Part 7

Olimme pilkkopimeässä. Ryhdyimme heti ottamaan selkoa siitä, mihin käytävämme johti. Se johti pieneen kellarintapaiseen huoneeseen. Mitään muuta uloskäytävää kuin se, joka äsken suljettiin, ei löytynyt. Otin vähän pumpulia lakkini vuorin alta, kiersin rasvaa ympärille ja panin lusikkaani. Uhrasin yhden tulitikun, ja meillä oli lamppu, huononpuoleinen tosin, mutta parempi kuin ei mikään. Sen valossa tarkastimme tarkemmin vankilaamme ja huomasimme heti olevamme suljetut karhunkoppiin sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olimme näet karhun talvipesässä. Onni meille, ettei karhu ollutkaan tavalliseen aikaan mennyt pesäänsä, vaan vainosi meitä, kunnes saimme sen tapetuksi. Nyt oli hyvä osa karhua jo meidän vatsassamme. Ellei näin olisi ollut, olisimme me ehkä joutuneet sen vatsaan.

Ei ollut muuta tekemistä kuin istuutua syömään; sen teimme ikävästä asemastamme huolimatta perusteellisesti. Eipä meillä muutakaan tekemistä ollut. Ajatuksemme olivat suloiset kuin mustalaisen rukoukset. Lempiruokaa tai muuta keittoruokaa ei ollut. Eipä edes vettä juotavaksi.

-- Kuule, Jussi, aamulla ei tiedä, mitä iltaseksi keitetään.

-- Tyytyisin minä nyt vaikka nauriskeittoon, kun vain jotain lämmintä saisin vatsaani.

-- Enhän minä juuri sitä ajatellut. Ajattelin sitä, että aamulla oli meillä lämmin pirtti ja leveä penkki ja pehmeätä jauhokaljaa. Silloin kelpasi elää. Nyt illalla ollaan karhunkopissa tai missä lappalaisen kellarissa lietäneekään.

-- Ollaan vain, sanoi Kälviän lukkari, kun ojassa makasi.

-- Oleminen tässä on. Milläpä täi rykii, kun ei ole rintaluita.

-- Tallellahan me tässä ollaan, niinkuin täi turkissa. Ollaan Jurvassa, ollaan turvassa: mutta menepäs Teuvalle, saat leuoille.

-- Menisin minä vaikka Teuvalle, kunhan vain pääsisin tästä lemmon luolasta. Ennen kuin ruokamme on loppuun syöty, olemme jo janoon kuolleet ja jäämme tänne mätänemään kuin sieni metsässä.

-- Niinhän sinä äköttelet olojasi kuin pottu piimävellissä. Kovalle on koira luotu, kivilläkin makaamaan. Eikä ihmisenkään sovi moittia, vaikka hänen täytyisi olla ajastaika aitanakin, päivä aidanvitsanakin. Tällä saarella olemme olleet pahemmassakin pulassa kuin nyt. Minun luuloni on, ettei kettu kesällä kuole, kun ei talvella tapettu. Ja nyt pannaan maata. Huomenaamulla lähdetään pois kuten majatalosta ainakin.

Paneuduimme maata karhun pehmeälle vuoteelle, sammutimme lamppupahasemme ja nukuimme hetken perästä yhtä levollisesti kuin omassa pirtissämme.

