Chapter 4

a) COLLÈGE DE LA GAYA SCIENZA. Tietään kulki äänetönnä, Murheellissa musta Saône, Hiljaa sulki Saône'n aallot Viemäriinsä vuolas Rhône.

Sumu synkkä, raskas peitti Ranskan vanhan Lyonin, Peitti roskat hökkelitten, Kurjat kadut kaupungin.

Lepoansa öistä nautti Työteliäs alhaiso, Kunnes heidät vuotetulta Havahutti aurinko.

Havahutti työhön taasen, Töllit valoisiksi loi, Mielet kyllä virkistytti, Mutta loan ilmi toi.

Mut ei huoli onnen lapset, Aurinko, sun ajastais, Kestää öiset juomakestit, Vaikka koittos kajastais.

Hienoimmisto porvariston Juo nyt onneks kaupungin, Juo nyt he'elmää Roussillonsin, Tuotteina Bourgognin.

Ranskan viini voimallansa Miesten mielet tulistaa, Laulussansa trubaduurit Lemmen tulta julistaa.

Nuoret naiset suloansa Paljastellen tarjoilee, Vaikka aarteitaan he hiukan Ärsykkeeksi varjoilee.

Täällä kaikuu laulu, soitto, Täällä riemu riemuks käy, Rikkahat nyt hekkumoitsee Kainoutta vain ei näy!

»Sydän vaiko mustat silmät Lemmen liekin sytyttää?» Siitä tässä juodessansa Keskusteli seura tää.

Sydän syttäjä on lemmen, Vanhat kaikki väittävät, Mutta nuoret yksin äänin Silmät siksi päättävät.

Maallikoiden juomingeissa Nähtiin myöskin kirkon mies, Hänkin viinikullallensa Kyllä kulkuväylän ties.

»Nyt me saamme, kullan veikot, Oikein herras-elämän, Paavi tuopi näyttämölle Oivallisen näytelmän.

Lahkolaisten joukko kasvaa, Tuottaa kirkon turmion -- Paavi turvaa pannahansa, Laittaa polttorovion.

Silloin meille, kirkon miehet, Kulta-aika sarastaa, Kirkko uhrein kullat ryöstää, Jos ei ryöstä,--varastaa!»

Näin hän lausui kirkon pylväs, Vei jo maljan huulilleen, Mutta ääntämättä vaipui Hengetönnä tuolilleen.

Vuosi vuolas viinin virta, Soittoniekat soittivat: Taashan paavin uskoisille Kulta-a'at koittivat.

Posket hohti, silmät säihkyi, Hellemmiksi hellyttiin, Miss'ei ennen tutut oltu, Ystäviksi yllyttiin.

Eivät viel' he ystävänsä Halvausta huomanneet, Yksi vain on sen jo tehnyt, Silmissään on kyyneleet.

Petrus Valdo on tää miesi, Porvareita mahtavin, Kappaleiksi kannun lyöpi, Katsoo kuollon uhrihin.

Ja kun toiset ympärillä Sammalkielin songertaa, Petrus Valdo äänetönnä Kuollutta hän osoittaa.

»Uupunut on ystävämme Viini hältä voimat vei?» Lausuu muudan kuollehesta. Petrus Valdo vastaa: ei!

»Ei, tään ystävämme luoja Tempas äsken sanoistaan, Kainaloilta kuuluivatkin Tuonoin tuumat huulillaan.

-- Kurja nyt on valtakunta: Vaino kohtaa syyttömää, Paavi vainoo, juur' kun koitat Viettää uskon elämää.

Sen nyt kuulin, ja kuin kannun Murskaksi mä tässä lyön, Niin mä vannon, maat ja mannut, Kaikki, kaikki pois mä myön.

Jaan ne kaikki maailmalle, Köyhät leipää tarvitsee, Kansa uskonvapautta, Hengen valoo himoitsee».

Lausui, poistui, tieltä kaikki Kahden puolen hajautti, Sanat Petrus Valdolaisen Päihtyneetkin havautti.

Taukos hetkeks naisten nauru, Sammui soitto kitarain, Pikariin jäi Rheimsin viini, Laulut kurkkuun laulajain.

