Part 3

-- Korkea oikeus ei voi saada oikeaa käsitystä asiasta näiden viimeisten puhujain sanoista, aloitti Sirma äänellä, jossa soi epämääräinen pelko asian liian suotuisasta päättymisestä. -- Ei ole noituus täällä niin vähäistä ja lapsellista kuin mitä voisi heidän puheistaan päättää. Nämä miehet puhuvat siitä, miten heidän isänsä ovat opettaneet heitä noitarumpua käyttämään ja muita pakanallisia menoja harjoittamaan, mutta itse he eivät muka enää usko niihin. Huvin vuoksi sanovat vain esi-isien tapoja seuraavansa. Mutta minä heidän pappinaan ja sielunhoitajanaan voin kokemuksesta mainita, että noituus ja pakanuus on täällä vielä aivan yleistä, vaikka sitä salassa harjoitetaankin. Esivallan pelosta tullaan kirkkoon ja kastatetaan lapset, mutta kotona pestään pyhä vesi pois ja kastetaan uudestaan, välistä moneenkin kertaan, kun ei lapselle löydetä sopivaa pakanallista nimeä, jonka "jabmekit", kuolleet omaiset, muka tahtoisivat lapselle antaa. Täällä uhrataan pakanallisilla jumalille joka vuosi, ja syytetty, joka nyt on ollut piilosilla korkean oikeuden kanssa, on pääjohtajana näissä jumalattomissa ilveilyissä. Jokaisessa pienimmässäkin tilaisuudessa käytetään noitarumpua ja siihen uskotaan aivan yleiseen. Ja minä olen sitä mieltä, että jollei korkea esivalta, jolle Jumala on maallisen miekan antanut, tarmokkaasti avusta hengellisiä viranomaisia pimeyden töiden pois juurruttamisessa, niin täällä pimeässä Lapissa ei Herran totinen valkeus koskaan pääse paistamaan!

Sirma oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi hetkeksi ja kiinnittäen katseensa nimismieheen jatkoi:

-- Minua suuresti kummastuttaa, että ainoa paikkakunnalla asuva esivallan edustaja julkisessa oikeudessa ryhtyy julkeasti puolustamaan velhoa, joka ihmisten sydämiä pimeyteen kahlehtii. Mutta kun ajattelen, millä tavalla hän täällä on käyttäytynyt, niin onhan luonnollista, että hän näin menettelee. Jokainen puolustaa tietysti ystäviään, ja tämä Jouni Paavalinpoika on juuri arvoisan nimismiehemme henkiystävä, jota hän on aina koettanut suojella kaikin keinoin. Paulus-Jounille on nimismies aina kotinsa avannut ja tarjonnut kunniasijan pöytänsä takana. Ei siis ihme, että velho turvautuu ystävänsä apuun oikeudenkin edessä. Mutta korkealle oikeudelle on varmaankin selvää, mihin joudutaan, jos esivallan edustajat näin törkeästi menettelevät ja häpäisevät sitä virkaa, jonka tarkoituksena on totuutta ja valkeutta edustaa. Sellainen kruununpalvelija ei totisesti ansaitsisi virassa olla, kun hän sitä tuolla tavoin väärinkäyttää.

Sirma lopetti ja katsahti tyytyväisenä ympärilleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Lappalaisiin, vaikka he olivat sen osapuilleen ymmärtäneet -- Sirma oli näet puhunut suomeksi -- ei se näyttänyt tehonneen, sillä he seisoivat juroina, eikä yksikään lihas värähtänyt heidän luisevilla kasvoillaan. Syytetty vain siirteli hermostuneena jalkojaan niin että kahleet kilahtelivat.

Nimismies, joka oli synkkänä kuunnellut Sirman puhetta, pyysi puheenvuoroa.

-- Se mitä herra Olaus suvaitsi mainita suhteestani syytettyyn -- lausui hän harvaan -- johtuu aivan yksinkertaisesti hänen vihamielisyydestään minua kohtaan. En katso sen kuitenkaan kunnialleni käyvän enkä vaadi hänelle tällä kertaa mitään edesvastausta, koska minulla jo entuudestaan on sellainen vaatimus häneen nähden. Jätän hänen parjauksensa omaan arvoonsa ja pyydän, että korkea oikeus tekisi päätöksensä tässä asiassa.

