Part 5

Minä en sen enempää ajatellut, olin tahtoa vailla ja lähdin hänen jälestään. Pian olin hänen huoneessaan. Seinässä paloi lamppu, nurkassa pyhäinkuvain alla istui paksu akka pureskellen jotakin ja pöydällä oli -- teekeittiö. Täällä on kodikas ja lämmin. Nainen istutti minut pöydän ääreen; hän oli nuori ja punakka sekä korkearintainen. Akka katselee nurkasta minua. Hänellä on suuret ja lakastuneet kasvot, joissa ei huomannut silmiäkään. Minulla on tukala olla -- miksi tulinkaan tänne? Keitähän nämät ovat?

Minä kysyn nuorelta naiselta:

-- Mitä te teette?

-- Kudon pitsiä!

Se olikin totta, sillä hyllyllä näkyi olevan pitsin nypläysvehkeet.

Mutta äkkiä hymyili hän sydämellisesti ja sanoi minulle suoraan vasten silmiä:

-- Ja sitä paitsi minä -- käyn kävelemässä.

Akka naurahti rasvaisesti:

-- Millainen sinä olet, Tanka, -- hävytön!

Ellei akka olisi tuota sanonut, en minä olisi ymmärtänyt Tatjanan sanoista mitään, mutta nyt minä ymmärsin -- ja häpesin. Ensi kerran elämässäni oli kävelevä tyttö noin lähellä minua, ja minä tietysti ajattelin pahaa heistä.

Tatjana nauroi:

-- Katsohan, Petrovna, miten tuo poika punastui!

Mutta minä olin jo suuttunut siitä, että olin tällaiseen paikkaan joutunut. Katumusretkelläni joutua tällaiseen viheliäisyyteen!

Minä sanonkin tytölle:

-- Kannattaako siitäkin vielä ylpeillä?

Mutta tyttö vastaa rohkeasti:

-- Minäpä -- ylpeilen!

Ja tähän tokasee taas akka:

-- Ah sinua Tatjana, Tatjana!

Minä en ymmärrä, mitä nyt puhuisin ja millä tavalla pääsisin erilleni heistä, -- järkiinsä ei heitä ainakaan saa! Istun ja olen ääneti. Tuuli jyskyttää ikkunaa, teekeittiö kihisee pöydällä ja Tatjana ärsyttää minua.

-- Oh, täällä on liian kuuma!

Hän oli portilla päästänyt auki kauhtanansa. Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja vaikka silmät olivatkin häikäilemättömät -- miellyttivät ne kuitenkin minua. Akka toi pullollisen yksinkertaista viinaa pöydälle ja myöskin likööriä.

-- No, -- ajattelen minä, -- minä juon lasin, maksan ja lähden pois.

Tatjana kysyy silloin suoraan:

-- Mitä sinä suret?

En ennättänyt pidättää itseäni, vaan vastasin:

-- Vaimoni kuoli.

Silloin kysyi hän hiljaisella äänellä minulta:

-- Onko siitä pitkäkin aika?

-- Ainoastaan viisi viikkoa.

Tyttö pani taas kauhtanansa nappiin ja korjasi itseään. Hän miellytti kovin minua. Minä katson ääneti häntä kasvoihin ja sanon itsekseni: kiitoksia! Vaikka minun oli kovin raskas olla, olin minä kuitenkin nuori ja tottunut naiseen, -- sillä olinhan elänyt kaksi vuotta avioliitossa.

Akka puhui nyt läähättäen:

-- Vaimosi kuoli -- ei se mitään tee! Sinä olet nuori ja meidän siskojamme ovat kaikki kadut kirjavanaan.

Mutta silloin sanoi Tatjana ankarasti hänelle:

-- Mene maata ja nuku, Petrovna. Minä saatan itse vierasta ja sulen portin.

Ja kun akka oli mennyt pois kysyy hän minulta sydämellisen hyväilevällä äänellä:

-- Onko teillä sukulaisia?

-- Ei ainoatakaan.

-- Entä tovereita?

-- Ei niitäkään.

