Chapter 2

Ja säikkynyt ketään sankari et, Toit kaikille aattees julki, Myös itsenäisistä aatteistas Sun hallitus tyrmäänki sulki.

Jalon töit' ei pakolla määräillä, Ei suljeta mieheltä suuta; Joll'ei vain vangita, murhata, Ei keksitä keinoa muuta.

Sun hienon henkesi sulkevat Näin yhteen roistojen kanssa, Mut hengen kukkapa puhkeskin Juur' siellä se umpustansa.

Ihanimmat laulusi kumpusihan Sun henkesi tyrmässä tässä, »La jeune Captive» on tehtynä näät Ihan roistojen räyhännässä.

Niin tyynenä kuuntelet tuomion myös, Joka teilattavaksi sun määrää; Et orjistu koskaan seuraamaan, Mikä alhaista on sekä väärää.

Syvä silmäsi syvemp' on entistään Ja poskesi kalvakkaammat, Vaan entistä jalompi katsees myös Ja piirteesi voimakkaammat.

Kera lörpöttelevän Rogers'in Sun kärrihin käydä suovat, Läpi rahvaan taajahan tunkeuneen Luo teilauspaikan he tuovat.

Syvä kaikkialla on hiljaisuus, Kun nouset sä porraspuita, Sua tuhannet katseet tähtäävät, Ei huomata uhreja muita.

Jalon, kärsivän, säälivän katsees sun Näkeväin niin selvähän luulen, Niin nuorena pyövelin viereen käyt -- -- -- -- »On ferme» -- oven luota ma kuulen.

* * *

En tiedä kuinka tullut lien taas ulkoilmahan; Näin kevät-illan hämärän, ja rusko taivahan Valosta päivän juorus vain; ol' tyyntä, hiljaisaa, Ja tunteet nuorta rintaani tuhannet kuohuttaa.

Kuin monta kuolon uhria on vapaus vaatinut, Kuin monta miestä parhainta sen vuoksi uhrannut Elonsa ruusut, toivonsa, henkensä kukkivan! -- Voi kun on kallis kuitenkin edistys maailman!

Vapauden kultahe'elmät on hurmeella ostetut, Vapauden kultakukkaiset verell' on kastetut, Mut kaikki moiset sankarit ne raivaajoita on, Nimensä heidän säilyttääkin muiston Pantheon!

MEMENTO MORI.

(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)

Rintaan voimakkaasen nojauupi immyt hienon hento, ihanainen, silmissänsä autuus kuvastuupi -- tällä hetkellä hän vain on nainen: murheet maailman hän unhottaapi, noin kuin uinahtaa hän tuossa saapi sulhon rintaa vasten. -- Elo autuasten tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, Vuoroon vallatonna kauas väikkyy, Väikkyy tunteen tuottamilla teillä Tai myös aallokossa lemmen läikkyy Sen he tuntee vain, ett' aina, aina Sylitysten ois he autuaina. Maailmassa tässä Ihmis-elämässä Lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa, -- Lemmenkinpä voittaa kuolon valta -- Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, Pelkkä laina kaiken tuottajalta! Vaikka onnes itse autuus oiskin, Vaikka hetket hempeimmät se soiskin, Kaikk' on katoovaista -- Tästä luonnon laista Lempikään ei poikkeusta tee.

Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii Ja kun silmän katseen silmä kohtaa, Juur kun nautinnosta suonet tykkii, Punahuulet suudelmista hohtaa, Silloin juuri, lemmen autuudessa, Ihmis-intohimon vallitessa, Huutaa tuonen valta Maasta turpeen alta: Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

Lontoossa 12/6 1890.

HUUTOLAISTYTTÖ KEHDON ÄÄRESSÄ.

Tuuti lasta keinumin, Tuuti toisen lasta, Orjaks täytyi tulla mun, Vapa olin vasta.

Tuutilulla, hussa-aa! Et sä lapsi kulta Itkullasi viedä saa Muistojani multa.

Tuuti lasta, tuuti vain! Äsken vielä leikin Tuolla kotipihallain Kanssa veikko Heikin.

