Part 6

Untersteinin opettajakin, joka tänään, kirkkaana, auringonpaisteisena elokuun aamuna, teki kävelymatkan Hirvikukkulalle ja kulki Wimbachin rotkon kautta, astui jotenkin kiireesti ja pysähtyi vain erikoisen komeiden putousten kohdalle. Olipa hänellä senvuoksi syytäkin ihmetykseensä, kun näki keskellä kapeata polkua märän käsipuun yli kumartuneen miehen, joka liikkumatta tuijotti alas kuohuihin. Tuokiossa hän tunsi tuon harmaatakkisen olennon, jolla oli päässä maan tavan mukaan vuorikauriin parralla ja kukon sulilla koristettu musta suippo hattu, Ramsaun nuoreksi metsänvartiaksi Ambrosiksi. Tämä näytti varhain aamulla laskeuneen alas vuorilta ampumasta, niin valvoneen näköinen hän oli eikä ensinkään juhla-asussa. Metsänvartian läntällensä tallatut kengät, tahraiset sukat ja likaiset, paljaat polvet, ryttyinen takki ja rähjääntynyt hattu pistivät sitä enemmän untersteinilaisen silmään, kun hän oli nähnyt Ambrosin palaavan monelta metsäretkeltä siistinä ja komeana. Mutta lähemmäksi tultuaan hän, nähdessään metsänvartian väsyneet, kalpeat kasvot, säikähti vielä enemmän kuin äsken oli kummastellut hänen asuansa. Ambros tuijotti liikkumatonna syvyyteen eikä huomannut tulijaa, vaikka opettaja astui lujasti pitkin kalliopaasia. Vasta tuntiessaan tulijan käden kosketuksen metsänvartia säpsähti ja pyyhkäisi kädellään kasvoiltansa vesipisarat, joita kuohuvasta putouksesta oli niille pärskynyt.

"Hyvää huomenta, opettaja!" sanoi hän hieman hämillään. "Mistä tulette ja mitä täällä kuljeksitte?"

"Samaa mielisin kysyä teiltä, Ambros", kuului vastaus. "Lojutte siinä kuin mikä tullinkantaja sulkien ihmisiltä polun. Mitä teette rotkossa? Laittautukaa kotianne; on jo kahdesti soitettu messuun."

Ambros kääntyi puolittain poispäin.

Opettaja ei varmasti tiennyt, pyyhkikö hän jälleen putouksen pisaroita vai kyyneliäkö, jotka valuivat pitkin ahavoituneita, parrakkaita kasvoja. Oli miten oli, mies suoristihe ja virkkoi uhmaavin ilmein:

"Vesi kiehtoo minua. Ettekö luule, herra Joseph, että tuolla alhaalla on rauhaisaa levätä?"

Todenteolla suuttuneena tarttui nuori opettaja metsänvartian käsivarteen ja ravisti jäykkänä seisovaa miestä voimainsa takaa. Nuhtelevalla äänellä hän sanoi:

"Oletteko täysijärkinen, Ambros? Oletteko mies? Rukoilkaa pyhimystänne saadaksenne anteeksi tämän synnin! Teillä on häijy vaimo, kuten sanotaan. Onko hän niin peräti vienyt teiltä rohkeuden, että luulette pelin olevan ihan menetetyn, jotta ei muuta kuin anna mennä sielun suoraa päätä paholaiselle? Onko kotonanne hullusti asiat? Hankkikaa rauha itsellenne tai kantakaa ristinne kärsivällisesti! Mutta älkää enää laskeko suustanne moisia puheita ja karttakaa tätä polkua, missä teitä paha väijyy! Miksi otitte sahamyllärin Vevan? Ettehän olisi kuninkaan leivässä ollut niiden muutamien guldenien tarpeessa!"

"Noin älkää puhuko", vastasi metsänvartia painokkaasti. "Näytänkö minä mieheltä, joka on kosinut rahoja? Ja kun vaimoni ajaa minut paholaisen luo, pitää hänellä toki olla minuun muuta valtaa kuin myötäjäisensä! Ei olisi teidän pitänyt niin sanoa, herra Joseph, -- muutenkin on taakkani jo ylen raskas. Ei tarvitsisi kenenkään hämmentää päätäni enempää! Hyvä herra, kun miehellä on kotonaan kuolemansairas lapsi eikä hän voi pysyä huoneessaan, kun vaimo ajaa ulos solvauksin ja pilkkasanoin -- herra jumala, eikö silloin ole paras syöksyä tuosta alas?"

