Part 2

-- Se olisikin aivan herra Olauksen muiden tointen mukaista, vastasi nimismies pilkallisesti.

Sitä syytöstä ei pappi ikänä saa hänelle päähän, ajatteli hän. Paulus-Jouni oli tosin käynyt, mutta aina sellaiseen aikaan, ettei siihen löytynyt todistajia. Hän katseli uhmaavasti Sirmaa, joka nyt astui aivan hänen eteensä ja kulmat uhkaavissa rypyissä tuijotti häneen veristävin silmin:

-- Mi-mitä tarkoitat, mies? kysyi hän uhkaavasti.

-- Tarkoitan sitä, mitä jo sanoin! Sellainen mies, joka riistää toiselta heinämaat, koettaa luonnollisesti riistää virankin!

Nimismies kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi muutaman askelen päähän ja pyörähtäen jälleen Sirmaan päin jatkoi purevasti:

-- Luulen herr' Vuolevin nyt täysin käsittäneen, mitä tarkoitin, vaikka humalaisen aivot toimivatkin hitaasti.

-- Mitä sinä oikein puhut, mies? Minäkö riistän? Kyllä arvaan jo, mitä tarkoitat. Mutta, jos suoraan sanon, kuka toisen omaa anastaa, niin se olet sinä itse, Martinpoika!... Sinä lurjus! Sinä kadotuksen viskaali!

Sirma astahti askelen nimismiestä kohden silmät salamoiden ja leuka vapisten. Väkijoukosta kuului supatusta ja tirskumista.

-- Sinä olet anastaja ja väärintekijä niin pappi kuin oletkin! huusi nimismies vastaan. -- Sinä olet vienyt minulta niityt ja veisit koko elämäni, vielä virkanikin, jos kykenisit. Mutta siihen et kykene sinä, et totta tosiaan!

Sirma astui vielä askelen nimismiestä kohden, ja nyt oli hänen muotonsa hirveä. Silmät tuijottivat kamalasti, ja suu oli vääntynyt julmaan irvistykseen.

-- Suu kiinni! ärjyi hän katkonaisesti. -- Semmoisilla miehillä kuin sinulla ei ole puhevaltaa näin julkisella paikalla: -- ei ainakaan näin kirkon vieressä, -- sillä sinä olet huorintekijä, roisto, varas ja ryöväri!

Ja kuin haltioituneena hän hyppäsi nimismiehen eteen, tarttui kiinni tämän lakkiin ja tempaisi sen maahan.

Nimismies otti lakkinsa ja pui nyrkkiä Sirmalle vihasta punaisena:

-- Sakkoa saat tästä, pappi! Muista se! -- Ja kääntyen väkijoukon puoleen hän huusi:

-- Pankaa mieleenne, miehet, mitä pappi sanoi! Te kuulitte herjaukset ja näitte loukkauksen, jonka alaiseksi olen joutunut. -- Tästä asiasta puhutaan enemmän lakituvassa.

Nimismies hävisi väkijoukkoon äärimmilleen suuttuneena.

Sirma seisoi keskellä kujaa, pudisteli päätään ja puheli itsekseen:

-- Vai käräjiin taas. No, eipä mitään... onhan meillä Martinpojan kanssa entisiäkin asioita...

Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan. Papin raivoisa esiintyminen oli herpaissut miesten mielen ja säikähdyttänyt naiset kokonaan, ja siksi annettiin hänen olla. Väistyttiin vain hänen tieltään, kun hän jälleen hoippui Plantingin kojulle keskeytynyttä kauppaansa jatkamaan.

-- Jo taisi nyt herra Olauksen käydä hullusti, kun meni nimismiehelle sellaisia puhumaan. Markkinarauhan rikkomisesta se nyt sakotuttaa, tuumi kauppias.

-- Älä siitä huolehdi, Planting, vastasi Sirma huolettomasti. -- Kyllä minä sen asian vastaan. Totta oli joka sana, vaikka en voikaan kaikkea toteennäyttää. Kyllä minä tiedän Martinpojan jäljet. Useita lapsia olen kastanut, jotka eivät saa häntä isäkseen kutsua. Minä tiedän sen.

Hän käänteli kädessään olevaa huivia ja lisäsi:

Tämän minä otan.