Tuuti lasta unelaan, Nuku kiltti Kalle! -- Vanhempani Tuonelaan Saivat mullan alle.

Tuutilulla, hussa-aa, Pientä lasta tuuti! Itku mun jo valtoaa Minut herra huuti.

Elä itke! Muuten on Rouvan torat mulla, Silloin oon mä onneton, Tuuti, tuutilulla!

Tuutilulla, sydämein, Nuku siki-unta, Mistä saisin surullein Unhotuksen lunta?

Hussalulla! -- Aina vain Mielessäni säilyy, Kuinka kotilahdellain Tyynnä vesi päilyy.

Tuuti, lapsi! -- Siellä on Äitikullan hauta -- Taas sä itket, onneton, Lauluni ei auta.

Lapsi, miksi nuku et! Vaiko itket siksi, Että laulut huomannet Orvon kyyneliksi?

Taikka ei sun uni lie? -- Nuku kaikitenkin! Muuten mun jo paha vie, -- Tuossa rouva onkin!

MYRSKYLINTU.

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa Ja vasten louhia loiskuaa, Kun honka huojuu ja näre notkuu Ja vahto pärskyen roiskuaa,

Mä silloin nautin ja riemurinnoin Mä halki ilmojen kiitelen Ja laulan luontoa, maailmoita Ja elontaistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa Ja laivan touvissa tuuli soi, Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn. Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, Ja taivon sintävän seijastaa, Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni, Ja leivon laulu ja illansuu, Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa, Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vahtoa aallon Ahti Ja sävel soios sä myrskysään! -- Mä lennän laulaen ilman halki Ja kiidän kilvalla tuulispään!

_Paris_ 29/3 1890.

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu, Aamu armas sunnuntain. Tuolla siintää kirkon haamu, Kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa, Kaikki kirkkoon kiirehtää. Valkovaate peittää rintaa, Juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi Astun arkivaatteissain, Paljas rinta, takkuhapsi, Eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle, Jolla nurmi vihannoi; Istun sinne kuusten alle, Kuulen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa, Kuinka laine loiskuaa, Katson kuinka aallot kaulaa Sulo saaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan, Enkä veisaa, äännä en, Näen päällän' sinitaivaan, Töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi Kirkon kolkkoutta on, Luonnon hiljaus rakkahampi, Kuin on laulut joukkion.

HÄÄILTA.

Syys-illan synkkä varjo jo kattaa maiseman, Ja paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan; Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa, Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.

Kivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on, Sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton. Syysiltaman synkät varjot loitompahan siirrähtää, Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.

Siell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitsee Elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee. Ja poskuet poikain hohtaa, povet paisuvi impysten, Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten, Ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen: Hääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voi Ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!

Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan, Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan: »Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen», Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.

Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee. Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!

Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon Siell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion. Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa, Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.

Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää, Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää. Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.

Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät. -- Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää, Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;

Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa: On tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa. Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu, Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.

»Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on Lupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision; Niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui, Sun taattosi uljas petti, jalo-neitohon armastui.

Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen, Jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? -- -- Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun, Vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun,

En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään. -- Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!» Hän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen, Ja syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.

Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo, Ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo: Siell' hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät, Siell' riemuitaan elämästä, siell' ompihan nuorten häät.

Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa, Niin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa: »Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie, Sill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp' lie!

Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan, Ei meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan, Ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden, Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.

-- Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman, Hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan, Mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon Kuin ijäksi kannettavakseen mä häpeän taakan suon».

Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa, Sydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa, Kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan, Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.

Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee, Siell' hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät!

MUN ISÄNI ARMAHAN KUOLEMA VEI.

Mun isäni armaan kuolema vei, Vei osan mun onnestainkin; Hän luokseni koskaan palaja ei, Mut palaapa sentään vainkin.

Tuoss' nään hänen seisovan sängylläin, Hymy herttanen huulilla kiertää, Mua neuvoo käymähän elämässäin Sitä tietä, mi vaikeena viertää.

Oli reipas itse hän käynnilleen Ja katseensa kirkas, suora. Vapa myös oli aina hän aatteilleen Ja oikeus ojennusnuora.