-- Tahtooko herra Olaus puheellaan erityisesti painostaa sitä syytettä, joka täällä tänään on tutkittavana? kysyi tuomari Sirmalta.

-- Luonnollisesti! Se on tarkoitukseni ja harras toivoni on, että oikeus ottaisi lausuntoni huomioon, vastasi Sirma painokkaasti.

Oikeus ryhtyi päätöstä antamaan ja kehoitti väkeä siksi aikaa poistumaan.

Vanginvartija talutti syytetyn ulos ja muut seurasivat perässä.

* * * * *

Lappalaisia hääri käräjätuvan edustalla pieniin joukkoihin keräytyneinä. Oikeus oli julistanut päätöksensä Paulus-Jounin jutussa. Neljäkymmentä markkaa sakkoa hopeassa oli se tuominnut ja lisäksi tavallisen kirkkorangaistuksen, joka suoritettiin jalkapuussa istumalla. Siinä kaikki. Vilkas puheensorina kuului miesten parvesta, ja ilo loisti kaikkien kasvoista. Keskellä tiheintä joukkoa seisoi Paulus-Jouni voitokkaana lappalaisten kilvan osoittaessa hänelle suosiotaan.

-- Hyvinhän meni asiasi, lausui vanha Niila ojentaen kätensä. -- Burist, burist![3] Tällä kertaa hävisi pappi taistelussa. -- Mutta pidä varasi toiste, lisäsi hän hilpeämmin iskien merkitsevästi silmää.

-- Vaarallinen on vastustaja minulla. Tänään olen sen selvästi nähnyt. Olen sen jo kyllä aikoja huomannut, ettei minulla ole mitään hyvää sieltä päin odotettavissa, vastasi Jouni nyökyttäen päätään pappilaa kohden. -- Läheltä piti, etten tarttunut pahemmin, mutta kalliisti saa herr' Vuolevi vielä tämänkin maksaa. Meidän välillämme on tästä päivästä alkaen taistelu elämästä ja kuolemasta!

-- Puhu hiljemmin! Papin nuuskija on lähellä, suhahti joku joukosta.

Vanhanpuoleinen mies, nukkavieru peski yllä, kulki kirkolle päin jonkin matkan päässä miehistä. Se oli seurakunnan suntio, jota lappalaiset yleensä vieroivat, koska epäilivät hänen harjoittavan urkkijan tointa herra Olauksen laskuun. Hän näyttikin vilkuilevan lappalaisiin päin astellessaan kirkkoa kohti.

-- Jopahan on pappi lähettänyt vainukoiransa liikkeelle. Kovin suutuksissaan se jättikin käräjäpaikan. Ei näyttänyt olevan päätös mieleen, ja siksi se istuttaakin sinua jalkapuussa tavallista pitempään, puheli vanha Niila katsellen suntion jälkeen.

-- Saat olla varma, etteivät minun nilkkojani kirkon puut purista! Sitä nautintoa en papille suo, en vaikka henkeni menköön! huudahti Jouni silmät salamoiden.

-- Ole hiljaa, hiljaa! Asiasi vielä pilaat, kun olet noin maltiton, varasi vanha Niila. -- Jos haluat saattaa juttusi loppuun papin kanssa, on mitä suurin varovaisuus tarpeen. Ei pidä suotta aikoja heittäytyä ansaan. Kiitä onneasi, että niinkin vähällä pääsit ja muista, että jos pappi saa paulan kaulaasi, kuristaa hän sinut armotta.

-- Oikeassa olet, Niila. Vanha on aina viisas. -- Neuvojasi seuraan, sillä tarpeen ne ovat, lausui Jouni hillitysti. -- Totta on, mitä sanot: Ei pidä suotta aikoja heittäytyä vaaraan, kun kerran voi sen välttää. -- Mutta minulta on vielä markkinat näkemättä ja ostokset ostamatta. Olette tainneet tyhjentää porvarien aitat sillä aikaa kuin minua esivalta vensi[4], lisäsi hän leikkisästi.

-- Jäänyt on sinullekin vielä, Jouni! Oh, veikkonen! Onpa vaan! Käyhän katsomassa vanhan Plantingin kojulla. Siellä on tavaraa yllin kyllin.

