Part 5

Veit ei vastannut, vaan kääntyi selin menijöihin, jotka astuttuaan lepikkosuon halki ja kappaleen matkaa ketoa saapuivat maantielle ja suureen Schwarzhofin metsään. Hän meni aivan Leppälammen partaalle, käveli kappaleen matkaa tyynen veden rantaa pitkin ja kumartui alas vilvoittaakseen itseään. Kirjuri-Frans oli nähnyt oikein, Veit tunsi kasvojensa hehkuvan. Mutta eihän se saattanut johtua noista parista viinikulauksesta eikä rakkaudestakaan. Oli hän tosin, lähettäessään vieraansa kotiin, tuuminut suunnata paluumatkansa Schwarzachin myllyn ohi ja kolkuttaa myllärin sisaren Klaaran ovelle. Mutta hän oli karkoittanut tämän mielijohteen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Hänessä varmaankin paloi suuttumuksen tuli, jonka hän äsken, pöyhkeillessään vastoin tapaansa vallastaan tyttöihin nähden, oli itse virittänyt ja saanut leimuamaan. Nyt hän tahtoi tallata suuttumuksenkin sammuksiin. Toverien takaa, joiden äänet olivat jo vaienneet, hän kuuli Winklarnin tornikellon ilmoittavan puoliyötä, ja sitten oli hänen ympärillään kesäöinen hiljaisuus. Nouseva kuu kuvastui liikkumattomaan vedenpintaan ja valoi äänetönnä loistettansa metsän pimentojen yli. Lasinpuhaltaja veti sieraimin ja suin heinäkuun-yön ilmaa keuhkoihinsa; lämmin tuulenhenki kantoi kukkien ja pihkan tuoksua etäältä suurista kuusikoista. Muina öinä oli ilma ja tuoksu täyttänyt voimakkaan nuoren miehen jonkinlaisella huumauksella; hän oli heittäytynyt pitkäkseen jonnekin nurmelle ja oli aina heti vaipunut uneen ja nukkunut aamun sarastukseen asti. Jotakin huumauksen tapaista hän havaitsi nytkin, mutta sen sijaan että olisi väsynyt, tunsi hän keskellä syvää rauhaa kiihtymystä ja levottomuutta. Kalvava muisto, joka äsken oli herännyt, seurasi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin. Lähtiessään leppien luota, missä oli lasitehtaalais-tovereineen istunut, Veit arveli poistuvansa siksi, että pitojen jätteet, tummuvat kekäleet ja veriset kalansuomukset herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Hän jätti nopein askelin taaksensa lammen ja lepikkosuon ja koetti vakuuttaa itselleen menevänsä etsimään eräältä suuren metsätien syrjäpolulta muuatta houkuttelevaa paikkaa leposijakseen. Hän kulki laajan, kuunvalaiseman laidunmaakaistaleen poikki ja huomasi jo, että jokin veti häntä kohden erästä metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka hän oli viimeisen puolentunnin ajan yhäti nähnyt edessään, joko sitten sulki silmänsä tai piti ne auki. Veit virkkoi puolittain unelmoiden, puolittain uhmaavasti: "Eihän minun tarvitse mennä sinne eikä maata siellä", mutta kulki yhä edelleen kohden metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka tunsi jo kaukaa siitä, että siellä kasvoi lehtipuiden keskessä yksinäinen, mahtava petäjä.