Nuoren metsänvartian kalpeat kasvot olivat punehtuneet, raukeat silmät alkaneet säkenöidä; voimakas, harteva mies seisoi miltei uhkamielisenä Untersteinin opettajan edessä. Mutta hän suostui kuitenkin kävelemään kaitaa polkua eteenpäin, kun toinen pelottomasti häntä kehotti sanoen:

"Tulkaa ulos Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, jotta synkät ajatuksenne haihtuvat! Kertokaa minulle kärsimyksestänne, jos se voi keventää mieltänne! Täällä ei teillä ole mitään tekemistä. Oikean metsästäjän ei pitäisi milloinkaan tulla Wimbachin rotkoon."

"Oikein sanottu, koulumestari! Minun ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne. Se olisi ollut parempi minulle ja Vevalle", vastasi metsänvartia ja läksi päättävästi astumaan edellä. Opettaja olikin jo alkanut väristä vilusta kosteiden, synkkien vuorenseinien välissä.

He saapuivat pian rotkon suulle. Metsäniitty, johon Wimbachin rotko päättyi, helotti valossa, joka tuntui kaksin verroin virkistävältä kosteasta, pimeästä rotkosta tullessa. Aamu läheni puoltapäivää, auringonsäteet kultasivat vuorenseiniä ja lakeutta, jolla Ambros ja opettaja nyt seisoivat. Kallioiden teräväpykäleiset ääripiirteet siintivät sinisinä. Kedolla hyöri ja pyöri tuhansittain eläviä olioita, linnuista satalukuisiin hyönteisiin asti. Joseph, opettaja, hengähti syvään, mutta Ambros polki maata uuden levottomuudenpuuskan valtaamana.

"Teidän olisi pitänyt jättää minut sinne! Ei käy laatuun, että tulen jälleen tänne. Tietysti pidätte minua perin kurjana ja turmeltuneena. Mutta katsokaahan, tämä on sama paikka, missä olen kerran seisonut Vevan rinnalla ja luullut voivani nauraa vaikkapa teidän rikkaalle Arco kreivillenne. Onnesta ja riemusta jyskytti sydämeni silloin, vaikka olisi pitänyt tietämäni, ettei minulle ollut enää mitään onnea maailmassa sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla rotkossa."

"Puhukaa toki ihmisten lailla järkevästi ja niin että voi käsittää mitä tarkoitatte!" vastasi hänelle Joseph herra hieman kärsimättömästi. "Tahdon mielelläni kuunnella ja lohduttaa teitä, mikäli suinkin voin. Mutta ensin pitää minun saada tietää, missä on vika. Vaimossanne ja teissä! Kun valjaat sotkeutuvat, niin toinen juhta kiskoo sinne, toinen tänne."