Hän jätti hyvästi ja lähti kotiin. Kulku kävi vähän vaivalloisesti, mutta hyvin hän silti pystyssä pysyi. Se oli nimittäin herra Olauksen vahvoja puolia, että hän pysyi jaloillaan, vaikka olisi päivän juonut. Ottaen oikean suunnan hän astui verkkaisin, hiukan horjahtelevin askelin pappilaa kohti.

* * * * *

Oli jo myöhäinen ilta. Nuotiovalkeat hiipuivat jo monin paikoin hiilloksina ja niiden ääressä häärivät juopuneet lappalaiset. Kauppiaat sulkivat kojujansa. Joelta kuului päihtyneiden joiku ja mekastus. Tähdet kiilsivät kirkkaina korkeudessa, ja pappilan päätykamarin ikkunasta heitti heleä takkavalkea pitkän, häilähtelevän valojuovan valkealle hangelle.

Muutaman nuotion ääressä lojui puolikymmentä lappalaista. Pari heistä oli viina jo vaivuttanut, mutta toiset istuivat vielä kaulatusten ja maistelivat. Äärettömän onnen ja hyväntuulen ilme oli heidän hikisillä kasvoillaan, jotka nuotio kirkkaasti valaisi.

-- Aslak, Aslak, joikkaa... joikkaa, lallatteli keskimmäinen heistä.

Puhuteltu otti pitkän kulauksen ja rupesi yksitoikkoisella äänellä hyräilemään:

-- Hee-er Vuol-le-vi, paa-a-ha pap-pii, nun-nun-nun-nuta-nuu...

Sirma pysähtyi kuuntelemaan. Hän tunsi laulajan. Se oli Aslak Omma, nuori, terhakka lappalainen. Toinen laitimmaisista otti nyt pullon ja ryyppäsi.

-- Minäpä osaan myös joiun, turisi hän.

-- Laula, laula, Niila, sopersi keskimmäinen.

-- Paa-au-lus Jou-nii... suu-uu-rii noi-taa... nun-nuta...

-- Hei miehet! huusi Sirma.

-- Ii-ih! kuului nuotiolta ja kolme humalaista päätä kurkisteli tulen yli pimeyteen kuin säikähtyneet riekot.

-- Pankaa nukkumaan nyt, että jaksatte huomenna kirkkoon, lausui Sirma käskevästi.

-- Ii-ih! Ku-kuka se on? Tule saamaan ryyppy! -- kehoitettiin nuotiolta.

Aslak Omma oli kömpinyt pystyyn ja tirkisteli ääntä kohden, varjostaen kädellä silmiään.

-- Se on pappi, herr' Vuolevi, supatti hän toisille. Hän oli tuntenut papin...

-- Joo pappi se on. Pankaa maata nyt, älkääkä menotko enää, kehoitti Sirma ja lähti astumaan pappilasta näkyvää tulta kohden.

-- Maata pannaan... maata pannaan, kuuli hän mennessään nuotiolta.

Päästyään pappilan pihalle hän pysähtyi ja katsahti kirkkomäelle...

Äskeiset lappalaiset olivat nousseet pystyyn ja hyppivät yhdessä kimpussa nuotion ympärillä. Hän erotti aivan selvään heidän joikunsa:

Heer-er... Vuo-le-vi... hyvä-ää... pap-pii voiaa... naa-naa. Rannassa... is-tuu... Ruijan viinaa juo... voi-aa naa-naa... hyvää... viinaa...

Sirman suu vetäytyi hymyyn, ja hän iski itsekseen silmää.

II

Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli muutamia lappalaisia neljännen markkinapäivän aamuna.

Markkina-aika ei tuonut Enontekiön markkinapaikkaan ainoastaan alamaan porvareita tavarakuormineen; se toi myös esivallan tuomareineen. Tilavin kirkkotupa sai silloin tehdä oikeushuoneen virkaa, ja siellä sai lappalainen niin hyvin kuin lantalainenkin kuulla, miten laki asioita arvosteli, jos he nimittäin kaupanteoltaan joutivat sitä kuulemaan. Sillä vaikka oikeusasiat muuten kiinnittivätkin suuresti lappalaisten mieltä, oli kaupanteko heille kuitenkin pääasia, jota sellaisetkaan toimitukset kuin markkinajumalanpalvelukset ja käräjät eivät pystyneet häiritsemään. Olipa toisinaan tapahtunut niinkin, että tuomarin oli täytynyt lappalaisten kaupanteon vuoksi keskeyttää oikeuden istunto ja lykätä se seuraavaan päivään. Edellämainittuna päivänä oli kuitenkin siksi mielenkiintoinen asia oikeuden käsiteltävänä, etteivät lappalaiset joutaneet ensi sijassa kauppojaan ajattelemaan. Heidän kuuluisin tietäjänsä, Jouni Vasara, "Paulus-Jouni", niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin, oli sotkeutunut esivallan käsiin. Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, halusi sen vuoksi kuulla, miten nuori tietäjä selviytyisi pälkähästä. Sillä se tiedettiin, ettei esivallalla ollut armoa sellaisille miehille, jotka tietäjän toimissa liikkuivat. Senpä tähden vinttikin tapahtuma vilkkaan keskustelun miesten kesken.