Ja siellä hän istui petäjän juurelle, mihin sammal ja varisseet neulaset muodostivat ikäänkuin vuoteen ja mistä hän silmäili yli kuuvaloisen aukean, jolle vastapäiseltä puolelta johti hiekkainen, pensaita kasvava solatie. Petäjän oikealla ja vasemmalla puolen kasvavat koivut olivat tulleet korkeammiksi, pähkinäpensaat laajemmiksi -- mutta muuten kaikki oli kuten sinä kesäyönä, jona hän oli istunut täällä Elsbethin, Winklarnin opettajan tyttären kanssa, painanut häntä rintaansa vasten ja suudellut häntä, niin että immen solakka ruumis värisi hurmauksesta ja pelosta. Tytön paksut, kauniit palmikot olivat irtautuneet, hän oli kiertänyt ne kätensä ympäri ja luullut saaneensa värisevän neidon kokonaan valtoihinsa. Ketään tyttöä ei Veit ollut kiihkeämmin, palavammin, lemmenjanoisemmin himoinnut kuin häntä, ei kukaan ollut tuota uhmapäätä lumonnut niinkuin vaalea Elsbeth. Hänen takiansa Veit olisi ollut valmis panemaan alttiiksi kultaisen vapautensakin. Ja juuri tuo ainoa, jonka vuoksi kenties olisi kannattanut kuluttaa voimansa ja huohottaen laahautua läpi elämän kuten tuhannet muut, oli vastustanut häntä, kieltäytynyt häneltä. Oli riuhtautunut irti hänen syleilystään, työntänyt hänet luotansa, rukoillen pyytänyt päästä vapaaksi. Kirottu olkoon hän vieläkin kerran! -- Veit tuijotti kohden hiekkaista solatietä. -- Mikä houkkio hän oli ollut, kun juuri tänne oli tuonut Elsbethin! Tuolla ylänteen reunalla törröttivät, kuten tapa on Ylä-Pfalzissa, kymmenen tai kahdentoista ammoin sitten unohtuneen vainajan hautaristit, joista sade oli huuhtonut nimikirjoitukset pois. Tuon yön kuutamossa oli tyttö nähnyt ja tuntenut isänsä viimeisen kylmän leposijan ja saanut voiman riistäytyä intohimoisen lemmittynsä sylistä. Mutta kun hän sitten oli tahtonut paeta pois ja kuitenkin vetää lemmittynsäkin mukaansa, oli vimmastunut mies singahuttanut hänet luotaan ja syöksynyt viidakkoon kuten ilves, joka metsäkaurista tavoitellessaan on iskenyt harhaan.

Kaikki tämä oli nyt taas lasinpuhaltajan silmien edessä, ja hän pureskeli katkerana alahuultaan sitä muistellessaan. Hän oli tuon yöllisen tapahtuman jälkeen kääntynyt tytöstä pois, nähnyt hänet vain kaukaa joskus ja nauranut hänen kohtalolleen tylysti ja pilkallisesti. Orpo tyttö oli seuraavana talvena mennyt naimisiin erään vähäpätöisen schwarzachilaisen tullivirkamiehen kanssa, jonka oikea olkapää oli hieman ylempänä kuin vasen. Veit nimitti häntä pilkallisesti kyssäselkäiseksi tullariksi. Miksikä nuo vanhat asiat juuri tänään olivat muistuneet hänen mieleensä ja houkutelleet hänet tänne? Hän tunsi jotakin väsymyksen kaltaista, hänen katseensa ei enää viipynyt noissa menneitä muistuttavissa hautaristeissä, jotka törröttivät synkkinä kirkkaassa kuutamossa, ja hän antoi ylpeän pystyn päänsä painua rinnoille.

