Part 21

— Ystäväni, en tarvitsekaan muuta kuin sydämenne! — hän huudahteli tuon tuostakin keskeyttäen kertomuksensa. — Tuo herttainen, lumoava katseenne, jolla te minua katselette! Voi, älkää punastuko, sanoinhan jo teille... — Tämä kävi jo perin hämäräksi sattumalta tähän kaikkeen joutuneelle Sofja Matvejevna paralle. Sittenkuin kertomuksessa, joka jo muistutti kokonaista väitöskirjaa, siirryttiin siihen kohtaan, miten kukaan ei koskaan ollut ymmärtänyt Stepan Trofimovitšia ja miten »meillä Venäjällä nerot sortuvat», kaikki oli ollut »niin peräti viisasta», kuten Sofja Matvejevna oli myöhemmin surumielisesti kertonut. Hän kuunteli silminnähtävästi kärsien hänkin ja silmät levällään. Kun Stepan Trofimovitš siirtyi sitten huumoriin ja singahdutteli mitä terävimpiä ilkeyksiä meidän »ensirivin mahtavista», niin Sofja Matvejevna yritti vain pelkästä surusta hymähtää hänkin vastaukseksi tähän pilkkanauruun, mutta se oli ollut vieläkin epäonnistuneempaa kuin kyynelet, niin että Stepan Trofimovitš lopulta jo häpesi itseänsä ja vielä innokkaammin ja raivoisammin takertui nyt nihilisteihin sekä uuden polven miehiin. Tämä sai Sofja Matvejevnan jo suorastaan säikähtämään, ja hän sai levähtää hetken. Tosin lepokin oli sangen petollista, sillä nyt vasta alkoi itse romaani. Nainen on aina nainen, olkoonpa hän sitten vaikka nunna. Sofja Matvejevna hymyili, kieputteli päätänsä punasteli toisinaan, toisinaan loi silmänsä maahan, mikä taas sai Stepan Trofimovitšin niin ihastumaan ja innoittumaan, että hän alkoi jo höystää puhettansa pienillä valheilla. Varvara Petrovna muuttui ihmeen ihanaksi tummaksi kaunottareksi (»joka sai koko Pietarin ja sangen monet Euroopankin pääkaupungit ihastuksiin»), hänen miehensä oli kuollut »Sevastopolissa kuulan lävistämänä», yksinomaan vain sen vuoksi, että ei pitänyt itseänsä vaimonsa rakkauden arvoisena, ja antoi täten tietä kilpailijalle, toisin sanoen itse Stepan Trofimovitšille... — Älkää olko hämillänne, minun vieno kristittyni! — hän huudahti Sofja Matvejevnalle, uskoen täysin itsekin sen, mitä oli kertonut, — se oli jotakin niin ylevätä, jotakin niin hienon hienoa, että me molemmat emme kertaakaan koko elämämme aikana tulleet toisillemme edes ilmaisseeksi tunteitamme. — Tähän asiaintilaan oli syynä, — näin kävi selville kertomuksen kestäessä, — muudan vaalea kaunotar (jollei hän tällä tarkoittanut Darja Pavlovnaa, niin sitten on vaikea ymmärtää, ketä Stepan Trofimovitš oikein tarkoitti). Tämä vaalea kaunotar oli riippuvaisessa suhteessa tummaan kaunottareen, oli tämän kaukainen sukulainen ja oli kasvanut tämän kodissa. Kun musta kaunotar huomasi lopulta vaalean kaunottaren rakkauden Stepan Trofimovitšia kohtaan, hän sulkeutui kuoreensa, ja kun vaalea kaunotar taas huomasi tumman kaunottaren Stepan Trofimovitšiin kohdistuvan rakkauden, niin hänkin sulkeutui samoin kuoreensa. Kaikki he kolmisin pelkästä toisiinsa kohdistuvasta jalomielisyydestä sulkeutuivat nääntyen kuoreensa.—Voi, millainen oli tuo intohimo, voi millainen intohimo! — Näin hän huudahteli nyyhkyttäen vilpittömässä innostuksessaan hänet (tumman kaunottaren) hänen kauneutensa kukoistuksessa, näin tuska sydämessäni joka päivä, näin, miten hän kulki ohitseni, aivan kuin olisi hävennyt kauneuttansa (olipa hän kerrankin sanonut: »hävennyt lihavuuttansa») ja lopulta minä sitten karkasin jättäen jälkeeni tuon kuumehoureisen kaksikymmenvuotisen unelmani. — _Vingt ans!_ Ja kas nyt, maantiellä... — Sitten hän tulehtuneita aivojansa jännittäen alkoi selitellä Sofja Matvejevnalle, mikä merkitys oli oleva tämänpäiväisellä »niin satunnaisella ja niin kohtalokkaalla heidän tapaamisellansa aina iankaikkisesta iankaikkiseen». Lopulta Sofja Matvejevna nousi kauhean hämmästyneenä sohvalta; Stepan Trofimovitš teki heikon yrityksen laskeutua polvillensa hänen eteensä, niin että naisparka puhkesi itkuun. Hämärä tiheni; he olivat viettäneet lukitussa huoneessa jo useita tunteja...

