Part 6

Saaren eteläinen puoli oli meille jo niin tuttu, että olimme tehneet siitä kartankin. Olimme kuutamoiltoina kulkeneet suksilla tämän osan saarta ristiin rastiin monta kertaa. Ellemme olisi onnistuneet tappamaan karhua, olisivat kaikki nämä hiihtoretket jääneet tekemättä. Mutta nyt uskalsimme vapaasti kulkea kaikkialla. Olimme siitä yksimieliset, että kun keväällä päivät pitenevät, tekisimme pitemmän retken saaren pohjoiseen päähän, josta meillä ei ollut vielä mitään muuta tietoa kuin mitä olimme huomanneet kohta saarelle tultuamme. Suksemmekin olivat nyt erinomaisessa kunnossa, koska olimme paahtaneet ne karhunrasvalla ja männyn pihkalla. Suksenpohja tuli tästä voiteesta hyvin liukkaaksi ja kovaksi kuin lasi.

Kun järven eteläinen osa oli jäätynyt, ei sumupilveä näkynyt enää muualla kuin saaren pohjoisessa päässä.

IX.

Yöllä maaliskuun viimeistä päivää vasten oli satanut lunta. Ihmeeksemme huomasimme aamulla, että järven pohjoinenkin pää oli mennyt jäähän; sekin loisti nyt valkoisena, vaikka viikkoa ennen, jolloin myös oli satanut lunta, se pää oli pysynyt yhtä tummana kuin aina.

Mutta ihmeellisempää oli meidän mielestämme se, että auringon noustessa usvapatsas näkyi yhtä kauniina ja ruusunpunaisena kuin konsanaan. Ilma oli ihan tyyni, ja semmoisella ilmalla oli pilvi aina todellisen patsaan näköinen, kapea ja korkea. Mielestämme tuntui siltä kuin patsas ei olisi noussut suoraan järven keskeltä, vaan pikemminkin sen vasemmalta rannalta. Mutta kun pilveä ei näkynyt maan kohdalla, vaan vähän ylempänä, ei tätä asiaa voitu varmasti ratkaista.

Usvapatsaan salaisuus ei ollut siis vielä muuta kuin puoleksi selitetty. Nyt kun koko järvi oli jäässä, ei tuo loistava ilmiö voinut syntyä järvestä lähteneistä lämpimistä vesihöyryistä. Täytyi löytyä joku muukin lämpimän lähde kuin itse järvi. Muuta emme voineet ymmärtää.

Olimme itseemme puoliksi suutuksissa siksi, että emme olleet ennen tehneet tutkimusretkeämme saaren pohjoiseen päähän. Mutta mielestämme olimme jo niin täysin käsittäneet sumupilven salaisuuden, ettemme tulleet ajatelleeksikaan saaren pohjoisessa päässä olevan mitään outoa tai salaista. Vuorelta olimme mielestämme nähneet koko saaren, ja parhaimman yleiskuvan luulimme saaneemme juuri saaren pohjoisesta päästä.

Kaikki työ jätettiin kesken, ja me rupesimme heti valmistautumaan voidaksemme varhain seuraavana aamuna lähteä tutkimusretkelle järven pohjoiseen päähän.

Kaikkien narrien päivän aamulla astuimme siis suksille ja ohjasimme kulkumme pohjoiseen päin. Tällä kertaa emme lähteneet pitkin järven rantaa, vaan metsän läpi. Tahdoimme näet samalla matkalla saada selkoa myöskin siitä, oliko metsä keskeytymätöntä vai oliko ehkä niittyä tai hakamaata muuallakin kuin järven rannalla. Ainoastaan muutamin paikoin oli joitakuita niityntapaisia, mutta suurimmaksi osaksi oli metsä hongistoa tai sankkaa kuusimetsää.