Korvissaan soi vielä heillä Kaiku Valdon sanojen -- Voisko koskaan ihmisille Suoda uskonvapauden?

b) VALMISTUSTA.

Rhônen virta rantojansa Hurjamielin nuhtelee, Velloo Ahti aaltojansa, Myrsky raivoo, ruhtelee, Pirstoo purret kappaleiksi, Mastot maalle viskelee.

Mutta vaikka ulkoisalla Luonnon voimat mellakoi, Vaikka myrsky kaikkialla Kauhistusta suurta loi, Sentään henki ahkeroiva Tyyntä työtään tehdä voi.

Kammiossa syksyn yössä, Laitehella Lyonin, Istuu miestä kolme työssä, Työssä mielin, mieltehin -- Ei he kuule myrskytuulta, Loiskutusta rantoihin.

Työtä hengen tehdään täällä, Ihmishengen vapauden, Rauhan työtä myrskysäällä Työ on näiden miehien: Raamattu on eessä heillä, Luultu lähde totuuden.

Kirja tää on ankarasti Maallikoilta kielletty, Siks' on ovet taitavasti, Ikkunatkin teljetty, Kirjoansa näin he pelkäs, Itseään ei peljätty.

Päänsä viimein muudan nosti, Lausui toisiin katsahtain: »Tuonoin paavi siitä kosti, Kun mä lausuin saarnassain, Ett' on Herran käskyt toiset Kun on käskyt paavin lain.

Vaan mun silmät aukeaapi, Selvempänä kaikki nään: Dogmejaan hän huutaa saapi, Minä käännyn--elämään! Usko suun on kurja valhe, Kun ei anna sydäntään.

Kohta käyn mä maailmalle Tätä julki huutamaan, Kylvän kylvöt kaikkialle, Ehkä jonkun sadon saan -- Sokeudessa luottaa kansa Paaviin eikä--Jumalaan».

Näin hän virkkoi; vakaumuksen Tulta tuikki silmät nuo, Tehnyt suuren uhrauksen Oli vasta miesi tuo: Paljo uhraa rikas silloin, Köyhillen kun kaikki suo.

Petrus Valdo ystävänsä Kanssa istuu tässä nyt, Totuudelle elämänsä Uhrata on päättänyt; Kansa luokse Jumalansa Saatettava näät on nyt.

Rhône'n virta rantojansa Hurjamielin hiihtelee, Velloo Ahti aaltojansa, Myrsky raivoo, ruhtelee, Pirstoo purret kappaleiksi, Mastot maalle viskelee.

Mutta vaikka ulkoisalla Luonnonvoimat mellakoi, Vaikka myrsky kaikkialla Kauhistusta suurta loi -- Sentään henki ahkeroiva Tyyntä työtään tehdä voi.

c) PROVENCEN LAAKSOSSA.

Ja aurinkoinen kultiaan Loi vuorimaisemille, Loi viinimaille Provence'n, Sevennein rintehille; Valaisi nöyrät köynnökset, Kastanjat, sitruunitkin, Valaisi maissivainiot, Oliivit, limuunitkin.

Ja synkän tumma sypressi Nous korkeutta kohti Ja päivän kuumat suutelot Pois orangeilta johti, Ja kukkasetkin siimeksen Sai öljypuiden alla Ja pomeranssi tuoksusi -- Vihersi kaikkialla.

Tie kulki halki vuoriston, Vei pitkin laakson pohjaa Ja luokse kylän Provence'n Se kulkijaimet ohjaa, Ja tällä tiellä trubaduur Jo lauloi monta kertaa Ja Provence'nsa Eedeniin Hän lauluissansa vertaa.

Ol' mauri, baski, burgundi Jo polkenut sen hiekkaa, Ja gooti, roomalainen tääll' Ol' välkytellyt miekkaa -- Mut vapautta vieläkin Tään seudun kansa vaati, Ja sydämmensä uskonnon Se itse myöskin laati.

Nyt kumma joukko kulkien Sai vuorilaakson suusta, Selässä pussit, ryysyissä, Jaloissa kengät puusta. Ja joukon eessä astui mies, Min silmät suihki tulta, Min katse syvä, tutkiva, Ja kirkas niinkuin kulta.