Yörauhaamme ei häiritty. Aamulla oli pakko taasen uhrata yksi tulitikku. Rupesimme heti uudesta vankilastamme seiniä tarkastamaan. Kivet olivat särmällisiä ja kivien välit sammalilla täytetty. Missään ei ollut semmoista kiveä, jonka olisimme saaneet irti. Silloin tulimme ajatelleeksi lattiaa. Kannoimme ensin käytävään karhun sammalvuoteen, puhdistimme lattian ja rupesimme tarkastamaan lattiakivien saumoja. Yksi niistä oli laatantapainen. Olisi siis tietysti pitänyt löytyä salainen ponnistin, jota painamalla laatta olisi poistunut ja avannut meille tien toiseen käytävään. Niinhän on aina. Mutta tässä ei ollutkaan mitään semmoista, ja meidän täytyi suruksemme huomata, ettei linna ollutkaan kaikkien muitten linnojen malliin rakennettu. Mutta kun lattiakivet eivät olleet suurempia kuin mitä jaksoimme nostaa, rupesimme niitä poistamaan ja kantamaan käytävään, joka täyttyi melkein kokonaan. Kellarin seinät lattian alapuolella eivät olleet niin tarkoin tehtyjä kuin sen yläpuolella, ja vihdoin meidän onnistui saada muutamia kiviä irti. Tulimme isoon huoneeseen. Se oli täynnä kivipilareita, jotka kannattivat kivistä kattoa. Olimme siis jonkinlaisessa alustassa. Ihan vieressämme näkyi päivänvaloa, mutta kun muuri oli sillä kohtaa ainakin sylen paksuinen ja suurista kivistä tehty, ei ollut mitään toivoa päästä sitä tietä vapauteen.

Jatkoimme kulkua pitkin ulkomuuria etsien paikkaa kaikkialta, josta voisi päästä ulkoilmaan. Mutta missään ei näkynyt rakoakaan. Lähestyimme jo paikkaa, joka oli vastapäätä yöllistä majataloamme. Silloin tulimmekin todelliseen huoneeseen.

Huone oli paja, täysikuntoinen paja.

Kaikki oli hyvässä järjestyksessä. Sepän työkapineita oli runsaasti, kaikki syvässä ruosteessa, mutta suurin osa muuten täysin käyttökelpoisia. Painoin paljetta: tuhka ja tomu lensi ahjosta. Rautaa ja terästä oli runsaasti. Sysihinkalo oli täynnä. Ei mitään muuta näyttänyt pajasta puuttuvan kuin seppä.

Meille tämä löytö oli todellinen aarreaitta, joka avasi uudet mahdollisuudet vankilastamme vapautumiseen. Kun väkivasaroita ja rautakankia oli useitakin, ei ollut mahdotonta saada muuria jostakin kohdasta särjetyksi. -- Matti oli poistunut ja jättänyt minut yksin pajaan. Rupesin kaivelemaan ahjoa ja löysin tuhasta isonpuoleisen upokkaan metallin sulattamista varten. Sen pohjassa olikin keltainen metallinpalanen, jota ensin luulin messingiksi. Mutta kun otin sen käteeni se tuntui kovin raskaalta kokoonsa nähden. Rupesin aavistamaan, että se oli kultaa. Pistin sen taskuuni enkä vielä puhunut Matille löydöstäni mitään. Ahjopankko oli täynnä rikkisurvottua soraa, jota selvästi oli tehty musertamalla sitä vaaleata kiveä, jota leveinä juovina oli tummemmassa kivessä. Tarkastin nyt lähemmin sekä tuota soraa että muutamia kivisirpaleita, ja, totta tosiaan, huonon lamppunikin valossa erotin pieniä keltaisia jyviä. Olimmeko löytäneet sen kultavuoren, jota Lapissa oli niin kauan etsitty? Ehkä Matti ja minä emme olekaan luodut hirrenhakkaajiksi ja purilapojiksi, vaan kullankaivajiksi?

Saalis miehen yllyttää pyhänäkin pyytämään! Vielä eilen aamulla pirtistä lähtiessämme en ollut voinut kuvitella mitään ihanampaa kuin oikoisia ojia ja pitkiä sarkoja metsän rannasta järven rannalle. Nyt jo näin itseni syvässä kolossa likaisena ja nokisena kultaa kaivamassa.

Kaikista kullankaivaja-ajatuksista herätti minut äkisti Matin huuto:

-- Tule tänne, Jussi!

-- Mikä hätänä?