-- Mitä te nyt sitten tahtoisitte tehdä?

-- En tiedä.

Hän ajatteli hetken ja nousi sitten ylös.

-- No, minä näen, -- sanoo hän, -- että te olette kovin hajamielinen eikä teitä voi yksin laskea menemään. Te tulitte ensi pyynnöstä minun luokseni, ja tänne täytyy teidän jäädäkin, jotta ei ole tarvis mennä ulos. Täällä, näettekö, on koko kaupunki! Olkaa siis yötä minun luonani, kas -- tuossa on vuode, nukkukaa Jumalan rauhassa! Jos teillä on suotta tukala olla, niin antakaa Petrovnalle niin paljon kuin haluatte. Ja jos minä olen teille haitaksi, niin sanokaa vaan, -- minä poistun enkä tahdo ahdistella teitä...

Hänen puheensakin miellytti minua ja silmänsä, enkä minä voinut olla tuntematta ihmeellistä iloa, hymyilin ja sanon:

-- Äh, se esipappi!

Tatjana ihmetteli:

-- Mikä esipappi?

Se oli tullut minulta aivan vahingossa ja nyt -- hämmästyin taas.

-- Niin, -- minulla vaan on sellainen puhetapa. -- Se on -- että minulla ei ole sellaista puhetapaa, vaan minä näen väliin unissa esipapin...

-- No niin, -- sanoo hän, -- jääkää hyvästi!

-- Ei, elkää vielä menkö. Olkaa hyvä ja istukaa -- ell'ei teidän ole tukala olla minun kanssani.

Hän istui ja hymyilee.

-- Minun on hyvin hauskaa; mitä te tukaluudesta puhutte?

Hän pyytää minun juomaan likööriä tai teetä ja kysyy vielä, enkö haluaisi syödä. Hänen sydämellinen hellyytensä sai kyynelet silmiini, ja minun sydämeni riemuitsi kuin lintu kevätauringosta.

-- Antakaa anteeksi suorat sanani, -- puhun minä, -- mutta minun haluttaisi tietää, puhuitteko te totta itsestänne, vai haluttiko teitä siten vaan hämmästyttää minua.

Hänen silmäkarvansa menivät ryppyyn ja hän vastaa:

-- Se on totta. Minä -- olen sellainen. Entä sitten?

-- Ensi kerran elämässäni näen sellaisen tytön, ja minä häpeän sitä.

-- Mikä teitä hävettää? Enhän minäkään tyhjällä jaksa elää!

Ja hän nauraa hiljaan ja hyväilevästi.

-- Minä en häpeä teidän tähtenne, vaan itseni, -- häpeän tyhmyyttäni.

Minä kerroin sitten peittelemättä mielipiteeni kävelevistä tytöistä.

Hän kuuntelee tarkasti ja rauhallisesti.

-- Meidän keskuudessamme, -- sanoo hän, -- on erillaisia, on huonompiakin kuin te luulette. Mutta kovin keveästi te uskotte ihmisiä!

Minusta tuntuu ihmeelliseltä ajatellakin, että tuollainen tyttö on -- ostettavana. Kysyn sentähden uudestaan:

-- Minkätähden tekin -- puuteko ajoi?

-- Ensi aluksi, -- sanoo hän, -- eräs kaunis mies petti minut, ja suuttuneena häneen viekottelin minä muita, ja leikittelin sillä tavalla... Mutta nyt ... täytyy väliin leivänkin tähden ottaa vastaan miehiä.

Hän puhelee yksinkertaisesti eikä hänen sanoissaan voi huomata edes sääliä itseään kohtaan.

-- No, käyttekö te kirkossa?

Hän hätkähti ja kävi tulipunaiseksi.

-- Kirkossako, -- sanoo hän, -- eihän sinne ketään kielletä menemästä.