"Niin onkin!" huudahti Ambros kiihkeästi ja heittihe perin uupuneena kedolle, nojaten päätään ja käsiään muutamaan niistä lukuisista kallionlohkareista, joita oli hajallaan siellä-täällä. "Minä tein alun ja Veva tulee lopettamaan. Sillä tällaista ei voi jatkua! Ette tiedä siitä mitään -- Martinpäivänä tulee vasta vuosi kuluneeksi siitä kuin tulitte Untersteiniin. Nähkääs, herra Joseph, en ole aina ollut tällainen retkale, jolle maailma on yhdentekevä, ja kolme vuotta sitten ei sunnuntaiaurinko milloinkaan olisi nähnyt minua sellaisena kuin te nyt näette minut. Ramsaussa joka paikassa ja vuoristossa, uljasten metsämiesten parissa, kaikkialla olin kuin kotonani, ja kaikissa tansseissa aina sanottiin: 'Joko vihdoin tulee se riedingiläinen? Terve, terve, Ambros!' Sain valita tytöistä sievimmät, ja iloa riitti yltäkyllin. Niin meni aika ja tuli Bartholomeuksen kirkkojuhla, missä ensi kerran näin sahamyllärin Vevan. Sievä ja siisti hän on vielä nytkin, mutta miltä hän silloin näytti, sitä en osaa teille kertoa. En tahtonut enää muista ympärillä olevista tietää mitään, ja milloin hän ei tanssinut kanssani, seisoin syrjässä ahmien häntä silmilläni. Franssi, meripoika, tuumi, että minä katsoin Genovevaa kuten vuorikaurista, jonka aioin ampua. Jotain sentapaista se olikin, paitsi että minä se olin ammuttu enkä kyennyt maksamaan takaisin. Kyllähän tyttö mielellään tanssi kanssani ja hymyilikin minulle ystävällisesti, mutta enempää ei hänen mieleensä juolahtanut tehdä. Minä käyttäydyin melkein kuin hupsu, tahdoin jo heti ensi päivästä nimittää häntä kullakseni. Nauroivat sitä ihmiset ihan kilvalla. Jo ennen iltaa menin vuoren yli Ramsaun kylään ja vannoin, etten jalallanikaan astu sahalle enkä muuanne, missä saattaisin tavata Vevan tai hänen isänsä. Tahtoisinpa, että olisin pitänyt valani, tämän tai erään toisen, jonka tein. Mutta en pitänyt niitä, vaan asetuin tytön tielle ja osoitin rakkauttani kaikin tavoin. Aloin pukeutua komeasti ja panna sulkia hattuuni, niin että ihan sitä kummasteltiin, ja mieluummin olin vailla syötävää kuin ilman hopeista vyösolkea. Ja sitten Genoveva alkoi käydä ystävälliseksi minulle; sahamylläri nauroi, mutta minä huomasin hänen näöstään, että kunhan vain olen tytöstä varma, niin isästä ei tällä kertaa ole estettä. Kävin yhä kiihkeämmäksi, rakkaus kulutti minua, ja siihen aikaan minun täytyi pitää hyvänäni monta kovaa läksytystä, joita sain metsäherralta. Kaikki oli minusta samantekevää, ajattelinhan vain Vevaa, ja monesti katselin ympärilleni mökissäni tuumien tulleeko se häntä miellyttämään. Niin pitkälle ei sentään vielä päästy moniin aikoihin; Veva oli perin oikullinen, ja ihan vihloi sydäntäni, kun hän toisinaan katsoi minuun niin veitikkamaisen rakkaasti, että olin suoraa päätä kaulaan kapsahtaa, ja toisena päivänä taas murjotti synkin kasvoin. Kidutin itseäni, hätäilin ja tuskailin, niin että lopulta olin näöltäni kuin munkki -- laiha munkki nimittäin -- enkä niin kuin metsänkävijä. Mutta Veva vain lauleli:

"Metsämiest' äl' usko, tyttö, pettävä on kieli sillä, kymmenesti kun lupasi, kymmenesti valhetteli.

"Ja muuta semmoista, herra Joseph, niin että monta kertaa en tiennyt, tuliko nauraa vaiko iskeä tulikuuma päänsä seinään. Ja sitten tuli se, minkä ei olisi koskaan pitänyt tulla.