— Ei, parempi olisi, jos päästäisitte minut tuonne huoneeseen, — Sofja Matvejevna sai tuskin sanotuksi, — muuten nuo ihmiset... saattavat vielä luulla mitä tahansa.

Vihdoinkin hän pääsi hänestä irti, Stepan Trofimovitš antoi hänen lähteä, sittenkuin hän oli luvannut käydä heti nukkumaan. Hyvästi jätellessään hän vielä valitteli päänkipua. Sofja Matvejevna oli taloon tullessaan jättänyt matkalaukkunsa ja muut tavaransa etumaiseen huoneeseen aikoen viettää yönsä isäntäväen puolella, mutta ei oltu sallittu hänen levähtää...

Yöllä Stepan Trofimovitš sai tuon minulle sekä kaikille hänen ystävillensä varsin tutun koleriinikohtauksensa, kaikkien hänen hermojännitystensä ja mielenliikutustensa tavallisen seurauksen. Sofja Matvejevna parka ei saanut nukkua koko yönä. Koska hänen sairasta hoidellessaan täytyi tuon tuostakin tulla tupaan ja taas poistua siitä talonväen huoneen läpi, niin siinä nukkuvat matkustajat sekä emäntä alkoivat murista ja lopulta suorastaan sättiä häntä, kun aamupuolella hänen mieleensä vielä kaiken lisäksi juolahti ruveta sytyttelemään teekeitintä. Stepan Trofimovitš oli kohtauksen kestäessä tainnoksissa. Toisinaan hän houreissaan oli näkevinään, että tuotiin teekeitin, että hänelle juotettiin jotakin (vaapukkateetä), vatsalle ja rinnalle aseteltiin jotakin lämmintä. Mutta joka hetki hän vaistosi senkin, että hän oli tässä hänen luonansa, että hän tuli ja meni, kohotti hänet toisinaan vuoteelta ja laski hänet taas sinne takaisin. Kello kolmelta puoliyön jälkeen alkoi tuntua helpommalta. Hän kohottautui, laski jalkansa vuoteelta maahan ja lysähti Sofja Matvejevnan eteen lattialle. Tämä ei enää ollut äskeistä polvennotkistusta, hän suorastaan makasi hänen jaloissansa ja suuteli hänen hameensa lievettä...

— Älkäähän toki, enhän ansaitse sellaista, — soperteli Sofja Matvejevna yrittäen nostaa häntä takaisin vuoteelle.

— Pelastajani, — hän kohotti ristityt kätensä hartaana häntä kohti: — Vous étes noble comme une marquise! [Te olette ylevä kuin markiisitar!] Ja minä — olen roisto! Oi, elämäni kaiken olen ollut kunniaton...

