen heijastui.
Kun päivän suukko sattui, niin linnut havautui, Ja laakson liljan kuori ilosta avautui, Ja lauloi linnut sitten, Ja tuoksu kukkaisitten Hajausi maisemaan. Sai käkö kultarinta jo myöskin kukkumaan, Se lemmestänsä lauloi ja kukkui kullastaan Ja kuului kellot karjan, Ja paimen loilusarjan Myös laski torvestaan.
Tuo aurinkoinen luonnon lumosi lämmöllään, Säteillen kutsui kielot ja liljat elämään; Kedolla leikki perho Ja luonnon vihryt verho Se loisti niinkuin uus. -- Kuin moisen päivän koitto myös lemmen mahti on: Se lämmittää ja loitsee kuin säde auringon, Valossa lemmenkoiton Saa elonvoima voiton Ja hymyy vastaisuus.
Niin outo virtaus jänteiss' ja suoniss' pullahtaa Ja luottamus ja tarmo povessa ponnahtaa. Äkisti silmäkulta Saa intohimon tulta Kuin taivas leimahtais. Kupeella kullan armaan vaikk' kuoloon käydä vois Ja toivomalla toivot, ett' tilaisuutta ois Sun näyttää, että voimaa on, Vaikk' vastatuulet tulkohon Ja myrsky pauhoais!
1887.
MIK' ONPI SYYNÄ.
Mik'onpi syynä, että vähittäisin Tää rinta riutuu omaan raivohon? Mik'onpi syynä, että nuorra vallan, Tää rinta raukka on niin toivoton?
Mik'onpi syynä, että silloin aina, Tää liekki kaksin kerroin leimahtaa, Kun tuota sammutella pois mä koitan, Kun tulta tunteen uneen laulahtaa?
On syynä näihin kaksi immen silmää Niin ihanaista, tumman siintävää, On syynä näihin kaksi immen huulta, Niin ruusunpurppuraista, viehkeää.
On syynä vihdoin posken kainot ruusut, Niin hienot, raittihit, niin tervehet; On syynä uhkuava immen rinta, -- Kun mulle hehku ei sen tuntehet!
IVALLISIA.
ELÄMÄN KOKEMUSTA.
Olin lapsi, leikin ja nautitsin, Ilomielin hyppelin, hymyilin Oli outoa murhe musta. Sydän puhdas, raitis ja vilpoinen Löi rinnassa tervehen lapsoisen, Löi tulta ja innostusta.
Meni lapsen päivyet onnekkaat. Tuli nuoruusaikani toivekkaat, Kyti rintahan haaveiluita. Tuli entinen elpyi, kiihkeni vain, Yli-ympäri näin minä unelmissain Ihanteita ja seikkailuita.
Nous mieleni vastahan sorrantaa, Nous vastahan köyhäin poljentaa, Nous vastahan röyhkeyttä. Vapautta ma vaadin ja intoilin, Valon, ilman tarvetta rintoihin Koin kansahan saada ja syttää.
Ja kun kansani kalliin puutteeseen Nään nääntyvän, kuolevan kurjuuteen, Tämä aate mun mieleni voittaa: »Oi eipähän muuta nyt tarvittais Kuin rikkahan tiedoksi puutteet sais -- Kai kilvan ne auttaa koittaa!»
Näin kummia toivoin, haaveksin, Näin hupsun tuumia hourailin, Parinkymmenen vanhana vasta. Ei tuntemus viel' tosi-maailman, Ja elämän taistelun raivoisan Mua kieltänyt haaveksimasta.
Ikä jatkui, vanhenin, viisastuin, Elon taistelun touhussa karkastuin, Sydän kylmeni kurjuudelle. Kun lämpöä tarjoo, kylmää saa, Kun koettavi kansaa innostaa, Sun nauravat nuoruudelle.
Jos kunnioitusta sä tahtonet siis, -- Mä moisten kunnioituksesta viis! Ole hiljaa, hiiskahtamatta. Vaan syyhyiskö kielesi sittenkin, Niin näin sinä nuorille huudakkin Ja ärjäse arvelematta:
»Mitä hullua, nuoriso, ryntäilet, Mitä riehut, leimuat, intoilet, Mitä haaveesi aikaan saapi? Ihantees: vapaus, samanvertaisuus, Sekä joutava muu joku aate uus Muka taistella kannattaapi!