"Se tapahtui eräänä sunnuntaina. Tiesin, että Veva aikoi käydä tätinsä, vanhan metsänhoitajan emännän luona, jonka asunnon katto näkyy tuolla kuusikon takana, ja arvasin hänen menevän lyhintä tietä rotkon kautta. Minä siis asetun väijyksiin ja vannon itsekseni, etten hänettä poistu paikalta elävänä. Niin pidän vahtia aamusta varhaisesta puolipäivän paikkeille. Silloin näen hänen tulevan. Minulla on kuin paha omatunto; peräydyn yhä kauemmaksi, kunnes joudun noiden kallioseinien väliin. Ja kuullessani joka puolelta veden kohinaa ja pauhua tunnen meneväni ihan pyörälle. Mutta Veva astuu mitään aavistamatta polkua pitkin, eikä hän ikinä ole ollut kauniimpi kuin tuona sunnuntaiaamuna. Punainen hame ja liivi, ruusuilla koristettu hattu ja paksut hopeiset kaulaketjut sopivat hänelle erinomaisesti; mutta musta tukka ja silmät ne minut lumosivat. No niin, hän tulee, huudahtaa äkkiä, sillä hän näkee minut, melkein samassa paikassa, missä te minut tapasitte tänään. Siinä minä seisoin tolkutonna, saamatta sanaa suustani; se mitä tahdoin sanoa, kuristi kurkkuani. Mutta hän, nähdessään minun seisovan jäykkänä kuin pyssynpiippu, tulee ihan rohkeasti kohti ja kysyy ivallisella äänellä: 'Tie-rahaako siinä kannatte, metsänvartia, vai onko tuolla ulkona liika lämmin?' Kun tämän kuulen, on kuin vihloisi tulinen tuska, ja minusta tuntuu olevan parasta tehdä heti loppu. Tartun polun käsipuuhun 'Veva', huudan, 'jollet minusta huoli, niin sano se heti paikalla! Ennen hyppään koskeen kuin elän ilman sinua.' Ja niin todellakin aioin tehdä -- mutta Jumala on minua rangaissut siitä rikoksesta. Sillä Veva kirkaisi vain: 'Jeesus Maria!' -- ja juuri kun aion hypätä, näen allani vihreän pyörteen ammottavan nielun; päätäni huimaa, tarraudun lujemmin käsipuuhun ja painan jalkani kalliota vasten. En voinut tehdä sitä syntiä, ja onnetonta oli, että olin uhannut. Sillä Veva, vieläkin vavisten, päästi heleän naurun ja vielä toisenkin, niin että se vihlaisi kuin pyssyn luoti lävitseni. Silloin olisin hypännyt, mutta hän, yhä nauraen, tarttuu käsivarteeni, tunnen hänen suudelmansa, tahdon riemusta huudahtaa, mutta en saa ääntäkään kuuluviin. Tahdotonna annoin kuljettaa itseni pitkin polkua ja tulin päivän valoon kuin huumaantuneena. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin kuin nyt, maailma säihkyi ja kimalteli kuten alpit tuolla. Syleilin Vevaa, joka oli hellä ja sanoi minua pahaksi pojaksi, kun muka niin säikäytin hänet; olihan hän muka aina ollut minulle hyvä ja tahtoi edelleenkin olla. Silloin suutelin häntä jälleen ja olin miltei mieletön riemusta. Mutta minuun jäi kuitenkin jäljelle jokin tuska, ikäänkuin olisin loukannut itseni rotkossa. Veva puheli pelkkiä hyväileviä sanoja, ja niin saavuimme kuten ainakin kaksi rakastavaista metsänhoitajan talon tienoille. Mutta syvällä mielessäni haudoin hänen äskeistä nauruansa ja tuumin, että milloin tahansa saattoi joku tulla vastaan ja sanoa: 'Kerskuri ja suunpieksäjä sinä olet, Ambros! Puhut, että hyppäät koskeen, mutta jätät itsellesi koreasti peräytymisaikaa.' Ja sitä mietin, kun Vevan rinnalla istuin niityllä ja kävelin metsässä, vaikka oikeastaan mieleni oli kuin autuaitten. Olisi vaikka kuningas ratsastanut ohi, en olisi häntä kadehtinut. Kun sitten kävimme metsänhoitajan luona ja olimme selittäneet asiamme, pakistiin yhtä ja toista. Metsänhoitaja osoittaa vanhaa metsärenkiä, joka on monet vuodet asustanut järven toisella puolen. Hän on menettänyt kaksi sormeaan, ja metsänhoitaja kertoo Vevalle ja minulle, että se oli tapahtunut sodan aikaan -- 'tiedättehän, vuonna yhdeksän; kun tyrolilaiset tunkeutuivat Hirvikukkulan yli, tahtoivat he viedä