Oli tarmokas, sitkeä, ahkera, Oli oikea Suomen miesi -- Isänmaata ja perhettä, kansoa, Hän työllähän palvella tiesi.

Mut kuolema häntä jo huhuilee Manan virran toisella puolla, Hän tyynenä Tuonelle hymyilee: Jalon helppoa aina on kuolla!

Niin katsoi katsehen viimeisen Rauhallisin silmäyksin Ja alkaa tutkimusretken sen, Jonka tuntevi unelma yksin.

Mun isäni armahan Tuonela vei, Hänet peittävi musta multa, Ja luokseni koskaan palaa ei Hän retkeltä aloitetulta.

Mut hautansa kummun kun tuonottain Taas kukkaisilla mä täytin, Soi isäni ääni mun korvissain: Käy tietä sä, jonka mä näytin!

1890.

MIETELMIÄ.

SURUTONNA SUOLLA SORSA.

Surutonna suolla sorsa, Kaihotonna rannan kaisla, Murehetta marja mäellä, Tahratonna taivon tähti -- Minä yksin ihmislapsi, Minä mustan murheellisna, Mulla aattehet apeat, Mielikaihot karvahimmat.

Itkemättä ilman impi, Päivän paiste pääskysillä, Kesä kedon kukkasilla, Huoletonna pellon perho -- Minä yökkö yöllä itken, Huudan huuhkaja surusta; Miksi yökkö itkenenkin Miksi huuhkaja huhatan?

Mitä itken, en mä tiedä, Mut on mieleni muretta, Sydän syttä synkeämpi -- Itkenenkö ihmisyyttä, Ihmiselon ontevuutta, Kun en tiedä tarkoitusta Koko maailman menolla.

Vaiko itken itseäni, Kohtaloni kolkkoutta, Ett'en ole kentän kukka Taikka kaisla kotirannan, Kun en kurja kumminkana Oloihini onnen tyydy, Mutta turhia uneksin.

Oisin ehkä niinkuin tuossa Kumppalini kunnokkaampi, Joll'ei lahjoilta parempi: Käypi tietä tarvottua, Syöpi ennen syötettyä, Hän on kullan kiltti lapsi, Työhöns itse tyytyväinen.

Miks en liene moisten lainen, Nuo on mieleen mahtimiesten, Ikiriemuks isänmaalle, Miksi kylvit, kaiken luoja, Kylvit sy'ämmehen säkenen, Tuota tulta kalvavaista, Jok' on kohtalon kirous?

Miksi annoit hengen hellän, Vapautta vaativaisen, Miksi turhat tiedot, taidot, Miksi joutavat unelmat? Oisit antanut avuja Täällä tärkeämpiäkin: Mielen maltin, kovan luonnon, Vanhan mielen, valhekielen.

MUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.

Sä ehtootaivoa ihailet, Sen ruskoa, kultaisuutta, Ja kylläykään sinä tuohon et, On aina se sulle -- uutta.

Ja lempi-aikasi sun on syys, Min vuoksi, en sitä tiedä. Ja hauskin, väität, on menneisyys, Et nykyisyyttä sä siedä.

Tuon muinaisaikasi ehtoisan Kuvituksesi voimalla kultaat Ja aatteet tään nykymaailman Vain hautahan kylmään multaat.

Trubaduurein lauluja laulellen Unelmissas näät ritareita, Elät seurassa henkien menneiden, Jumalaskin lie joku -- seita.

Tää aik' ei mun ole aikani myös, On velttoa, voimattuutta, Mutta tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss' Ne tietävät aamua uutta.

Mua miellytä ei tää nykyisyys Eik' muinais-aikojen taika, Mun vuodenaikani ei ole syys, Vaan tou'on ja toivojen aika.

Kevät raitis vuodenaikani on, Vain sillä on voimaa luoda, Säde yksin nousevan auringon Voi huomenen uuden tuoda.

Siks nykyisyys sua siedän vaan, Ett' toivon toukoa' sulta, Mut koito en nää sun toukoakaan, Mun peittävi silloin multa.