— Rauhoittukaa, — Sofja Matvejevna yritti tyynnytellä häntä.

— Kaikki se, mitä sanoin äsken, oli valhetta, — minä vain kunnianhimosta, herkutellakseni, joutilaisuuttani, kaikki, kaikki, aivan joka sanaan asti, oi, roisto, roisto!

Koleriini oli siis vaihtunut hysteerisen itsekidutuksen puuskaksi. Näistäkin kohtauksista olen jo maininnut puhuessani hänen Varvara Petrovnalle lähettämistään kirjeistä. Liza muistui nyt hänen mieleensä sekä heidän eilisaamuinen kohtauksensa. — Sehän oli niin kauheata ja — siinä piili varmasti jokin onnettomuus, mutta minä en edes kysynyt, en saanut mitään tietää! Minä ajattelin vain itseäni! Oi, mikä hänen lienee, ettekö tiedä, mikä hänen lienee? — Hän kääntyi rukoilevasti Sofja Matvejevnan puoleen. Sitten hän vannoi, ettei »petä koskaan», että hän palaa _hänen luoksensa_ (tietenkin Varvara Petrovnan luo). — Sitten me lähestymme aina hänen portaitansa (Sofja Matvejevnan kanssa tietenkin), joka päivä, aina kun hän lähtee aamuajelulle vaunuissaan, ja katselemme häntä siitä hiljaisina... Oi, minä tahdon, tahdon, että hän löisi minua poskelle. Nautin jo siitä suorastaan. Minä ojennan lyötäväksi toisenkin poskeni comme dans votre livre! [niinkuin kirjassanne sanotaan]. Vasta nyt, vasta nyt ymmärrän täysin, mitä merkitsee ojentaa toinenkin poskensa. Koskaan aikaisemmin en ole sitä ymmärtänyt.

Sofja Matvejevnalle koitti nyt kaksi hänen elämänsä kauheinta päivää. Vielä nytkään hän ei saata muistella niitä kauhusta värähtämättä. Stepan Trofimovitš sairastui niin vakavasti, että hänen oli mahdotonta lähteä laivaan, joka tällä kertaa saapui »akuraatisti» kello kahdelta päivällä, eikä Sofja Matvejevna taas mitenkään saattanut jättää häntä yksin eikä hänkään lähtenyt Spasoviin. Hänen kertomansa mukaan Stepan Trofimovitš oli ilostunut kovin kuultuaan laivan jo lähteneen:

— Sepä erinomaista, sepä oivallista, — hän soperteli vuoteessa; — pelkäsin kovin, että pitäisi matkustaa. Täällä on niin hyvä olla, parempi kuin missään muualla... ettehän vain jätä minua? Oo, te ette jättänyt minua!

»Täällä» ei muuten ollut niinkään hyvä olla Hän ei vain tietänyt mitään Sofja Matvejevnan vaikeuksista. Hänen päänsä oli täynnä pelkkiä omia kuvitelmia. Sairauttansa hän taas piti ohimenevänä pikkuseikkana eikä ajatellut sitä vähääkään, mutta sen sijaan hän mielellään mietti sitä, miten he yhdessä lähtevät myymään »näitä kirjasia». Hän pyysi lukemaan hänelle raamattua.

— En ole lukenut sitä pitkään aikaan... Alkuperäistä nimittäin. Jokuhan voi kysäistä jotakin, ja minä saatan erehtyä. Täytyyhän sentään hieman valmistautua elämäntehtäväänsä.

Sofja Matvejevna istahti hänen vierelleen ja aukaisi kirjan.

— Tehän luette suurenmoisesti, — hän keskeytti lukijan jo ensi rivillä, — huomaan, huomaan, etten ole erehtynyt! — hän lisäsi hämärästi, mutta innostuneesti. Ylipäänsä hän oli koko ajan alituisessa innostuksen tilassa. Sofja Matvejevna luki vuorisaarnan.