Jopa vainkin. Me olemmekin vanhat väärtit, vaikka emme äsken olleet oikein toisiamme tuntevinamme. Se riippui, näettekös, paikasta, missä teivattiin,[5] nauroi Jouni ja lähti astumaan kauppakojuja kohti tyynenä ja arvokkaana.

-- Ei uskoisi, että noita hartioita äsken kruunun rauta painoi. Niin on varsi suora ja käynti uljas kuin kuninkaalla, virkkoi vanha Niila katsellen poistuvan Jounin jälkeen.

-- Eipä uskoisi... kelpo mies... todellakin... käynti kuin kuninkaalla, säestivät miehet.

III

Jos edellinen päivä oli pitänyt markkinaväkeä jännityksissä, kun Paulus-Jounin juttua tutkittiin, oli seuraava melkein mielenkiintoisempi. Olihan kaikille tiettyä, että itse seurakunnan pappia uhkasi nyt esivallan käsi. Senpätähden kulkikin pakina vilkkaana, vahingoniloisena, lappalaisten kesken, joita edellä puolenpäivän seisoskeli taas sakea parvi käräjätuvan edustalla esivallan saapumista odotellen. Tuomarin tiedettiin olleen yötä pappilassa, josta myöhään yöhön oli näkynyt tuli. Siellä olivat saman pöydän ääressä istuneet syytetty ja tuomionjulistaja kaikessa rauhassa kuin parhaat ystävät konsanaan. Mitähän, jos olisikin herr' Vuolevi saanut vaikutetuksi tuomariin, ja nyt hupenisi ihan käsistä mieluisa nautinto. Epäilevä ilme virisi miesten kasvoille, kun joku joukosta tästä huomautti. Mutta olihan toiselta puolen tapahtumaan monta todistajaa. Olihan nähty pappi juovuksissa, olihan ihan vieressä seisty, kun tämä tempaisi nimismieheltä lakin ja heitti sen maahan. Ja ennen kaikkea olivat Tornion porvarit olleet tapauksen todistajina. Ei anna Martinpoika nyt perään, kun on kerran herr' Vuolevin käsiinsä saanut. Kauan se olikin vihaa pitänyt pappia kohtaan. Sehän tiedettiin myös. Jopa vainenkin! Ansaan joutuisi nyt herr' Vuolevi, vaikka olikin taitava sanoistaan. -- Pois hälveni epäilys surisevasta joukosta. Vahingonilo loisti taas silmistä. Iloista supatusta ja naurua kuului joka taholta. Kaikkialla oli herr' Vuolevi puheen aiheena. Yksi ja toinen utelias peskiniekka liittyi joukkoon, kulkien miesryhmästä toiseen sen mukaan, missä kulloinkin oli hauskinta ja vereksintä kuultavaa.

Eniten oli väkeä keräytynyt Kopara-Niilan ympärille, joka kestitsi kuulijakuntaansa mehevimmillä paloilla papista. Tuontuostakin kajahti raikuva nauru. Hetkinen oltiin aivan hiljaa, jolloin kuului vain Niilan kitisevä ääni ja sitten yht'äkkiä uusi, voimakas naurunpurkaus.

-- Mitenkäs selvisit silloin siitä yöluetuksesta, Niila? Muistelehan, että kuulevat muutkin, kehoitti joku joukosta.

Niila siristi tihruisia silmiään ja veitikka leikki suupielessä, kun hän kertoi:

-- Niin, olihan se soma tapaus sekin... Nukun rauhassa kodassani tässä toissa talvena. Hiiloskin on sammunut ja kaikki on pimeää ja hiljaista. Taisi olla jo keskiyön aika... Yht'äkkiä karkaavat koirat ulos vimmatusti haukkuen... "Kukahan siellä on liikkeellä?" tuumin ja nousen kurkistamaan oviaukosta, kun kuulen tutun äänen, joka vihaisena manaa koiria... "Bärgalak, bärgalak!" kaikuu pimeässä ja niin täydestä sydämestä! "Na, eikö olekin itse herr' Vuolevi!" ajattelen. "Varmaankin Rounalaan matkalla." Samassa työntyy pappi sisään ja komentaa tekemään tulta. "Pidetäänpäs kerran sinunkin kodassasi luetus?" toimeaa pappi. Minä tulta tekemään ja vastustelemaan: "Mutta nythän on yö, herr' Vuolevi". "Yö! Mitä sillä väliä? Oletkin aina kirkkoa kiertänyt, vanha noita!" Heräävät siitä muutkin ja saavat selville asian. Hieroskelevat silmiään ja töllistelevät pappia, joka kaivaa laukustaan virsikirjaa... Akkaväki tavailee, hieroo silmiään, tavailee ja tankuttaa... Jopa joutuu kirja minunkin käteeni... Otan sen, siristelen silmiäni, koettelen sormenpäillä lehteä, katsahdan savureikään ja virkan niin rauhallisesti kuin saatan: "Tuntuu kuin olisi koo".

