Part 7
Grisha kuuntelee kalpeana häntä, ja hymyillen kuin kuu hiljaista hymyä virkkaa hän vihdoin surullisesti.
-- Ja kaikkien näitten salaperäisten kauneuksien edessä me vaan -- teemme kauppaa! Ei mitään muuta... O, Herra!...
Tai alkaa Serafim puhua Kaukaasiasta -- esittää meille tuon synkän ja kauniin maan, sadunomaisen paikan, jossa helvetti syleilee paratiisia, jossa helvetti ja paratiisi ovat tehneet keskenään rauhan, loistavat yhtäläisinä kauneudessaan ja ylpeilevät majesteetillisyydessään.
-- Kaukaasian näkeminen, -- lausuu Serafim, -- merkitsee sitä, että näemme maan todellisen silmän, jossa -- vastaan sanomatta -- sulavat yhdeksi ainoaksi hymyilyksi lapsen sielun lumivalkea puhtaus ja perkeleellisen viisauden ylpeä nauru. Kaukaasia on paikka, -- jossa ihmisen voimat koetellaan: heikko sielu siellä masentuu ja vapisee kauhusta maan voimien edessä, vaan väkevä saavuttaa vielä suuremman väkevyyden, tulee korkeaksi ja teräväksi kuin vuori, joka kohottaa timanttihuippunsa taivaan avaruuksia kohden; ja tuo huippu on -- ukkosen valtaistuin.
Grisha huokaa ja kysyy hiljaa:
-- Kuka näyttää sielulle tien, jota pitkin sen pitää kulkea? Pitääkö mennä maailmaan, vaiko pois maailmasta? Minkä pitää hyväksyä ja minkä hylätä?
Serafim hymyilee hajamielisesti valoisaa hymyään:
-- Ei auringon voimat vähene eikä kasva siitä, että sinä, Grishuha, taivasta katselet; elä siis myöskään sielun teitä murehdi, poikaseni.
Minä ymmärrän Serafimin -- enkä ymmärrä. Siitä syystä kysynkin vihaisesti häneltä:
-- No, entä ihmiset, millaiset ne ovat sinun mielestäsi? Minkä kaltaiset?
-- Mitä -- ihmisetkö? Ihmiset ovat kuin heinä, kaikki erillaisia. Sokean mielestä on aurinkokin musta. Joka ei ole tyytyväinen itseensä, ei hän ole tyytyväinen Jumalaankaan. Ja muuten, nuoria ihmisiä -- kolmen vuotista Ivania ei vielä voi kutsua sukunimeltään.
Hänellä on sanansutkauksia kuin Savelkalla -- hänen suunsa on niitä täynnä ja hän kylvää niitä ympärilleen kuin omenapuu kukkiaan. Niin pian kuin teet hänelle vakavan kysymyksen, alkaa hän heitellä sanansutkauksiaan kuin ruohoa heitetään lapsen haudalle. Hänen myöntyväisyytensä ärsytti minua, minä suutuin, mutta se piru vaan nauroi.
Kerran sanoin minä kiukussani hänelle:
-- Minkätähden sinäkin, laiskuri, täällä vetelehdit? Aivan ilmaiseksi saat sinä täältäkin leipäsi!
-- Joka meillä syö omaa leipäänsä, hän on aina nälässä, -- kuuluu vastaus. -- Talonpojat kylvävät vuosisadat viljaa, mutta eivät rohkene syödä sitä. Mutta etten minä pidä työnteosta, -- se on totta. Minä olen nimittäin nähnyt, että ken on ruvennut työhön, ei siitä ole tullut sen rikkaammaksi, vaan joka on paljon nukkunut, hän on -- Jumalan kiitos -- myöskin tyytyväinen! Sinäkin, Matvei, voisit ottaa varkaan veljeksesi, jos sinua miellyttäisi toisen oma.