— _Assez, assez, mon enfant_, riittää... Ettekö todellakaan ymmärrä, että riittää jo _tämä_.

Ja voimattomana hän sulki silmänsä. Hän oli hyvin heikko, mutta kuitenkin täydessä tajussaan. Sofja Matvejevna aikoi nousta luullen hänen tahtovan nukkua. Mutta hän esti tämän lähtemästä.

— Ystäväni, olen valehdellut koko elämäni ajan, silloinkin kun puhuin totta. En koskaan ole puhunut totta totuuden itsensä vuoksi, vaan aina omaa itseäni varten, olen sen tietänyt ennenkin, mutta nyt sen vasta huomaan selvästi. Oi, missä lienevät ystäväni, joita koko elämäni ajan olen ystävyydelläni loukannut? Ja kaikki muutkin, ja kaikki muutkin! Savez-vous, taidan nytkin valehdella. Aivan varmasti valehtelen nytkin. Pahinta on se, että uskon itseäni valehdellessani. Ei mikään ole vaikeampaa kuin elää elämäänsä valehtelematta... Ja... ja olla uskomatta omiin valheisiinsa, niin, niin, niin, kas sillä lailla juuri! Mutta odottakaahan, tästähän voi myöhemminkin... Me yhdessä, yhdessä! — hän lisäsi innoissaan.

— Stepan Trofimovitš, — rohkeni Sofja Matvejevna virkkaa arasti, — emmeköhän lähettäisi hakemaan kuvernementin lääkäriä.

Stepan Trofimovitš hämmästyi tavattomasti.

— Minkä vuoksi? Est-ce que je suis si malade? Mais rien de sérieux. Mitä me tekisimme täällä vierailla ihmisillä? Saavat vielä tietää ja — mitenkä sitten käy. Ei, ei, ei ketään syrjäisiä, vain me yhdessä, yhdessä.

— Tiedättekö, — hän sanoi taas oltuaan hetken vaiti, — lukekaahan minulle jotakin, noin vain, mikä sattumalta aukeaa, mihin silmä sattuu.

Sofja Matvejevna aukaisi kirjan ja alkoi lukea.

— Mistä sattuu, aivan umpimähkään, — hän toisteli.

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita»...

— Mitä tuo on? Mitä? Mistä se on?

— Se on Johanneksen ilmestyskirjasta.

— O, je m'en souviens, oui, l'Apocalipse. Lisez, lisez [Ahaa, muistan, niin todellakin. Ilmestyskirjasta. Lukekaa, lukekaa], minä tahdon ennustaa siitä teidän tulevaisuuttanne, tahdon nähdä, mikä kohta sattuu. Lukekaa enkelistä, lukekaa enkelistä...

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku. Minä tiedän sinun tekosi: et ole kylmä etkä kuuma: oi, jospa olisit kylmä taikka kuuma! Mutta nyt, koska olet penseä etkä ole kylmä etkä kuuma, olen minä oksentava sinut suustani. Sinähän sanot: minä olen rikas, olen rikastunut enkä mitään tarvitse: etkä tiedä, että sinä olet viheliäisin ja kurjin ja köyhä ja sokea ja alaston.»

— Tuoko... onko tuo teidän kirjassanne! — hän huudahti silmät säteillen ja kohottautuen päänalaseltaan. — En ole tietänyt tuota suurenmoista kohtaa olevankaan! Kuulitteko: mieluummin kylmä, kylmä kuin penseä, kuin _ainoastaan penseä_! Oi, osoitan, että se on totta. Mutta älkää vain, älkää vain jättäkö minua yksin! Me osoitamme, me osoitamme sen yhdessä!

— Enhän minä jätäkään teitä, Stepan Trofimovitš, en jätä teitä koskaan! — Sofja Matvejevna sieppasi häntä kädestä, puristi sitä omassaan ja vei sen sydämelleen kyynelet silmissä katsellen häntä (hänen oli Stepan Trofimovitšia niin kovin sääli tänä hetkenä). Stepan Trofimovitšin huulet alkoivat nytkähdellä.

— Mutta, Stepan Trofimovitš, eiköhän sittenkin olisi jotakin tehtävä? Eiköhän olisi lähetettävä tieto tästä jollekulle tuttavallenne tai ehkäpä sukulaisillenne.

Mutta tällöin Stepan Trofimovitš säikähti niin, että Sofja Matvejevna jo suorastaan katui, että oli tullut sellaista maininneeksikaan. Väristen ja vapisten hän rukoilemalla rukoili, ettei suinkaan kutsuttaisi ketään eikä ryhdyttäisi mihinkään; hän vaati Sofja Matvejevnaa lupaamaan tämän kunniasanallaan hokien: — Ei ketään, ei ketään. Me kahden, vain me kahden, _nous partirons ensemble_.

Onnetonta oli sekin, että isäntäväki kävi perin levottomaksi. Talonväki oli nyreissään ja kiusasi kyselyillään Sofja Matvejevnaa. Hän maksoi heille runsaasti ja yritti näytellä lisää rahoja. Tämä sai heidät joksikin aikaa heltymään. Mutta isäntä vaati kuitenkin Stepan Trofimovitšilta »henkilökirjan». Ylimielisesti hymähtäen sairas osoitti pientä matkalaukkuansa, josta Sofja Matvejevna vihdoin löysi hänen osoituksestaan jonkin eropassin tai jotakin sen tapaista, pelkästään sen turvissa hän oli elellyt koko elämänsä ajan. Isäntä ei kuitenkaan asettunut, vaan sanoi, että oli kuin onkin johonkin ryhtyminen, »sillä ei meillä ole mikään sairashuone, ja sattuu vielä kuolemaan, niin on sitten puuhaa jos jonkinnäköistä, saamme vielä aivan tarpeeksemmekin». Sofja Matvejevna koetti mainita hänelle lääkäristäkin, mutta sellaisen tuottaminen kuvernementin pääkaupungista olisi tullut maksamaan niin paljon, että koko sellainen ajatuskin oli jätettävä. Surumielin hän palasi potilaansa luo. Ja Stepan Trofimovitš vain heikkeni heikkenemistään.

— Nyt on teidän luettava minulle vielä eräs kohta. Sioista, — hän huomautti taas.

— Mitä sanoittekaan? — Sofja Matvejevna säikähti kauheasti.

— Sioista... Sehän on myös tuossa... _ces cochons_... minä muistan. Riivaajat menivät sikoihin, ja kaikki hukkuivat. Lukekaa se kohta välttämättä. Myöhemmin selitän, minkä vuoksi. Tahdon palauttaa sen mieleeni aivan kirjaimellisesti. Tahdon aivan kirjaimellisesti.

Sofja Matvejevna tunsi hyvin evankeliumit ja haki nyt Luukkaan evankeliumista sen kohdan, jonka olen ottanut kronikkani motoksi:

— »Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui. Mutta tapahtuman nähdessään paimentajat pakenivat ja kertoivat siitä kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi.»

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš oli kovin kiihtynyt,— savez-vous, tämä ihmeellinen ja... merkillinen kohta on ollut minulle kompastuskivenä elämäni kaiken... _dans ce livre_... niin että olen jo lapsuudesta alkaen muistanut tämän kohdan. Mutta nyt on mieleeni tullut eräs ajatus: _une comparaison_. Mieleeni tulvii kauheasti ajatuksia: ettekö näe, tällähän tarkoitetaan selvästi meidän Venäjäämme. Näitä riivaajia, jotka käyvät ulos sairaasta ja menevät sikoihin, ovat kaikki nuo paiseet, nuo tartunnan levittäjät, tuo likaisuus, nuo riivaajat ja rienaajat, joita on kertynyt meidän suureen ja rakkaaseen, meidän sairaaseen Venäjä-parkaamme vuosisatojen, jo vuosisatojen kuluessa! Oui, cette Russie, que j'aimais toujours. [Niin, tämä Venäjä, jota olen aina rakastanut.] Mutta ylevä ajatus ja ylevä voima on vielä lankeava sen osaksi ylhäältä, kuten tuolle mielettömälle riivatullekin, ja kaikki riivaajat, kaikki likaisuus, kaikki tuo inhoittava, joka on alkanut märkiä sen pinnalla... tulevat siitä kerran ulos, ja ne itse pyytävät vielä kerran päästä sikoihin. Ehkäpä ovat jo menneetkin niihin! Sellaisia olemme me, me sekä ne, Petruša myös... et les autres avec lui [ja muut hänen mukanansa], minäkin, ehkäpä aivan ensimmäisenä, ja sitten me, mielettömät ja riivautuneet, heittäydymme kalliolta mereen ja hukumme kaikki, ja niin täytyykin tapahtua, sillä mihinkään muuhun me emme kykene. Mutta sairas tervehtyy ja »istuutuu Jeesuksen jalkain juureen»... Ja kaikki katselevat sitä ihmeissänsä. Rakas, vous comprendrez apres, mutta nyt olen tästä kaikesta kovin kiihtynyt... Vous comprendrez après... Nous comprendrons ensemble. [Te käsitätte sen myöhemmin... Me käsitämme sen yhdessä.]

Hän alkoi jo hourailla ja menetti lopulta tajuntansa. Tällaista kesti vielä seuraavankin päivän. Sofja Matvejevna istuskeli hänen vieressänsä ja itki. Kolmeen yöhön hän tuskin lienee yhtään nukkunut koettaen olla näyttäytymättä isäntäväelle, sillä hän aavisteli näiden jo ryhtyneen jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Vasta kolmantena päivänä alkoi hieman helpottaa. Stepan Trofimovitš havahtui aamulla, tunsi Sofja Matvejevnan ja ojensi hänelle kätensä. Toivorikkaana Sofja Matvejevna teki ristinmerkin. Stepan Trofimovitšin teki mieli katsahtaa ulos ikkunasta »Tiens, un lac [kas», järvi], hän virkkoi: »ah hyvä Jumala, vasta nyt näen sen...» Tänä hetkenä kuuluivat talon eteen vierivän jotkin ajoneuvot, mikä samassa jo synnytti talossa aika hälinän.

III.

Tulija oli itse Varvara Petrovna, joka oli saapunut neljän hengen vaunuissa, nelivaljakon vetämänä, kahden lakeijan ja Darja Pavlovnan saattamana. Tämä ihme oli saattanut tapahtua yksinkertaisesti näin: uteliaisuudesta aivan kuolemansairaana Anisim oli kaupunkiin tultuaan pikimmiltään käväissyt Varvara Petrovnan kartanossa ja oli lörpötellyt palvelusväelle tavanneensa Stepan Trofimovitšin ypö yksin maalla. Hänet olivat muutamat talonpojat tavanneet astuskelemasta yksin, jalkaisin maantiellä ja, niin hän kertoi — nyt hän aikoi Spasoviin Ustjevin tietä kahden Sofja Matvejevnan kanssa. Koska Varvara Petrovna jo omasta puolestaankin oli ollut kauhean levoton ja etsiskellyt kovasti paennutta ystäväänsä, niin Anisimin saapumisesta hänelle kerrottiin viipymättä. Kuultuaan tältä kaiken ja erikoisesti nuo yksityiskohtaiset kuvaukset hänen matkastansa Ustjeviin jonkun Sofja Matvejevnan parissa, vieläpä samoissa vankkureissa tämän kanssa, hän alkoi samana hetkenä hankkiutua hänkin matkalle ja ajaa huristi tuskin jäähtymään ehtineitä jälkiä pitkin suoraan Ustjeviin. Stepan Trofimovitšin sairaudesta hänellä ei vielä ollut aavistustakaan.

Kun hänen karu ja käskevä äänensä kajahti, isäntäväkikin joutui pelon valtaan. Hän oli poikennut tänne vain tiedustelemaan ja ottamaan asioista selvää aivan varmana siitä, että Stepan Trofimovitš oli jo kauan sitten lähtenyt Spasoviin. Mutta saatuaan tietää hänen olevan täällä ja lisäksi vielä sairaana hän syöksähti levottomana tupaan.

— No, missä hän sitten on? Ahaa? Vai siinä sinä olet! — hän huudahti huomattuaan Sofja Matvejevnan, joka tänä samana hetkenä oli ilmestynyt toisen huoneen kynnykselle. — Sinun hävyttömästä naamastasi arvasin heti, että sinä se olet. Pois, kelvoton! Ettei sinun hajuasikaan olisi enää tässä talossa! Ajakaa ulos hänet! Sillä muuten minä sinut, muorikulta... minä tungen sinut iäksi päiväksi vankilaan. Vartioikaa häntä toistaiseksi jossakin toisessa talossa. Kaupungissa hän on jo kerran saanut istua vankilassa, istukoonpa vielä toisenkin kerran. Ja sinua, isäntä, pyydän: et saa päästää tänne ketään, niin kauan kuin minä olen täällä. Olen kenraalitar Stavrogina ja otan koko talon haltuuni. Ja sinä, kyyhkykultaseni, sinä teet minulle vielä kaikesta tarkan selon.

Tutut äänet järkähdyttivät Stepan Trofimovitšin mieltä. Hän alkoi väristä. Mutta Varvara Petrovna oli jo ehtinyt väliseinän taakse. Säkenöivin silmin hän siirsi jalallansa tuolin luokseen, istuutui siihen selkä jäykästi selkämystää vastaan ja kiljaisi Dašalle:

— Mene ulos hetkeksi, mene isäntäväen puolelle. Kas, miten olet utelias? Ja sulje ovi lujasti jälkeesi.

— No, kuinkas nyt elelette, Stepan Trofimovitš? Onko huvimatka ollut mieluinen? — tämä ryöstäytyi häneltä raivoisan ironisesti.

— _Chère_, — yritti Stepan Trofimovitš lepertää aivan tolkuttomana, — olen saanut tuta elämän... venäläisen elämän todellisuutta... Et je précherai l'Evangile. [Rupean julistamaan evankeliumia.]

— Oi, sinä hävytön, kiittämätön mies! — kiljaisi Varvara Petrovna lyöden kätensä yhteen. — Ei riittänyt teille vielä se, että häpäisitte minut, teidän piti vielä sotkeutua tuohon... Oi, vanha, häpeämätön irstailija!

— Chère...

Stepan Trofimovitšin ääni petti, hän ei voinut sanoa sanaakaan, katseli vain silmät kauhusta levällään.

— Kuka _hän_ oikeastaan on?

— C'est un ange... C'était plus qu'un ange poir moi [Hän on enkeli. Hän oli enemmän kuin enkeli minulle], hän on kaiken yötä... oi, älkää huutako, älkää peloitelko häntä, _chère, chère_...

Yht'äkkiä Varvara Petrovna tuolia kolistellen hypähti istualtaan; hänen säikähtynyt huutonsa kajahti: »vettä, vettä!» Stepan Trofimovitš oli tosin jo taas tajussaan, mutta Varvara Petrovna vapisi yhä pelosta ja katseli kalpeana hänen vääristyneitä kasvojansa. Nyt vasta hän ensi kerran käsitti hänen sairautensa vakavuuden.

— Darja, — hän kuiskasi samassa Darja Pavlovnalle, — viipymättä hakemaan lääkäriä, Salzfischia; Jegorytš saa lähteä heti. Ottakoon täältä kyydin ja tuokoon kaupungista muassaan toiset vaunut. Ennen yötä heidän täytyy olla takaisin täällä.

Daša juoksi täyttämään määräystä. Stepan Trofimovitš katseli yhä säikähtyneenä ja suurin silmin. Kalvenneet huulet vavahtelivat.

— Odotahan, Stepan Trofimovitš, odotahan, kyyhkykulta, — lohdutteli Varvara Petrovna häntä kuin lasta; — no, odotahan nyt, odotahan, Darjakin palaa kohta ja... ah, hyvä Jumala, emäntä, emäntä, tulehan sinä vaikka tänne, emokulta!

Ja kärsimättömänä hän jo itse juoksi emännän puolelle.

— Heti paikalla, tässä silmänräpäyksessä, palauttakaa _se_ takaisin. Takaisin hänet, takaisin!

Kaikeksi onneksi Sofja Matvejevna ei ollut vielä ehtinyt lähteä talosta kovin kauaksi ja oli parhaillaan säkkeineen ja myttyineen vasta portin kohdalla. Hänet tuotiin takaisin. Hän oli niin pahasti säikähtänyt, että hänen jalkansa sekä hänen kätensä aivan tärisivät. Varvara Petrovna sieppasi häntä kädestä, kuten haukka iskee kananpoikaan, ja alkoi vetää häntä perässään Stepan Trofimovitšin luo.

— No, tästä saatte nyt hänet. Enhän minä ole häntä syönyt, näettehän. Te tietysti ajattelitte, että olen syönyt hänet suuhuni.

Stepan Trofimovitš tarttui Varvara Petrovnan käteen, painoi sen silmiänsä vastaan ja puhkesi kyyneliin, itki ääneen, kipeästi, kohtauksittain.

— No, rauhoituhan, rauhoituhan, no niin, kyyhkykulta, niin, vaaripaha! Ah, hyvä Jumala, rau-hoi-tuhan nyt sentään! — hän huudahti. — Voi, sinä kiduttaja, kiduttaja, minun ikuinen kiusanhenkeni!

Rakkaani, — sai Stepan Trofimovitš lopulta soperretuksi Sofja Matvejevnalle, — menkäähän, rakkaani, hetkeksi tuonne, minulla olisi täällä jotakin puhuttavaa...

Sofja Matvejevna kiiruhti heti poistumaan.

‒ _Chérie... chérie_... — hänen henkeänsä salpasi.

Ette saa nyt puhua, Stepan Trofimovitš, odottakaa hieman, levähtäkää ensin. Tässä olisi vettä. Mutta o-dot-ta-kaahan toki!

Varvara Petrovna istuutui taas tuolille. Stepan Trofimovitš piteli lujasti häntä kädestä. Pitkään aikaan hän ei saanut lupaa puhua. Hän vei Varvara Petrovnan käden huulilleen ja alkoi suudella sitä. Varvara Petrovna puri hampaansa yhteen katsoen jonnekin nurkkaan.

— _Je vous aimais!_ — häneltä purkautui lopuksi. Varvara Petrovna ei ollut vielä koskaan kuullut häneltä näitä sanoja eikä näin lausuttuina.

— Hm! — hän ynähti tälle vastaukseksi.

— Je vous aimais toute ma ole... vingt ans! [Rakastin teitä koko elämäni ajan... kaksikymmentä vuotta!]

Varvara Petrovna oli ääneti ainakin pari, kolme minuuttia.

— Entä miten valmistauduit Dašaa varten, hajuvesiä pirskottelit päällesi, — hän yht'äkkiä kuiskasi julmasti. Stepan Trofimovitš lamaantui taas.

— Sidoit uuden kaulaliinankin...

Taas seurasi parin minuutin äänettömyys.

— Entä muistatteko sikarin?