Kun rupesimme lähestymään saaren pohjoista päätä, tulimme aukeamalle, josta neva näkyi. Aloimme seurata nevan laitaa. Päivä teki juuri tuloaan. Ihmeeksemme näimme vähän etelämpänä nevan rannalla isohkon mustan paikan, ja lähemmäksi tultuamme huomasimme sen järveksi, joka oli arviolta neliökilometrin suuruinen eikä ollut jäässä. Jos syksyllä pyryilmassa tullessamme olisimme sattuneet purjehtimaan siihen, olisimme auttamatta purjehtineet suoraa tietä manalaan. Mutta siihen Lapin ukon valta ei riittänyt meitä ohjaamaan -- jos hän todella oli meille kaikkea pahaa suonut. Ehkei ollutkaan.

Olimme pysähtyneet, kuten luulimme, järven rannalle katselemaan. Hetken seisottuamme purskahti äkisti vesi esiin altamme. Hyvin vähällä oli, että matkamme olisi päättynyt siihen paikkaan. Emme uskaltaneet pysähtyä, ennen kuin puut ympärillämme vakuuttivat meille, että meillä oli vahva maa suksien alla. Kaataessaan veden pieksusaappaistaan ei Matti puhunut muuta kuin: "Yritti tuo vielä yhden kerran." Johon minä vastasin: "Oma syy, kun lähdimme heikolle jäälle."

Teimme nyt suuren tulen, söimme aamiaisen ja kuivasimme jalkineemme, mikä olikin välttämätöntä, ettei meille olisi käynyt samalla tavalla kuin paapan isälle.

Syötyämme jatkoimme matkaamme pitkin järven rantaa, tällä kertaa viisaasti pysytellen metsän rajassa. Hiihdettyämme lyhyen matkan rupesimme kuulemaan omituista loisketta ikäänkuin vesiputouksesta. Metsä oli siellä niin tiheätä, että meidän oli pakko tunkeutua eteenpäin jalkaisin. Eikä lunta ollutkaan niin paljon, että sukset olisivat luistaneet.

Yhtäkkiä loppui kuusimetsä ja edessämme oli kuten olimme arvanneetkin, vesiputous. Vesi tuli äkkijyrkän, parin sylen korkuisen kallion päältä ja syöksyi alemmalle kalliolle, jota pitkin se laski järveen. Paikka oli luonnon ihana ja sitä suojasivat korkeat koivut, jotka nyt olivat paksussa huurteessa. Kallio, jonka päältä vesi tuli, oli tummanharmaata, melkein mustaa ja valkojuovikasta, mutta alempi kallio oli tavallista harmaata kiveä. Kovaan kallioon oli vesi aikojen kuluessa sorvannut syvän kolon, jossa se kiehui vaahtoavana koskena jatkaakseen siitä hiljaisena purona matkaansa viereiseen järveen. Vesi oli lämmintä, ja myöskin kallio tuntui lämpimältä. Ilmakin tuntui siinä veden läheisyydessä lauhkealta. Otimme lämpimän kylvyn, joka oli tarpeellinen ja virkistävä, vaikka tosin saunakylvyt pirtissä olivat mielestämme kylvyistä parhaimmat.

Tämä lämmin puro, joka nevan rannalta laski järveen, antoi meille selityksen, paitsi sumupatsaan syntyyn, myöskin erääseen toiseen asiaan, jota olimme monta kertaa oudoksuneet. Neva oli kotirannassa, ja kuuleman mukaan muuallakin, talvisaikana korkeampi kuin kesäisin. Syksystä se rupesi aina nousemaan ja nousi kevääseen asti laskeakseen kesän aikana vähitellen matalammaksi. Tämän huomasi selvästi rantakiviä tarkastamalla. Jos talvi oli pitkä, oli neva keväällä parikymmentä senttimetriä korkeampi kuin syksyllä. Kesän aikana väheni nevan vesimäärä haihtumalla; talvella kun nevan pinta oli jäässä, neva kasvoi korkeammaksi. Olimme kuulleet väitettävän, että Rimpisuon pohjalla olisi silkkaa vettä. Jos näin oli ja vesi oli lämmintä, oli sekin selitettävissä, miksi tästä nevasta, joka kuitenkin oli hyvin vetinen, ei koskaan tullut varhaista kesähallaa eikä kylmiä sumuja.