Jos rupeet väittelemään hänen kanssaan, niin hän vaan nauraa. Muuten oli hän yksinkertainen ja juuri siitä syystä viehättävä, hän ei milloinkaan teeskennellyt, vaan sanoi suoraan:
-- Minä olen pieni mato, joka en tuota ihmisille suurtakaan vahinkoa sillä, että pyydän palasen leipää ja syön sen.
Minä näen, että tuolla miehellä on Savelkan nuorekas sielu, ja minua kummastuttaa, mitenkä tuollaiset ihmiset voivat keskellä kuohuvaa elämää säilyttää sielunsa kirkkaana ja mielensä iloisena.
Serafim oli Grishaan verrattuna kuin kirkas kevätpäivä syysiltaan, ja he seurustelivat keskenään enemmän kuin minun kanssani. Tämä loukkasi minua vähän, ja pian lähtivät he yhdessä matkallekin: Grisha päätti lähteä Olonetsiin, ja Serafim sanoi:
-- Minä lähden saattamaan häntä, lepään siellä sitten viikon verran ja sitten taas Kaukaasiaan. Ja sinun, Matvei, pitäisi lähteä astelemaan meidän kanssamme. Liikkeellä ollessa löytää nopeammin sen, jota etsii. Tai hävittää, ja sekin -- on hyvä! Jumalaa ei löydetä maata kaivamalla!
Mutta minä en voinut lähteä heidän kanssaan, sillä siihen aikaan kävin minä päämunkki Mardarin luona, ja hän oli mielestäni hyvin huvittava.
Suurella surulla saatoin minä heitä, -- ja minusta tuntui kuin olisi silloin ollut hiljainen ilta ja samalla iloinen päivä.
Päämunkki Mardari asui maamajassa, joka oli kaivettu alttarin taakse kirkon seinän viereen. Muinoin oli tätä kuoppaa pidetty salaisuutena, -- luostarin kalleudet oli rosvojen pelosta kätketty sinne, ja alttarilta suoraan oli käytävä tuohon kuoppaan. Kuopan päälle oli rakennettu kivistä holvi, tämän päälle taas oli pantu paksuja lautoja, ja täten oli saatu syntymään pieni koppi, jonka ikkuna oli katossa. Mutta kopin lattialle oli rakennettu ristikkoaita, jonka takaa rukoilijat saivat katsella päämunkkia. Kuopan nurkassa oli paikaltaan siirrettävä luukku ovena ja portaat kiersivät kuin ruuvi Mardarin luokse; -- sen, joka näitä portaita kulki, hänen meni päänsä aina pyörälle. Kuoppa oli syvä, kaksitoista askelta oli sen pohjaan, ja valoa tuli sinne ainoastaan yksi säde, joka sekään ei ylettynyt pohjaan, vaan suli keskuksessa muuttaen tämän maanalaisen asunnon valon harmahtavaksi varjoksi.
Kauvan ja tarkkaan täytyy katsoa häkin läpitse, ennenkuin eroitat tuolla pimeyden syvyydessä vieläkin pimeämmän, kuin suuren kiven tai multaläjän -- ja tämä on päämunkki, joka siellä istuu liikkumattomana.
Kun laskeudut hänen luokseen, niin joudut ensin lämpimään, höyryävään kosteuteen, ja ensi hetkinä et näe mitään. Sitten alkaa näkyä musta ruumisarkku, ja siinä istuu köyryssä selin pikkuinen ukko verhottuna mustiin kääriliinoihin, joissa on valkeita ristejä, pääkalloja, ruokoja ja keihäitä -- ja kaiken tämän keskessä oli hänen kuivanut ruumiinsa. Nurkassa oli pyöreä rautakamiini, ja siitä mateli korkeuteen savutorvi kuin paksu mato, ja seinäin kivillä kasvoi home vihertävinä suomuina. Valonsäde tuli tähän pimeyteen kuin valkea miekka, ja ruostui siinä sekä hajosi.
Aivan kuin varjo äänetönnä häälyttelee päämunkki itseään, hänen kätensä lepäävät polvilla ja hypistelivät rukousnauhaa, pää oli painunut rintaa vasten ja selkä oli koukussa.