-- Ahtaalle joutui Paulus-Jouni, kun esivalta käsiinsä sai, virkahti alakuloisena eräs silmäpuoli lappalainen. -- Ei kärsi esivalta vanhoja tapoja, joita isät ennen harjoittivat.

-- Kovin julkisesti liikutteli kannustaan Jouni... Ei ollut vanhan Staalo-Oulan kätevyyttä... Siinä oli mies, jota ei toinen viekkaudessa voittanut, lausui tähän muuan vanhanpuoleinen, pujopartainen peskiniekka, jolla oli putkenjuurimälli molemmissa suupielissä.

-- Ei ole Paulus-Jounissa vanhan Oulan henkeä vaikka onkin hänen luonaan oppia käynyt. Ei oikea tietäjä koskaan joudu esivallan kynsiin -- eikä pappien kiroihin. -- Muutaikse vaikka hukaksi, jos vaara on lähellä, pakisi tuvan seinustalla, ahkion perälaudalla istuva harmaahapsi lapinäijä.

Silmäpuoli kääntyi hänen puoleensa ja kysyi:

-- Uskooko Niila, että tietäjä voi itsensä hukaksi muutattaa?

Vanha Niila, jota yleensä kutsuttiin "Kopara-Niilaksi", syystä että hän kerran hukan kanssa taistellessaan oli vahingossa purettanut oikean käden sormet poikki, katsahti kysyjään, pyyhkäisi kämmentyngällä otsalle valahtaneita takkuisia suortuvia syrjään ja vastasi:

-- Uskonpa hyvinkin ja luulen, että uskot sinäkin, vaikka et uskalla uskoasi julki lausua -- papin pelosta.

-- Parempi on vaihtaa vanha usko uuteen, virkkoi silmäpuoli vältellen. -- Varmemmalta tuntuu lappalaisen elämä, kun ei suututa esivaltaa eikä pappia, joiden mahti nyt on niin suuri. Toista oli ennen jolloin ei papin kauhtanaa nähty kuin kerta vuodessa.

-- Pappia! ynähti Niila halveksivasti. -- Niinkuin tämä meidänkin pappi! Täällähän sen on seisottava esivallan edessä niinkuin Jouninkin. Nimismies on hänet haastattanut solvauksesta... Jos minä jotakin pelkään, niin ennemmin sitten esivaltaa.

Vanha Niila nousi ja lähti selkä köykyssä kävellä vaaputtelemaan viereiseen tupaan.

Miehet katselivat vanhuksen jälkeen ja silmäpuoli virkkoi:

-- Sanovat ne jotkut Niilankin osaavan loihtia. Liekö sitten perää?

-- Onhan se tiettyä, että tietäjän vikaa hänessä on, lausui muuan joukosta. -- Onpa herr' Vuolevikin moniaita kertoja yrittänyt päästä Niilan jäljille, kun tämä on niissä aikeissa liikkunut, mutta ei ole onnistunut.

-- Ilmankos äijä kehaisikin, ettei oikea tietäjä koskaan papin kiroja pelkää, nauroi silmäpuoli.

Miesten joukkoon liittyi nyt pari muuta lappalaista, joista toinen, valkopeskinen, sukkelaliikkeinen nuori mies puhui:

-- Saa nähdä, miten herr' Vuolevin nyt käy, kun Martinpoika on hänelle haasteen antanut? Törkeästi soimasikin pappi kruununmiestä.

-- Olitko sinä, Aslak, kuulemassa niiden kamppausta? kysäisi silmäpuoli lappalainen uteliaana.