Jotkut äänet saivat hänet vavahtaen heräämään mietteistään, äänet, jotka kuuluivat solatieltä päin. Ne kajahtelivat keskiyössä omituisen kovina ja kirkkaina. Veit kuunteli päästäkseen selville, olivatko ne ihmisääniä; sitten hän murahti halveksivasti: "Naisia, naisia vain", ja oli nytkin lähteä paikaltaan ja karata metsään. Mutta äkkiä hän painoi jo liikkeelle nousseen jalkansa takaisin maahan ja kurottautui suuren petäjän vieressä eteenpäin; hänen korvansa erottivat vieläkin naisten äänet solatieltä, mutta yhtäkkiä hän kuuli läheneviä, kevyitä askelia, hänen silmänsä terottuivat ja tähystivät olentoa, joka solatieltä tuli kohden tätä paikkaa, missä hän seisoi. Epäilemättä tulija oli tuo Elsbeth, jota hän oli pari tuntia herkeämättä ajatellut. Vahvaa miestä puistatti, hän tunnusteli otsaansa, jota tuskanhiki kostutti. Ja vaikka hän tiesi aivan varmaan, että opettajan tytär oli elävä vaimo, tuntui hänestä kuitenkin tuokion ajan siltä, kuin hän olisi manannut haudasta esiin jonkun haamun. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hänen vanha verensä kuohahti, hän harppasi vauhdilla hiekkaiselle tielle, niin että tulija vuorostaan pelästyi, ja huusi hiljaa, mutta terävästi: "Hoo, tullireviisorin rouva -- tavataanko taas näin yöllä, vaikkei päivällä osuta yhteen?"

Nuori rouva, jonka tielle hän näin astui, peräytyi ääneti pari askelta, kädet ristissä rinnalla. Veit saattoi tuntea edessään saman vartalon ja samat kasvot, joiden viehkeys kerran oli hurmannut hänet. Solakammaksi vain oli Elsbeth käynyt, säihkyvät silmät olivat syvemmällä kuopissaan, mutta mies tiesi kuitenkin, että ne olivat hohtavan siniset. Ja silloin sattui hänen korvaansa äänikin, jonka hän viimeksi oli vihan vimmassaan kuullut tuskaisen kuiskivana. "Mitä teet täällä, Veit?" kysyi Elsbeth. -- "En ole koskaan ennen tavannut sinua, vaikka olen monta kertaa tullut tänne rukoilemaan tuolla ylhäällä paternosterin isäni sielun puolesta," lisäsi hän nopeasti -- arvaten, että Veit vastaisi ivallisesti hänen kysymykseensä.

"Sitä vartenko tulet Schwarzachista asti?" vastasi lasinpuhaltaja. "Tie on kyllä sievä. Ja tätä sievää paikkaa et ole unohtanut. Minä en ole siitä päivin täällä käynyt näinä kaikkina vuosina, mutta tänä yönä olin Leppälammella -- kalastamassa ja kaloja syömässä. Niin minä vaan -- usko pois!"

Elsbeth ei näyttänyt kuulevan mitä Veit viimeksi sanoi. Hän koetti katsoa edessään seisovasta miehestä poispäin, toiselle puolen solatielle, missä hänen seuralaisiaan ei enää näkynyt. "Olin postinhoitajan rouvan ja hänen tyttärensä kanssa Oberviechtach'issa -- nyt olen kuitenkin Winklarnissa -- mieheni on viransijaisena Cham'issa."

Nuori rouva alkoi yhä enemmän vavista, kun taas Veit toipui ensi hetken hämmennyksestä ja suoristihe. Hän tarttui Elsbethin molempiin käsiin ja lausui hiljemmin kuin äsken: "Et siis tapaa kyssäselkäistä tullariasi vuoteessa eikä sinulla ole kiirettä. Kun näin kohdataan vuosien kuluttua, pitäisi puhua suunsa puhtaaksi."

"Mitä meillä on puhumista keskenämme, kun et ole minusta koskaan välittänyt?" vastasi Elsbeth rouva. Veit ei nähnyt, mutta kuuli äänestä, että hänellä oli kyynelet silmissä. Hänestä tuntui, että Elsbeth oli oikeassa ja että olisi parasta hypähtää sivulle, hävitä metsään ja olla taas oma itsensä. Nyt hän oli mielestään kuin muuttunut. Itkevää hän ei voinut loukata, kun tällä jo muutenkin oli paha mieli. Vaivoin hän sai sanotuksi: "Älä liiaksi sure, että silloin ajoit minut pois. Näethän, Elsbeth, se saattoi hyvinkin olla parasta. Risti tuolla ylhäällä on vielä pystyssä, ja minä olen yhä vielä sama hurjapää, joka ahmii elämää kahdella lusikalla yhtaikaa. Hyvää yötä siis, käyköön sinulle kaikki hyvin."