Minä muistan, mitenkä minä tulin hänen luokseen, laskeuduin polvilleni ja olin ääneti. Ja hänkin oli kauvan ääneti, ja meidän ympärillämme vallitsi kuoleman hiljaisuus. Hänen kasvojaan en minä nähnyt, vaan ainoastaan terävän nenän pää häämöitti tummana minulle.
Hän kuiskaa tuskin kuultavasti:
-- No...
Vaan minä en voinut puhua, minut oli vallannut sääli tätä miestä kohtaan, joka elävänä oli asettunut ruumisarkkuun.
Odotettuaan hetken kysyi hän taas:
-- Mitä ... puhu...
Ja silloin käänsi hän kasvonsa minuun päin. Ne olivat tummat, mutta silmiä en minä nähnyt, ainoastaan valkeat silmäkarvat, parran ja viikset, jotka olivat kuin home hänen raskailla, pimeyden himmentämillä ja liikkumattomilla kasvoillaan.
Ja sitten kuulen minä hänen äänensä kahinan:
-- Sinä riitelet itse... Minkätähden sinä riitelet... Jumalaa pitää nöyrästi palvella. Mitä sinä Hänen kanssaan riitelet ... Jumalan kanssa... Jumalaa pitää yksinkertaisesti rakastaa.
-- Minähän rakastan -- Häntä...
-- No, hyvä. Hän rankaisee sinua, mutta ole sinä, niinkuin et näkisikään sitä, ja sano vaan -- kunnia olkoon Sinulle Herra, kunnia Sinulle! Ja sano aina niin. Muuta ei ole tarvis.
Hänen oli nähtävästi vaikea puhua heikkoudesta tai oli hän unohtanut puhumisen taidon, -- sanoja ei voinut pitää elävän miehen sanoina, ja ääni oli kuin kuolevan linnun siipien värähdykset.
Minä en voinut kysyä ukolta mitään, minua säälitti rikkoa hänen rauhaansa kuolemaa odotellessaan ja minua peloitti, ett'en vaan säikyttäisi häntä... Seison siinä liikahtamatta... Ylhäältä kuuluu kirkonkellon ääni, hiukset tuntuvat värähtelevän päässäni, tunnen sietämätöntä tuskaa, haluan kohottaa päätäni ja katsoa taivasta, mutta pimeys piirittää minut, -- enkä minä liikahda.
-- Rukoile sinä, -- sanoo hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun puolestasi.
Hän vaikeni taas. Syntyi hiljaisuus. Ja omituinen pelko kulkee pitkin minun ihoani täyttäen rintani jäisellä kylmyydellä.
Jonkun ajan kuluttua hän taas kuiskaa:
-- Oletko sinä vielä siellä?
-- Olen.
-- Minä en nähnyt. No, mene nyt Jumalan nimeen! Eläkä -- riitele.
Minä tulin hiljalleen ulos. Kun olin päässyt maan pinnalle ja saanut hengittää raitista ilmaa, niin juovuin ilosta ja pääni meni aivan pyörälle. Olin tykkänään kostea kuin olisin ollut kellarissa. Mutta hän, Mardari, istui neljättä vuotta siellä.
Minun oli määrätty käymään viisi kertaa siellä, vaan minä olin vieläkin ääneti. En voinut puhua. Kun minä laskeudun alas, kuuntelee hän ja kysyy sitten haudan kolealla äänellä:
-- Tulitko taas? Eilinenkö?
-- Niin, minä se olen.
Silloin alkaa hän kuiskailla ... katkonaisesti:
-- Elä sinä suututa Jumalaa... Mitä sinä tahdot?... Et sinä tarvitse mitään... Ehkä palan leipää... Mutta synti suututtaa Jumalaa. Ja synti on kotoisin pirusta. Pirut -- ne tunkevat kaikkialle. Kyllä minä heidät tunnen. Hekin ovat suutuksissaan ... pirut. Ilkeitä ovat. Heitä on loukattu, ja siitä syystä ovat suutuksissaan. Vaan sinä et saa suuttua, ellet tahdo pirun vertaiseksi ruveta. Jos sinua koetetaan suututtaa, niin sano sinä: Kristus varjelkoon teitä! Ja mene sitten matkaasi. Niin heidän kanssaan. He ovat kaikki häviäväisiä. Se on pääasia. Vaan sielua he eivät saa. Kätke se, niin eivät ota.