hänet mukanaan ja väkisin panna omaan nostoväkeensä, hän kun oli hyvä ampuja. Mutta mies oli kelpo baijerilainen, ja kun he eivät heittäneet häntä rauhaan, tempasi hän metsästyspuukkonsa ja viilsi kaksi sormeaan poikki.' Semmoista metsänhoitaja meille kertoo ja lisää nauraen, että mies teki viisaasti; siitä teosta hän on saanut kiitokset maakunnan-oikeudelta eikä hänen tarvinnut kolme vuotta myöhemmin paleltua kuoliaaksi Venäjällä. Minä vastustan ja sanon, että on synti ja häpeä ihmisen silpoa itseään; mutta Veva nauraa: 'Eikö totta, Ambros, sitä et sinä olisi koskaan tehnyt?' Semmoista oli tänä ensimäisenä päivänä, kun olimme kihloissa, ja sitä jatkui. En tahdo viivyttää teitä tällä surkealla tarinalla, kertomalla miten Veva kävi yhä pilkallisemmaksi ja alituiseen osoitti, ettei rohkeuteni hänestä ollut kolikonkaan arvoinen. Kun menimme tansseihin ja naapurikylien pojat alkoivat liiaksi remuta, niin että minä nousin heitä asettamaan ja puhuin selkään-antamisesta, niin kuulin Vevan virkkavan aivan ääneen: 'Joutavia, hän uhkailee, mutta ei koskaan tee mitään.' Ja silloin hurjistuin ja riehuessani iskin ammottavia haavoja, ja monen julman tappelun aiheuttajana on Veva ollut. Oli melkein kuin me kumpikaan emme olisi saaneet mielestämme poistumaan muistoa tuosta Wimbachin rotkon tapauksesta. Milloin yllätin minä Vevan siitä, milloin hän minut. Ja sitten kuljimme rinnakkain kuten kaksi ihmistä, joilla on paha omatunto -- tai Veva purskahti taas äkkiä nauruun ja huusi: 'Katsokaas, siinä on mies, joka rakkaudesta syöksyy päistikkaa koskeen!' Ja kun hän välistä lasketti sellaisia sanoja kotonaankin, tuli isän ja serkkujen ja tätien kasvoille sellainen ilme, että minun taas teki mieli ruveta riehumaan ja huitomaan ympärilleni. Älkää sentään ajatelko, että aina oli tällaista. Ei, Veva oli toiste taas niin herttainen kuin mikään tyttö tässä maailmassa voi olla, niin että minä unhotin kaiken ja ajattelin vain sitä onnea, että saan hänet vaimokseni. Saatte uskoa, herra Joseph, ettei ole näillä mailla vuosikausiin ollut semmoista riemua kuin meidän hääpäivänämme. Sahamylläri valmisti oikein komeat häät, antoipa myötäjäisiksikin pari sataa guldenia. Tästä kaikesta olisin tietysti ollut kiitollinen, ellei hän juuri illalla olisi sanonut minulle: 'No, Ambros, nyt olet saanut Vevan, ja koska lupaat pitää häntä hyvänä, niin pidäkin sanasi paremmin kuin Wimbachin rotkossa.' Sitä oli vaikea kuunnella, mutta nielin katkeruuteni, sillä en tahtonut riidellä kauneimpana päivänäni. Sitten aloimme asua yhdessä; en tohdi ajatellakaan, kuinka hyvin kaikki olisi voinut meillä olla ja kuinka me sentään tärvelimme jokaisen iloisen päivän, pirstoimme jokaisen oikean riemun niinkuin kuivan puun. Hyvä Jumala, Veva ei voi ikinä vastata siitä, miten hän on kohdellut minua! Olen aina ollut hänen käskettävänään; rakkaudesta olisin tehnyt mitä hyvänsä. Mutta paha henki ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä ikinä olen toimittanut tai tahtonut, aina hän on ivallisesti puuttunut siihen ja sanonut: 'Sinussa muka olisi miestä! Et sinä sitä kuitenkaan ikinä tee!' Ja monta asiaa minun onkin ollut mahdoton tehdä pelkästään siitä syystä, että hän on tuolla tavoin puuttunut niihin ja häijysti soimannut minua. Yhä selvemmin olen tullut huomaamaan, että hän on kerran nähnyt minun pelkäävän henkeäni. Mutta semmoinen on järjestys maailmassa, että vaimo saa ajatella miehestään mitä hyvänsä paitsi sitä, että hän on heikko. Ja jos mies kerrankaan on siinä suhteessa hairahtunut, on parempi, että hänestä heti tulee murhaaja kuin että hänen vaimonsa joka päivä ajattelee hänen olevan tyhjänpuhujan ja saamattoman."