Järven ranta oli puron kohdalla ja pari sataa askelta siitä pohjoiseen samaa järveen päin hiljaa luisuvaa harmaata kiveä, jonka päällä oli toinen tummempi valkojuovikas kalliokerros. Tämän kalliokerroksen reuna oli kaikkialla äkkijyrkkää, muutamin paikoin se nousi neljän- tai viidenkymmenen jalan korkeuteen.

Puron ylitse, tai oikeammin sanottuna alitse, pääsimme kuivin jaloin kallioseinän ja veden välistä, jolloin vesi muodosti katon päämme päälle. Keskipaikalla pysähdyimme, ja Matti käski minun pitää muistissa, että tämä paikka oli hyvä sadekatos. Tuskin Matti oli saanut tämän sanotuksi, kun jo aika paksu hirrenpätkä, jonka puro oli tuonut mukanaan, tipahti alas nenämme vierestä. Jos se olisi pudonnut jaloillemme, olisivat jalkaterämme olleet mennyttä kalua. Nopeasti poistuimme tuosta vaarallisesta paikasta. Koetin selittää Matille, että vesi välistä kuljettaa rannoilta mukanaan kokonaisia puitakin, jotka puolilahonneina sattuvat kaatumaan veteen. Matti ei siihen selitykseen virkkanut mitään. Sanoi vain synkän näköisenä: "Sitä hiittä hirmunen, jonka hiiden vallan alla."

Menimme järven rantaan ja hakkasimme kivellä vesimerkin kallioon. Seuraavana syksynä olisi järven pinta tässä tasan kaksikymmentä senttimetriä matalampi kuin nyt merkkiä tehdessämme.

Jatkoimme kulkua pitkin järven rantaa etsien paikkaa, josta pääsisimme ylemmälle kalliolle. Mutta kallioseinä näytti kaikkialla kovin jyrkältä ja rantakaistale tuli yhä kapeammaksi, kunnes se vihdoin kokonaan loppui ja kallioseinä laskeutui jyrkkänä suoraan järveen.

Meidän täytyi siis palata takaisin etsiessämme tarkemmin. Ehkä löytyisi sittenkin joku mahdollinen nousupaikka. Puron alitse emme tahtoneet enää kulkea, koska paikka näytti olevan vaarallinen.

Löysimme vihdoin paikan, josta nousu ylemmälle kalliolle mielestämme ei ollut aivan mahdoton, kun jätettiin sukset, pyssyt ja kontit rannalle. Kallio oli tosin tässä paikassa hyvin korkea, mutta se ei ollut niin pystyjyrkkä kuin muualla. Kallioseinä oli nyt myös epätasaisempi kuin muualla. Raoissa kasvoi siellä täällä pieniä koivupensaita, jotka voisivat noustessa antaa vähän tukea. Aivan kallioseinän juurella oli suuria särmikkäitä kallionlohkareita, jotka näyttivät ihmiskäden kalliosta lohkaisemilta.

Minä, joka olin pienikasvuisempi ja ainakin omasta mielestäni myös ketterämpi kuin Matti, tein ensiyrityksen. Pistin uistinsiimani taskuun, heitin takin päälleni ja lähdin kiipeämään. Puolitiehen asti ei nousu ollut vaikeaa. Sitten tuli vaarallinen kohta. Jos pääsisin onnellisesti sen ohitse, ei olisi enää mitään mainittavaa vaaraa. Rannaltakin näin, että siitä kohdasta pääseminen olisi ollut kerrassaan mahdotonta, ellei siellä olisi kasvanut iso koivupensas, josta sekä käsi että jalka sai tukea. Kaikki riippui siitä, oliko tuo pensas niin syvästi juurtunut, että siihen uskalsi luottaa.