-- Olen löytänyt sepän tien pajalle. Ja hyvä on tie kuin Kakolanmäeltä Turkuun.

Matti oli löytänyt jotain, joka meidän oloissa oli paljon kallisarvoisempaa kuin minun löytöni. Ihan pääkäytävän vieressä, joka nyt oli tukossa, oli käytävä, joka johti nykyisestä olopaikastamme ylös. Kahden minuutin jälkeen seisoimme vankilamme lämpimässä auringonpaisteessa. Helpotuksen huokaus nousi rinnastani, ja Matti teki kolmen jalan korkuisen hyppäyksen ilmaan, heitti pyssynsä ja konttinsa maahan ja uhkasi heti syödä aika aamiaisen.

Syödessämme rupesimme tarkastamaan ympäristöä. Koko muurin ympäröimä alue oli täytetty niin paksulla multakerroksella, että siinä kasvoi ruohoa. Ainoastaan noin metrin korkuinen rintasuoja esti asukkaat pimeän aikana syöksymästä suin päin alas. Suihkukaivo näytti tästä paikasta katsottuna erinomaisen mahtavalta. Keskellä tätä pyöreätä pihaa oli rakennus, tehty samanlaisista kivistä kuin piirimuurikin, mutta ovea ei ollut, tyhjä oviaukko ammotti meitä vastaan. Ettei tupa ollut asuttu oli meistä selvä. Pihalle oli tuvan ovesta aina muurin sisäänkäytävään asti asetettu rivi pyöreitä kivikuulia. Viimeinen sija oli tyhjä. Tiesimme kyllä minkä tähden.

Rakennus pelotti ensin meitä, sillä luulimme sitä joksikin pakanalliseksi temppeliksi. Tiesimmehän, ettei lappalaisilla ollut temppelejä eikä linnoja, mutta ehkä heidän suuri tietäjänsä oli ennen muinoin täällä asunut ja he tulivat määräaikoina tuomaan suihkukaivolle uhrejaan.

Oli tämä asia miten oli, aamiaisen syötyämme olimme jo niin rohkealla päällä, että päätimme mennä tarkastamaan huonetta.

Astuttuamme oviaukosta huoneeseen paljastimme päämme. Ovenvastaisella seinällä makasi nahkavuoteella pieni mies, peskiin puettu, lakki päässä, kallokkaat jalassa, rinnallaan nahkainen laukku, joka arvatenkin sisälsi joitakin taikakaluja. Mies makasi ihan oikoisena selällään, kädet pitkin kylkiä. Jos hän, kuten oli täysi syy otaksua, oli sama lappalainen, josta paappa oli puhunut, hänen kuolemastaan oli todennäköisesti jo kulunut kahdeksankymmentä, ehkä satakin vuotta. Vaatteissa ja vuoteessa ei näkynyt enää ainoatakaan karvaa, niin puhtaaksi oli koi kaikki syönyt. Ruumis oli kuivettunut kuin egyptiläinen muumio.

Hetkisen katseltuamme vainajaa menimme sanaakaan toisillemme sanomatta pajaan, otimme sieltä rautakangen ja lapion, kaivoimme muurin viereen haudan, kiersimme ruumiin vuoteen nahkoihin ja laskimme hautaan. Samassa kilahti lukko Matin rannerenkaassa ja rengas avautui. Taika oli ranteesta irroittunut.

Matti sanoi ainoastaan:

-- Jos tuo mies on kuollessaan näin paljoon kyennyt, miten olisi meidän käynyt, jos hän olisi elänyt?

Lausuin luvut, mitkä pappi hautauksessa sanoo, sekä luin Isä meidän ja Herran siunauksen. Täytimme sitten haudan. Oliko vainaja ollut pakana vai kristitty, sitä en tiedä täysin varmasti vieläkään. Kristillisen hautauksen hän ainakin sai.

Tämän tapauksen jälkeen ei meillä ollut saarella ainoatakaan mainittavaa vastoinkäymistä. Vainajan henki näkyi päässeen rauhaan.