Hän kylvää sanojaan hiljalleen, ne lankeevat päälleni kuin tuhka kaukaisesta tulipalosta, vaan minä en niitä tarvitse eivätkä ne vaikuta vähääkään sieluuni. Minä näen kuin pahaa unta, jota en ymmärrä ja joka on raskasta ja ikävää.
-- Sinä olet ääneti, -- sanoo hän sitten miettiväisesti, -- ja se on hyvä. Vaikka sinua kuinka tahdottaisi puhumaan, niin ole sinä vaan ääneti. Toiset kun käyvät täällä, -- niin he puhuvat. Ja paljon he puhuvatkin. Kaikkea ei ymmärräkään. Muutamat puhuvat naisistakin. Mutta mitä minä niistä. Kaikista maailman asioista he puhuvat. Minä en heitä ymmärrä. Mutta sinä osaat olla ääneti. En minäkään puhuisi, mutta igumen on käskenyt lohduttaa, -- ja täytyy lohduttaa! No, ne ovat pikkuasioita! Mutta muuten olen kovin vähäpuheinen. Kaikki vaan Jumalalle! Minulta on viety kaikki. Rukouksen voima vaan on jätetty. Jos sinua kiusataan -- niin elä ole huomaavinasi. Pirut ne kiusaavat. Minuakin ne ovat kiusanneet. Oma veljeni. Pieksi. Ja vaimoni. Syötti minulla arsenikia. Minä olin kuin hiiri hänen käsissään. Minut varastettiin putipuhtaaksi. Sanoivat vielä, -- että minä muka olin sytyttänyt kylän. Ja aikoivat heittää minut tuleen. Ja vankeudessa sain olla. Mutta kaikki on ollutta. Langetettiin tuomio -- ja sain istua. Jumala olkoon heille armollinen. Minä olen antanut kaikille anteeksi. En minä ole syyllinen -- vaan olen antanut anteeksi. Oman -- itseni tähden. Kokonainen vuori loukkauksia oli minun päälläni. Ne olivat tukehduttaa minut. Vaan kun annoin anteeksi, -- niin kaikki oli mennyttä. Vuori poistui. Pirut suuttuivat ja poistuivat. Niinpä sinäkin -- anna kaikille anteeksi... Minä en nyt -- tarvitse mitään. Ja sinäkin tulet samallaiseksi.
Neljännellä käynnilläni pyytää hän minulta:
-- Tuo sinä minulle leivänpala. Minä imeskelisin sitä. Olen kovin heikko ja -- anna sinäkin Kristuksen tähden minulle anteeksi!
Minun kävi häntä niin sääliksi, että sydäntäni särki. Kuuntelen hänen hourailujaan ja ajattelen:
-- Minkätähden pitää olla näin, Herra? Minkätähden?
Mutta hän jatkaa värähtelevällä kuivaneella kielellään:
-- Minun luuni ovat kipeät. Yöt päivät niitä särkee. Kun imen leivänkannikkaa, -- niin on helpompi, ehkä. Ja sitten syyhyttää minua, ja se estää. Estää rukoilemasta. Mutta joka hetki pitää rukoilla. Unissakin. Muuten piru heti muistuttaa itsestään. Se sanoo nimesi ja missä sinä olet asunut, kaikki. Tuolla uunilla se istuu. Ei se siitä vähääkään välitä, vaikka se väliin on kuumuudesta punainen. Se on -- tottunut siihen. Harmaana istuu se vastapäätä minua. Minä olen ristinnyt sen, -- enkä sitä enää viitsi katsoakaan. Se ikävystyttää minua. No niin. Milloin se taas kulkee hämähäkin kaltaisena pitkin seinää. Toisinaan se harmaana riepuna puhelee ilmaan. Se on nähtävästi aina eri tavalla eri henkilöitten kanssa. Mutta ikävä sillä ukolla mahtaa olla. Hän on määrätty -- vartioimaan minua. Vaan ei sillä ukolla makean leivän päivät ole. Minä en enään ole suutuksissanikaan häneen. Ja pirukin on tyytyväinen. Minä olen tottunut siihen. Mutta nyt olet sinä suuttunut itse itseesi. En minä katso sinua. Ei hän ole mitään enään. Yhä se sentään muistuttaa minulle entistä nimeäni.