Opettaja, jolle Ambrosin kertomus ilmeisesti kävi yhä vastenmielisemmäksi, yritti näiden sanojen jälkeen puuttua nuhtelevasti puheeseen. Mutta metsänvartia ei antanut keskeyttää itseään, vaan torjui hyvin tarmokkaalla kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet. Tähän asti hän oli, yhäti kallionlohkareeseen nojaten, puolittain loikonut maassa, mutta nyt hän karkasi pystyyn ja seisoi hämmästyneen kuulijansa edessä kädet nyrkissä ja kasvoilla äskeinen uhma.

"Sanon teille", huusi hän käheäksi käyneellä äänellä, "että tätä kärsimystä on mahdoton enää kestää! Onko minulla ollut mitään iloa pojastani, jonka Veva on minulle synnyttänyt? Eivätkö kotini ja vaimoni ole tulleet minulle katkeruuden tuottajiksi? Aamusta iltaan olen samoillut metsissä ja vuorilla, ja kotia tullessani olen aina saanut pelätä, että vaimoni taas kertoo minulle samoja juttuja, joilla itse olen ihan tarpeeksi kiduttanut itseäni joka kerta, kun tieni on sattunut Wimbachin rotkoon. Mieluummin olen pakoteillä, vuoteessa tai tuopin ääressä ravintolassa. Ja poikani on varttunut, on jo kohta vuoden ikäinen, mutta tuskin tunnen häntä! Kolme päivää sitten hän sairastui; Berchtesgadenin tohtori kävi ja katsoi häntä, noin vain silmillään, kuten ne tekevät, kun viisaus loppuu. Ja tuskassani pikku Maxin tähden rukoilin Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he jättäisivät lapsen minulle. Silloin astuu eteeni Veva, joka on itkenyt nurkassa, ja kiljaisee: 'Mitä sinä pojasta piittaat? Tuskin olet silmääsi luonut häneen koko aikana, kun hän on ollut olemassa!' Herra Joseph, sen siitä sain, että vain rakkaan rauhan nimessä olin pysytellyt kotoa poissa. Olinpa vähällä kiivastua, mutta huomasin ajoissa, että vaimoni juuri sitä odotti. Siksi vielä kerran nielin katkeruuteni, mutta enempää en kestä, en jumal'auta, ja jos poikani kuolee tai Veva etsii riitaa, niin käy hullusti! Herra Jumala!"

Ambros seisoi vielä hetken jäykkänä ja suorana; sitten hän yhtäkkiä hypähti ja poistui tasaisin, nopein askelin.

Opettaja, joka oli vielä kerran katsonut häntä kasvoihin, epäröi hetken, eikö velvollisuus ehkä vaatinut seuraamaan miestä. Mutta kävelyretki Hirvikukkulalle viehätti häntä liian paljon, ja rauhoittaen itseään sillä, ettei kai sentään voinut tapahtua mitään kummempaa ja ettei hänestä Ambrosin kotona olisi suurtakaan hyötyä, hän pääsi helposti epäilyksestään. Hän siis jatkoi matkaansa, mutta ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta metsänvartiaa vaeltaessaan järven ohi pihkantuoksuisessa havumetsässä kohden päämääräänsä.

Mutta päästyään opettajan näkyvistä metsänvartia Ambros muutti nopean käyntinsä hurjaksi juoksuksi. Hän lensi pitkin laaksotietä mökkiänsä kohti, niin että kirkkoväki oikealla ja vasemmalla jäi kummastellen katselemaan tuota jumalatonta juoksijaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan lystikkäältä. Vasta ihan asuntonsa lähelle ehdittyään metsänvartia malttoi mielensä ja ikäänkuin tyyntyäkseen tahi saadakseen jonkun hyvän ajatuksen jäi seisomaan viimeisen pyökin luo, jonka runkoon oli kiinnitetty koruton Maariankuva. Hän otti hatun päästään, mutisi rukouksensa ja astui mielestään tyynenä mökkiinsä.

Hän astui tupaan, missä oli vain vähän kapineita. Hänen ensimäinen katseensa lensi nurkkaan, missä lapsen kätkyt oli. Hänen vaimonsa Genoveva oli kumartuneena kätkyen yli. Nuoren naisen mustat letit riippuivat valtoiminaan puoleksi palmikoituina, esiliina oli sitaistu höllästi vyötäisille, -- näkyi, että hän oli ollut pukeutumassa kirkkoon mennäkseen, mutta lapsi oli keskeyttänyt hänet. Mies astui varpaisillaan lähemmäksi; vaimo loi valvoneet, punehtuneet silmänsä ylös -- ivallinen hymy vilahti melkein silmänräpäyksessä hänen kasvoillaan. Häntä olisi muuten täytynyt sanoa miltei kauniiksi, mutta uhmaava suu teki sen, että hänen kasvoissaan oli jotakin kovaa. Hänen hymynsä nähdessään Ambros kalpeni. Äsken hän vielä oli huoneeseen astuessaan ollut häpeästä punainen muistellessaan epätoivoaan, viime yötä ja tätä aamua. Nyt hänestä tuntui, kuin jäinen käsi painautuisi hänen kasvoilleen, ja heti kävi silmissä kaikki taas yhtä sumuiseksi kuin ennenkin. Vain konemaisesti hän läheni kätkyttä.