-- Olin kyllä! Juuri vieressä seisoin, kun herr' Vuolevi tempaisi lakin nimismiehen päästä, niin että tömähti!

-- Sanovat herr' Vuolevin olleen hyvänlaisesti päissään?

-- Olihan se tainnut muutaman ryypyn ottaa, kun oli niin rivakalla päällä, että tappeluksi pisti, ivaili Aslakiksi puhuteltu.

-- En minä sitä vikana pidä, että pappikin käyttää Jumalan viljaa niinkuin muutkin, mutta se on kiusallisempaa, että hän silloin on niin äreä ja tuima, ettei tavallisesta miehestä hänen lähelleen. -- Ärhentää ja huutaa kuin vuorenpeikko.

Putkenjuurimällin purija sylkäisi ja jatkoi:

-- Tässä toissa talvena meni Rasmus Hurri Ruijaan ja poikkesi pappilaan ostamaan eväsviinoja itselleen. Hän meni papin huoneeseen, missä herr' Vuolevi parhaillaan tepasteli avojaloin ja oli hyvässä nousuhumalassa. Rasmus anoi hyvää päivää ja veti pullon peskin povesta kysyen, eikö pappi möisi vähän eväsviinoja, kun oli sattunut loppumaan. Silloin hyppää herr' Vuolevi Rasmuksen nenän eteen ja tiuskaisee: "Olenkos minä mikä viinankauppias?" Ja kun Rasmus selittämään, että ei suinkaan, niin silloin karsii pappi kurkkuun... Ja kun Rasmus kurkkuaan suojatakseen kääntyy ympäri, niin sataa taakse iskuja, niin ettei Rasmus lopulta ollut erottanut, kädelläkö vai jalalla pappi niitä jakoi... Pihalle saakka oli seurannut perässä ja pannut sellaista mökää kuin vihainen nautasonni. Ja vaikka oli tulipalopakkanen, oli, julmettu, seisonut pihalla avojaloin, siihen saakka kuin Rasmus oli lähtenyt. On siinä sisua! Sellainen mies se on! Sen tietää jokainen, joka vähänkin on joutunut tekemisiin hänen kanssaan.

-- On tainnut Pietikin joskus saada passit Otavaa katselemaan vastoin tahtoaan? nauroi silmäpuoli selkä ojona.

-- Kuka siinä vastustelemaan? Tiesi jo, mikä rangaistus tulisi, jos löisi takaisin. -- Kovin on virkansa korkea, vaikka ei mies itse minkäänlainen...

-- Pakkoko oli Rasmuksenkin mennä papin puolelle sellaiselle asialle, huomautti valkopeskinen. -- Olisi mennyt pirttiin, niin kyllä olisi Kaarina-emäntä mitannut mielellään.

-- Ei tullut Rasmus sitä ajatelleeksi. Tottapa mietti, että isännän puoleen on ensin käännyttävä, olipa asia mikä tahansa. Ja mikäs asiassa?... Oikea asia.

Valkenevan aamun hiljaisuuden katkaisi samassa kimeä kellon ääni tapulista. Suntio soitteli parast'aikaa aamukelloja käräjäsaarnaan.

-- Lähdetäänpä haukkaamaan einettä, että ehditään kirkkoon kuulemaan herra Martinusta, kun hän käräjäkansalle pauhaa, kehoitti silmäpuoli.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen.

* * * * *

Käräjäsaarna oli päättynyt, ja kirkosta tultu. Käräjätuvan ovenpuoli oli ahdinkoon saakka täynnä väkeä. Tuvassa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa, oli kylmä, ja tiheään ahtautuneiden ihmisten henki huurusi kevyenä pilvenä. Peräseinällä olevan pöydän takana istui noin viidenkymmenen vuotias kookas mies, peski päällä. Se oli Lapinmaan alalaamanni Lauri Jaakonpoika Grubb. Hän oli vanhaa pirkkalaissukua, jossa Lapin laamannin virka oli kulkenut jo viidessä polvessa peräkkäin ennen häntä.

Vasemmalla peräseinustalla istui lautakunta. Siihen kuului tällä kertaa neljä Tornion porvaria ja raatimiestä: Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Planting ja Arent Grape sekä neljä lappalaista. Oikealla seinustalla istui kolme peskipukuista miestä. Ne olivat Alatornion kirkkoherra Henrik Törnström, Jukkasjärven ja Enontekiön kirkkoherra Martinus Kempe sekä herra Olaus Sirma, joka istui laitimmaisena virallisen ja ankaran näköisenä, antaen katseensa tuon tuostakin kulkea yli tuvan vastapäiselle seinustalle, missä seisoi nimismies Maunu Martinpoika.