Minä ymmärrän, että olin loukannut häntä, ja riensin sanomaan:

-- Te ette ymmärtänyt minua oikein! Minä tunnen evangeliumit, muistan Maria Magdalenan ja syntisen vaimon, jolla fariseukset Kristusta kiusasivat. Minä tahdoin kysyä teiltä, ettekö luule Jumalan olevan suuttunut teihin elämänne tähden ja ettekö te epäile hänen hyvyyttään.

Hän rypisti silmäkarvojaan, ajatteli sekä kysyi vihdoin ihmetellen:

-- Minä en tiedä, kuka on Jumala?

-- Kuinka? Hän on meidän paimenemme ja isämme ja hänen käsissään on ihmisen kohtalo!

Mutta hän sanoo:

-- Ell'en minä tee ihmisille pahaa, niin en ole rikoksellinen... Ja siitä, että minä en pidä itseäni puhtaana, -- niin kelle siitä on haittaa? Ainoastaan minulle itselle!

Minä tunnen, -- että hän puhuu jotakin hyvää ja sydämelle käypää, vaan en voi sitä ymmärtää.

-- Omista synneistäni -- vastaan minä itse! -- puhuu hän kumartuen minun puoleeni ja hymyillen. -- Mutta minun syntini ei kuitenkaan tunnu minusta suurilta... Ehkä en osaa oikein puhua, mutta totta se ainakin on! Minä käyn mielelläni kirkossa. Sehän on vasta äskettäin rakennettu, ja se on tuollainen valoisa ja hyvin suloinen. Laulajat laulavat hyvin. Väliin he laulullaan liikuttavat niin sydäntä, että kyynelet tulevat silmiin. Kirkossa lepää sielu kaikesta hyörinästä...

Hän vaikeni ja lisäsi sitten:

-- Tietysti kirkossa käymisellä on toinenkin tarkoitus -- siellä näkee miehiä.

Hän saa minut siihen määrään ihmettelemään, että hiki nousee päähäni, enkä minä ymmärrä, mitenkä hän saa tuon kaiken niin hyvästi sopimaan yhteen.

-- Rakastitteko te paljonkin vaimoanne? -- kysyy hän.

-- Hyvin paljon, -- vastaan minä. -- Ja etupäässä miellytti minua hänen kaunis yksinkertaisuutensa.

Ja sitten alan minä kertoa hänelle sieluni tilasta -- suuttumuksestani Jumalaan siitä syystä, että Hän salli minun ruveta tekemään syntiä ja rankaisi sitten aivan väärin Olgan kuolemalla. Tatjana silloin vaalenee ja vetää silmäkarvansa yhteen, tai värjää äkkinäinen puna hänen poskensa ja silmät iskevät tulta, ja tämä herättää minun huomiotani.

Ensi kerran elämässäni käänsin minä huomioni ihmiselämään kokonaisuudessaan ja sellaisena kuin näin sen, -- se näyttäytyi minusta selittämättömältä ja säretyltä, häpeälliseltä ja liatulta vihassaan ja voimattomuudessaan, huudoissaan, huokauksissaan ja valituksissaan.

-- Mitä jumalallisuutta tässä kaikessa on? -- sanon minä. -- Ihmiset istuvat toistensa päälle, imevät toistensa verta, kaikkialla petomainen taistelu leipäpalasta -- mitä jumalallisuutta siinä on? Missä on hyve ja rakkaus, voima ja kauneus? Vaikka minä olen nuori, en ole kuitenkaan sokeana syntynyt -- missä on Kristus, Jumalan poika? Kuka on tallannut kukat, jotka hän on puhtaalla sydämellä istuttanut, kenen viisautta kaunistaa hänen rakkautensa?

Ja sitten kerroin minä hänelle esipapista, miten hän oli mustalla jumalalla uhannut minua ja huutanut poliisia jumalaansa auttamaan. Tatjana nauroi, ja minustakin alkoi esipappi tuntua naurettavalta, tuollaiselta vihreältä sirkalta; sirkka sirkuttelee ja hyppelee, aivan kuin olisi työn hommissa, mutta ei itsekään usko lujasti työnsä totuuteen.

Mutta hymyiltyään ensin muuttui tämä hyvä tyttö nyt vakavaksi.