Kun olimme saattaneet kuolleen lappalaisen hautaan, katsoimme myöskin olevamme hänen lailliset perillisensä. Menimme takaisin hänen asuntoonsa. Kun silmät olivat taasen tottuneet hämärään, joka siellä vallitsi, huomasimme kauhuksemme suuren iljettävän apinan, joka istui nurkassa paksun kannon päässä ja tuijotti meihin vihaisesti. Kangistuimme pelästyksestä. Samassa ymmärsimme kuitenkin, ettei eläin voinut olla elävä. Menimme lähelle ja huomasimme sen olevan täytetty. Senkin nahka oli niin tarkoin koin syömä, ettei näkynyt yhtään karvaa. Silmät olivat lasiset ja tekivät hirviön hyvin elävän näköiseksi. Arvelimme apinan olevan niitten lappalaisten epäjumala, jotka näillä seuduin olivat käyneet. Ehdotin että kuva syöstäisiin muurilta alas. Mutta se oli alustaansa kiinnitetty tai täytetty hyvin raskaalla täyteaineella: emme saaneet sitä liikahtamaankaan paikaltaan.

Huoneesta ei löytynyt mitään muuta huonekalua tai talouskapinetta kuin mahdottoman suuri kuparinen kattila, joka oli padanjalalla, ja suuri puinen kaappi, joka oli toisella päätyseinällä. Kaappi oli tehty mustasta ulkomaan puusta, kauniilla leikkauksilla koristettu ja näytti olevan hyvässä kunnossa. Se oli arvatenkin vanha sotasaalis. Sitä emme vain ensin voineet ymmärtää, miten lappalaiset olivat saaneet sen tänne kuljetetuksi. Tämäkin asia meille kuitenkin selkeni. Kaappi oli kaksikerroksinen, kumpikin kerros varustettu neljällä ovella. Se oli kokoonpantu kahdeksasta eri kaapista, jotka voitiin irrottaa ja taasen liittää toisiinsa siten, että ne näyttivät yhdeltä suurelta kaapilta.

Kaikki yläkaapit olivat lukitut ja avaimia emme voineet löytää. Ehkä lukot eivät olleetkaan enää käyttökunnossa. Emme tahtoneet särkeä näitä kauniita kaappeja, emmekä siis tiedä, mitä salaisuuksia ne sisälsivät. Ne ovat vieläkin paikallaan samanlaisina kuin silloinkin. Arvelimme niiden sisältävän niitä pakanalliseen jumalanpalvelukseen kuuluvia salaisuuksia tai taikakaluja, joita tuo pakanuuden viimeinen ylimmäinen pappi oli käyttänyt. Olimme näet nyt jotenkin varmat siitä, että se oli ollut vainajan virka ja että tuo kamala apina oli hänen epäjumalansa. Alakaapeissa oli kaikenlaisia muinaiskaluja kivikauden ajoilta. Yhdessä kaapissa oli useita viimeisen asukkaan yksityiseen omaisuuteen kuuluvia kapineita. Meille mieluisimmat olivat pitkä isoreikäinen rihlapyssy, iso ruutisarvi, joka sisälsi ainakin kaksi tai kolme kiloa ruutia, ja useat isot lyijymöhkäleet. Kokonainen varasto limssiöitä näkyi ukolla myöskin olleen. Pyssyn rihlat olivat pahoin ruostuneet, mutta lukko oli täydessä käyttökunnossa. Pyssy oli latingissa. Onnistuimme saamaan peräruuvin irti. Latasimme aseen uudestaan nyt löydetyllä ruudilla ja ammuimme laukauksen. Kuula tarttui puuhun kiinni, mutta ei mennyt sisään. Ruuti oli liian vanhaa ja heikkoa. Sankissa se kuitenkin syttyi hyvin ja säkenöi aika tavalla. Pyssystä tuli siten hyvät tulukset, jotka olivat meille kovin tarpeelliset, koska meidän oli pakko hyvin säästävästi käyttää tulitikkujamme.