Tuomari napautti puuvasaralla pöytään ja ilmoitti, että ensimmäisenä tulee käsiteltäväksi juttu Jouni Paavalinpoikaa vastaan noituuden harjoittamisesta.

Kaksi lappalaista, jotka olivat olleet syytettyä kiinni ottamassa, kävellä vaaputteli esiin ja teki tuomarin kehoituksesta valansa. Sen jälkeen astui nimismies ovelle ja huusi:

-- Jouni Paavalinpoika tuotakoon sisään!

Väkijoukko ahtautui tuvan molemmille seinustoille, jättäen oven kohdalle käytävää sen verran, että peskipukuinen vanginkuljettaja pääsi syytetyn kanssa sisään. Edellisellä oli kädessä säkki, jonka hän laski tuomarin pöydän viereen. Syytetty kulki pystypäisenä, vaikka raskaat rautaliivit painoivat hartioita. Hän oli tuskin viidenkolmattavuotias ja hänen melkein parrattomilla kasvoillaan leikki ylpeä, uhmaava ilme. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun hän loi ne tuomariin. Olennossa oli jotakin majesteetillista, joka vaikutti voimakkaasti läsnäolijoihin. Naisten joukosta kuului hiljaisia huudahduksia, jotka ilmaisivat osaksi sääliä osaksi ihailua, ja tähän mielenilmaisuun yhtyi miesten matalaääninen murina. Sirma istui liikkumattomana paikallaan ja katseli vahingoniloisena vankia. Kuin tuntien tämän käänsi syytetty päätään, ja heidän katseensa yhtyivät. Ja ne silmäykset, jotka he toisiinsa loivat, olivat kahden verivihollisen. Ne puhuivat leppymättömästä vihasta ja taistelusta, joka ei lakkaisi ennen kuin jompikumpi heistä sortuisi.

Tuomari teki lyhyesti selkoa esilläolevan asian alkuvaiheista. Johan Paavalinpojan eli Paulus-Jounin oli viime kuussa pidetyissä Jukkasjärven käräjissä ilmi antanut muuan talokas, Lauri Juhonpoika, noituuden harjoittamisesta. Mutta ennen kuin syytettyä oli ehditty kuulustella, oli hän päässyt karkuun ja harhaillut pari päivää metsässä. Sieltä oli pari lappalaista hänet tavannut rikkilyötyine rumpuineen, joka viimeksi mainittu oli myös nyt oikeuspaikkaan tuotu.

Tuomarin viittauksesta kaivoi nimismies säkistä kumman näköisen kapineen ja asetti sen tuomarin eteen pöydälle. Se oli pyöreäpohjainen rumpu, jonka ympärys oli koivusta. Pohja oli valmistettu ohuesta, pingoitetusta poronnahasta, johon lepänkuorivärillä oli maalattu monenlaisia kuvioita. Siinä oli muinaisten Lapin jumalien ja haltioiden kuvia; oli aurinko, kuu ja aamutähti, lapinkota savureikineen, paaluaittoja, sekä eri eläimiä. Pohja oli jaettu poikkiviivalla kahteen osaan. Viivalla seisoi palvelijoineen Tiermes-äijä, ukkosen jumala, elämän antaja ja ihmisten suojaaja. Hänen vieressään oli Suurjunkkari, Tiermeksen mahtava käskyläinen, jolla oli kädessä kuokka. Hänen valtansa alle kuuluivat metsäneläimet, kuten karhut, sudet, ketut ja ilvekset. Hänen kupeellaan seisoi palvelija, samoin kuin edellisenkin. Näiden molempien mahtavien valtiasten yläpuolella lentelivät saivolinnut, loveen langenneitten tietäjien linnuiksi muuttuneet henget. Rummun yläreunaan oli maalattu tähtiä, ja Suurjunkkarin pään päällä paistoi leveä puolikuu. Poikkiviivan alapuolelle oli kuvattu Kristus ja yksi hänen apostoleitaan. Keskellä alaosaa pohotti ruskea aurinko, ja sen alle pitkin rummun syrjää oli maalattu poro, susi, järvi, kettu ja orava. Rummun reuna oli lyöty sisään ja sen kalvo oli viistoon haljennut, katkaisten Tiermes-ukolta pään ja apostolilta jalat.