-- Kaikkea minä en ymmärrä -- sanoo hän, -- mutta toisia paikkoja on kauhea kuunnella. Te ajattelette kovin röyhkeästi Jumalasta.

Minä vastaan:

-- Vaikka en näe Jumalaa -- on hän kuitenkin olemassa.

-- Niin kyllä, -- vastaa hän, -- mutta etteköhän te lähtisi nyrkkitaisteluun hänen kanssaan, jos se vaan olisi mahdollista? Että elämä on ihmisille raskasta -- se on totta, ja minäkin väliin ajattelen, -- että minkätähden se niin on. Mutta tiedättekö, mitä minä nyt sanon teille? Tässä vähän matkan päässä on naisluostari, ja siinä asuu erakko, hyvin viisas eukko. Hän puhuu Jumalasta pelkkää hyvää -- teidän pitäisi käydä hänen puheillaan.

-- Mitä? -- Minä menen! Minä menen nykyään kaikkialle, kaikkein hurskasten ihmisten luokse, sillä minä etsin rauhaa!

-- Ja minä menen nyt maata. Pankaa tekin maata, -- sanoo hän ojentaen minulle kätensä.

Minä tartun siihen, likistän sitä ja sanon sydämellisesti:

-- Kiitos teille! Paljonko te olette minulle antanut, sitä en tiedä, enkä kuinka kallista se on, -- mutta minä tunnen, -- että te olette hyvä ihminen. Kiitos teille!

-- Mitä te nyt, -- sanoo hän, -- Jumala olkoon kanssanne!

Hän hämmästyi ja punastui.

-- Minä olen niin iloinen, jos teillä nyt on helpompi olla.

Ja minä näen, että hän on todellakin iloinen. Mikä olen minä hänelle? Mutta hän onkin -- iloinen siitä syystä, että -- on voinut hieman lohduttaa.

Minä sammutan kynttilän, makaan ja ajattelen:

-- Joulujuhlaksihan osuin tänne!

Ja vaikka minun sydämeni ei ollutkaan kevennyt, tuntui siinä kuitenkin olevan jotakin uutta ja hyvää. Minä näen Tatjanan silmät milloin innostusta uhkuvina milloin vakavina, ja niissä oli enemmän inhimillisyyttä kuin naisellisuutta. Minä ajattelen häntä hiljaisella ilolla, sillä tavalla, että niin ei ajateltaisikaan muulloin kuin jouluna.

Minä päätin antaa hänelle seuraavana päivänä sormuksen, jossa olisi sininen kivi. Mutta sitten -- unohdin sen, enkä ostanutkaan... Nyt on siitä ajasta kulunut kolmetoista vuotta, mutta aina olen minä muistanut tuon tytön ja aina olen tuntenut ikävää siitä, ett'en ostanut hänelle sormusta.

Aamulla koputti hän ovea.

-- Nyt on jo aika nousta!

Me tapasimme kuin vanhat ystävät, istuimme juomaan teetä, ja hän puheli ehtimiseen, että minun pitäisi mennä naiserakon luoksi, ja saikin lupaukseni. Ja sitten otimme me sydämelliset jäähyväiset, hän saattoi minut ulos portista.

Kaupungissa olin minä yksin kuin -- erämaassa. Luostariin oli matkaa kolmeneljättä virstaa, ja minä lähdinkin heti sinne sekä olin jo seuraavana päivänä siellä palveluksessa.

Kaikkialla on nunnia mustana joukkona, -- aivan kuin vuori olisi särkynyt ja sen pirstaleita olisi ollut temppelissä. Tämä luostari oli rikas, siinä oli paljon sisaria ja kaikki surullisen näköisiä. Heidän kasvonsa olivat paksut, pehmeät, kalpeat ja kuin taikinasta tehdyt. Heidän pappinsa hoiti hyvin virkaansa, vaikka lyhentelikin jumalanpalvelusta, ja hänkin oli hyvin ruokittu, suurikasvuinen ja hänellä oli bassoääni. Köörilaulajattaret olivat valiojoukkoa, kaikki kaunottaria, jotka lauloivat jumalallisesti. Kynttilät itkevät valkeita kyyneleitä, niitten tulet vapisevat ja surkuttelevat ihmisiä.