Käy kirkko jo heikoksi hermoiltaan, Ei valtio suo, ett' huudellaan, Pian tukkivat suun, tukahuttaat. Mut kiltti jos oot, käyt kirkossa ain', Ja kiitosvirsiä veisaat vain, Niin leipähän sun vakauttaat.
Ota vaari sä neuvosta vanhempas, Joka myöskin hourasin hourettas Ihanteista ja haaveiluista. Ihanteet ovat laihat. Ne kuivettuu, Ajan vieressä jää vain paljas luu -- Ei kannata riehua luista!»
VALTION SYÖTTILÄÄLLE.
Huoleti halveksu vain mua valtion syöttiläs korska -- Valtio työlleni mun eihän se leimaansa lyö -- Istu sä herkuillas, lue arvonjärjestys-listaa, Josta sä turhaan mun arvoa etsinyt liet. Katsele Kalenterias, lue ulkoa palkkaussäännöt, Aika sun harmentaa, ikähän ansio on. Aika kun täytetty on, saa onnesi kukkuran kauniin, Kuuliaisuutesi sun »tähdellä» tunnustetaan. Oppia oivaa myös sinä selvähän kaikille saarnaat: Purjetuulehen on helppoa höllöttää.
MIES KUIN MUUTKIN.
On Olli mies kuin muutkin hän; Syö kolme kertaa päivähän, Ja kerran vain on päissään. Hän oikein siinä tekeekin, Kun täyttää joskus päänsäkin -- Pää näetten tyhjä muuten aina ois, Jos täytettä hän vatsalleen vain sois.
ERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.
Sä väität, ett'et ymmärtää sä voi, Miks ystäväs sun kirjaas kieltää koittaa, Et tahdo myöntää, että vahingoittaa Se moraalillaan kärpäistäkään voi.
Vaan ystäväs on sentään oikeassa, Kun kirjas julkaisua estää koittaa: Sisällys onhan hiukan tarttuvaista, Näät tyhmyys, peijakas, se vahingoittaa.
»KALLIHIN KANSAN VUOKSI!»
Tuoll' istuvi uuttera tiedemies, Hän viisauksia niin paljon ties, Ett' kansoa tyhmää nauroi vaan -- Mut lausuis julki hän aatteitaan Ei »kallihin kansan vuoksi!»
Ja pappikin paljo hän saarnailee Ja itseksensä hän kummailee, Mitä kaikkea ihmiset uskoo nuo -- Mut aatteitaan ei ilmi hän tuo Tuon »kallihin kansan vuoksi!»
Myös hallitus kyllä se myöntää voi, Moni määräys hullulta tänään soi, Moni ammoin joutanut oisi jo pois Mut kuinka sen sentään tehdä vois Tuon »kallihin kansan vuoksi!»
Ja kansakin joskus se valveutuu, Kun ulkoa uutiset tunkeutuu, Se vaatii tietoa, vapautta, Mut tuotahan tohdita kuunnella Ei--»kallihin kansan vuoksi!»
Jos kilpikonniksi käymmekin näin, Niin konttaahan konnakin eteenpäin! Ja aika jos jättää ja kansat muut, Me tukimme tyynenä kaikkein suut Tuon »kallihin kansan vuoksi!»
Jos vapaammin joku kirjoittais, Ei kustantajaa hän varmaan sais, Ken auttaa tuota hän tohtiskaan Pian oisivat kaikki jo niskassaan Tuon »kallihin kansan vuoksi!»
Siis jos sulla vapaampi aate lie, Se syömmesi soppeen piiloon vie, Ett'ei sitä kansasi vainuis vaan Ja häiriy vanhassa rauhassaan. Sst! »kallihin kansan vuoksi!»
»KUNNON MIES».
Kun teet sä niin kuin käsketään, Kun syöt sä, mitä syötetään, Niin olet kunnon mies.
Kun uskot, mitä saarnataan, Et pyrji koskaan vapaampaan, Niin olet kunnon mies.
Kun pidät paikkas, jonka sait, Ja vanhat aatteet, tavat, lait, Niin olet kunnon mies.
Kun katsot miehiin johtaviin Kuin kansa katsoo jumaliin, Niin olet kunnon mies.
Kun kaikillen sä rauhan suot, Ja vastustuumat vatsaas juot, Niin olet kunnon mies.