Väkijoukko helähti iloiseen nauruun.

-- No, mitenkäs kävi? huudettiin.

-- Arvannette tuon... Ei minua lempinimillä puhuteltu. Pappi sieppasi kirjan kädestäni ja paukautti lyödä minua sillä päähän. "Vai kujeilemaan alat, vanha varas! Kyllä minä sinut opetan vielä! Jalkapuuhun pääset koreasti istumaan!" Minä pitelen päätäni ja puolustelen: "Mitenkäs sitä pimeässä, herr' Vuolevi? Eihän sitä muuten kuin koettelemalla..."

Uusi naurunpurkaus kajahti kuulijoiden joukosta.

-- Esivalta tulee! huudettiin samassa.

Käännyttiin katsomaan.

Kirkkotörmää nousi tuomari pappien kanssa. Sirma asteli tuomarin vieressä ja näytti kertovan tälle jotakin. Alatornion ja Jukkasjärven papit kävelivät heidän perässään. Edellinen tuntui hajamieliseltä, päättäen siitä, että hän ei ollenkaan näyttänyt kiinnittävän huomiotaan vierustoveriensa puheeseen, kun tämä osoitteli hänelle tiensyrjässä kiinniolevaa lumivalkoista ajokasta, joka pappien saavuttua sen kohdalle arkana laukahti niin etäälle tiestä kuin hihna ylti.

Väkijoukko antoi tulijoille tietä. Uteliaina tirkistettiin Sirmaa, joka astui pää pystyssä luomatta katsetta oikealle tahi vasemmalle.

Muuan lautamiehistä avasi oven ja tuomari seuralaisineen astui tupaan.

Tuokion kuluttua saapui nimismieskin. Hän kulki varmoin askelin väkijoukon keskitse, tervehtien alentuvasti joka suunnalle, niinkuin se, jonka täytyy joskus saada osoittaa ystävällisyyttä niillekin, joita muuten tavallisesti halveksii.

-- Korkea oikeus rupeaa istumaan! kahahti lautamiehen virallinen ääni ovelta.

Väkijoukko rynnisti esiin. Jokainen pyrki sisään niin nopeaan kuin mahdollista. Tuupittiin ja tyrkittiin. Pahimmin tunkeileville täytyi lautamiehen ärjäistä, ennen kuin sai heidät asettumaan. Siitä huolimatta raivasi Paulus-Jouni itselleen tien ovelle ahtautuneen väkijoukon lomitse ja tunkeutui etumaisten joukkoon aivan lähelle tuomarin pöytää. Enimmän osan oli kuitenkin täytynyt jäädä ulos, josta toistensa olkapäiden yli uteliaina kurkistelivat.

Tuomari selaili papereitaan, rykäisi pari kertaa ja lausui:

-- Vastaaja herra pastori Olaus Sirma ja kantaja nimismies Maunu Martinpoika.

Todistajat tunkeutuivat pöydän luo ja tekivät valansa. He olivat ennemmin mainitut neljä Tornion porvaria, jotka edellisenä päivänä olivat istuneet lautakunnassa. Vakavina ja selvällä äänellä he lausuivat valansa.

Sirma oli noussut penkiltä, jolla oli istunut. Hän korjasi peskinsä vyötä, ojantelihe suoraksi ja heitti uhmaavan silmäyksen nimismieheen, joka myös oli noussut ylös ja katsahtaen puolestaan väijyen riitaveljeensä ryhtyi selostamaan kannettaan.