-- Mene sieluni temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... -- ääntelevät nuoret äänet nöyrästi.

Minä kertaan vanhaan tapaani itsekseni jumalanpalveluksen sanat, katselen ympärilleni ja koetan arvata, kuka noista naisista on se erakko, eikä minussa ollut hartautta ensinkään. Ja minä arvasinkin sen ja hämmästyin... Sillä enhän minä ollut tänne saapunut leikkimään, vaan siitä syystä, että sieluni oli -- tyhjä. Enkä minä voinut koota ajatuksiani, kaikki oli minussa särkynyt, ja ajatus ajoi ajatusta. Minä näen muutamia väsyneitä henkilöitä, -- vanhoja, puolikuolleita akkoja, jotka katselevat pyhäinkuviin, joitten huulet liikkuvat, mutta ääntä ei kuulu.

Minä jätin paikkani ja lähdin astelemaan pitkin luostaria. Päivä oli kirkas, aurinko säkenöitsi lumella, tiaiset tiuskuivat puitten oksilla ja pudottelivat lunta oksilta maahan. Minä lähestyn luostarin ympärysmuuria ja näen sieltä syvät laaksot. Luostari oli vuorella ja sen alapuolella leveni äitimme maa vaatetettuna rikkaalla sinertävällä lumella. Kylät näyttävät huolestuneilta, metsä on rohkeasti raiskattuna, tiet ovat lumeen haudattuina, mutta kaikkia valaisee talvisen auringon vinot säteet. Hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta kaikkialla...

Jonkun ajan kuluttua pääsin minä äiti Fevronian koppiin. Hän on pieni akka, jonka silmät ovat ilman kulmakarvoja ja aina kyynelissä ja jonka kasvojen ryppyjä peittää alituinen hymy. Hän puhuu hiljaan, melkein kuiskaamalla ja laulavalla äänellä.

-- Elä syö, nuorukainen, -- sanoo hän, -- omenaa ennen Kristuksen kirkastamisen päivää, vaan odota, että Jumala kasvattaa sitä ja antaa sen siemenet mustua.

Minä ajattelen, että mitä tuo puhe tarkoittanee.

-- Kunnioita, -- jatkaa hän, -- isääsi ja äitiäsi...

-- Minulla ei ole isää eikä äitiä!

-- Rukoile heidän sielunsa rauhan puolesta...

-- Mutta ehkä he elävät?

Hän katsoo minuun, pyyhkii kyyneleet silmistään ja hymyilee surullisesti. Sitten hän taas keinuttaa päätään ja laulaa:

-- Herra on hyvä, kaikille jakaa hän oikeutta ja kaikille on hän antelias!

-- Mutta minäpä olenkin alkanut epäillä sitä...

Minä näen, miten hän pelästyy, hänen kätensä vaipuvat alas, hänen silmänsä välkkyvät ja hän on jonkun aikaa ääneti. Mutta kun hän taas on tointunut -- alkaa hän uudestaan laulaa hiljalleen:

-- Muista, että rukouksella on siivet, rukous lentää nopeammin kun mikään lintu ja saapuu aina Jumalan istuimen eteen! Hevosella ei kukaan ratsasta Jumalan valtakuntaan...

Minä ymmärrän, että Jumala hänen mielestään on herrasmies, -- hyvä ja lempeä eikä akka tahdo sitoa häntä minkäänlaisilla laeilla. Ja uudestaan alkaa hän puhua vertauksia, joita minä en ymmärrä, mutta se suututtaa minua.

Minä kumarsinkin hänelle ja lähdin pois.

-- Kas niin -- ajattelin minä, -- ihmiset ovat jakaneet Jumalan eri osiin, kukin oman tarpeensa mukaan. -- Toisten mielestä hän on -- hyvä, toisten -- hirmuinen. Papit ovat ottaneet Hänet työmiehekseen ja maksavat pyhällä savulla sen, että Hän ruokkii hyvästi heitä. Ainoastaan Larionilla oli suuri ja ääretön Jumala.