Koska kaapissa oli iso viinalekkeri puolillaan viinaa tiesimme melkein varmasti, että vainaja oli sama lappalainen, joka oli paapan isää niin kauheilla kirouksilla uhannut. Päätimme viipyä paikalla muutamia päiviä, mahdollisesti onnistuaksemme ampumaan jonkun otuksen. Mustaa joutsenta emme tahtoneet syödä. Lähdimme sentähden isolle järvelle, joka olikin lähempänä kuin olimme uskoneet. Siellä onnistuimmekin ampumaan otuksen, jonka olosta saarellamme meillä ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan, nimittäin peuran. Kun tulimme kalliolle, johon järven pohjoinen pää päättyi, noin neljä- tai viisikymmentä peuraa karahti seisoalleen, ja ennen kuin ne lähtivät karkuun, onnistui Matin, jolla ei ollut pyssy tupessa ampua yksi.

Keväällä kun lumi suli, huomasimme metsänreunasta nevalle päin olevan laajan vyöhykkeen matalaa, mutta kovaa maata, joka suurimmaksi osaksi kasvoi ruohoa, osaksi myös peuranjäkälää. Peurat näkyivät oleskelevan saaren pohjoisessa osassa. Muuten olisimme ne kyllä jo ennen huomanneet. Kotona oli meillä kelkka, jolla myöhemmin toimme kotiin sen osan peuranlihasta, jota emme paikan päällä syöneet. Nahan jätimme lappalaisen tupaan, jossa sitten kesällä käytimme sitä vuoteena.

Lappalaislinnaan meno ja sieltä pois pääseminen muurin vieressä kasvavan puun avulla oli meistä hyvin vaivalloista. Mutta jo seuraavana päivänä onnistui meidän irrottaa kivikuula käytävästä. Lappalaisen pajasta tuli meille yhtä hyödyllinen kuin hauska työpaikka. Palje kyllä vuoti aika tavalla, mutta kun painoi tiheään, teki se tehtävänsä. Emme katsoneet tarpeelliseksi ruveta sitä korjaamaan, vaikka meillä nyt oli siihen tarvittava nahka. Kesällä kun ammuimme toisen peuran, panimme uudet palkeennahat, joten siitä tuli kuin uusi ja se on nyt mitä parhaimmassa kunnossa. Lappalaisen kaapissa oli useita kirveitä. Mutta pyöritettävää tahkoa hänellä ei näy olleen. Kirveet oli teroitettava hinkkaamalla, johon toimeen soveltuva kivi löytyi pajasta.

Kaadoimme maahan koko viidaston linnamme ympäriltä aina suuriin puihin asti, jotka muodostivat säännöllisen ympyrän linnan ympärille. Linnamme rupesi tämän perkauksen jälkeen näyttämään paljon mahtavammalta. Suuremmat puut halkaisimme, pienimpiin kuorimme parkkireunat, ja kesän alussa poltimme tavallisen ison sysimiilun. Meillä on nyt sysiä ehkä useankin vuoden tarpeeksi.

Kaksi kokonaista päivää käytimme rautanaulojen takomiseen. Päätimme näet tehdä ruuhemme rautanauloilla, jotta saisimme siitä keveämmän kuin puunauloilla tehden. Matista rupesi tulemaan jo oikein kätevä seppä. Naulojen päätkin tulivat häneltä jo aika sievät. Teimme useampia höylänteriä sekä muita tarpeellisimpia puusepän työkaluja.

X.