Tuomari katseli miettiväisenä edessään olevaa rikkinäistä taikakapinetta ja kysyi syytetyltä, tunnustiko hän sen omakseen.

Syytetty katseli kyräten tuomariin ja vastasi empimättä:

-- Tunnustan. Minun on. Itse valmistin sen viime keväänä.

Tuomari näytti hämmästyvän ja katsahti kummastuneena syytettyyn. Häntä ihmetytti tuo avomielinen tunnustus. Väkijoukosta kuului hätääntynyttä supatusta joka kuitenkin Sirman rykäistessä äkkiä vaikeni.

Tuomari tiedusteli nyt syytetyltä, mitä varten hän oi tällaisen kapineen laittanut ja mitä hän sillä oli tehnyt.

Syytetty ei vastannut heti, katsoi vain pöydällä oleva rumpua kuin miettien.

-- Lauri Juhonpoika maanitteli minua useamman kerran rumpua katsomaan, kun sen akan sormi oli pahasti kipeänä, puhui hän, vilkaisten vähä väliä juhlallisin istuviin pappeihin. -- Ensin estelin, mutta kun se ei hellännyt, suostuin lopuksi -- pilanpäiten. Juhonpoika lupasi palkaksi kaksi luotia hopeaa ja vähän tupakkaa.

Lappalaiset katselivat salaisella ymmärtämyksellä toisiaan, ja Törnström ja Sirma vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Tuli hetkeksi hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä viimeksimainittu:

-- Herra puheenjohtaja!

-- Herra Olaus.

Sirma nousi ja mittaili syytettyä raivostunein katsein.

-- Syytetty näyttää kääntävän asian leikiksi, mutta minä voin vakuuttaa, että kaikki on paljasta teeskentelyä! Syytetty on tunnettu velho, joka on täällä paljon noidan ammattia harjoittanut. Sen tietävät kaikki!

Paulus-Jouni naurahti halveksivasti ja kääntyi ivallisena Sirman puoleen:

-- Jo nyt houraat, pappi! Uniasi muistelet! Milloin olet nähnyt minut noidan hommissa? Kysy näiltä miehiltä, jotka ovat tässä. He kyllä tietävät.

-- Älä kieroile, pimeyden palvelija! huusi Sirma ankarana. -- Tunnusta totuus ennen kaikkea, niin voi sinun pikimusta sieluparkasi vielä pelastua!

Tuomari napautti vasaralla pöytään vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen hän kysyi syytetyltä, mitä tämä oli sitten rummulla tehnyt.

Paulus-Jouni räpäytti silmiään ja niistä välähti kettu. Hän mietti kotvasen ja vastasi sitten empimättä:

-- Suostuin tietysti Juhonpojan pyyntöön, mutta kaikki oli sulaa leikkiä minun puoleltani. Halusin kujeilla tyhmän lantalaisen kanssa. -- Mitä herr' Vuolevi äsken puhui, johtui kokonaan vihasta minua kohtaan, kun olen väärti[1] muutamain hänen vihamiestensä kanssa. Niinkuin tämän nimismiehen esimerkiksi. Vai puhunko totta, vallesmanni?

-- Totta on, murahti nimismies.

-- Miksi pakenit sitten Jukkasjärvellä? kysyi tuomari ankarana.

-- Pelkäsin tietysti oikeutta. Enhän osannut silloin arvata, että olisin voinut helpolla päästä mokomasta, kun koko parannuspuuha oli pelkkää leikkiä. Niin suututti typeryyteni, että vihoissani iskin rummun rikki. Enkähän vängännyt vähääkään vastaan, kun nämä miehet minut käsittivät. He voivat sen todistaa.

-- Joo! Ei vain vängännyt... lausui toinen kiinniottajista.

-- Saiko vaimo sitten apua sormeensa? kysyi tuomari ilmeisesti huvitettuna asiasta.

-- Mitä vielä! Kipeä on tänäkin päivänä! Saamatta jäi apu samoin kuin minulle luvattu palkkakin.

Ovensuusta kuului naurua.