Nunnat vetävät reellä lunta, menevät minun sivuitseni, hihittävät hiljaan, mutta minulla on raskas elämä enkä tiedä, mitä tehdä. Lähdin ulos portista -- täällä on hiljaista. Lumikinokset välkkyvät, kuuralla peittyneet puut eivät liikahdakaan, kaikki on kuin mietteisiinsä vaipunut. Ja taivas ja maa katsovat hymyillen hiljaista luostaria. Mutta minä pelkään särkeväni huudollani tämän hiljaisuuden.

Soitetaan iltakirkkoon. Mainio kello! Se kutsuu pehmeällä ja kuuluvalla äänellään, mutta minun ei nyt haluta mennä kirkkoon. Tuntuu siltä kuin pääni olisi täynnä pieniä nauloja.

Ja äkkiä teen minä päätöksen: minä lähden luostariin, jossa noudatetaan ankarampia asetuksia, elän siellä yksinäni kopissa, ajattelen ja lueskelen... Eiköhän säretty sieluni voisi silloin yksinäisyydessä uudestaan vahvistua?

Noin viikon kuluttua seison minä Savvatjevskin erämaan luostarin igumenin edessä -- miehen, joka ulkonäöltään miellyttää minua. Hän oli kauniin muotoinen, harmahtava ja kaljupäinen, punaposkinen ja vahvarakenteinen, mutta hänen kasvonsa näyttivät vakavilta ja silmänsä lupaavilta.

-- Minkätähden sinä, poikani, pakenet maailmaa? -- kysyy hän.

Minä kerron hänelle, että sieluni on murtunut vaimoni kuoleman tähden, mutta muuta syytä en voi hänelle sanoa.

Hän silittää partaansa, katsoo terävästi minuun ja kysyy uudestaan:

-- Onko sinulla rahaa?

-- On, on minulla noin sata ruplaa.

-- Anna tänne! -- Ja mene nyt vierasten vastaanottohuoneesen, huomenna päivällisjumalanpalveluksen jälkeen tahdon minä vielä puhua kanssasi.

Vieraitten kanssa seurusteli isä Nifont, ja hänkin miellytti minua.

-- Meillä on yksinkertainen luostari, -- puhuu hän, -- ja me elämme todellakin veljellisesti, teemme kaikki työtä Jumalan kunniaksi, emmekä elä niinkuin muissa luostareissa eletään. On täällä kuitenkin eräs herrakin, mutta hänestä ei välitä kukaan eikä hän ketään häiritse. Täällä löydät sinä lepoa ja rauhaa sielullesi ja täällä sinä puhdistut.

Seuraavana päivänä minä jo katselin luostaria. Aikaisemmin oli se nähtävästi ollut metsässä, mutta sitten oli metsä raivattu pois porttien edustalta, vaan sivuilta syleili se vielä kahtena mustana siipenä viheriäkattoista kirkkoa ja luostarin valkeita rakennuksia. Vastapäätä lepää jäätyneenä ja puolikuun muotoisena Sin-järvi -- kymmenen virstaa päästä päähän ja neljä virstaa leveä --, ja järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Nikolan ja Tolokontseffin kultaiset katot, vaan tällä puolella, luostarin luona oli Kudejarovom siirtolaisten rakentamat kaksikolmatta taloa.

Ja ympärillä oli -- mahtava metsä.

Kaikki oli -- hyvin. Hiljainen uupumus valtasi sieluni. Täällähän minä voin seurustella Herran kanssa, avata Hänelle verta vuotavan sydämeni ja pyytää Häntä nöyrällä päättäväisyydellä osoittamaan minulle tien, jota kulkien voin noudattaa Hänen lakejaan.

Illalla olin minä kirkossa. Siellä kuunneltiin viran puolesta laulua, mutta se oli soinnutonta, sillä hyviä ääniä ei heillä ollut.