Hän astui askelen metsään päin; nuori nainen ei pidättänyt häntä, kuten hän ehkä oli odottanut, vaan ainoastaan valitti: "Veit -- Veit, miksi meidän pitikin tavata toisemme täällä nyt!"

Silloin mies kääntyi äkisti jälleen häneen päin. "Miksi juuri tänne tahdot tulla sitten, Elsbeth! Olet pahoillasi siitä silloisesta ja säälit minua!" Ja ennenkuin Elsbeth sai estetyksi, kietoi hän hänet syleilyynsä ja tavoitti hänen huuliaan. Elsbeth riistäytyi irti ja painoi päänsä alas, mutta tuokion kuluttua, kun Veit hellitti hänestä ja pani käsivartensa ristiin, hän nousi varpailleen ja tarjosi nyt itse hänelle huulensa. Veit suuteli häntä nopeasti kerran, kahdesti, kymmenesti ja koki turhaan muistella, vieläkö Elsbeth osasi suudella niinkuin ennen muinoin. Mutta sitten hän puuskahti: "On jo aika meidän kummankin joutua kotiin. Hyvää yötä vielä kerran, Elsbeth!"

"Hyvää yötä!" vastasi Elsbeth aivan hiljaa, ja kun Veit oli vielä kumartuneena hänen puoleensa, veti hän tuon ruskeakiharaisen pään omien vaaleitten hiustensa viereen ja kuiskasi lasinpuhaltajan korvaan: "Minulla on kotona kaksivuotias tytär, ihmeen suloinen pienokainen. Hänen nimensä on Elsbeth, ja hänellä on sinun silmäsi, Veit!"

Lasinpuhaltaja vain nyökkäsi -- sitten hän riistäytyi irti eikä nähnyt enää miten nuori nainen, joka itse riensi ripein askelin solatielle, viittoi hänelle kädellään. Hän seisoi syrjässä tieltä, taaskin tuon samaisen petäjän kohdalla ja nyt syvemmällä metsässä; sitten hän päästi väkinäisen vihellyksen ja jupisi katkerasti: "Niinpä niin. Saan lohduttaa itseäni sillä, että hänellä on toiselta saatu lapsi." Ja astuessaan pitkin kapeata polkua viidakon halki kohden Katariinantehdasta tunsi hän taas yhtäkkiä verissään samat vilunväreet kuin pari tuntia sitten Leppälammen luona. Hän pysähtyi hetkeksi ja mietti, eikö olisi parempi mennä johonkin suojamajaansa kuin yöpyä minkä tahansa puun juurelle. Taajimman suojakatoksen, jonka Veit oli kyhännyt pyssynkantaman päähän lasitehtaalta, oli kreivillisen metsästäjän Ulrich Häslerin kömpelö jalka hävittänyt muutama päivä takaperin. Veitin mieleen juolahti, että olisipa somaa, jos samainen jalka sattuisi tarttumaan Ulrichin omiin ketunrautoihin jossakin odottamattomassa paikassa. Mutta viime tunnin tapahtuma painoi hänen mieltään niin raskaasti, ettei hän tullut pitemmälti ajatelleeksi metsästäjälle tehtävää kepposta. Levollekin oli vihdoin mentävä, jotta olisi nousevana päivänä virkku ja kunnossa, kuten itse oli kehunut. Oli jo aika -- sillä hän erotti ensimäisen sarastuksen, kun lähimmässä metsän aukeamassa tuli taas näkyviin palanen taivasta. Hänen täytyi nukkua, täytyi ainakin saada uneksia, että Elsbeth kuitenkin oli vielä tullut hänen syliinsä. Valoisa päivä näyttäköön, onko unelma myöskin elettävissä.