Olin tullut koivupensaalle. Se oli mukava paikka hetkisen levätä. Vilkaisin alas. En uskaltanut kuin sen kerran: niin hirvittävältä näytti tuo kiviröykkiö syvällä jalkaini alla. Jos sinne putoaisin, täytyisi minut koota pussiin, sillä eheänä en silloin enää olisi. Ylöspäin katsellessani päätä ei huimannut ja sentähden katsoin sinne.

Pääni päällä oli ulkoneva kallionkieleke, joka tarjosi hyvän kädensijan. Hyvä kädensija olikin tarpeen, sillä muuta mahdollisuutta päästä kielekkeelle ei ollut kuin heilauttaa itsensä sen yli. Jos onnistuisin siinä olisin pelastettu. Tunsin että tulisin onnistumaan.

Olin mielestäni levännyt riittävästi; otin koivunjuuresta hyvän vauhdin, tein heilahduksen ja samassa makasin jo vatsallani kallionkielekkeellä. Yksi ainoa nytkäys vielä, niin nousisin seisaalle ja olisin turvassa.

Mutta ennen kuin olin tuon nytkäyksen ehtinyt tehdä, kuulin Matin huutavan rannalta: "Pidä itsesi lujasti kiinni äläkä säikähdä, mitä hyvänsä tapahtuukin." Tuskin oli varoitus annettu kun jo kuulin kovaa suhinaa ilmasta, näin tumman varjon vilahtavan ohitseni ja tunsin jonkun pehmeän esineen raapivan kylkeäni. Se toistui parin sekunnin väliajoin monta kertaa -- Matin sanoman mukaan yksitoista kertaa. Kahdennellatoista kerralla tunsin saavani aika sysäyksen kylkeen. Olin jo epämukavasta asennostani väsynyt, käteni hellitti ja -- putosin.

En kuitenkaan menettänyt tajuani. Tunsin päinvastoin, miten joka hermo samassa jännittyi äärimmilleen. Putosin koivupensaan läpi, ja se vähensi niin paljon putoamisen vauhtia, että onnistuin tarrautumaan paksuimpaan oksaan, mikä kasvoi ihan juuren kohdalla. Oksa kesti, juuri kesti ja -- käsivarsi kesti, vaikka aika hytkäyksen se saikin. Muistan hyvin, mitä rajua iloa tunsin, en pelastuksestani, vaan siitä, että se, joka minut lakaisi kallionkielekkeeltä alas, ei onnistunutkaan pysäyttämään vauhtiaan koivupensaaseen, vaan juuri nyt, kuten selvästi kuulin, jysähti kiviröykkiöön.

Pääsin helposti taasen jaloilleni koivupensaan juurelle. Silloin vasta hermoni väsähtivät. Rupesin ankarasti vapisemaan. Onnistuin kuitenkin tunkeutumaan sillä tavoin koivun ja kallion väliin, että pääsin istualle, ja kun tunsin siinä paikassa olevani täysin turvatussa asennossa, ei kestänyt kauan, ennen kuin hermotärinä lakkasi ja tunsin voimani palaavan. Vasta sitten uskalsin kysyä Matilta, mikä se oli, joka oli hyökännyt kimppuuni? Mutta Matti ei tahtonut kertoa sitä minulle. Sanoi vain:

-- Oli mikä oli, se on nyt kuollut. Peto taittoi niskansa, ei sitä tarvitse enää pelätä. Uudista yrityksesi kun jaksat, ei se enää voi sinua vahingoittaa.

Nousin seisomaan ja hetkisen jälkeen tein uudestaan tuon vaarallisen hyökkäyksen. Tällä kertaa onnistuin heilauttamaan itseni korkeammalle, niin että samalla vauhdilla pääsin polvilleni. Heti sen jälkeen seisoin jo turvallisessa, jopa mukavassa asennossa kielekkeellä. Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoin kallion laella.