Emme tahtoneet vieläkään ruveta ajattelemaan kotimatkaa. Tämä paikka oli meistä ihanin, mikä maailmassa voi olla. Tuo mahtava, välistä taivasta kohti nouseva, välistä taas laskeutuva vesipylväs ja veden alituinen kohiseminen lumosi meidät siinä määrin, että meidän täytyi aina välistä heittää työ kesken ja mennä järven rannalle ihailemaan ihmettä. Olimme nostaneet lappalaisen ruuhen puron pohjasta, tehneet siihen airot ja melan ja soudimme joka päivä järvellä. Mustat joutsenet olivat nyt ihan kesyjä ja seurasivat meitä kaikkialla järvellä. Mitä ne söivät, en tiedä. Ei siellä ainakaan näkynyt mitään muuta syötävää kuin ruohoa ja joitakuita vesikasveja, joita emme tunteneet. Mutta ehkä ne löysivät mieluisampaa ruokaa nevanrantaisesta järvestä, jolle ne joka päivä lensivät.

Eräänä päivänä kun tuuli vei vesisateen sivulle, soudimme aina kallioon asti, josta vesipylväs nousi. Kallio ei ollut kuitenkaan millään tavalla omituinen. Se oli kauttaaltaan samanlaista valkoista, melkein läpikuultavaa kiveä kuin nuo mustanharmaat kalliossa olevat vaaleat juovat, joissa minä luulin olevan kultaa. Koetin pistää käteni pylvääseen. Sitä kosketusta en uudistanut, sillä vesi heitti käteni menemään semmoisella vauhdilla, että käsi oli nyrjähtää. Vesi ei ollut maan sisästäkään tullessaan polttavan kuumaa. En luule kuitenkaan, että hyväkään löylynottaja olisi kestänyt siinä kylpeä.

Muutamana kuutamoiltana emme malttaneet poistua järveltä, vaan istuimme ruuhessa ihaillen veden loisketta. Matti otti silloin esille rannerenkaansa ja rupesi leikillään kehumaan rikkauttaan.

-- Kun ensi talvena tulen kotiin, ostan itselleni oriin ja verkavaatteet ja rupean ajelemaan kyliä, että tytöt ällistelevät! Silloin sinä, köyhä mies, saat seistä kannaksilla tai istua hunsvotilla.

-- Kyllä minä kävellenkin -- --. Määräähän vanha Ruotsin laki, että jolla ei ole hevosta, kulkekoon jalkaisin. Etkä sinä siitä hevosestasi paljon parane. Talonpoikana tulet pysymään verkatakkisenakin. Hurri on hurri, vaikka sen voissa paistaisi. Eikä passaa pussata, kun on suu papurokassa.

-- Ostaisit sinäkin vain hevosen niin kuin minäkin, mutta olet siihen liian kaitakinttu. Kehräisi se kattikin lankaa, mutta on karvaiset kämmenet.

-- Ehkä kehräisi. Puhuisihan sikakin saksaa, mutta kun on alaleuka lyhyempi.

-- Onhan se hyvä, että osaat tyytyä vähempäänkin onneesi. Koirallakin on hyvä tapa: ei syö kun ei anneta. Mutta sen minä kuitenkin sanon sinulle, ettei tyhjä pala piipussakaan. Ja köyhä sinä olet kuin kirkon rotta.

-- Kaikki köyhälle kelpaa: sianlihat, kananmunat.

-- Voi, Jussi, kun sinä puhut varomattomia sanoja. Minusta tuo peuranliha rupeaa jo tuntumaan kovin suolattomalta. Ei siitä herkusta henki äkisti lähde. Ja sinä puhut sianlihoista ja kananmunista! Jos voit heti minulle hankkia kaksi paksua reikäleipää, niin maksan sinulle tinkimättä markan kappaleelta ja syön ne elävältä tässä paikassa suuhuni reikineen kaikkineen.

-- Arvaahan sen sinusta. Reikä on tehty rengin naamaan, johon palkkansa paneepi, ansionsa ammentaapi. Tänä iltana olet syöläs kuin savolainen. Savolainen pulloposki syöpi puuron leivän kanssa, kainuulainen kaitanaama syöpi liemen leivättäkin.