Ukko kohottaa päätään ja sanoo tavallisen kovalla äänellä:
-- Minun nimeni oli Mihaila Petrow Vjahirjeff!
Ja sitten hän taas vaipui ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:
-- Sellaista se piru puhelee... Voi sinua, piru! Oletko sinä täällä, veli? Mene Herran nimeen!
Minä olin vähällä itkeä kiukusta sinä päivänä... Minkätähden tuon ukon pitää olla tuollainen. Mitä kauneutta on hänen urotyössään? Minä en ymmärrä mitään! Koko päivän ja paljon jälkeenpäinkin muistelen minä häntä, ja minusta tuntui aina silloin, että joku piru ärsytti minua.
Kun minä viimeisen kerran menin hänen luokseen, niin täytin taskuni lämpimällä leivällä; -- vihaisena ja kiukkuisena ihmisille kannoin minä tätä leipää hänelle. Ja kun annoin sitä hänelle -- kuiskasi hän:
-- Ohoo-ho! Lämmintä! Ohoo-o...
Hän kohottautuu ruumisarkussaan, höylänlastut narisevat hänen allaan, kätkee leivän ja kuiskaa:
-- Ohoo-ho!
Ja pimeys, ja seinien home -- kaikki tuntuu liikkuvan ja kertaavan hiljaisella äänellä päämunkin kuiskauksen:
-- O-o-oo.
Neljä kertaa viikossa otti hän vastaan ruokaa, ja hänellä oli luonnollisesti nytkin kova nälkä.
Tällä viimeisellä kerralla ei hän sen enempää puhellut kanssani, vaan imeä nassutteli leipäänsä. Nähtävästi ei hänellä enään ollut hampaitakaan.
Odotettuani siinä jonkun aikaa sanoin vihdoin hänelle:
-- No, anna nyt minulle anteeksi, isä Mardari, minä lähden nyt pois enkä enään palaa. Ota myöskin vastaan kiitokseni!
-- Niin, niin, -- vastaa hän hätiköiden, -- kiitos sinullekin, kiitos! Elä puhu munkeille mitään. Leivästä nimittäin. Ottavat vielä pois! He ovat kateellisia, munkit nimittäin. Pirut näkyvät tuntevan heidätkin. Pirut tietävät ja tuntevat kaikki. Mutta vaikene sinä!
Tämän jälestä hän pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin juhlallisesti -- pääpappi tuli kaupungista pappien kanssa ja piti surujumalanpalveluksen. Tämän jälestä kuulin minä, että ukkovainajan haudalla paloi itsestään öisin sininen liekki.
Kuinka paljon surkuteltavaa tuossa kaikessa oli, ja kuinka suureksi häpeäksi se oli ihmisille!
Pian tämän jälkeen teki elämäni äkkikäännöksen.
Grishan vielä ollessa luostarissa sattui minulle ilkeä tapaus. Minä tulen kerran aittaan, ja siellä makaa Mihaila säkkien päällä ja harjoittaa itsesaastutusta. Se tuntui minusta sanomattoman vastenmieliseltä. Minä muistin ne ruokottomat sanat, joita hän käytti naisista puhuessaan, muistin hänen inhonsa naisia kohtaan, ja minä syljin, hyppäsin leipomoon, vapisin suuttumuksesta, häpeästä ja surkuttelusta. Ja hän minun perässäni... Lankesi polvilleen, rukoilee, että minä en puhuisi kenellekään, ja sanoo:
-- Kyllä minä tiedän, että hän kiusaa öisin sinuakin. Perkeleen valta on kovin suuri...