_Paris_ 20/3 1890.

TIEN HA'USSA.

Kun kiivahimmin mulla sydän löi, Kun tulisimmin silmät säkenöi, Kun povi paisui, veret kuohahti, Jos vaarat, taistot mieleen juohahti,

Niin nuoruus-aatteistani ihastuin, Parannuspuuhistani tulistuin: Noin, noin mä tehdä sitten tahtoisin, Kun vain nyt varttuisin ja vahvoisin!

Mä syöstä päätin ulos maailmaan Ja tälle näyttää, kuinka taistellaan: Jos ihmishenkee voidaan kahlittaa. Nuo kahleet täytyy voida pirstoittaa.

Noin ihanteita väikkyi edessäin, Mä toisen toistaan kauniimpana näin. -- Niin syöksyin uhkamielin elämään: Totuuden jälkeen kaikk' nyt käännetään.

En, raukka, tuntenut mä maailmaa, -- Se varsan tuittupäänkin taltuttaa -- En päässyt vielä e'es mä alkuhun, Kun suitsin syöstiinkin jo pilttuhun.

Mä ryntään uudelleen, se turha on: Oon taltuttajan' suhteen voimaton. Sen huomattua inton' laimistuu -- Jo arvellaan: hän vihdoin viisastuu!

Pois turhan heitänkin mä ryntäilyn, Mun valtaa toivottomuus epäilyn. Mut sentään: ihanteist' jos epäilen, Niin halvaks orjaks maadun ainehen!

Ja sen mä tein. Näin uudet aatteet nuo Vain unelmoiksi, joita nuoruus tuo, Näin tuhannet, ett' ennen mua on Tuon saman kärsineet jo tappion.

Näin mieli sotainen saa painoksiin -- Mä jouduin tilaan niinkuin tainnoksiin. Mä teen kuin muutkin, elän, olen vain, Kuin kone käyn ja pelkään aatteitain.

Mut vitkaan niinkuin valkee päivän koi Mä toinnun taas; kuin uness' ääni soi: Sun sanas suuret noinko raukeovat? Mä virkoon, virkoon, silmät aukeevat.

Mä ihanteitta kuinka olla voi voin? Jos voisinkin, niin onko oikein noin? Näin käynhän kaltaiseks mä eläimen, Ja sit' en saa, en tee: oon ihminen.

-- Mut ihanteet nuo pilventakaiset? Ne karsit pois ja uudet muovailet, Rajoitat aattees itse elämään, Näin saat sä perustukses kestämään!

Janoova sielu tuohon tarrautuu, Vaan kohta miettimään taas harhautuu: Mä vanhan heitin, tiedoss' uus on tie, Mut haarateit' kun kaikkialle vie?

_Berliinissä_ 25/10 1889.

PÄIVÄN LASKIESSA.

Nään taakseni taantuvan taantumistaan Ajan lapsuus-onnen ja uskon, Ja menneisyyteni taivaalla vaan Nään kultasen kaunihin ruskon.

Olin onnellinen kun luojassani Näin taaton mä hellän ja rakkaan: Hänen suojassaan kun lienen mä vain, Heti vaikerruksista lakkaan.

Vaan nyt on lapsi jo viisastunut, Tuon unelman maailma vienyt, Ihannett' en usvaksi arvannut, En luojaani luonnoksi tiennyt.

Nyt etseissä taattoa taivaista -- Kuten tein minä ennen lassa -- Hetikohta on kohtalo vaivaista Mua ilkkuen pilkkaamassa.

Ja turhaan lempeetä silmääs sun Nyt etsivi huokaava henki, Ijäisyyden mustaksi kuiluks kun On tiede jo muuttanut senki.

Voi kuinka se sentään raskast' on Ero tehdä kaikesta siitä, Mikä lassa on onnemme talveton -- Ja kun kenkään tuosta ei kiitä.

Omatunto mun sentään palkitsee Ja siinäpä kyllin on mulle, Vaikka maailma tuhma mun tuomitsee, Kaikk' uhraan, totuus, mä sulle!