-- Vai on se savolainen niin viisas mies. Tämän jälkeen minä rupean savolaiseksi. Heti kun vain saan leipää ja puuroa. Mutta sinä raukka, lammasnahkatuppi, et opi miehentapaisesti syömään, vaikka eläisit sata vuotta ja pyhäpäivät päälle.

Olin eräänä päivänä, ollessani hetken yksin pajassa, takonut kultakappaleeni kuution muotoiseksi. Se oli runsaasti kolme senttimetriä läpimitaltaan ja kiilsi niin kauniisti, etten vähääkään epäillyt, että se todella oli puhdasta kultaa. Matin kerskaushenki oli nyt tarttunut minuunkin. Otin kultakappaleen taskustani, panin sen Matin käteen ja sanoin hänelle:

-- Onkos se mies kerjäläinen, joka on tuon suuruisen kultakappaleen omistaja?

Matti katseli hetkisen raskasta metallikappaletta kädessään, käänsi sitä pari kertaa ja tarkasteli eri sivuja. Kuutamossa se näytti hänestä ihan valkoiselta.

-- Ei paholaistakaan puurahoilla narrata, hän sanoi ja viskasi kultakappaleen äkisti järveen.

Hävettää tunnustaa, että löin Mattia korvalle niin että läjähti. Onneksi Matti samassa huomasi menetelleensä ajattelemattomasti. Hän ei suuttunut, vaan pyysi anteeksi. Siitä palastahan olisi tullut kaksi- tai kolmekymmentä kuulaa, ja lyijy oli saarella arvokasta, vaikka lappalaisen kaapissa olikin useita suuria möhkäleitä. Selitin Matille, että hän oli heittänyt järveen kultakappaleen, jolla olin aikonut ostaa puolet saaresta omakseni. Mutta Matti vain nauroi minulle ja pilkkasi minua, johon hän katsoi itsellään olevan täysi syy, kun oli antanut minulle anteeksi korvatillikan, "jonka olisi voinut uskoa väkevämmän miehen lyömäksi kuin Jussi-pussin". -- Tämä ilta oli ainoa kerta koko saarella oloaikanamme, jolloin menin nurjalla mielellä maata.

Heti kun päivä valkeni aamulla, lähdin järvelle etsimään kadonnutta aarrettani, mutta järven pohja oli siinä paikassa aivan pehmeää. Kultapalanen oli jo vajonnut pohjamutaan. Tarpeetonta etsiäkään.

Kun palasin nuotiolle, oli siellä minulle kirje. Matti oli kirjoittanut puuhun kiinnitetylle tuohipalaselle lähteneensä hakemaan pirtille vähän suolaa ja jauhoja. Hän lupasi palata takaisin seuraavan päivän iltana. Menin heti pajaan, paikkasin palkeen pahimmat vuodot, täytin upottimen soralla pajapankosta ja asetin ahjoon. Kun se tuli valkoisen hehkuvaksi, hämmensin hetkisen ja poistin sitten valinkauhalla soran upottimesta. Pohjalla oli sulanutta metallia. Kaasin sen pienempään upottimeen ja uudistin sulattamistoimeni. Koko päivän tein ahkerasti työtä, ja illalla oli minulla kultapalanen, tosin puolta pienempi kuin se, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, mutta jonka itse olin tehnyt. Ja ainetta enemmän valmistamiseen löytyi rajattomat määrät.

Olin nyt melkein varma siitä, että olin löytänyt kultavuoren. Kun Matti vain pani kultalöytöni pilkaksi, päätin vahvasti olla sanomatta hänelle sanaakaan kullastani.