Mutta aamulla havahtuessaan lyhyestä, lyijynraskaasta unesta Veit tunsi aivoissaan rasittavan painostuksen ja jäsenissään sietämättömän poltteen. Joku muu kuin tuo uhmaavan toimintatarmoinen lasinpuhaltaja olisi katsonut itsensä sairaaksi, mutta Veit peseytyi ja pukeutui kuten tavallisesti ja oli viimeisenä lasitehtaalla, missä tapasi toverinsa jo eineellä. Hän istuutui harvapuheisena heidän seuraansa tuskin vastasi heidän kysymyksiinsä. Musta Andreas, joka huolestuneena tarkasteli Veitin kasvoja, lausui arvelunaan, etteivät eiliset kekkerit tahi yö olleet tehneet hänelle hyvää. Mutta Veit suoristihe ja löi kädellään pakottavaa rintaansa: "Ei niin, Antti, ei niin. Mutta sen, joka pitää kemuja ja tavoittelee onnea, tulee tehdä työtä kaksin verroin!" Ja sitten hän meni työhuoneeseen ja kävi käsiksi työhön temmaten innollaan toisetkin mukaansa, niin että työnjohtaja huusi hyvillään lasiuunin luota: "Näytit huonolta tullessasi, Veit -- mutta luulen melkein, ettet osaa olla sairas ensinkään!" Ja Veit vastasi totisesti: "Enpä osaakaan", vaikka hänen jokainen huokosensa poltti. Niin kului hikipäin puuhatessa, ulkonaisessa ja sisäisessä kuumuudessa, heinäkuun päivä; tunnit eivät lentäneet kuten ennen, ne matelivat verkalleen, hitaasti, yhä hitaammin, ikäänkuin jäähtyvä lasivirta. Veit piti sanansa; ei koskaan hän ollut puuhannut niin väsymättömästä, tarrautunut työhönsä niin lujasti kuin juuri tänään. Mutta ei hän olisi ihmetellyt, vaikka olisi puhaltanut viimeisen henkäyksensä johonkin niistä lasipikareista, joita syntyi hänen puhaltimestaan. Mitä kiihkeämmin sisäinen levottomuus ajoi häntä ulkoilmaan, sitä uhmaavammin hän suoristihe työtuolillaan ja jupisi joka kerta, kun irroitti kappaleen ja taivutti sen suoraksi: "Minun ei pidä nähdä Elsbethiä koskaan enää!" eikä kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin hänet; Elsbethin suloiset kasvot katsoivat häneen puolittain kainosti, puolittain rukoilevina, kuten viime yönä.

Ja kun pitkä, kuuma työpäivä päättyi, sieppasi Veit takkinsa ja murahti vain lyhyesti "hyvää yötä!" tovereille, jotka odottivat häneltä tietoa miten ilta oli vietettävä, ja lisäsi sitten vielä Mustalle Andreaalle: "Täytyy mennä uimaan, Antti -- ihan palan tänään! Huomenna tai ylihuomenna kutsumme taas itsemme Winklarnin kreivin luo kalakekkereihin jonkun toisen lammen rannalle." Ja sitten hän läksi -- miehet näkivät vain, että hän meni pienelle kirkasvetiselle lammelle, joka oli tuskin viidensadan askelen päässä lasitehtaan takana.