Panin uistinsiimani kaksinkertaiseksi ja heitin toisen pään Matille. Ei kestänyt kauan, ennen kuin sukset, pyssyt ja kontit olivat kalliolla. Matti käski minun vielä kerran heittää siima alas. Hän kiinnitti siihen raskaan kantamuksen, joka oli kääritty hänen ja minun takkeihini. Kun sain kuorman jyrkänteen yli, oli Matti jo kiivennyt hyvän matkaa ja eteni nopeasti. Koivupensaan kohdalle tultuaan hänkin pysähtyi hetkeksi lepäämään. Annoin hänelle nelinkertaiseksi kierretyn uistinsiiman, sillä hänelle voisi olla siitä jotain apua. Mutta hän vastasi vain.

-- Hyvä kun tulee omillansa toimeen, sanoi kerjäläinen. Ja samassa hän teki tuon vaarallisen heilahduksen, joka oli helpompi hänen pitkille kuin minun lyhyille jaloilleni. Pian seisoi hän vieressäni kalliolla.

-- Kuule, Jussi.

-- Mikä nyt?

-- Eikö sinun sopisi peruuttaa tuota väitettäsi, etteivät pitkät koivet ole hyödyksi muualla kuin tuohen kiskonnassa?

-- Eihän sitä tarvitse peruuttaa, tehdään pieni lisäys vain. Kömpelölle miehelle ovat ne hyödyksi myös kiipeämisessä.

Matista ei kannattanut vaihtaa sanoja niin itsepäisen miehen kanssa kuin minä olin. Sen sijaan hän käski katsoa, minkä otuksen hän oli hankkinut päivälliseksi. Aukasin takkikäärön. Siinä oli suuri joutsen. Mutta joutsen ei ollut lumivalkea kuten tavallisesti. Se oli päinvastoin musta kuin neekeri sydänyön aikana. Matti kertoi että samassa kun jäin riippumaan tuohon vaaralliseen paikkaan kallionkielekkeellä, lensi pitkä jono suuria mustia lintuja pitkin vuorenseinää. Kukin liiti niin läheltä kalliota kuin mahdollista. Vain siipi riipasi kylkeeni. Mutta viimeinen lintu lensi henkensä kaupalla suorastaan päälleni. Hirvittävältä näytti, kun suin päin kukerruimme kielekkeeltä alas. Minä pelastuin, mutta hornan linnulta taittui niska.

Jatkoimme matkaa puron pohjoista rantaa pitkin. Puron notko oli kapea ja jyrkkärantainen, mutta sanomattoman kaunis. Korkeitten koivujen latvat muodostivat huurteisen holvikaton. Veden läheisyydessä oli ruoho viheriäistä kuin kesällä. Metsä näytti sillä kohtaa olevan leveämpi kuin olimme uskoneet. Noin pari kilometriä kuljettuamme rupesi kuulumaan mahtava tyrsky. Luulimme tulevamme toiselle vesiputoukselle ja arvattavasti puron lähteelle, joka todennäköisesti alkoi putoukselta. Metsä harveni, ja tyrsky kuului yhä mahtavammalta kuta lähemmäksi tulimme. En ole nähnyt enkä kuullut mitään suurempaa vesiputousta, semmoista kun ei ole meidän paikkakunnallamme, mutta ymmärsin, että se kohisee jotenkin samaten kuin se ääni, joka nyt soi korvissamme. Meistä tämä ääni oli yhtä hauskaa kuin ihanin soitto. Lähteen toisella puolella mahtoi metsä olla mahtavan tiheä, koska syksyllä kulkiessamme pitkin järven rantaa emme kuulleet kohinaa lainkaan.

Mutta ennen kuin saavuimme siihen paikkaan, josta tyrsky kuului, tuli eteemme samanlaista kalliota kuin järven rannallakin, ei äkkijyrkkää kuitenkaan, vaan päinvastoin loivaa, hiljaa meihin päin viettävää.