-- Hiljaa siellä! karjaisi tuomari ja kääntyen syytetyn puoleen kysyi tiukasti:

-- No oletko sitten todella noituutta harjoittanut, niinkuin herra Olaus äsken väitti?

Paulus-Jouni ajatteli, että nyt oli uskallettava ratkaiseva heitto, jos mieli asiasta selviytyä. Suuri oli rangaistus noidille, jos tuli toteennäytetyksi heidän työnsä. Sen vuoksi hän päätti nyt panna liikkeelle koko oveluutensa päästäkseen läpi niin helpolla kuin suinkin.

-- Jos sitä voidaan noituudeksi kutsua, niin olen kyllä väliin rumpua käytellyt, niinkuin olen oppinut isältäni, aloitti hän vähän epävarmana, mutta jatkoi sitten rohkeammin.

-- Kymmenen vuotta sitten, poikasena, tein rummun, jota käytin kaksi vuotta. Mutta kun en saanut siitä mitään apua -- minua kun ei kukaan oikea noita ollut neuvonut -- niin poltin toisen puolen siitä ja toiseni puolen heitin erääseen kotaan Länsi-meren rannassa.

Lappalaiset vaihtoivat epäileviä katseita, mutta ei kukaan heistä halunnut osoittaa, että tiesi jotakin asiasta. Moni heistä oli jo pelännyt pahoja Jounin puolesta, sillä hyvä mies menisi, jos hän esivallan käsiin sortuisi.

He kuuntelivat jännitettyinä, kun Jouni parhaillaan kertoi, kuinka hän oli nähnyt erään Oula-nimisen vanhan lappalaisen lyövän rumpua, ja kuinka hän yksinkertaisuudessaan oli tätä jäljitellyt, mutta ei ollut hänelle milloinkaan koitunut siitä minkäänlaista hyötyä, kun ei kukaan ollut hänelle taitoa opettanut. Tämän voivat todistaa kaikki saapuvilla olevat lappalaiset.

Lappalaiset huoahtivat helpotuksesta. Kaikkien kasvot loistivat ihastuksesta. Supatusta rupesi jälleen kuulumaan. Vanha Niilakin, joka takkuisena ja kyyryisenä seisoi nurkassa, katseli nyt Jounia suuremmalla kunnioituksella, kuin millä oli aamulla hänestä puhunut. Ehkäpä oli sittenkin miehessä vanhan Staalo-Oulan henkeä koska osasi noin puolustaa itseään.

Tuomari kääntyi nyt väkijoukon puoleen ja kysyi, tiesikö kukaan läsnäolevista sanoa mitään esillä olevaan asiaan...

Lappalaiset katselivat neuvottomina toisiaan. Mitä vastata esivallan kysymykseen? Vallitsi syvä äänettömyys.

-- Vastatkaa, kun esivalta kysyy ja puhukaa totta! huudahti Sirma.

Vanha, tihrusilmäinen lappalainen astui esiin.

-- Emme tiedä mitään, korkea ja armollinen esivalta, emme mitään, sanoi hän kumarrellen syvään ja sivellen päälakeaan. -- On kyllä tämä Jouni väliin rumpua käytellyt. Itse olemme pyytäneet. Yksinkertaisuudessamme olemme isien tapoja seuranneet. Ka, näin opettivat isät: rummusta katso, millainen tulee porovuosi, miten menee onnessa vasoma-aika[2] ja sen semmoista. Mutta ei ole Jouni kenellekään vahinkoa saattanut. Huvin vuoksi tyhjä on isiltä opittua viljottu... On pappi toisin opettanut. Uskomme häntä.

-- Naa, ei vahinkoa vain ole Jouni aikaansaattanut kenellekään, yhtyi ukon puheeseen toinen lappalainen, joka pää kallellaan, niska kyyryssä ja kädet peskinhihoihin pistettyinä seisoi etumaisten joukossa ja räpytteli silmiään. -- Ennen ovat suuret tietäjät loihtineet vihamiehiään milloin hukiksi, milloin ahmoiksi, mutta ei ole sellaisia tietäjiä enää... Kuolleet ovat... Viimeinen oli Staalo-Oula ja se oli vielä mies... On tullut uusi usko, pakisi hän rohkaistuneena.

Korkea oikeus! Pyytäisin saada vielä lausua jonkun sanan, ennen kuin oikeus tekee päätöksensä, huudahti Sirma.

-- Herra Olauksella on puheenvuoro.