Veit sukelsi vilpoisaan veteen, ja pari minuuttia tämän kylvyn jälkeen oli hänellä parempi olo ja hän luuli jo olevansa eilinen Veit. Mutta tuskin oli hän ripein askelin lähtenyt liikkeelle, kun jo taas tunsi poltteen verissään; hänen ohimojaan jyskytti ja silmissään vilkkui kuin valkeita harsoja, jotka hävisivät, kun hän hieraisi silmiään. Hänen mieleensä jysähti, että hän vielä eilen oli arvellut ennen kaatuvansa salaman iskusta kuin tulevansa sairaaksi; tänään hän kysyi itseltään, saattoiko ehkä kuume iskeä kuin salama ja syöstä hänet maahan. Jos niin oli laita -- jos hän oli jo hautaan menossa, silloin ei ollut hetkeäkään hukattava haaveisiin, silloin tuli koota tahtonsa ja voimansa yhteen. Silloin tuli sen naisen, joka oli halveksinut, uhmannut häntä, vielä antaa hänelle hyvitys tuosta entisestä katkerasta hetkestä. Suoraa päätä hänen luokseen -- Veit tiesi tapaavansa hänet ja näki edessään hänen sisarensa mökin. Elsbeth kenties odottikin häntä -- naiset ovat käsittämättömiä -- mutta vaikka ei niinkään olisi, tahtoi Veit nähdä hänet. Elsbeth ei ollut, miehestään ja lapsestaan huolimatta, unhottanut häntä, ja oli viime yönä luopunut oikeudesta saada vielä toistamiseen riistäytyä häneltä irti -- Veit tahtoi temmata hänet itselleen ja hänen sylissään sammuttaa kuumeisen janonsa, jota hän luuli elämänjanoksi. Ja nyt hän riensi metsätietä pitkin ja halki niittyjen ja nurmikoiden kohden Winklarnin kauppalaa, kuten äsken mielikuvituksessaan. Elsbethin kasvot ja solakka vartalo olivat hänen silmäinsä edessä, peräytyivät yhä ja houkuttelivat häntä eteenpäin.

Hänellä ei ollut aikaa malttaa mieltänsä -- hänen täytyi vain pitää huolta siitä, että pysyi pystyssä, sillä keskellä kuumetta, joka hänet täytti, puistattivat häntä vilunväreet, ja hänen täytyi purra hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä lotisemasta. Kerran johtui hänen mieleensä ajatus, että hän ehkä saattoi naiselle, jonka luo hän jonkin pakon ajamana riensi, viedä kuumeen ja kuoleman, jotka tunsi itsessään yhä raskaammin. Hän karkoitti sen ajatuksen luotansa kuin paarman, joka lenteli hänen polttavan otsansa ympärillä. "Joutavia! Tuollainen tuuli vain huojuttaa minunlaistani miestä -- ei kisko juurineen maasta. Ja jos niinkin olisi -- miksi pitäisi hänelle käydä paremmin kuin minulle?!" Niin hän yhä läheni kauppalaa. Yli kenttien hän katsoi taaksensa hehkuvaan ilta-aurinkoon, joka laskiessaan valoi veripunaisen hohteen yli maailman. Ei hän pysähtynyt miettiäkseen, vaan ainoastaan siksi, että jalat kieltäytyivät kantamasta häntä kauemmaksi. Sitten hän otti uudestaan vauhtia ja oli hetken kuluttua niiden aitojen luona, jotka tässä kohden erottivat kymmenkunnan pikkutalon vähäiset puutarhat tiestä ja kauppalan-takaisista pelloista. Hän katseli ympärilleen ja tähysteli silmillään, jotka olivat taas terävät, vaikka näkivätkin kaiken hämärämmin, etsien mökkiä, jonka hän ennen muinoin oli tuntenut hyvin, mutta jonka nyt oli puolittain unohtanut. Ympärillä oli iltaisen hiljaista, niin hiljaista, että hän kuuli syvät, raskaat hengenvetonsa ja koetti pidättää niitä. Ja sitten hän kuuli rapinaa, soratiellä sipsuttelevia askelia, ja heti sen jälkeen vihreän pensas-aidan ristikkoveräjältä hiljaista kättentaputusta ja onnellista lapsen naurua, punaisen auringon ja sen alla hohtavan kultapilven aiheuttamaa. Sinne katsoessaan hän erotti noin kaksivuotiaan, ruskeakiharaisen lapsen, joka oli yöpaita yllä pujahtanut puutarhaan ja iloitsi väriloisteesta. Ja kun tyttönen nosti silmänsä kohden vierasta miestä, joka katseli aidan yli, niin Veit havaitsi, että Elsbeth oli viime yönä puhunut totta. Hänen omat silmänsä ne tuossa katsoivat häneen, eivät tosin levottomina ja kuumeisina, vaan kirkkaina, lapsellisina, luottavaisina. Pienokainen tarttui kätösillään veräjään ja koetti avata sitä. "Tahdotko äidin luokse, mies?" kysyi lapsi. "Hän on tuolla tuvassa, mutta on ollut koko päivän kipeänä."