Puro tuli kallion alta.

Näytti siltä, ettemme tulisi saamaan mitään muuta tietoa tämän ihmeellisen, lämmintä vettä tuovan puron synnystä kuin että se sai alkunsa kallion alta.

Tyrsky ei kuitenkaan tullut maan alta, vaan pikemmin jostain edestämme. Jatkoimme siis kulkukallion kuvetta ylös kunnes kallio loppui samanlaiseen äkkijyrkänteeseen kuin järvenkin kohdalla.

Eteemme avautuva näky oli semmoinen, että Matti heittäytyi maahan kivien taakse ja pyytämällä pyysi, että heti palaisimme takaisin emmekä ikinä enää lähestyisi tätä paikkaa, jos henki oli meille rakas. Hän sanoi ettei tahtonut katsella sitä enempää, sillä on mahdotonta, että ihminen saa tuommoista katsella ja kuitenkin jäädä henkiin. Lappalainen oli noitumisillaan kääntänyt silmämme. Se, mitä näimme, ei voinut olla todellista, vaan ainoastaan uusi väijymys henkeämme vastaan, vaarallisempi kuin yksikään edellinen. Jos pakenisimme emmekä yrittäisi päästä tuommoisten kiellettyjen salaisuuksien perille, voisimme ehkä pelastua. Meidän olisi ensi tilassa purjehdittava pois tästä taikasaaresta.

Kuuntelin vain toisella korvalla Matin puhetta, vaikka selvästi ymmärsin, että hänen pelkonsa ei ollut teeskentelyä. Minuakin näky ensin pelotti, mutta en voinut silti kääntää silmiäni pois, en henkeni kaupallakaan. Pelon sijaan astui kuitenkin pian huumaava ihastus. Jostain näin kauniista en ollut vielä ikinä saattanut uneksiakaan.

Edessäni oli ympyrän muotoinen tasainen laakso, joka oli noin viisi- tai kuusisataa metriä läpimitaltaan ja äkkijyrkkien kallioseinämien ympäröimä. Keskellä laaksoa oli järvi, sekin ympyrän muotoinen. Järvestä sai puromme alkunsa ja juoksi sitten tyynenä kallionseinälle asti, jonka alle sen vesi katosi tullakseen taas esille kallion alta. Keskellä järveä kalliopohja kohosi muodostaen muutaman metrin korkuisen kalliosaaren. Ja siinä paikassa oli tuo kohiseva vesiputous.

Kovalla pauhinalla nousi saaren korkeimmasta huipusta suorana ilmaan vesipylväs, paksumpi ja korkeampi kuin suurin honka metsässä. Huipussaan se jakaantui kaikille suunnille, ja vesi laski rankkasateena, melkeinpä pilven putoamana alas saaren rannoille ja järven pinnalle, joka saaren läheisyydessä kuohui kuin kattila. Keskipäivän kirkkaassa auringonvalossa vesi säkenöi ja salamoi kuin tuhannet eriväriset jalokivet. Ja niin mahtava oli tyrsky, että vaikka seisoin noin kolmensadan metrin etäisyydessä vesipylväästä, tuntui kuin kallio jalkojeni alla olisi vavissut.

Kuin magneetti veti tuo mahtava luonnonilmiö katseeni puoleensa. Joku liike saaren takana kuitenkin pakotti minut kääntämään huomioni toisaalle. Saaren takaa ui esille pitkä rivi upeita joutsenia, kaikki yhtä kiiltävän mustia kuin se, joka oli äsken menettänyt henkensä yrittäessään estää minua kiipeämästä kalliolle. Mustat sulat kiilsivät kauniisti vesisateen räiskyessä lintujen selkään. Kun linnut huomasivat minut, ne nostivat pitkät kaulansa ilmaan, ja muutaman sekunnin kuluttua huomasin, miten koko joukko lensi huimaavaa vauhtia minua kohti. Heittäydyin maahan Matin viereen. Se tapahtui viime tingassa, sillä tuskin olin kiven suojassa, kun joukko yhtenä suhinana lensi ylitsemme. Jos tuommoinen raskas lintu olisi lentänyt semmoisella vauhdilla rintaani vasten, olisin epäilemättä kaatunut kumoon ja ehkä lyönyt pääni murskaksi kallioon. Parin minuutin perästä linnut palasivat tekemättä mitään uutta hyökkäystä ja laskeutuivat jälleen järveen.