EN TEITÄSI KULJE.

Mua moitit mielelläs sinä siitä, Ett' puuttuvi vakaumuksia multa; Mies vain muka on, ken tietävi tiensä, Ei poikkea väylältä viitoitetulta.

Tuon moittehen kestän. En teitäsi kulje, En jäätyä tahdo mä keväällä varhain. Vesan pystyksi puuksi jos tahtovi saattaa, Ovat päivä ja vapaus sen mestari parhain.

Harhailkohon henkeni, etsivä löytää; On mutkikas tie, joka tietohon johtaa. Vain epäily eespäin aattehen saattaa, Sen johdolla vihdoin totuuden kohtaa.

Ken kaavahan kylmäyi nuorena vallan Ja kerskaten kiittävi vakaumustaan, Sen yksilön nielevi joukkion virta, Vie itsettömyytehen, hautahan mustaan.

Vaan huolekas henki se seulovi vanhan Ja pohtevi puhtaaks korjatun touvon; Nisut taltehen saattaa ja poistavi kalseet Elon turvaten vaaroilta talven ouvon.

Kehityksessä paljo ei merkitse kansa, Siis pieni on, yksilö, merkitys sunkin; Vaan erikoisuutensa hedelmät siihen On kypsinä tuotava sentään kunkin.

Suo henkesi etsiä, tutkia kaikki, Valo, totuus ohjeesi olkohon aina; Näin parhain käytetty sentään lienee Tuo henki, mi meissä on luonnolta laina.

_Pariisissa, maaliskuussa_ 1890.

ULAPALLA.

I.

Ulapalla ollessa aavalla Se toive on sentään varma. Kun lasket aina sä yhtäänne, Niin löytyvi mannermaata -- Mut aavassa aattehen piirissä Vain mannermaata en löydä mä Kuin kuolon ja haudan Ja ikuisuuden.

_Itämerellä_ 20/6 1890.

II.

Ulapalla ollessa aavalla Perämieheen muu väki luottaa: Läpi usvan ja myrskyn johdattaa Hän rantahan purren varmaan, Vaan ruorissas, oi kaikkius, sun, Perämiest' ei keksi silmäni mun -- Avaruudessa kiitää Tuul'ajona pursi.

_Itämerellä_ 21/6 1890.

YLINNÄ KAIKEN VAPAUS!

Jumala, autuus, taivahat, Nuo ihmis-ihanteet Vain kuvitusko luonut lie Nää vanhat käsitteet?

Inehmok' epätoivossaan Nää uskakuvat loi, Ne näät kun hälle murheessaan Suloisen lohdun soi?

Ja kuollessako henkeni Myös hautaan lasketaan? Erooko kuollen äitikin Ijäksi lapsestaan?

Eloko toinen, autuas Vain tuuma turha lie Ja unhonk' yöhön ijäiseen Avattu hauta vie?

Vihollinenko epäilys Lie ihmisonnellen, Lie järki surma unelmain Ja loppu rauhallen?

Nää vaivaa mua miettehet, En niiltä rauhaa saa: Vaan kuinka estää aattehet Ja vapaus kuolettaa!

Ja onhan hengen vapaus Mun aarre armaisin, Niin kallis, että autuuden Mä siihen vaihtaisin.

Lie turhaa taivas, maailma, Ja ihmispuuhat nää, Lie turhaa toivot, taistelut, Lie turhaa kaikki tää.

Tuon kaiken vielä kestänen, Jos joskus itkenkin; Vaan vapauden jos vienette, Niin tehkää hautakin!

MÄ TAHDON TOIVOA.

Läpi pilvisen taivaan tähden nään, Se kirkkaana vastahan loistaa, Ja luonnossa tunnen jo tuulispään, Joka raskahan ilman poistaa.

Ja henkeni nuori se hengittää Tuot' ilmoa vastaisuuden Ja toivo se mieltäni jännittää Ja antavi innon uuden.

Olen toivoni jällehen saanut taas, En helpolla siitä mä luovu -- -- »Mut keskellä toivojen maailmaas Elä liiaksi niistä sä juovu!»