Veit auttoi veräjän avaamisessa ja astui pieneen puutarhaan, korkeakasvuisen, punaterttuisen viinimarjapensaan taakse. Täältä hän saattoi avatun lasioven ja avointen ikkunain kautta nähdä matalaan huoneeseen ja hän tunsi kalpean, nuoren naisen, joka uneksivan näköisenä istui korituolissa ja joka, mitä näkikin, ei nähnyt silmiensä edessä olevaa puutarhaa, ei lastansa eikä miestä, joka oli laskenut oikean kätensä pikku tytön päälaelle. Siinä oli se nainen, jonka luokse sisäinen pakko oli Veitiä ajanut. Hän tiesi tällä hetkellä yhtä varmasti kuin aurinko illalla laskee, että jos hän nyt astuisi Elsbethin eteen ja painaisi hänet vasten rintaansa kuten viime yönä, niin tällä ei olisi voimaa kieltäytyä häneltä. Hänessä kytevä hehku leimahtaisi liekiksi, joka pakostakin polttaisi tuon naisen. Hänen katseensa ahmivat salaa nuoren vaimon solakkaa ruumista, hiljaisia liikkeitä. Sillävälin koettivat lapsen kätöset silittää Veitin ruskeaa vasenta kättä, hän riistihe irti tuon sisässä-istujan kuvasta ja katsoi alas pienokaiseen kysyen: "Mikä on nimesi, tyttönen?"

"Pikku-Elsbeth", vastasi lapsi. "Äiti on Iso-Elsbeth -- hänen pitää tulla terveeksi taas. Tule sanomaan hyvää iltaa hänelle!"

Selvemmin kuin ennen Veit tunsi tällä hetkellä kuumeenväristyksiä ruumiissaan. Entistä valtavammin iski häneen hämärä pelko, että hän tuottaa Elsbethille kurjuuden, turmion ja kuoleman, jos astuu askelenkaan edemmäksi, ja puolittain vihaisesti hän jupisi itsekseen: "Maailma pyörii, ja minä huomaan vasta nyt, ettei aina voi ylinnä keikkua. Mutta tuo tuolla sisällä on varannut itselleen riittävän tukikohdan: ensin se oli kuollut isä, nyt se on elävä lapsi."

Rajun päättäväisesti hän kiskaisi auki takkinsa ja liivinsä, otti kaulastaan piilossa kantamansa vitjat, jotka olivat tehdyt hopearenkaisiin kiinnitetyistä kultarahoista, ja ripusti ne lapsen kaulaan lausuen: "Sano äidillesi, Pikku-Elsbeth, että Veit lasinpuhaltaja oli täällä sanomassa hyvää yötä ainiaaksi. Jumala suojelkoon sinua, Pikku-Elsbeth. Vitjat saat pitää. Veit setä on kuollut -- Veit setä ei tarvitse enää mitään!"