"Kapakassako olit yön?" kysyi Genoveva.

"Näytänkö juopuneelta?" vastasi metsänvartia katkerasti.

Katseltuaan häntä kiireestä kantapäähän nuori vaimo tunsi hänen sanansa tosiksi. Hän kääntyi taas lapseen päin, ja sitä katsellessa hänen äänensä kävi miltei soinnuttomaksi.

"Pojan laita on huonosti. Tohtori kävi täällä taas ja arveli, ettei lapsella enää ole pitkää aikaa elettävänä."

Puolittain tukahdutettu "Jeesus Maria!" oli Ambrosin ainoa vastaus. Hän polvistui kätkyen ääreen; kuumesairas lapsi äänteli tuontuostakin valittavasti unissaan. Pää painettuna tuskallisesti vasten pikku vuoteen reunaa oli mies polvillaan maassa; toisella puolen oli Genoveva kumartuneena ja kuunteli jännittyneenä ja levottomana lapsen jokaista hengenvetoa. Heidän päänsä miltei koskettivat toisiaan, heidän raskaat hengähdyksensä ja pidätetyt huokauksensa yhtyivät. Keskipäivän aurinko paistoi huoneeseen, ilma oli siellä ummehtunut ja painostava. Niin kului tunti tai enemmänkin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, eikä kukaan, joka näki heidän yksimielisen tuskansa, olisi voinut aavistaa, mikä juopa oli olemassa heidän sielujensa välillä.

Nuori vaimo katkaisi ensiksi vaitiolon. Hiljaisella, äskeistä vienommalla äänellä hän sanoi:

"Hän nukkuu paremmin kuin viime yönä. Hänellä ei varmaankaan ole enää yhtä kovia tuskia. Kenties hän ei kuolekaan."

Synkistä mietteistään havahtuen Ambros nousi äkisti, loi vaimoonsa ja lapseensa hämmentyneen katseen ja sanoi:

"Jos Max kuolee, en minäkään voi jäädä elämään! Parasta siis olisi tehdä loppu heti!"

Genoveva katsoi mieheensä. Syystä kyllä välähti hänen kasvoillaan suuttumus. "Ja miten käy minun sitten?" oli hän vähällä kysyä. Kunpa hän olisikin tehnyt sen! Mutta jo tuokion kuluttua väikkyi hänen puoliavoimilla huulillaan äskeinen pilkallinen hymy; pari kolme kertaa hän näytti nielevän vastauksensa, mutta virkahti sitten ääneen, kylmästi ja terävästi:

"Älä puhu niin hurjasti, et sitä kuitenkaan tee!"

Seuraavassa tuokiossa hän olisi ottanut takaisin sanansa, niin pelottava oli niiden vaikutus. Ambros karkasi pystyyn, niin että lapsi parahtaen heräsi, jokainen veripisara pakeni hänen kasvoiltaan, hänen silmänsä säkenöivät hurjan päättäväisesti, ja käheällä äänellä hän huudahti vaimolleen:

"Niinkö? Kohta tulet toisiin ajatuksiin!"

Genoveva tuskin tiesi mitä tapahtui. Hän kuuli tuvan oven paukahtavan kiinni. Ambros oli kadonnut, lapsi parkui vielä surkeammin kuin äsken. Tänä hirveänä hetkenä nuori nainen yhtäkkiä huomasi tekemänsä vääryyden, kauhistuen näki, mihin oli pakottanut miehensä. Nyt ei käynyt empiminen, ei ollut aikaa miettiä. Päättäväisesti hän teki ristinmerkin lapsensa yli, sitaisi kädenkäänteessä palmikkonsa nutturalle ja riensi vavisten ja kalpeana ulos. Hänen terävä silmänsä keksi salaman nopeudella laaksotien päässä aivan käänteen lähellä Ambrosin, joka paljain päin ja nuttu auki leuhottaen kiiti poispäin.