Jo tiedän tarkoituksesi sun, Sä miettivä ystävä kulta, Mut mun käy mieleni taisteluhun, Miss' tarvis on hengen tulta.

Ja vaikka mun toivehet pilviin sais, Mist' äkkiä kuiluhun syöstäis, Niin en minä sentähän neuvoistais En ainooseenkahan myöstäis.

Mä tahdon toivoa vapauden Viel' pääsevän varmaan voittoon, Mä tahdon toivoa valkeuden Viel' seestyvän täyteen koittoon.

Näät tuota jos en minä toivoiskaan, Niin murtuis henkeni ponsi, Kuin kuivunut puu minä oisin vaan, Mi syöntä on vailla ja onsi.

Siks vieläkin takaa pilvisen vyön Tuon tähtyen tunkevan uskon, Näin keskehen raskaan syksysen yön Luo toivoni huomenruskon.

_Harz'in vuoristossa_ 20/8 1889.

POIS SANARIITA!

Nimiä vain on jumala ja luonto, Olemus yksi, eri silmin nähty. Ihmisten työt' on kirkko, dogmi, oppi, Ihmisten lailla harhateitä käypi -- Ikuista vain on maailmoiden mahti, Ikuiset lait ja niiden vaarinotto.

Ken sääsi lait? Ken olevaisen tuotti? Maailmain ulkopuolellak' on mahti, Pysyykö siellä vaiko luomallansa Ijäksi yhtyi, siten luomans johtaa? Tuo. tietää mahdoton on ihmishengen, On mahdoton ja turh' on siitä riita.

Sanansa voimalla voi kirkko kyllä Tai ylivallan suuri virkamahti Tai filosoofi järki-ongelmoilla Todistaa oikeaksi jommankumman Mut tieto varma jokaiselta puuttuu.

Poveemme suotiin tunne, päähän järki, Molempain yhteys oikean on mitta, Se yksin ohjeenamme olkoon meillä: Sydämmen, järjen kaunis sopusointu.

Pois pakko ynnä määritelmäin valta, Ne keksi ihmishengen öinen puoli, Ne keksi vallanhimon viekas orja; Vapaalle mahdoton on pakkousko, Jalolle tarpeeton on dogmivalta.

Pois kurja kuona itse teräksestä, Pois rikkaruoho itse vehnän tieltä, Pois sanariita, ulkokuoren kiista, Ett' vihdoin ytimeen on auki väylä.

Pois vakaan hengen tieltä ahdas aita, Ja vakaumuksen vapaudelle valta, Sitokoon siteet alhaisia hengen, Ylevä henki kahleita ei siedä!

MI ORJUUTTA, SE KURJUUTTA.

Mi orjuutta, Se kurjuutta; Mi sortoa, Se valhetta, Mut mikä meill' on vapautta, On totuutta, on rakkautta.

Mi lämpöä, Se henkeä; Mi taistoa, Se eloa, -- Vapauden auringossa vaan, Saa ihmishenki kukkimaan!

LUONNON IHAILUA.

Etsiköhöt hienot herrat. Kaunottaret kaupungin Nautintoa taiteellista Maisemista maalarin.

Minä ennen empimättä Lähden luonnon helmahan, Tutkin luonnon luomistöitä, Etsin sieltä ihanan.

Koitan kuulla kussa sykkii Luonnon sydän lämpimin, Kuss' on tunne tulvillansa, Kussa taide tuorehin.

Laulan sitten maailmalle Mitä siellä kuulin, näin, Mikä siellä herttaisimmin Heijastuu mun mielessäin.

Siellä paistaa luojan päivä, Tuores metsä tuoksuaa, Kukat kukkii kumpuella, Puro pieni pulppuaa.

Siellä kuulen kosken pauhun, Siellä linnunlaulut myös, Siellä nään mä, ett' on luonto Sentään parhain taidemies!

1887.

PARANTUMATON.