-- Valehtelet, -- huusin minä, -- ja mene sinä nyt kaikkein pirujen luokse, sika! Sinäkö tässä vielä muka leipoisit, koira!
Minä haukun, en voi pidättää itseäni. Ell'ei hän olisi rivoilla sanoillaan siihen määrään solvaissut naisia, niin -- koira vieköön...
Ja hän matelee yhä minun edessäni sekä pyytää, että minä vaikenisin.
-- Tokko tuosta nyt puhumaankaan, -- sanon minä. -- Minä häpeän sinun puolestasi. Mutta kauvemmin en tahdo tehdä työtä sinun kanssasi... Ja sano sinä, että minulle annettaisiin muuta työtä.
Ja tästä minä pidin kiinni.
Siihen aikaan en minä vielä tuntenut enkä ymmärtänyt ihmisiä, ja minä koettelin itse ainoastaan -- pysyttäytyä syrjässä.
Mihaila sairastui ja vietiin sairashuoneeseen. Minä saan nyt työskennellä vanhimpana, ja minulle annettiin kaksi apumiestä. Näin kului noin kolme viikkoa, ja sitten kutsuttiin minä aivan odottamatta muonavarain hoitajan luokse, joka ilmoitti, että Mihaila nyt on tullut terveeksi, mutta ei halua työskennellä minun kanssani niskoittelevan luonteeni tähden, ja siitä syystä olen minä määrätty nostelemaan kantoja metsässä. Tätä pidettiin rangaistuksena.
-- Minkätähden? -- kysyn minä.
Mutta samassa tulee konttooriin se kaunis munkki, isä Antoni, asettautuu nöyrästi syrjään seisomaan ja kuuntelee.
Muonavarain hoitaja jatkaa:
-- Sinun niskoittelevan luonteesi tähden ja siitä syystä, että ehtimiseen lausut röyhkeitä tuomioita veljistä. Se on sinun ikäisellesi ja sinun asemassasi olevalle sopimatonta ja sinun täytyy saada siitä rangaistus. Mutta isä priori on hyväntahtoisuudessaan määrännyt, että saat sitten tulla konttooriin, jossa sinulla on helpompi työ, ja kun rangaistusaika on loppuun kulunut, niin...
Hän puhui kauvan, pitkäveteisesti ja soinnuttomasti. Minä näin, ett'ei tuo mies ladellut sanojaan omantuntonsa pakosta, vaan virkansa puolesta. Mutta isä Antoni katseli minua nojaten seinään, silitteli partaansa, hymyili kauniilla silmillään ja näkyi tahtovan ikäänkuin ärsyttää minua. Minua halutti näyttää hänelle luonteeni, ja siitä syystä sanon muonavarain hoitajalle:
-- Minä en etsi -- ylennystä, alennusta -- en halua, sillä en ole sitä ansainnut, kuten tiedätte, vaan minä tahdon oikeutta.
Muonavarain hoitaja punastuu, iskee sauvallaan lattiaan ja huutaa:
-- Hävytön lurjus!
Mutta silloin kumartuu isä Antoni sanomaan jotakin hänen korvaansa.
-- Se on -- mahdotonta! -- huutaa muonavarain hoitaja. -- Hänen täytyy ottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta.
Antoni kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun, -- hänellä oli lämmin bassoääni:
-- Alistu, Matvei!
Hän voitti minut kahdella sanallaan ja lämpimällä katseellaan. Kun hän sitten kumarsi muonavarain hoitajalle maahan asti, tein minäkin samoin, ja kysyin sitten, -- milloin minä saisin lähteä metsään?
-- Kolmen päivän kuluttua, -- vastaa hän, -- ja nämät kolme päivää saat istua arestissa! Niin...