Hän tunsi itsensä suuresti loukatuksi kappalaisen ja tämän lapinrahvaan saarnaajan, herra Olaus Sirman käytöksen vuoksi, kun tämä ensimmäisenä päivänä kulumassaolevaa kuuta oli markkinapaikalla hyökännyt hänen kimppuunsa häpeällisillä haukkumasanoilla ja todistamattomilla herjauksilla, kutsuen häntä huorintekijäksi, "kälmiksi", varkaaksi ja roistoksi, sekä oli lyönyt häntä ja vetänyt tukasta. Tämän voi hän, Maunu Martinpoika, toteennäyttää todistuksella, jonka ovat allekirjoittaneet silloin saapuvillaolleet todistajat, nimittäin Tornion raati- ja kauppamiehet, hyvin kunnioitettu Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Eerikinpoika Planting ja Arent Grape nuorempi. Ja vaatii hän pastori Sirmalle ankarinta edesvastausta tästä törkeästä kunnianloukkauksesta ja pahoinpitelystä.

Nimismies veti peskin povesta paperin ja laski sen tuomarin pöydälle.

Sirma katsahti Plantingia, joka vanhasta tottumuksesta oli istahtanut lautamiesten penkkiin. Asia näytti tätä kovin vaivaavan, sillä hän silmäili tyytymättömänä ympärilleen ja pureskeli pitkiä viiksiään.

Tuomari kääntyi Sirman puoleen ja kysyi äänellä, jonka hän koetti saada niin vakavaksi ja viralliseksi kuin suinkin mahdollista, oliko tällä mitään vastattavaa nimismiehen tekemän kanteen ja esittämän todistuksen johdosta.

Sirma katsoi tuomariin ja hänen huulillaan värehti hetkisen heikko hymy. Tuomari vältti hänen katseensa ja naputteli sormellaan pöytään kuin hämillään. Oli tuokion niin hiljaista, ettei kuulunut hiiskahdustakaan. Lappalaiset odottivat suu puoleksi avoinna ja silmissä salaperäinen katse, mitä heidän pappinsa vastaisi. Vaikka useat heistä eivät ymmärtäneetkään suomea kuin vähän, käsittivät he kuitenkin, että herr' Vuolevilla oli edessä vakava paikka. Alatornion Törnström rypisteli kulmiaan, ja Kempe istui selkäkenossa nojaten päällään seinään, silmät puoliummessa.

Sirma silmäsi virkatovereitaan ja hänen katseestaan välähti suuttumusta ja ivaa samalla kertaa. Hetkeksi valtasi hänet nöyryyttävä tunne, että hänen, pappismiehen, täytyi seisoa oikeudessa vastaamassa -- ja vielä tällaisessa asiassa, sekä päällepäätteeksi kahden virkaveljen läsnäollessa. Mitä he ajattelivat hänestä? Tietysti halveksit sydämessään, vaikka olivat kyllin viisaita sitä näyttääkseen. Martinpoika, tuo kirottu lurjus, joka joutavista riidan rakensi! Olisi lyönyt takaisin, niinkuin mies ja sillä hyvä! Mutta ei! Käräjiin -- tietysti! Sirma puri hammasta niin että leukapielet natisivat. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän hillitsi itsensä ja oli heti taas entisellään, tyyni ja rauhallinen. Pistäen peukalonsa peskin rinnukseen hän lausui levollisesti, äänessä hieman ivallinen sävy:

-- Tunnustan kyllä tuottaneeni herra nimismiehelle mielipahaa ja loukanneeni hänen erinomaisen herkkää kunniantuntoaan, joka näiden vuosien kuluessa, jolloin yhdessä olemme näillä kaukaisilla Pohjolan perillä esivaltaa edustaneet, on usein erittäin selvästi tullut näkyviin minua kohtaan ja usein -- se minun täytyy ikävällä mainita -- varsin kouraantuntuvalla tavalla, niinkuin esimerkiksi meidän niittyriidassammekin. -- Mutta en nyt puhu siitä. Tyydyn vain toteamaan, että herra nimismiehellä on _kunnian_tuntoa, joka nyt on herännyt kostoon muutamien pikapäisyydessä lausuttujen sanojen johdosta, jotka ikävä kyllä ovat jokainen sisältäneet totuuden, vaikka minulla valitettavasti ei tällä kertaa ole riittäviä todistuksia niiden todenperäisyydestä. Tunnustan siis lausuneeni nuo sanat, jotka syyttäjä on täällä suvainnut mainita, ja tahdon lisätä, että -- jollen olisi ollut vähän liikutettu -- _vino oneratus_,[6] olisin ne jättänyt sopivampaan aikaan ja paikkaan.