Mitä huolin valtikasta, Mitä kunniasta. Mitä joukon suosiosta Taikka maailmasta? -- Mikä on mun elon määrä, Oikeako vaiko väärä Tietoni on elämästä -- Tästä, tästä Totuuden mä tahtoisin.

Totuuden mä lassa kyllä Omaavani luulin; Luulin sitä luojan laiksi, Mitä muilta kuulin: Elo näytti huokealta, Varmalta ja valoisalta Loisti vasten vastaisuutta Mutta, mutta Syömmeen syttyi epäilys.

Tuet vanhat maahan murtui, Kaikki varmuus raukes, Pohjatonna aatteen meri Allani mun aukes. Kaikki suistui, minä yksin Seisoin vielä epäilyksin Tuijotellen ulapalle Aukealle, Kuss' on kaikki häilyvää.

Luulen maata häämöttävän Vasten päivää tuolla, Ko'etan päästä sinne, jotta Saisin siellä kuolla; Vaan kun saavun lähemmäksi, Huomaan nä'yn mä pettäväksi -- Taas on kaikki häilyvätä, Hyllyvätä, Turhaan etsin rantamaa.

Halu vain on sielussani, Halu kaikki viepä Tiedon, toden, ikuisuuden -- -- Mutta toden tiepä Onkin kummallisin siitä, Ett'ei mitkään voimat riitä Käydä päähän saakka: Elon taakka Murtaa ennen ihmisen.

Toinen seikka tuolla tiellä Eksyttääpi meitä: Kaikkialta kahtahalle Lähtee haarateitä; Käyvinään on kohti määrää, Käykin harhatietä väärää; Palaa siihen, lähdit mistä, Entisistä Etsi totuuden sä tie.

Tätä tehnyt oon ja tehnen Kaiken ikäkullan, Kunnes vievät heikkopäissä Alle mustan mullan, Vievät sinne surkutellen, Surkutellen, säälitellen, Ett'ei saanut ijässänsä Järkeänsä -- Etsi hourettansa vaan.

EPÄILYKSELLE.

Totta kyllä, tullesasi Paljo riitaa tänne toit, Mutta silloin vilkkautta Elämäämme myöskin loit.

Sua kiittää tieto, taito, Sua kiittää sivistys, Sua yksin ihmishengen Koko suuri edistys!

Sua kiittää kaikki, kaikki, Sua totuus, vapaus -- Mutta kirkon, yksivallan Vaan oot pelko, kauhistus!

YKSIN OLLESSA.

Maailman touhussa tuolla Kun tuonoin kävelin, Niin itseänipä, raukka, Minä oikein häpesin.

Se vakaa katse, mä jonka Loin ennen elämään, Ihan ivaksi ilkamoitui, Sai odan kärjekkään.

Pyörteessähän narrimaisten Myös itse narriks saa, Ja ulkonainen kuori Sydämmet kuolettaa.

Se vakavuus, joka ennen Eheyttä mieleen loi, Nyt hajosi pois sekä särkyi Ja toivottuutta toi.

Ja rintani, joka se tuonoin Niin lämpimästi löi, Kun köyhän mä vain lie nähnyt, Joka pettuleipää söi.

Nuo tunteet hennot ja hellät Sai siellä tylsymään, Kun elämä pintapuoli Yhä kylvävi myrkkyään.

Vakaumus, henki hieno Ja aatteet kalleimmat, Ne pilkan esineiksi Useinhan joutuivat.

Nuo tuntehet nyt jälleen Jos valtaan saada vois, Tuon ivan jos ilkamoivan Sais juuriltansa pois!

1889.

MIETELMIÄ.

I.

Mikä maailmassa on kauneinta, Mikä kauneinta, mikä vapainta, Ihanteeni se yksin on.

Mikä ihmisille on parhainta, Mikä totta ja hyvää ja vakainta Kas siinä mun uskonton'.

II.

Mikä jumala on? Elo, ikuisuus. Mikä ikuisuus? Se mi aina on uus; Se on muuttuvan elämän kehto.

Mikä yksilö on? On työmies vaan, Tosin peittyvi piankin helmaan maan, Mut e'estymisen hän on ehto.

III.