Ell'ei Antoni olisi ollut läsnä, olisin minä varmaan lyönyt murskaksi muonavarain hoitajan. Mutta minä olin ymmärtänyt hänen sanansa pieneksi viittaukseksi siitä, että minulla on mahdollisuus lähestyä häntä, ja tämän tähden olin minä valmis vaikka hakkaamaan pois käteni.
Minut vietiin arestihuoneesen -- konttoorin alla olevaan pieneen kuoppaan, jossa ei voinut maata eikä seisoa, vaan ainoastaan istua. Lattialle oli heitetty olkia, ja koko kuoppa oli märkänä kosteudesta. Hiljaista oli siellä kuin haudassa, ei ollut edes hiiriä, ja niin pimeä, että kättäänkään ei näe. Jos koetat katsoa kättäsi, -- niin et voi.
Istun täällä äänetönnä. Ja kaikki vaikenee minussa, kaikki on kuin lyijyyn valettu, minä olen raskas kuin kivi, ja kylmä kuin jää. Minä kiristelen hampaitani, aivan kuin olisin sen avulla voinut koota ajatuksiani, mutta ne tulevat kuumiksi kuin hiilet ja polttavat minua. Olisin mielelläni purrut, mutta ei ollut mitään purtavaa. Tartuin käsillä hiuksiini, pudistelin itseäni, että kieli suussa heläjää, sieluni huusi, raivosin ja olin kuin riivattu.
-- Missä on oikeutesi, Herra? Eivätkö jumalattomat leiki sillä ja eivätkö he käytä sitä oman pahan valtansa tukemiseksi? Mikähän minä sitten olen Sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri vaiko sinun kauneutesi ja oikeutesi vartija?
Minä muistan luostarielämän ankaruuden -- ja se tuntuu nyt minusta jonninjoutavalta ja naurettavalta. Minkätähden munkit ovat -- Jumalan palvelijoita? Mistä syystä he ovat muita pyhemmät? Minä tunnen talonpojan raskaan elämän tuolla kylissä. Se on kylmää ja ankaraa! He ovat kaukana Jumalasta: juovat, tappelevat, varastavat ja tekevät kaikellaista syntiä. Jumalan teitä eivät he tunne, eikä heillä ole voimia eikä aikaa etsiskellä Hänen totuuksiaan, -- sillä jokainen on nälän pelosta kiinnitetty maahansa. Voiko heiltä siis muuta vaatiakaan? Mutta täällä elävät ihmiset vapaina ja yltäkylläisyydessä, täällä on heillä viisaita kirjoja, -- vaan kuka heistä Jumalaa palvelee? Ainoastaan heikot ja verettömät, tuollaiset kuin Grisha, vaan muille on Jumalan nimi -- suojeluksena synninteossa ja valheitten lähteenä.
Minä muistan munkkien tavattoman ahneuden naisiin ja heidän lihallisen ruokottomuutensa, joka ei eläimiäkään ylenkatsonut; -- heidän laiskuutensa ja ahmattimaisuutensa, heidän riitansa veljeysseuroissa, jolloinka he kaakattivat toisilleen kuin korpit kalmistossa. Grisha oli kertonut minulle, että vaikka talonpojat koettivat kuinka ahkerasti tehdä työtä luostarin hyväksi, kasvoivat heidän velkansa yhä.
Aloin nyt ajatella itseänikin. Kauvan minä jo olen maleksinut täällä, vaan mitä olen sillä voittanut sielulleni. Ainoastaan haavoja olen minä saanut, haavoja ja lyöttymiä. Ja millä olen järkeäni rikastuttanut? Ainoastaan sillä, että olen nähnyt paljon ruokottomuutta ja alkanut tuntea inhoa ihmisiin.
Ja ympärilläni -- on hiljaista. Tänne ei kuulu kellonkaan ääni, en tiedä, miten aikaa mittaisin, en tiedä, milloin on päivä, milloin yö. -- Kukahan rohkenee riistää ihmiseltä auringon valon?