Varhain seuraavana aamuna syötyäni aamiaisen heitin pyssyn olalleni, menin puron yli ja sen eteläistä rantaa pitkin nevanrannalla olevalle järvelle. Sitä tietä pääsi vaikeudetta järvelle asti. Vesiputoukselle tultuani tein itselleni pitkän tangon, jolla mittasin sen kalliokuopan, johon puron vesi vaahdoten syöksi. Kuoppa oli runsaasti parin sylen syvyinen, ja pohja tuntui soraiselta. Kovasta paksusta tuohesta tein lipin, jonka kiinnitin lujasti tangon päähän. Onnistuin jo ensi yrityksellä saamaan näytteen pohjasorasta, ja se oli, kuten olin aavistanutkin, puhdasta kultahiekkaa. Lapin kultahiekkaa olen kerran nähnyt. Tämä oli ihan samanlaista, mutta nämä kultajyvät olivat suurempia ja teräväsyrjäisempiä. Nostin lyhyessä hetkessä taskuihini niin paljon kuin jaksoin kantaa, särjin lipin, sysäsin tarkasti kaikki kalliolle jääneet kultamuruset kuoppaan takaisin ja kätkin tankoni metsään.

Takaisin tultuani laitoin tuohesta pari pussia, joihin tyhjensin kultahiekkani. Kourallisen kuitenkin sulatin ja sain siitä hyvin kirkkaan ja kauniisti loistavan palasen, joka mielestäni oli kauniimpikin kuin järveen heitetty.

Kun minulla nyt ei ollut mitään tärkeämpää tehtävää, ja koska epäilin, että lappalaisella oli joku kultakätkö, rupesin etsimään sellaista hänen huoneestaan. Kuten olen jo ennen kertonut, en päässyt kaapin yläkerrokseen. Kaapin päällä ei ollut mitään muuta kuin tomua. Huoneen seinät tuntuivat kaikkialla lujilta. Samaten se iso pölkky, jolla ruma apina istui. Rupesin tutkimaan itse apinaa. Sehän voisi olla hyvä kätköpaikka. Miksi se oli niin lujasti pölkkyyn kiinnitetty? Eläimen nahkaa ei oltu nyljetty tuppeen, vaan se oli selkäpuolesta leikattu auki. Nousin pölkylle, joten sain käteni eläimen selän taakse. Koko eläin tuntui joka kohdasta tavattoman kovalta. Hartioitten kohdalla oli nahka rikkinäinen, joten sain selkoa sen sisuksesta. Nyt ymmärsin, miksi se oli niin lujasti pölkyssä kiinni. Eläin oli täytetty kullalla. Kulta oli joko valettu tai taottu kappaleisiin, jotka oli siten ladottu toisensa päälle, että ne täysin täyttivät nahan. Se kappale, jonka sain käteeni, ei ollut raskaampi kuin jaksoin nostaa. Se oli outoja riimukirjaimia kaverrettu täyteen. Niin tarkasti olivat kappaleet liitetty toisiinsa, että jos nahka olisi poistettu, olisi kuva jäänyt istumaan paikalleen yhtä varmasti kuin ennenkin. Asetin kaikki entiseen kuntoonsa ja astuin alas lattialle. Nyt olin varma siitä, että tuo iljettävä eläin oli vanhain pakanain epäjumala.

En katsonut olevani enää oikeutettu salaamaan Matilta, mitä olin löytänyt. Tuo kuva maksoi varmastikin miljoonia.

Matti tulikin takaisin jo päivällisaikana. Hän oli käynyt ansoja kokemassa ja toi mukanaan kelkalla eväitä viikon ajaksi. Padankin hän toi, niin että voisimme laittaa linnunpaistia. Hän näytti hyvin salaperäiseltä ja rupesi hetken perästä taas puhumaan rikkauksistaan. Hän oli tullut pitkin järven rantaa ja käynyt uudestaan tutkimassa uhrilehtoa ja siellä olevaa alttaria. Hetken perästä hän otti esille useita rintasolkia ja muita koristeita, jotka epäilemättä olivat kultaa. Ne olivat kuitenkin kömpelösti tehtyjä, kun rannerengas sitävastoin oli taiteellista tekoa. Niitten yhteinen paino lähenteli ehkä puolta kiloa.