Minä rukoilen:

-- Anna, Herra, anteeksi, jos olen röyhkeästi ajatellut sinusta, mutta minä en ole tehnyt sitä uskottomuudesta vaan rakkaudesta ja halusta sinuun, niinkuin itse tiedät, Kaikkitietävä.

Äkkiä kääntyi edessäni seisova munkki minuun päin ja hymyilee. Minä olin nähtävästi tavannut katumussanani liian korkealla äänellä. Hän hymyilee -- ja kuinka kauniit kasvot minä näin!... Minun pääni vaipui alas, minä suljin silmäni, sillä en siihen asti enkä jälkeenpäin ole milloinkaan niin kaunista miestä nähnyt. Ja sitten astun minä pari askelta eteenpäin, seisahdun hänen rinnalleen ja alan katsella hänen ihmeen ihania kasvojaan, -- jotka olivat valkeat kuin marmorista veistetyt, ja hänen mustaa partaansa, jossa näkyi joku harmahtava karva. Hänen silmänsä olivat suuret, kosteanhimmeät ja ylpeät, ja ruumiiltaan oli hän hyvärakenteinen sekä pitkä. Hänen nenänsä oli käyrä ja koko hänen olennossaan näkyi ylhäinen syntyperä. Hän hämmästytti siihen määrään minua, että seuraavana yönä uneksin hänestä.

Aamulla aikaiseen herättää minut Nifont.

-- Isä igumen on, -- sanoo hän, -- antanut määräyksen sinusta. Mene nyt leipomahuoneesen, kas tämä rauhallinen munkki johdattaa sinua, hän on sinun esimiehesi. Pukeudu myös luostarin pukuun.

Minä pukeudun luostarin vaatteisiin, jotka sopivat hyvin, ja jätän pidetyt ja likaiset vaatteeni.

Katson esimiestäni. Hän on leveähartiainen, kömpelö, otsa ja posket syylissä ja näppylöissä, näitten välissä kasvaa harmaita karvoja, ja koko hänen kasvonsa ovat kuin lampaan villoilla peitetyt. Hän olisi näyttänyt hyvinkin naurettavalta, -- mutta hänellä oli suuri otsa, jota peittivät syvät rypyt, tiukkaan puserretut huulet ja pienet, itsepäiset silmät.

-- Nopeammin! -- käskee hän.

Hänen äänensä on karkea, mutta rikkinäinen ja tulee kuin särkyneestä kellosta.

Nifont sanoo hymyillen:

-- Hänen nimensä on -- veli Miha! Jumala kanssanne!

Me tulimme pihalle, ja siellä oli pimeä. Miha kompastui johonkin esineesen ja alkoi vahvasti sadatella. Sitten kysyy hän minulta:

-- Osaatko sotkea taikinaa?

-- Olen nähnyt, kuinka eukot ovat sotkeneet, -- vastaan minä.

Hän murisee:

-- Akat! Teillä on aina ne akat, kaikkialla akat! Mutta heidän tähtensä on maailma tullut kirotuksi, se pitää muistaa!

-- Jumalan äitikin oli -- nainen.

-- Hm.

-- Ja paljon on myös naispyhimyksiä!

-- Vai niin! Ja sinä kelpaat pirulle helvettiin!

Minä ajattelen kuitenkin, että hän on hyvin vakava ihminen.

Me saavumme leipomohuoneesen ja hän sytyttää tulen. Siellä oli kaksi suurta ammetta jauhosäkkien peitossa sekä pitkä hinkalo; ruisjauhoja oli kulittain ja vehnäjauhoja säkeissä. Täällä oli muuten roskaista ja likaista, kaikkialla oli hämähäkin verkkoja ja harmaata pölyä. Miha otti eräästä ammeesta säkin, heitti sen lattialle ja komensi:

-- Opettele nyt! Kas -- tässä on aluksi! Näetkö noita -- rakkuloita? Se merkitsee, että taikina on valmista, se on noussut.