Tuomari kääntyi kauppiasten puoleen ja kehoitti Plantingia todistamaan, huomauttaen, että hänen tulisi vain kertoa, mitä tiesi nimismiehen mainitsemasta tappelusta, koskapa herra Olaus oli tunnustanut solvaukset sanoneensa.

Planting nousi. Harvoin hän oli näin kiusalliseen juttuun sekaantunut. Miksi pitikin hänen lähteä kojultaan tuota "tappelua" katsomaan? Kun olisi pysynyt rauhassa myymäläpöytänsä takana, ei hän olisi nähnyt mitään koko nujakasta. Siksi paljon väkeä oli asianomaisten ympärillä ollut, ettei syrjässäolija olisi sen kulkua voinut seurata. Sirman solvaukset hän kyllä oli kuullut. Siksi suurella äänellä oli pappi huutanut. Plantingia nauratti ja suututti. Herra Olaus oli hänen persoonallinen ystävänsä. Sääli miestä, jos tuollaisen joutavan asian vuoksi joutuisi kärsimään. Hän silmäili Sirmaa, joka hieno hymy huulilla odotti hänen todistustaan.

-- Herra Olaus tuli minun kojulleni ennenmainittuna päivänä tekemään kauppaa, sillä me olemme vanhat tutut, aloitti Planting.

-- Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari pöydän takaa. Planting joutui vähän hämilleen ja katsahti kysyvänä tuomariin.

-- Teidän tulee vain todistaa, mitä tiedätte herra Olauksen ja nimismiehen -- tappelusta. Tuomarin oli vähän vaikea lausua viimeistä sanaa vakavana.

-- Se minun täytyy sanoa, että herra Olaus oli vähän... niinkuin viinalta voitettu, aloitti Planting uudestaan, katsahtaen anteeksipyytävästi Sirmaan.

-- Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari jälleen. Planting karahti punaiseksi. Häntä jo suututti. Sepä kumma, ettei hän, vanha raatimies, tiennyt, mikä kuului asiaan, mikä ei. Mokomakin lainlukija, joka luuli saavansa pitää häntä, vanhaa miestä pilkkanaan!

-- No sen minä kyllä näin, herra Olaus antoi nimismiehelle pienen tölmäisyn ja ehkä vetäisi myös vähän otsatukasta... jonka pikku näpsäyksen minä puolestani pidän nimismiehen hyvin ansainneena, lausui hän kovalla äänellä ja katsoi tuomaria tuikeasti silmiin.

-- Herra puheenjohtaja! huudahti nimismies kiivastuneena.

-- No odottakaa, odottakaa! Kyllä saatte puhua, kunhan vuoronne joutuu, lausui tuomari äkäisesti. Häntäkin hermostutti ja suututti koko juttu.

Sirma oli seissyt koko ajan tyynenä ja vakavana. Hän ei näyttänyt ollenkaan syytetyn näköiseltä. Koko hänen olentonsa huokui itsetietoista oman arvon tuntoa ja hillittyä ylevämmyyttä. Hienot hymynväreet suupielissä osoittivat vain, että juttu oli ruvennut häntäkin huvittamaan.

-- Onko todistajalla muuta sanottavaa? kysyi tuomari Platingilta.

-- Ei ole, ja jos olisikin, niin se ei kuulu asiaan, vastasi Planting tyynenä ja pieni vahingonilo välähti hänen silmistään.

Tuomari ei ollut kuulevinaan hänen viimeistä huomautustaan, vaan kääntyen nimismiehen puoleen kehoitti tätä nyt sanomaan sanottavansa.

Martinpoika loi vihaisen katseen Plantingiin ja kysyi harmistuneena:

-- Eikö raatimies nähnyt, että herra Olaus tempaisi minulta lakin päästä ja heitti sen maahan?

Planting virkkoi suu leveässä hymyssä:

-- Huomasin tietenkin, että lakki maahan lensi, mutta sitä en voi sanoa, että herra Olaus olisi sen vartavasten maahan heittänyt. -- Muuten arvelen, että lakki on pidettävä lujemmin päässä.