Matti väitti kyllä jyrkästi, että joutsenetkin olivat lappalaisen karjaa ja että tämä lähetti ne estääkseen meitä pääsemästä hänen salaisuuksiensa perille. Mutta kotiin palaamisesta ei hän enää puhunut, ja tämä oli minusta pääasia.

Läksimme kulkemaan pitkin jyrkännettä etsiäksemme paikkaa, mistä voisimme päästä alas laaksoon. Semmoista emme kuitenkaan löytäneet, ennen kuin tulimme takaisin lähes samaan paikkaan, josta olimme lähteneet. Siellä täällä kohosi laaksossa lehtipuitten välissä jokunen mahtava honka, ja yksi, joka kasvoi lähellä kallionjyrkännettä, oli vanhuuttaan kaatunut ja nojasi nyt jyrkänteeseen. Sen runkoa pitkin ei ollut vaikea päästä laaksoon ja nousta takaisin kalliolle. Mahtavien kynsien jäljistä huomasimme, että puun runkoa oli jo ennenkin käytetty siltana. Pinta näytti jotenkin lahonneelta, mutta jos puu oli karhun painon kestänyt, tulisi se kyllä kaksi tämmöistä jolppiakin kannattamaan.

Ja kannattikin.

Maa laaksossa oli tasaista ja laakso kauttaaltaan lehdontapaista. Maa ei tuntunut olevan roudassa, ja kulo näkyi melkein kaikkialla. Ainoastaan jossain kolossa oli joku pieni kinos. Veden läheisyydessä oli ruoho viheriäistä kuin kesällä.

Astuimme pyssyt kädessä ja peukalo hanalla ihan järven rannalle saadaksemme läheltä katsella mahtavaa näytelmää. Ihmeeksemme eivät joutsenet nyt osoittaneet minkäänlaista vihamielisyyttä. Päinvastoin: ne uivat rannalle aivan jalkaimme viereen ja näyttivät ihmettelevän meitä yhtä paljon kuin me niitä. Ranta oli matalaa ja kivettyä, siinä oli ihmiskäden jälki. Ympyrän muoto oli tarkasti säilytetty joka kohdalla. Vesi oli ihmeellisen läpikuultavaa, niin että pohja näkyi kauas rannalta. Veden syvyys rantojen kohdalla oli kaksi tai kolme metriä.

Kävelimme järven ympäri tarkastellen rantaa ja ihmetellen ihailimme tuota voimallista suihkukaivoa. Mitään muuta merkkiä kuin rannan kivireunustan emme voineet huomata ihmisen läsnäolosta. Mutta kun tulimme siihen paikkaan, josta puro alkoi, ja katselimme puron pohjaa, huomasimme pohjassa ruuhen. Se näytti kannattavan kolme tai neljä miestä ja oli kivillä upotettu. Omistaja oli sen luultavasti aikanaan sinne upottanut estääkseen sitä ravistumasta, kun hän itse poistui pitkäksikin ajaksi. Nykyaikaista tekoa ruuhi ei ollut, koska siinä ei oltu missään käytetty rautaa. Siksipä se olikin niin hyvin säilynyt, että näytti täysin käyttökuntoiselta. Ihmettelimme, ettei veden lämpökään ollut sitä mädättänyt. Veden lämpö lähenteli kai neljääkymmentä astetta, koska se ei juuri polttanut ihoa, mutta ei paljon vaillakaan ollut. Kaasimme pari puuta ja laitoimme portaan puron yli. Tarkastimme kompassia ja huomasimme, että puro alkoi järven läntisimmästä rannasta ja juoksi suoraan länteenpäin nevarantaiseen isompaan järveen.

