Part 6
-- Ihmiset ovat lakanneet olemasta sinua varten, -- puhuu hän, -- he siellä maailmassa rypevät synnissä, vaan sinä olet paennut maailmaa. Mutta vaikka sinä oletkin ruumiillisesti eronnut siitä, ei se riitä, sillä sinun täytyy ajatuksissakin luopua siitä, unohtaa se. Jos alat ajatella ihmisiä, niin heti johtuu mieleesi nainen, ja naisen tähden on maailma sidottu ijankaikkisesti synnin pimeyteen!
Minä olen tuskin saanut suuni auki, kun hän jo huutaa:
-- Ole vaiti! Kuuntele tarkasti ja kunnioituksella kokeneen ja vanhemman miehen puhetta! Minä tiedän, että sinä haluaisit taas murista Jumalan äidistä! Mutta Kristus antautuikin ristinkuolemaan juuri siitä syystä, että hän oli syntynyt vaimosta eikä tullut pyhänä ja puhtaana alas taivaasta. Ja koko maassa olemisensa aikana koetti hän säilyttää rauhaa noiden ruojain, akkojen kanssa. Hänen olisi pitänyt heittää samarialainen vaimo kaivoon eikä puhella hänen kanssaan, ja syntiselle vaimolle kivestä otsaan, -- niin maailma olisi tullut pelastetuksi.
-- Eihän tuo ole kirkon oppia!
-- Ja minä sanon sinulle vielä kerran, että -- pidä suusi kiinni! Mistä sinä tiedät, mikä on kirkon oppia mikä ei? Kirkko on kokonaisuudessaan valkean papiston käsissä, huorintekijäin ja narrien vankina; he käyvät tuolla ulkona silkkisissä viitoissa, aivan kuin naiset hameissa! Vääräoppisia ovat he kaikki ja sopivat paljoa paremmin tanssimaan katrillia kuin kirjoittamaan kirkollisia sääntöjä! Ja voiko nainut mies milloinkaan ajatella puhtaasti Herraa ja hänen tekojaan? Ei, hänellä ei ole voimaa siihen, sillä hän jatkaa haureuden suurta syntiä, jonka vuoksi Herra juuri karkoittikin ihmiset paratiisin yrttitarhoista. Saman synnin tähden olemme me heitetyt ikuiseen vaivaan, tuomitut hammasten kiristykseen ja perkeleen piinattaviksi, ja olemme niin sokaistut, ett'emme näe Jumalan kasvoja ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Papit, -- jotka itse tekevät syntiä siittäen lapsia vaimoista, -- vievät täten maailman kadotuksen reunalle, ja saadakseen työnsä laillisesti tunnustetuksi, ovat he väärentäneet kaikki lait!
Yhä useammin alkaa tuo mies heitellä minua kivillä, hän laskee kokonaisia taloja minun päähäni, ja minun on sangen vaikeata ja raskasta olla ja kuunnella hänen puheitaan.
-- Mutta -- Jumalahan sanoi: menkäät, lisääntykäät ja täyttäkää maa.
Opettajani muuttuu taaskin aivan siniseksi kasvoiltaan, polkee jalkaa ja huutaa:
-- Sanoi, sanoi!... Mutta tiedätkö sinä lurjus, miten hän sanoi? Hän sanoi näin: kantakaa hedelmää, lisääntykää ja täyttäkää maa; minä annan teidät perkeleen valtaan ja olkaat kirotut nyt ja aina ijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Kas niin hän sanoi! Mutta kirotut haureudenharjoittajat ovat väärentäneet Jumalan lainkin! Oletko nyt ymmärtänyt tuon inhoittavan valheen?
Hän syyti herjauksia minulle ja oli musertaa minut. Kaikki pimenee ympärilläni. Minä en voinut uskoa häntä, mutta minulla ei myöskään ollut voimia kumota hänen väitteitään -- ja siitä syystä minä olin kuolla hänen intohimonsa poltteesen. Minä koetan vedota raamattuun, mutta hän on heti -- riistänyt minulta aseet. Raamattu on -- kirjava kukkatarha; jos tahdot punasia -- niin niitä on, jos taas valkeita -- niin kyllä nekin kukkivat. Minä olen mykkänä hänen edessään, mutta hän riemuitsee ja hänen silmänsä palavat kuin suden silmät. Ja yhä me vaan olemme työssä: minä sotken taikinan, hän leipoo leivän ja panee sen uuniin. Hän alkaa kiinnittää huomiotani leipomiseenkin, mutta minä panen vaan leipiä hyllylle ja poltan siinä hommassa käteni. Minä olen taikinan vallassa, yltäänsä jauhossa, sokea ja kuuro ja väsymys estää minut täydellisesti ymmärtämästäkään.
Muita munkkeja tulee usein katsomaan meitä, he puhuvat ivallisesti ja nauravat. Miha haukkuu ilkeästi jokaista ja ajaa leipomahuoneesta ulos, mutta minä sain -- aina olla tulessa. Ja siitä syystä tulinkin minä yrmeäksi, minulla oli vaikea tulla toimeen Mihan kanssa, minä en häntä rakastanut vaan -- pelkäsin.
Jonkun kerran kysyi hän minulta:
-- Näetkö sinä unissasi alastomia naisia?
-- En, -- en minä näe.
-- Nyt sinä valehtelet! Minkätähden sinä valehtelet?
Hän suuttuu, kiristelee hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:
-- Valehtelija ja lurjus!
Minä ihmettelin häntä kauvan. Vai vielä alastomia naisia! Mies saa olla työssä kello kolmesta aamulla kymmeneen illalla, ja kun vihdoin pääset maata, niin joka paikka särkee kuin köyhillä talvella, ja hän puhuu vielä -- naisista!
Kerran menin minä asialle aittaan -- siellä oli kellarikerroksessa leipomahuoneen vieressä pimeä aitta -- ja näen, että aitan ovi oli auki ja siellä sisällä paloi lyhty. Minä avoin oven ja näin Mihan makaavan vatsallaan lattialla ja huutavan:
-- Vapahda minut naisesta, Herra, minä rukoilen Sinua, vapahda!...
Minä vetäydyin luonnollisesti heti pois, enkä voinut ymmärtää, mikä hätä hänellä oli.
Vihan vimmalla puheli hän aina naisista, käytti heistä hävyttömiä ja julkeita sanoja, sylki aina kun heitä mainitsi, ja hänen sormensa koukistuivat ja haparoitsivat ilmaa aivan kuin hän ajatuksissaan olisi niillä musertanut ja raadellut naisen ruumista. Minusta tuntuu sietämättömältä kuulla tuollaista puhetta, se oli tappaa minut. Minä muistelen vaimoani ja meidän onnellisia kyyneleitämme ensimäisenä avioyönä, toistemme hiljaista ja ihanaa kunnioittamista, suurta iloa...
-- Eiköhän se olekin Sinun ihana lahjasi ihmiselle, o Herra!?
Minä muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, hänen yksinkertaisuuttaan ja itken kyyneleitä kaikkein naisten tähden. Sitten ajattelen:
-- Kun igumen kutsuu minut keskustellakseen kanssani, niin kerron hänelle kaikki.
Mutta hän ei kutsu. Päivät kuluivat, aivankuin sokeat, jotka kulkevat metsässä ahtaalla polulla toinen toisensa jälestä, mutta igumen ei vaan kutsunut minua. Minun sielunikin oli pimeydessä.
Siihen aikaan -- minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias -- ilmaantuivat ensimäiset harmaat hiukset päähäni.
Minun haluttaa puhella tuon kauniin munkin kanssa, mutta minä näen hänet ainoastaan harvoin ja silloinkin vilaukselta -- hänen ylpeät kasvonsa näyttäytyvät, ja minun tuskani alkaa näkymättömänä varjona seurata niitä.
Minä kysyin Mihalta hänestä.
-- Ahaa-a!... -- huutaa Miha. -- Tuoko? Niin, siinä on yksi elukka tässä hurskaassa elämässä! Sotaväestä ajettiin hän pois korttipelin vuoksi, ja naisjuttujen tähden karkoitettiin hän hengellisestä akatemiasta. Oppinutko, on! Upseerista tuli hän akatemiaan. Tshudovoin luostarissa voitti hän pelissä kaikki munkit ja tuli sitten tänne seitsemän ja puoli tuhatta ruplaa taskussa. Sitten lahjoitti hän luostarille maata ja ansaitsi sillä tavalla suurta kunnioitusta. Täällä pelaa hän myös korttia -- ja igumen, muonavarain hoitaja sekä rahastonhoitaja hänen kanssaan. Ja eräs tyttö käy säännöllisesti hänen luonaan... Oi sitä kurjuutta! Hänellä on oma koppinsa, ja siellä elää hän, miten haluttaa. Oi, mikä kelvoton hän on!
Minä en uskonut tuota, en voinut uskoa.
Kerran pyydän minä muonavarain hoitajan isä Isidorin hankkimaan minulle pääsyn igumenin puheille.
-- No, mistä sinä sitten haluat puhua?
-- Uskon asioista.
-- Mitä -- uskon asioistako?
-- Minun tekisi mieleni kysyä yhtä ja toista.
Hän katsoo minua ylhäältä alas; hän oli päätään pitempi minua, laiha, luiseva, ja hänellä oli viisaat ja ilvehtivät silmät, käyrä nenä ja pitkä, teräväksi leikattu parta.
-- Puhu suoraan -- pääseekö liha voitolle?
Heillä oli aina liha mielessä!
Minua ei juuri haluttanut, mutta kerroin kuitenkin lyhyesti hänelle muutamia epäilyjäni. Hän näytti synkältä, mutta hymyili samalla.
-- Tuollaista vastaan, poikani, on rukous paras -- keino, ja rukouksella voit sinä parantaa sieluasi. Mutta ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja tavattoman pyyntösi, lupaan minä kuitenkin ilmoittaa siitä igumenille. Odota!
Sana "tavaton" kummastutti minua, ja minä tunsin siinä tyhjyyttä sekä vihamielisyyttä itseäni vastaan.
Pian kutsutaankin minut igumenin luokse, hän katselee minua tarkasti, kun kumartelen hänelle, ja puhuu sitten mahtavasti:
-- Isä Isidor on ilmoittanut minulle sinun haluavan keskustella uskon asioista minun kanssani...
-- Niin, mutta en minä tahdo väitellä...
-- Elä keskeytä vanhemman puhetta! Jokainen mietiskely kahden eri asian välillä on jo väittelyä, ja jokainen kysymys -- ajatuksen viettelijä, -- kuuluu, ell'ei sen esine näytä jokapäiväiseen veljelliseen elämään kuuluvaksi, juokseviin asioihin. Täällä teemme me työtä ystävyydessä, koetamme yllä pitää ruumistamme, jotta sielumme ajallinen olo siinä olisi mieliksi Herralle, ja sitten rukoilemme me Häneltä laupeutta syntiselle maailmalle. Meillä ei ole viisauden koulu, vaan työn; emmekä me tarvitsekaan viisautta, vaan hengen yksinkertaisuutta. Minä tunnen sinun väittelysi veli Mihailan kanssa enkä voi yllyttää sinua jatkamaan niitä. Mittaa oman ajatuksesi röyhkeys, jotta et lankeisi kiusaukseen, sillä ei uskolla sidottu, vaan hillitsemättömän vapaa sielu on perkeleen terävimpiä aseita. Järki -- on lihasta, ja liha -- perkeleestä, mutta sielun voima -- on Jumalan hengestä. Ja hurskas saa nähdä ilmestyksen mietiskelyn kautta. -- Veli Mihaila, sinun esimiehesi, on ankara munkki, todellinen kiivastelija ja veli, sekä kaikkein rakastama töittensä tähden. Mutta minä määrään nyt sinulle katumustöitä -- päivätöittesi päätyttyä pitää sinun vasemman puoleisen alttarin ääressä ristiinnaulitun edessä lukea rukouksia Jeesukselle kolmasti yössä kymmenenä yönä. Sitten määrätään sinulle käyntejä ankaruudestaan kuuluisan munkin Mardarin luona, -- myöhemmin sanon ajan ja päivät. Oletko ollut tekemisissä meidän taloudenhoitajan kanssa? Mene rauhaan, minä pidän sinut mielessäni. Sinä sanoit, ett'ei sinulla ole vanhempia? No, mene nyt, minä rukoilen puolestasi! Toivo parasta!
Minä palasin leipomoon ja aloin punnita kuulemaani puhetta sekä havaitsin sen -- keveäksi.
Ehkä voi järki eksyä totuutta hakeissaan, mutta eihän ole ihmisen arvon ja hurskauden mukaistakaan elää pelkkänä rumpunakaan. Rukoukseen taipuvaa mietiskelyä aloin minä tähän aikaan ymmärtää, se oli kuin sieluni sydän, jonne juuret ovat tarttuneet kiinni ja josta ajatus koettaa nousta ylöspäin kuin hedelmäpuu. Omasta sielustani en minä löytänyt mitään itselleni vihamielistä tai käsittämätöntä, mutta minä tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielisyyttä maailmassa, ulkopuolella itseäni. Mutta että veljet rakastaisivat Mihailaa, -- se oli ilmeinen valhe. Sillä vaikka minä olin syrjässä enkä sekaantunut kenenkään kanssa puheluihin, niin kuitenkin -- kaikkea silmällä pitäen, -- huomasin, että pappiskokelaat ja palvelijatkin halveksivat Mihailaa, pelkäsivät ja inhosivat häntä.
Minä näen myöskin, että luostarissa vallitsivat taloudelliset periaatteet: luostari teki metsäkauppoja, vuokrasi maata talonpojille, harjoitti kalanpyyntiä järvessä; sillä oli mylly, ryytimaa ja suuri hedelmäpuutarha; se myi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljeksiä noin viisikymmentä, ja koko väki oli vahvaa, työteliästä, ukkoja oli vähän -- ainoastaan paraattia varten ja jotta rukoilijoista ei olisi puutetta. Munkit juovat viiniäkin ja seurustelevat ahkerasti naisten kanssa; nuoremmat juoksevat yökaudet ulkona, vaan vanhemmat ottavat naisia vastaan kopeissaan, jonne he saapuvat lattian pesijöinä; -- ja luonnollisesti käyttävät he toivioretkillä oleviakin naisia. Mutta tämä ei ole minun asiani enkä minä tahdo heitä tuomita, sillä minä en näe siinä mitään syntiä, vaan -- valheellisuus on minulle vastenmielistä. Palvelijoita on paljon, työt ovat raskaita, eikä väki voi niitä kestää vaan -- karkaa. Niinä kahtena vuotena, jotka minä luostarissa vietin, karkasi yksitoista miestä; pari kuukautta ovat he luostarissa -- ja sitten saavat jalat alleen. Raskasta!
Luonnollisesti oli näillä Jumalan miehillä myöskin syöttejä: päämunkki Iosaf vainajan kahleet, jotka paransivat luuvalon polvista, kalotti, jota hän oli pitänyt päässään, paransi päänsäryn, ja metsässä oli hyvin kylmä lähde, -- jonka vesi, kun sillä valeli, vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Jumalan äidin taivaasen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisia varten; päämunkki Mardari ennusteli tulevia asioita ja lohdutteli ihmisiä murheissa. Kaikki oli, niin kuin olla pitikin, ja keväällä, toukokuussa, tuli kansa suurissa joukoissa meidän luokse.
Keskusteltuani vielä igumenin kanssa halutti minun lähteä toiseen luostariin, joka olisi köyhempi ja yksinkertaisempi ja jossa ei olisi niin paljo työtä; jossa munkit olisivat lähempänä kutsumustaan ja tuntisivat maailman synnit, mutta erityiset asianhaarat estivät minua.
Minä tulin äkkiä tuttavaksi erään luostariveljen Grishan kanssa, -- joka työskenteli luostarin konttoorissa. Minä olin aikoja sitten kiinnittänyt huomioni häneen: veljien keskuudessa kulki tämä nuorukainen aina nopeasti ja äänettömästi, ja hänellä oli savun väriset silmälasit, kasvot, jotka eivät herätä huomiota, ja muuten oli hän köyryselkäinen. Hän kulki pää alas painuneena aivan kuin ei olisi halunnut nähdä mitään muuta kuin sen tien, jota kulki.
Sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin minä olin käynyt igumenin puheilla, tulee tämä Grisha leipomohuoneesen, -- Mihaila oli mennyt isä rahastonhoitajan puheille rahastoon, -- ja tervehdittyään minua hiljaisella äänellä kysyi hän:
-- Olitteko, veliseni, igumenin luona?
-- Olin.
-- Puheliko hän paljonkin kanssanne?
-- Ei.
-- Ajoiko hän sitten ulos teidät?
-- Minkätähden?
Hän hämmästyi, korjasi silmälasejaan ja sanoi:
-- Antakaa Kristuksen tähden anteeksi.
-- Onko hän sitten ajanut teidät ulos?
Hän nyökäyttää myöntävästi päätään.
Sitten istui hän aivan köyryssä laarin reunalle, yski kuivasti ja naputteli sormillaan laarin seinään, ja minä aloin kertoa hänelle, mitä igumen oli minulle puhunut. Mutta silloin hyppäsi hän äkkiä ylös, suoristi itsensä kuin vieteri ja alkoi puhua tulisesti ja heleällä äänellä:
-- Minkähäntähden tätä paikkaa kutsutaan -- sielujen pelastuspaikaksi, jos täällä kaikki on järjestetty rahoille ja me elämme rahain tähden kuin maailmakin? Minä pakenin kauppamaailmasta tänne, tahdoin välttää kaupan syntiä, mutta täälläkin asettuu se minua vastaan, -- ja minne minä nyt pakenisin?
Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän kertoo nopeasti itsestään: kauppiaan poika, käynyt kauppakoulun ja isä oli antanut hänelle paikan liikkeessään.
-- Kaikellaisilla pienillä tavaroilla, -- puhuu hän, -- olisin minä mielelläni alkanut tehdä kauppaa, mutta -- viljakauppaa minä häpesin ja inhosin! Vilja on välttämätöntä kaikille, ja sitä pitää koota yksiin käsiin, jotta voitaisiin kiristää voitto ihmisten hädästä! Isä oli musertavinaan minut, mutta ahneus musersikin hänet. Minulla oli sisko, gymnaasilainen, iloinen ja reipas, joka teki tuttavuuksia ylioppilaitten kanssa ja luki romaaneja, ja hänelle sanoi isä kerran aivan odottamatta: "jätä lukeminen sikseen, Lisaveta, minä olen löytänyt sulhasen sinulle." Tyttö itkemään, riitelemään ja huutaa: "Minä en tahdo sulhasta!" mutta silloin tarttuu isä hänen -- hiuspalmikkoonsa ja sai asiansa vihdoin niin pitkälle, että sisko alistui. Sulhanen oli -- rikkaan teekauppiaan poika, karsosilmäinen, tavattoman iso herra, oikea grobiaani, joka aina kehui rikkauksiaan. Lisaveta oli hänen rinnallaan kuin hiiri koiran rinnalla, ja sitäpaitsi ei tuo mies ollenkaan miellyttänyt häntä. Mutta isä sanoo: "Hupsu, hänellä on kauppa monissa kaupungeissa Volgan varrella." No niin, he vihittiin, mutta juhlapäivällisen aikana lähti tyttö huoneesensa ja ampui siellä pistoolilla rintaansa. Minä tapasin hänet vielä hengissä ja hän sanoi minulle: "Hyvästi Grisha; elämä olisi hyvin hauskaa, mutta nyt se on hirveätä, minä en voi, en voi elää!"
-- Muistan, -- puhui hän hyvin nopeasti, -- mitenkä minä ikäänkuin paetakseni tapahtunutta katselin uuniin päin. Hänen kasvonsa olivat minun edessäni -- aivan kuin muinaisaikuiset, sokeat kasvot, uuni oli täynnä tulta syökseviä pahoja kieliä, se ulisi, halot vinkuivat ja kihisivät. Ja tulessa näen minä oman siskoni ja ajattelen suuttuneena: minkätähden ihmiset musertavat ja tappavat toisiaan?
Ja Grishan sanat putoilevat tiheästi kuin syksyn kuivat lehdet:
-- ... Isä raivostui, hän polki jalkaa ja huusi: "hän on häpäissyt isänsä, hän on tappanut itsensä!" Ja vasta hautajaisten jälkeen, nähtyään, että koko Kasan tuli saattamaan Lisavetaa ja kaunisti seppeleillä hänen hautakumpunsa, tuli hän järkiinsä. -- "Jos", sanoi hän, "koko kansa oli hänen puolellaan, niin merkitsee se sitä, että minä olen konna tyttäreni rinnalla!"
Grisha itkee, pyyhkii silmälasejaan, ja hänen kätensä vapisevat.
-- Ennen tätä onnettomuutta uneksin minä jo luostariin menoa, ja nyt sanoin minä isälle: laskekaa minut menemään! -- Hän torui ja pieksi minua, mutta minä sanoin lujasti: minusta ei ole kauppiaaksi, laskekaa minut menemään! Kun Lisavetan esimerkki tämän lisäksi peloitti häntä, antoi hän minulle vapauden, ja -- nyt olen minä neljän vuoden kuluessa kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käydään kauppaa, enkä minä löydä sielulleni lepoa. Maalla ja Jumalan sanalla tehdään kauppaa, hunajalla ja ihmeillä... Minä en voi nähdä tällaista!
Hänen kertomuksensa herätti taas minunkin sieluni. Vähän olin minä näitä asioita ajatellut täällä luostarissa, jossa työ rasitti minua ja sai levottomat ajatukset asettumaan, -- mutta nyt ne äkkiä heräsivät taas eloon.
Minä kysyn Grishalta:
-- Missä on meidän Herramme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta kuin ihmisten itsepintaista ja järjetöntä tyhmyyttä, pientä petosta ja suuria onnettomuuksia, -- mutta missä on Jumala?
Mutta silloin ilmeni paikalle Mihaila, joka ajoi meidät erilleen.
Siitä päivästä lähtien alkoi Grisha usein juosta minun luokseni, minä kerroin hänelle mielipiteeni, vaan ne kauhistuttavat häntä ja hän neuvoo minua sovintoon. Minä sanon:
-- Minkätähden ihmisillä on niin paljon surua?
-- Syntien tähden, -- vastaa hän. -- Ja kaikki ihmiset saavat Jumalan kädestä -- nälän, tulipalot, onnettomat kuolemantapaukset, tulvat -- kaikki!
-- Mutta onkohan Jumala onnettomuuksien tuoja maan päälle?
-- Muistele Jobia, onneton! -- kuiskaa hän minulle.
-- Job ei kuulu minulle, -- vastaan minä. -- Hänen sijassaan olisin minä sanonut Herralle: elä pelota, mutta vastauskin olisi ollut selvä -- missä on tie Sinun luoksesi. Sillä minulla on seitsemän poikaa, jotka Sinä olet voimallasi luonut kaltaisiksesi, -- eläkä sinä nyt alenna itseäsi työntämällä luotasi lastasi!
Grisha itkee minun tyhmän röyhkeyteni tähden, ja syleilee minua.
-- Rakas veljeni, -- kuiskaa hän, -- minä pelkään ja kauhistun sinun tähtesi. Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat perkeleestä!
-- Minä en usko perkeleesen -- jos Jumala kerran on kaikkivoipa...
Hän tuli yhä enemmän haltioihinsa, ja minä pidin paljon hänestä, sillä hän oli hienotunteinen ja hellä ihminen.
Minä suoritin siihen aikaan katumustyötäni. Päivätyöni päätyttyä -- menen minä kirkkoon. Veli Nikodim avaa minulle oven ja sulkee sen sitten saaden temppelin hiljaisuuden häiriytymään raudan kilahtelevasta helinästä. Minä jään oven luokse odottamaan, kunnes tuo helinä on asettunut, ja lähden sitten hiljalleen ristiinnaulitun luokse, istun lattialle hänen eteensä, -- sillä minulla ei ole voimaa seisoa, joka jäsen särkee työstä, eikä minua miellytä katumusrukouksien lukeminenkaan. Minä vaan istun polviani syleillen, katselen unisilla silmillä eteeni ja ajattelen Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä ja yöt kuumat, vaan -- täällä oli viileä varjo, siellä täällä välkkyvät ja tuikkailevat lamput; niitten sinertävät tulet kohoavat ylöspäin, aivankuin tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle -- taivaasen, luokse kesäisten tähtien. Kuulen hiljaista rukouksen lukemista, se kaikuu täällä harvoin, ja minusta tuntuu, kuin joku eläisi täällä temppelissä näkymättömänä ja pitäisi salaisesti silmällä lamppujen vienoa valoa. Tässä lämpimässä hiljaisuudessa ja pimeydessä värähtelevät pyhäinkuvien kasvot aivankuin niitten eteen olisi ilmaantunut jotain epävarmaa. Aavemaiset varjot koskettelivat hiljalleen minun kasvojani ja leijailivat sitten ilmassa kypressin ja öljypuun ihanana tuoksuna ja pyhänä suitsutuksena. Kulta ja vaski tulivat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, hopea hohtaa lämpimästi ja hyväilevästi, ja kaikki sulaa ja virtaa yhteen jonkun suuren unelman leveäksi lähteeksi. Temppeli vapisee kuin paksu hyvänhajuinen pilvi, ja tämä vapistus muuttuu vähitellen minulle käsittämättömän rukouksen hiljaiseksi hyminäksi. Minun päätäni huimaa tämä varjojen tanssi, ja lattialta kohottaa minut ylös ihana uni.
Mutta ennenkuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, lähestyy minua äänetön veli Nikodim, herättää minut koskettamalla hiljaan päähäni ja sanoo:
-- Mene Jumalan nimeen!
-- Anna anteeksi, veli, minä olen taaskin nukkunut!
Minä lähden horjuen kävelemään, Nikodim tukee minua ja sanoo tuskin kuultavasti:
-- Jumala antaa sinulle anteeksi, elättäjäni.
Nikodim oli ukko, joka ei herättänyt huomiota, hän kätki itsensä kaikilta ja kaikkia kutsui hän "elättäjäkseen".
Kerran kysyin minä häneltä:
-- Rukoiletko sinä Nikodim sentähden, että olet pyhästi luvannut rukoilla?
-- En, -- vastaa hän, -- vaan rukoilen rukoilemisen vuoksi.
Ja sitten huokasi hän syvään:
-- Jos tietäisin, miten pitää puhua, -- niin puhuisin.
-- Mutta minkätähden sinä pakenit maailmaa?
-- Muuten vaan.
Ja jos häneltä alkaa kysellä enemmän, niin hän ei vastaa, vaan katselee silloin tällöin syyllisyyden ilme kasvoissa sinua ja sanoo hiljaan:
-- En tiedä, elättäjäni!
Sinun tulee mieleesi ajatus:
-- Ehkä tämäkin ihminen on etsinyt vastauksia kysymyksiin...
Ja silloin haluttaa lähteä karkuun koko luostarista.
Mutta sinne ilmaantuu vielä uusi herra -- äkkiä kuin pallo yli muurin -- tuollainen vahva hulivili, reipas ja lyhytkasvuinen. Hänellä oli pyöreät silmät kuin tarhapöllöllä, kyömynenä, vaaleat hiukset, tuuhea parta, hohtavat hampaat, ja alituinen hymy asui hänen huulillaan. Hän ilahuttaa pilapuheillaan kaikkia munkkeja, puhuu erittäin mielellään naisista, tuo heitä öisin luostariin, tuottaa viinaa suunnattomat määrät ja on kaikissa toimissaan hyvin ketterä.
Minä katselen häntä ja sanon:
-- Minkätähden sinäkin olet tullut luostariin?
-- Minäkö? Saadakseni syödä!
-- Leipää saadaan työn teolla!
-- Sen on Jumala jättänyt talonpoikain asiaksi, -- vastasi hän, -- mutta minä olenkin porvari, ja olenpa vielä sen lisäksi palvellut pari vuotta valtiokonttoorissa, niin että pidän itseäni vähän niinkuin esimiehenä!
Minä aloin tutkia tuota huvitusmestaria, -- halusin nimittäin nähdä kaikki ne vieterit, jotka ihmisiä liikuttelevat. Kun minä olin tottunut työhöni, alkoi Mihaila yhä enemmän laiskiintua ja juoksi aina pakoon, ja vaikka työ oli minulle yksikseni raskasta, oli se kuitenkin hauskempaa. Ihmiset tulivat nyt vapaasti leipomoon, ja minä sain tilaisuuden seurustella heidän kanssaan.
Me kolme olimme nyt useimmin yhdessä, Grisha, minä ja iloinen Serafim. Grisha on haltioissaan ja huitoo käsillään, Serafim viheltää, silittelee hiuksiaan ja hymyilee.
Kerran kysyin minä häneltä:
-- Kuulehan, Serafim, uskotko sinä, senkin maankiertäjä, Herraan?
-- Odota kolmekymmentä vuotta, ja kysy sitten, -- vastaa hän. -- Kun kuudennellakymmenellä saan halvauksen, niin silloin varmasti tulen tietämään uskonko vai enkö, mutta nyt en sitä ymmärrä. Eikä minun haluta -- valehdellakaan.
Ja sitten alkaa hän kertoa merestä. Hän kertoo siitä kuin suuresta ihmeestä, merkillisillä sanoilla, hiljaa ja taas kovemmalla äänellä, pelolla ja rakkaudella, ja koko ajan leimuaa hän ilosta, muuttuu tähden kaltaiseksi. Me kuuntelemme ääneti häntä ja me tulemme samalla surumieliseksi kuullessamme hänen kertomuksiaan tuosta majesteetillisesta, elävästä kauneudesta.
-- Meri, -- sanoi hän tulisesti, -- on maan sininen silmä, joka on suunnattu taivaitten etäisyyteen, tarkastelee maan yläpuolella olevia avaruuksia, ja sen pinnalla, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, kuvastuvat tähtien leikit -- ja lentotähtien salaperäinen juoksu. Ja jos kauvan katselet aaltoavaa merta, niin taivaskin näyttää etäiseltä valtamereltä ja tähdet ovat -- sen kultaisia saaria.