Mädäntynyt ilma on tukahuttamaisillaan minut, minun sieluni on kuin tulessa eikä se näytä minulle Herran teitä, ja sydämelleni kallis usko sulaa yhteen jumalallisen kaikkitietäväisyyden ja oikeudentunnon kanssa. Mutta kuin kirkas tähti väikkyy edessäni isä Antonin kasvot, -- ja minun kaikki ajatukseni, kaikki tunteeni ovat -- hänen luonaan kuin yöperhoset tulen luona. Hänen kanssaan minä seurustelen, hänelle valitan huoliani, häneltä kysyn neuvoa, ja pimeydessä olen minä näkevinäni pari sädettä hänen hymyilevistä silmistään. Nämät kolme päivää olivat minulle hyvin kallisarvoiset, ja kun minä vihdoin pääsin ulos tästä kuopasta, -- niin sokeutuivat silmäni ja pääni oli kuin toisen ihmisen pää. Mutta veljet nauroivat:
-- No, miltä tuntui hengellisessä saunassa?
Illalla kutsui igumen minut luokseen, asetti minut polvilleni ja piti pitkän puheen.
-- On kirjoitettu: minä katkon syntiseltä hampaat ja taivutan hänen niskansa maahan asti...
Minä vaikenen ja kuuntelen sydän pivossa. Isä Antoni on seisovinaan rauhallisena edessäni ja sulkee minun suuni hellällä hymyllään.
Ja pian -- pehmeni igumenkin.
-- Sinua, lurjus, pidetään arvossa, -- sanoi hän, -- sinua ajatellaan, sinun ahkeruutesi työntekoon on huomattu ja sinun järjellesikin osataan antaa sille tuleva arvo. Ja nytkin ehdotan minä sinulle valittavaksi kaksi palveluspaikkaa: tahdotko sinä ruveta istumaan luostarin konttoorissa vai rupeatko isä Antonin kamaripalvelijaksi?
Se oli kuin lämmintä vettä minun päälleni, minä olin tukahtua ilosta ja sain tuskin sanotuksi:
-- Sallikaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.
Hän rypisti kasvojaan, ajatteli ja katseli kysyvästi minuun.
-- Jos rupeat konttoristiksi, -- sanoi hän, -- niin ei sinun tarvitse kantoja nostaa, vaan jos sinua haluttaa ruveta kamaripalvelijaksi, niin saat myöskin samalla työskennellä metsässä.
-- Suvaitkaa minun ruveta kamaripalvelijaksi.
Hän kysyy ankarasti:
-- Minkätähden, sinä hupsu? Konttoorissa olisi helpompi olla ja se olisi kunniallisempaakin.
Minä seison kannallani.
Hänen päänsä painuu alas ja hän ajattelee.
-- Minä sallin sen, -- sanoo hän sitten. -- Sinä olet merkillinen nuorukainen, ja sinun jälkiäsi pitää seurata... Kuka sen tietää, millainen tuli sinussa palaa; niin kuka tietää. Mene rauhaan!
Minä läksin metsään.
Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.
Työ oli raskasta; metsä oli ijänikuista, juuret menivät syvälle, kannot olivat suuria, niitä sai kaivaa hiki hatussa ja hakata, -- ja kun sitten pani hevosen vetämään kantoa, niin pani tämäkin kaikki voimansa liikkeelle, mutta sai ainoastaan kuoren lähtemään puusta. Jo puolenpäivän aikaan särkivät kaikki paikkani, hevonen vapisi ja oli vaahdossa ja katseli minuun pyöreillä silmillään aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
-- En voi, veliseni, se on liian raskas!
Minä katselen hevosta ja taputan sen kaulaa.
-- Kyllä minäkin sen näen.
Ja uudestaan alan kaivaa ja hakata kantoa, mutta hevonen katselee sekä pudistelee päätään. Hevoset ovat -- viisaat; minä luulen, että he näkevät milloin mies tekee turhaa työtä.