Tää kumma joukko kulkien Sai kylän raitiollen, Sai luokse viinitarhojen -- Ain' yhä vaiti ollen, Mut siinä, kansan nähtyään, Tuo eellimmäinen miesi Hän kirjahansa viitaten Näin lausuella tiesi:

»Te ranskalaiset veljeni, Provence'n sisaretki! Jo pilkoittaapi päivä taas, Lyö pelastuksen hetki. Pois paavin ulkokultaisuus Sä, kansa, päältäs torju Ja uskossasi vapauteen Sä ellös koskaan horju.

Jos joskus pilvet taivahan Ne synkemmäksi peittää, Ei siltä ihmishenki tää Saa toivomasta heittää, Ja vaikk' on papit riettahat Ja kirkossa on syöpä, Niin sentään hetki vapauden On ihmisille lyöpä.

Tää kirja tässä Jumalan On oma puhdas tahto, Tää alkulähde itse on; Ja väärennyksen vahto On armon suojan sanasta Pois pesty kaikki jälleen, Ja pelastuksen kallio On saatu, veljet, tälleen.

Nyt paavin papit anteheks Aneilla synnit myövät, Ja kuolinhaavan kirkkohon Opeilla näillä lyövät. Ei armon suoja pappi lie, Se Jumalalta vuotaa, Vain luojan anteeks-antamus Se synnintaakat huotaa.

Tää kirja sodat, valanteot Se meiltä kaikki kieltää, Ja kuolemankinrangaistus On poikkeus Herran tieltä. Ja vaikka missä rukoilet, Se taivahassa kuullaan -- Nyt näät sen yksin kirkkoja Vain semmoisiksi luullaan.

Tään kirjan papit kielsivät -- Ei nylkyrit he soisi, Ett' kansa itse totuuteen Se tunkeutua voisi! Nyt ottakaatte kirja tää, Se kaikki selvittääpi, Mut sen jos henki vieraaks jää, Se puustaviksi jääpi».

Näin lausui joukon saarnamies Ja kansa riemumielin Se luojan sanaa kuunteli Nyt trubaduurein kielin. Tää tuttavalta tunnustaa Ja luottamuksen voittaa, Ja nyt se alkaa uskomaan, Ett' päivä kohta koittaa!

Ja päivä kyllä koittaakin, Vaan peittyy hurmeruskoon, Näät vainon hirmut alkavat, Mut kansa turvaa uskoon. Ja vaikka verta vuotaakin Ja kuolon kalpa häilyy, Niin Petrus Valdon peltotyö Se vastaiseksi säilyy.

d) MAANPAKOLAISUUDESSA BÖHMISSÄ.

Ja päivä paistoi ja luonto loisti Ja kukat nyökkäsi hymyten, Ja linnut lauloi ja lehto raikui Ja metsä huokusi tuoksuen.

Ja etähällä nous Erzgebirge Niin sinerväisenä siintäen, Ja au'er auringon karkeloitsi Noin vasten rinteitä vaarojen.

Iloisna pulppusi vuorilähde Ja puro-pienelle elon soi, Mi kivilouhia kierrätellen Uransa laaksohon tuonne loi.

Tuo vuorilähtehen kirkas silmä Se emo Elbehen virtoaa, Ja yliympäri Böhmin maata Näät lisävoimia Elbe saa.

Myös sinne entävi Eeger virta, Myös senkin lainehet Elbe vie, Ja koko Böhmissä rantamaita Niin ihanaisia tokko lie?

Niin oli ainakin ennen muinoin, Ja siitä vain minä kerronkin, Kun tuolla juurella Erzgebirgen Ol' vielä pienoinen kyläkin.

Vei kylän laidalta polku silloin Myös tänne Eegerin rannallen Ja juuri polkua tuota nähtiin Käyvän illoilla vanhuksen.

Hän kulki rantaman kumpuelle Ja siellä istui hän yksinään, Jos kuka mietteensä kuullut oisi, Näin kulki aattehet valkopään:

»Nyt astun maalla mä vierahalla Ja kotimaahani mieli on, Mun vainon raivotar työnsi tänne, Mä vältin kuolon ja rovion.