Tuomari iski vasaralla pöytään.

-- Pitää pysyä asiassa! karjaisi hän Plantingille. -- Ei saa puhua sellaista, mikä ei asiaan kuulu.

-- Se on minun mielipiteeni, että lakin tulee olla lujasti päässä, penäsi Planting.

-- Suu kiinni tahi saatte sakkoa!

-- Jaa, siitäkö, etten luovu mielipiteestäni?

Tuomari oli punaisena vihasta. Hän loi Plantingiin oikean häränsilmäyksen masentaakseen sillä ylpeän porvarin, mutta kun hän huomasi raatimiehen kasvoista, että tämä oli valmis jatkamaan sanasotaa, hän luopui kamppailusta.

-- Onko nimismiehellä vielä muuta kysyttävää? kysyi hän Martinpojalta hetkisen kuluttua.

-- Ei ole. Pyydän vain kuulusteltavaksi muitakin todistajia.

Käskettiin todistamaan Arent Grape. Tämä astui esiin ja kertoi samaa kuin Plantingkin. Hänen mielestään tappelu, jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua, oli ollut vain siinä, että pappi oli vetäissyt nimismiestä kerran tukasta sekä tölmäissyt tätä niin, että lakki oli pudonnut maahan.

Samaan suuntaan todistivat myös Mikkeli Juhonpoika ja Hannu Kuure.

Tuomari kehoitti asiallisia ja yleisöä poistumaan.

Väki työntyi ulos ja kerääntyi ryhmiin tuvan edustalle. Puhua pajatettiin puoliääneen ja naurettiin. Toiset olivat sitä mieltä, että herr' Vuolevi pääsee vapaaksi koko jutusta. Toiset väittivät taas nimismiehen voittavan. Ei oltu voitu oikein tarkkaan seurata jutun käsittelyä, se kun oli tapahtunut suomeksi. Siksi kallistuivat mielipiteet puolelle jos toisellekin. Varmalta oli herr' Vuolevi näyttänyt tapansa mukaan, mutta äkeänä ja tuohtuneena oli ollut nimismieskin...

-- Päätöstä kuulemaan! kajahti samassa lautamiehen ääni.

Työnnyttiin taas tupaan uteliaina ja jännittyneinä.

Asialliset seisoivat jälleen pöydän edessä. Nimismies näytti voitonvarmalta. Hänen pienet silmänsä kiilsivät vahingoniloisina tuuheiden kulmakarvain alta, kun hän tuontuostakin heitti katseen Sirmaan, joka seisoi toisella puolen tupaa, koko olento huokuen ylvästä, äänetöntä halveksumista.

-- Oikeus katsoo selville käyneen -- aloitti tuomari kuivalla, vähän epävarmalla äänellä -- että pastori Olaus Sirma on tehnyt itsensä syypääksi solvaukseen ja pahoinpitelyyn, ja sakotetaan häntä sen vuoksi neljästä pikaisuudessa lausumastaan herjaavasta sanasta kolme markkaa hopeassa kustakin, kuin myös tukasta vedosta ja tölmäisystä yhteensä kuusi markkaa samassa rahassa, eli kaikkiaan 18 markkaa.

Vilkasta supatusta rupesi kuulumaan oven suusta heti kun tuomari oli lopettanut. "Kumpi voitti?" "Miten kävi?" kyselivät lappalaiset toisiltaan. Ja kun saatiin selville, että herr' Vuolevi oli jutun menettänyt, levisi kaikkien kasvoille tyytyväinen ilme.

Nimismies, jonka silmät olivat yhtenä viiruna, tirkisteli riitaveljeään vahingonilolla, jota hän ei tahtonutkaan peitellä. Kun väki rupesi liikehtimään ovea kohti, hän antoi Paulus Jounille salaperäisen merkin.

Jouni otti askelen tuomarin pöytää kohti, ojentihe suoraksi ja lausui:

-- Olisi meillä lapinmiehillä esivallalle vähän sanomista.

Tuli hiljaisuus. Tuomari katsahti hämmästyneenä puhujaan.

-- Mitä se koskee? kysyi hän.

Jouni pyyhkäisi parratonta leukaansa ja puhui, nyökäten päällään Sirmaa kohti: