Part 7

"Hän pitää sanansa! Nyt tulee onnettomuus!" Tämä varmuus kannusti nuoren vaimon äärimäiseen, jopa yli hänen uhkuvain voimainsa menevään ponnistukseen. Hän löi oven lukkoon, lensi alas laaksotietä, harppasi puron yli kaukana porraspuusta päästäkseen edelle. Pensaat ja puut, pellot ja talot vilisivät hänen ympärillään keskipäivän kirkkaimmassa paisteessa -- hän ei nähnyt mitään muuta kuin miehensä, joka riensi kaukana hänen edellään ja jonka korvaan hänen rukoileva huutonsa ei kantanut. Onneksi ei ketään sattunut vastaan hänen kiitäessään mielipuolen näköisenä eteenpäin. Laaksossa oli hiljaista, päivällisaika piti ihmiset taloissa; myllyn luona vain nukkui vanha kerjäläis-ukko, joka havahtui vasta kun Genoveva huimaa vauhtia ohi juostessaan kosketti häntä jalallaan. Juoksija riensi jo rinnettä ylös, toista alas; hänen polvensa uhkasivat pettää, kaikki vilkkui hänen silmissään, hän ei nähnyt Ambrosia enää. Mutta hän tiesi minne tämä tie vei; varmuus siitä, että oli aikoja sitten pakottanut miehensä tähän tekoon, sai hänet värisemään kauhusta, -- polku johti Wimbachin rotkoon.

Mies, joka hänen edellään mennä viiletti hurjaa vauhtia, verettömät huulet irvessä, hampaat lujasti yhteenpuristettuina, silmät jäykkinä, oli ilmeinen vimmatun päättäväisyyden kuva. Lähellä rotkon suuta hän oli kuulevinaan vaimonsa äänen takaapäin. Hän naurahti katkerasti: "Paha henki, joka on mennyt häneen, antaa minulle rohkeutta!" ja katosi hämärään rotkoon. Ensi askelella hän törmäsi kapealla polulla ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja suistui kumoon. Meni tuokio, ennenkuin hän pääsi pystyyn, mutta sillä aikaa ennätti Genovevakin saapua rotkon suulle. Ja kun mies kumisevin askelin syöksyi lautoja pitkin keskelle kuilua ja jo tarttui molemmin käsin kosteaan kaidepuuhun -- Genoveva tunsi kauhukseen paikan -- ja hänen ympärillään vedet kohisivat ja sisässään veri kiehui ja jyskytti, silloin jokin pidätti häntä hyppäämästä! Mutta tällä kertaa se ei ollut hänen oma epäröintinsä, vaan Genoveva oli saavuttanut hänet, syöksynyt hänen jalkoihinsa portaalle ja kietonut hurjapään polvien ympäri molemmat käsivartensa. Putousten ja pyörteiden vilskeen ja pauhinan halki mies kuuli huumauksissaan selvästi sanat:

"Ambros, pysähdy, pysähdy, anna minulle anteeksi!"

Metsänvartia teki vain vihaisen kärsimättömän liikkeen.

"Mitä tahdot? Aion pitää sanani!"

"Jumalan tähden, pysähdy!" huusi Genoveva vaikeroiden. "Miten käy lapsen ja minun? En päästä sinua, hyppääthän iankaikkiseen kadotukseen!"

"Sinnehän minut tahdotkin! Olethan tahtonut, että kiirehdin!" vastasi metsänvartia. Mutta hänen kätensä irtautuivat kaidepuusta, mielipuolisuuden ilme hävisi hänen kasvoiltaan, hän loi katseen vaimoonsa, joka tulipunaisena ja palavissaan virui polvillaan kostealla portaalla rotkon jäätävässä kylmyydessä. Hän malttoi mielensä ja huusi:

"Tule, Veva! Mutta sen vannon, että jos kerrankaan tässä elämässä vielä sanot semmoisen sanan kuin tähän asti olet..."

"En -- en ikinä -- en luotua sanaa!" nyyhkytti Genoveva, jonka tuskaisa kauhu suli hyväätekeviksi kyyneliksi. "Pyhä Jumalan äiti, en ole tiennyt mitä olen tehnyt! Mutta sinun, Ambros, ei olisi pitänyt kärsiä sitä niin kauan!"

"En lyö naista!" sanoi Ambros tyynesti. "Koska kadut ja itse näet mitä olet tehnyt -- mutta jätetään se -- tule pois, tule lapsemme luo!"

Genoveva meni hänen perässään samaa polkua, jota mies oli kulkenut jo tänä aamuna. Ambros katsahti vielä kerran vihertävään hämyyn, missä vedet kohisivat. "Jos Jumala suo", jupisi hän, "niin tänne en tule enää koskaan".

Ulos auringonpaisteeseen tultuaan he järjestivät pukujaan, ja sitten metsänvartia vei horjuvan ja hiljaa itkevän vaimonsa kotia niin kiireesti kuin suinkin. Jos hän olisi voinut ajatella jotakin muuta kuin lastansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut, että Genovevan ynseys oli murtunut, hävinnyt kuten hänen oma mieletön itsemurhakiihkonsa. Nyt hän kuitenkin ajatteli ainoastaan lasta, ja vavisten astuivat molemmat huoneeseen. "Hän on kai kuollut, en kuule mitään", sanoi Genoveva vielä kynnyksellä. -- --

He lähestyivät kätkyttä -- lapsi nukkui rauhallisemmin kuin tuonnoin; auringonpaiste tunkeutui nyt siihenkin nurkkaan ja valaisi heitä, kun he jälleen -- ja vallan toisin tuntein -- polvistuivat pikku vuoteen ääreen. Genovevan kyynelet kuivuivat; Ambros sulki hänet syliinsä ja kuiskasi:

"Minusta tuntuu, että Max jää meille. Ja kun lapsi toipuu... me olemme nyt terveet, Veva, ja voimme vielä tulla onnellisiksi!"

End of Project Gutenberg's Rikostoverit y.m. novelleja, by Adolf Stern