Sitten otti hän käsiinsä kulin jauhoja yhtä helposti kuin kolmivuotiaan pojan, pani sen ammeen laidalle, ratkoi säkin veitsellä ja huusi kuin tulipalossa:

-- Kaada tuonne neljä ämpärillistä vettä! Ja sitten sotke!

Hän oli jo aivan valkea kuin kuurassa oleva puu. Minä heitin pois pappisviittani ja aloin kääriä ylös hihojani.

Mutta hän sanoo:

-- Ei siitä mitään tule! Ota housut jalastasi!... Jaloilla!

-- Mutta minä en ole käynyt pitkään aikaan saunassa.

-- Eihän kukaan ole sinulta sitä vaatinutkaan.

-- Mutta mitenkä minä likaisilla jaloilla?

Silloin raivostui hän:

-- Olenko minä sinun esimiehesi vaiko sinä minun?

Hänellä on suuri suu, hyvät hampaat ja pitkät kädet, joita hän heiluttaa hyvin varoittavasti.

-- No, koira vieköön, -- ajattelen minä.

Minä pyyhin hieman jalkojani märällä rievulla, menin ammeesen ja alan polkea taikinaa. Mutta esimieheni kulkee pitkin leipomahuonetta ja rähisee:

-- Kyllä minä sinut vielä nöyrrytän, naisen poika!... Kyllä minä opetan sinulle rauhallista viisautta!

Minä sotkin yhden ammeen -- ja toinen oli valmis alettavaksi. Minä aloin sotkea sitä, -- siihen pantiin vehnäjauhoja, ja sitä piti käsillä sotkea. Minä olin vahva poika, mutta en tottunut tällaiseen työhön. Jauhot takertuivat minun nenääni, suuhuni, korviini, silmiini, minä tulin kuuroksi ja sokeaksi, hiki valuu virtana ja se tippuu taikinaan.

-- Eikö täällä ole riepuja, -- kysyn minä, -- joilla voisi hikeä pyyhkiä.

Miha suuttuu:

-- Kyllä me laitamme sinulle samettisen pyyhinliinan! Tämä luostari on ollut olemassa kaksi sataa kolmekymmentä kaksi vuotta -- ja odottanut koko tämän ajan sinun määräyksiäsi!

Minua alkoi naurattaa.

-- Enhän minä itseäni varten! Muuthan ne tämän leivän saavat syödä!

Hän lähestyi minua karvat pystyssä kuin piikkisika, vapisee ja tiuskasee:

-- Pyyhi säkkiin, jos sinua haluttaa. Mutta minä ilmoitan igumenille sinun röyhkeydestäsi!

Tuo mies kummastutti minua siihen määrään, ett'en minä edes loukkaantunut hänen puheistaan. Hän teki työtä uupumatta, pusseja käsitteli hän keveästi kuin tyynyjä, hän oli yltäänsä jauhoissa, murisee ja haukkuu sekä kiirehtii ehtimiseen minua.

-- Liiku nopeampaan!

Minä tein työtä, että pääni oli pyörällä.

Ensimäiset päivät tuntuivat minusta raskailta. Leipomohuone oli ruokasalin alla kellarikerroksessa, sen katto oli holvattu ja matala, siinä oli -- yksi ainoa ikkuna ja sekin lujasti kiinni suljettu; ilmaa oli siellä vähän, jauhon tomu oli sekaantunut synkkiin varjoihin, ja kaiken tämän keskessä liikkui Miha varpaillaan kuin karhu, tuli levitti uunista himmeätä valoaan ja siellä tuntui ahdistavan -- painajainen eikä työ. Ja koko ajan olemme me kahdestaan täällä, harvoin kukaan tulee meitä katsomaan ja vielä harvemmin komennetaan ketään auttamaan meitä. Viran puolesta käymme me joskus kirkossa, ja Miha opettaa minua joka päivä -- aivan kuin vääntäisi paksua köyttä. Hän on kuin tulessa, säihkyy vihaa maailmaa vastaan, ja minä kuuntelen hänen puheitaan sekä olen sisäpuoleltani jo paksun noen peitossa.