Noin viidenkymmenen metrin päähän järven rannasta oli istutettu lehtipuita, jotka muodostivat koko järven ympäri samanlaisen ison ympyrän kuin se, jonka olimme nähneet kotijärven rannalla. Nämä puut olivat kaikki mahtavan suuria tammia, luultavasti enemmän kuin tuhannen vuoden vanhoja. Ympyrän takana kasvoi toisia lehtipuita, niin että muodostui lehto, joka varmaan kesäaikana oli ihastuttavan kaunis. Mutta näin talviaikana olivat mielestämme koivut hienoine oksineen ja valkoisine runkoineen paljon kauniimmat kuin muut lehtipuut.

Tammiympyrään oli pohjoista kohti jätetty aukko, josta leveä koivukujanne johti suoraan pohjoiseen. Sen toisessa päässä häämötti harmaa kivimuuri. Oliko se lappalaisen taikalinna? Olimme kuulleet, ettei lappalaisilla ollut linnoja, mutta linnantapaiselta tuo muuri näin kaukaa katsottuna näytti. -- Käydessämme järven ympäri olivat joutsenet koko ajan seuranneet meitä. Nyt kun poistuimme rannalta ja menimme lehtokujalle päin, astuivat joutsenet rannalle ja rupesivat juhlallisen näköisinä seuraamaan meitä. Meitä jo nauratti katsellessamme saattoamme. Pelonsekainen tunne, joka tähän asti oli painostanut mieltämme poistui.

Kuta lähemmäksi tulimme kivimuuria, sitä linnamaisemmalta se meistä näytti. Muuri oli noin kolmen tai neljän sylen korkuinen ja se muodosti pyöreän rakennuksen -- kaikkihan täällä oli pyöreää --, joka läpimitaltaan taisi olla parikymmentä syltä. Mitään sisäänkäyntiä emme aluksi löytäneet, mutta kun kaikkialla muurin ympärillä kasvoi vesakkoa, ei nousu tuon kehämuurin päälle näyttänyt vaikealta. Tarkemmin tutkittuamme huomasimme kuitenkin sisäänkäytävän, joka oli suoraan lehtokujaan päin. Aukosta käytävä vei jyrkänpuoleisesti ylöspäin.

Onko milloinkaan poika kiivennyt puun avulla jonkun muurin yli, kun hän on löytänyt salaperäisen käytävän, joka johtaa hänet suoraan muuriin sisälle? En luule.

Mutta jos olisikin semmoinen ihme joskus maailmassa tapahtunut, ei se kumminkaan tässä tilaisuudessa uusiutunut. Pyssyt kädessä rupesimme kiipeämään ylöspäin. Ainoastaan parin kolmen metrin päässä suusta käytävä haarautui. Sivukäytävä johti oikealle. Se oli pimeä, mutta pääkäytävän yläpäästä näkyi päivä. Sivukäytävän kohdalla ollessamme huomasimme kuitenkin päivänvalon äkisti katoavan. Samassa kuului ryske ikään kuin puuta olisi katkaistu. Hyppäsimme nopeasti sivukäytävään. Juuri silloin pääkäytävän yläpäästä vieritettiin alas hirvittävän suuri ympyriäinen kivi. Sivukäytävä oli vähän kapeampi, eikä kivi mahtunutkaan siitä kohdasta, vaan tarttui kiinni, niin että koko rakennus oli jysähtää kumoon. Kivi oli pyöreä kuin kuula ja se täytti sivukäytävän suun niin kokonaan, ettei olisi kissakaan päässyt ulos, saatikka ihminen.