Kun silmät, korvat ummistat, Ja omantuntos laajennat, Voit olla kunnon mies.
Jos järki, tunne poljetaan, El' hiisku koskaan sanaakaan, Niin olet kunnon mies.
Lyö rintoihis ja lausu näin: »Kun teen mä virkatehtäväin, Niin olen kunnon mies!»
Ja sua kiittää isänmaa, Ja haudalleskin kirjoittaa: »Täss' lepää kunnon mies!
Hän täytti miehen tehtävän, Hän näytti meille selvähän, Kuin elää kunnon mies.
Hän muille aina rauhan soi, Ja leipätiensä varman loi, Tee niin, oot kunnon mies!»
BULEVARDI-KAHVILASSA.
Olit kerran lapsena sinäkin Ijältäs sekä aatteiltas, Sun rintasi reippain lyönnein löi, Punat hohteli poskillas.
Ja nuoruusinto se silloin myös Sun silmässä tuikahti Ja onnentaivona vastaisuus Toiveissasi kangasti.
Nämä aikoja olivat autuuden, Lyhyt sentään onni on maan: Meni vuosia kymmenkunnan vain, Kun tuossa jo vanhetaan.
Nyt tykkivi tyynnä sun valtimos, On mielesi innoton, Mies mielevä olet sä mukamas nyt, Kun olet sä--kunnoton!
Et tyydy sä suotuhun kohtaloon Et rauhaa missään saa, Muka turhia myös ovat taistelut, Työ, tietehet joutavaa.
Etseissäsi hetkisen hauskuutta Luo vahtovan viinin käyt, Tuo viini se vielä sun virkistää, Taas nuoremmalta sä näyt.
Elon nestettä etelä Ranskanmaa Näät kylläksi kypsyttää Ja hetkisen lempeen ja nautintoon Ilo-impyset yllyttää.
Punat nousevat taas sinun poskilles, Lyö valtimo virkumpaan, Ja nuorelta kyllä sä näytät taas -- Mut yöllisen hetken vaan!
_Paris_ 1/4 1890.
MAHTAVA MIES.
Ja äärehen pöydän hän istahtaa Ja kirjahan uuteen tarttuu -- Nimilehteä ensiksi katsahtaa: Kovin kirjailijoita jo karttuu! Ken vain saa lausehet jäljekkään, Kirjailija on muka mielestään.
Pari lehteä sitten hän silmäilee, Niin otsa jo ryppyyn laski: Realistina tietysti kirjailee Myös tääkin, Antero Kaski -- Ja elämän törkeys ja uskottuus Kas siinähän on tuo kirjallisuus!
Pari lehteä keskeltä kirjan taas Ja vihdoin viimeinen lehti -- Niin kriitikko kirjaasi, tahdontaas Niin tutuks jo tulla ehti, Jotta tahtosi tiesi jo tarkempaan Kuin itse tiedät sä koskonkaan!
Ja pöytänsä äärehen nojaumaan Tuo mahtava mies nyt käypi, Vaan hetken miettivi tuomiotaan, Pian hälle se selvittäypi; Kynänvartehen tarttuvi peljätty mies Ja huomenna lehti jo kertoa ties:
»Kuin sieniä jälkehen sateen nyt Vain syntyvi kirjailijoita Ja siksi on kriitikon täytynyt Kurituksella kohdella noita; Myös Antero Kaskelle parhain ois, Jos kirjailuhommansa jättäis pois.
Ei kannata ryhtyä punnitsemaan Tämän neuvomme syitä muita, Sen lausumme vain hänen kirjastaan: Se myöskin on kirjoja nuita, Joiss' uskottuus vain vallitsee Ja kallista kansaamme villitsee.
Ja kansa se vain muka sorrettu on Ja sortajat on muka--rikkaat, Tätä virttähän soineet nuoret on Kynäniekkamme toivehikkaat -- Nyt annamme neuvon semmoisen, Ett' ois tämä moisia viimeinen».
Tään arvostelun tuo mahtava mies Hän uudesta kirjasta antaa Ja työstään suuresta, senhän ties, Hän lehdeltä palkat kantaa. Rovon kansallensa on uhrannut: Jalon työtä on maksusta haukkunut!
USKONVAINOJEN AJOILTA.
I. PETRUS VALDO.