Ja äkillisellä harppauksella, välittämättä kuinka paljon lapsi, joka säikkyen hänen rajua liikettänsä kirkaisi, ymmärsi hänen puheestaan, hän syöksyi puutarhasta ja pois juostessaan puhui itsekseen: "Minuun iski salama -- maailma pyörii, ja minä olen alhaalla, alhaalla syvyydessä." Hän ei kuullut, kuinka Elsbeth rouva, jonka lapsen itku säikytti liikkeelle, huuteli hänen nimeään hänen jälkeensä. Kuten haavoitettu hirvi hän kiiti kohden Schwarzhofin metsää -- päästäkseen viimeiset voimansa ponnistamalla johonkin niistä suojamajoista, joita hänen oli tapana kesäksi kyhätä itselleen sinne-tänne. "Kultapuron viereiseen", voihkasi hän itsekseen. Ja sitten välähti hänen aivoissaan: "Aivan hyvä, tuli mitä tuli. Sanoinhan eilen, että sorrun johonkin suureen paloon! Elämän rahtunen täytyy aina maksaa sitä kalliimmin, mitä kauemmin se kestää. Kuolla tosin tahdon mutta en menehtyä janoon!" -- --

* * * * *

He etsivät Veit hurjapäätä seuraavan päivän aamunkoitteesta aina toisen päivän puoliväliin asti: tullireviisorin rouva Deggendorfer, hänen sisarensa, Oberviechtachin lääkäri sekä työnjohtaja ja toverit Katariinantehtaalta. Vihdoin punatukkainen Sebald muisti Kultapuron partaalla olevan majan. Sieltä löydettiin lasinpuhaltaja pähkinänvesoista palmikoidun katoksen alta kuolleena makaamassa pehmeällä sammalvuoteella, jonka hän oli aikaisemmin valmistanut itselleen. Sydämenhalvaus oli kohdannut häntä keskellä kuumetta. Lääkäri totesi, että hän oli kuollut jo neljäkolmatta tuntia sitten. "Hän oli kaiketi hurja mies, jolla lisäksi oli säännötön sydämentykintä", sanoi hän järjestäessään pientä saattoa, jossa Leppälammen toverit kantoivat vainajan pois.

Saattueen taakse jäi kalpea nainen, joka syvissä, tuskallisissa mietteissään puhui itsekseen: "Tai oli muitten sydämentykintä liika laimeata hänelle!"

Alppijoen partaalla.

Ramsaun kylästä, joka hiljaisena ja vihantana lepää Berchtesgadenin alppien jättiläisvuorten välissä, johtaa jalkapolku Wimbachin rotkoon.

Mitä lähemmäksi kulkija tulee sen kallioseiniä, sitä kapeammaksi käy polku. Jäätävä kylmyys huokuu sieltä vastaan helteisimpänäkin kesäpäivänä. Kun viimeinen mutka on sivuutettu, on edessä kaksi jylhää kallioryhmää, jotka ovat työntyneet niin likelle toisiaan, että jää tilaa vain polulle ja ryöppyisälle vuorijoelle, joka lukemattomina pieninä putouksina ja pyörteinä ryntää jylisten ja vaahtoisena korkeiden ruskeiden jyrkänteiden välitse. Jokaisesta kallioseinän halkeamasta syöksyy esiin rotkoa kattavien pensaiden läpi tunkeutuvassa niukassa vaaleanvihreässä valossa vain kohisevia ryöppyjä ja sihisevää vaahtoa; ei missään näe kirkasta vedenpintaa. Muutamia tuhansia askelia kulkee polku pitkin kosteata, hämyistä, kylmää vuorensolaa, missä veden pauhu tukahuttaa kaikki muut äänet. Loitompana leviää Wimbachin rotko laaksoniityksi. Ramsaun asukkaat ja heidän naapurinsa ovat hyvin tottuneita tuohon kaitaan polkuun ja kulkevat sitä kuten muutakin tietä sekä päivällä että yöllä. Mutta harvoin he panevat aikaa rotkon tarjooman ihmeellisen näytelmän katselemiseen.