On viesti Ranskasta kertoellut Kuin Valdolaisia vainotaan -- Vaan minä raukka, miks pois mä läksin, Miks hylkäsinkin mä isänmaan?

Vain pelvon tunnekko pois mun hääti Tai olko muukin mun vaikutin? Sen tiedän vain, ei se pelko ollut, Mi kauas karkoitti Böhmihin.

Se aate, jonka mä kukkimista Niin hengen voimalla ahkeroin, Se vaati alaa ja yllykettä Ja siksi tänne mä sen nyt toin.

Tää aate kallis on Jumalalta, Se onhan uskomme uudistus, Ja tää on totta, sen sydän toistaa, Sen työt' on syömmeni puhdistus.

Kun heitin kultaisen kotimaani, Kun isänmaani mä hylkäsin, Niin silloin tuntui mun sydämmessä Kuin kuorman alle mä murtuisin.

Mut kallihimpi on synnyinmaata Minulle aatteeni vapaus, Jos kaiken muun minä uhrasinkin, Sen hukka liik' oisi uhraus!

Ja ennen muutan mä muille maille, Kuin annan määrätä uskoain, Ja maailmassa mun arre kallein On uskonvapaus ja--jumalain».

Näin mietti kummulla Petrus Valdus, -- Hän tänne Böhmiin ol' paennut -- Kun kotiseudulla kaikkialla Ol' vainon hirmutar raivonnut.

Tuhansin kuolivat roviolla Nuo uskolaisensa riemuten Ja jumalaansa he vielä kiitti Tulessa, sauhussa liekkien.

Mut Petrus Valdus hän matkustellen Vain kylvi siementä peltohon, Ja uuden uskonnon kultatempliin Yks porraspuu näätte hänkin on.

_Paltamossa, syksyllä_ 1888.

II. VARASTETTU.

Päivä alas taivahilta Ruskotellen käypi, Taivon kanssa suvi-ilta Myös jo hämärtäypi.

Nuori äiti tietä kulki, Vuorta, joka vietti, Miettehensä rinta sulki, Mutta näin hän mietti:

»Tuolla kotikehdossansa Nukkuu lapsikulta, Eihän luoja armoansa Toki kiellä sulta!

Minä tuudin pientä lasta, Tuudin sille mieltä, Ett'ei unhottaisi vasta Äitikullan kieltä.

Nuku siellä huoletonna, Nuku lapsukainen, Vaikka isäs paavi konna Vei jo nuorra vainen.

Isäs kärsi kuolemansa Polttoroviolla, Mutta luja uskossansa Jaksoi aina olla.

Nyt mä laulan kehdollasi Isäs kohtalosta, Ett'et myös sä uskollasi Henkeäsi osta.

Vaan kun vartut, lapsi, kerran, Murra sortovalta. Kuule aina käskyt Herran, Käskyt jumalalta».

Näin hän mietti äitirukka, Kiiruhusti astui, Rintehellä nurmen kukka Kastehesta kastui.

Sammui rusko taivahilta, Pilveen taivon liensi, Yöksi muuttui suvi-ilta -- Äiti juosten riensi.

Kotiansa riensi kohti, Mietti pientä lastaan, Kuinka muka tällä hohti Silmät häntä vastaan.

Saapui töllillensä asti, Oven aukaiseepi, Mutta syöntä vihlovasti Silloin parkaiseepi.

Vuotehell' ei lasta ollut -- Viel' on sija lämmin; Miks' et, äiti, ennen tullut, Tullut vikkelämmin?

»Varastettu! Varastettu! Viety mun on lapsi, Ainoiseni anastettu, Harmene jo hapsi!

Munkki konna lapsen ryösti, Munkki mustasiipi, Elävältä hautaan syösti, Luostariinsa hiipi.

Lapset vievät Valdolaisten, Veivät, lapsi, sunkin -- Turmioksi sukulaisten Kasvattavat munkin.

Luoja, ellös ilkityötä Roiston salli tuota! Ennen korppiloille syötä, Syydä pitkin suota.

Kohtalonsa kuolemata Kurjemp' moinen oisi, Kiroella kantajata, Sukukunta voisi.

Tai jos otat huohmahasi, Lapsen mieli käännä, Ryöväreihin voimallasi Turman väkä väännä!»